Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?

Itse kehottaisin kuitenkin yrittämään ja vuoden päästä tarkastelemaan parisuhdetta ja sen tilaa uudelleen. Sanotaan, että ensimmäiset pari vuotta ovat raskaimmat ja se pitää mielestäni paikkansa. Jatkuva väsymys ja pikkulapsiajan intensiivisyys saa helposti arjen näyttäytymään todellista harmaammalta, parisuhde kärsii ja riitaa tuntuu tulevan kaikesta. Puolison käytös saattaa muuttua. Tämä voi hyvinkin korjautua ajan saatossa ja asiat palautua ennalleen. Pikkulapsiajen haasteet unohtua, parisuhde ja arki palautua uomiinsa. Koittakaa sinnitellä ja katsokaa vuoden päästä tilannetta uudelleen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.

Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.

Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?

Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.

Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.

Minun isäni jäi sairaseläkkeelle samoihin aikoihin lapsen syntymän kanssa, mutta hän oli silloin niin huonossa kunnossa, ettei voinut ihan hirveästi auttaa. Muut isovanhemmat ovat vielä työelämässä. Miehen vanhemmat tosiaan ovat kyllä ravanneet meillä riesaksi asti, mutta heitä on aina pitänyt viihdyttää, joten se on tosiaan ollut enemmän riesa kuin apu. He eivät uskaltaneet olla hetkeäkään yksin lapsen kanssa moneen kuukauteen, nykyään sentään jo.

Eli heillä oli halua ja aikaa auttaa, he eivät vaan osanneet. Sinun olisi vaan pitänyt rohkeasti avata suu ja sanoa että tarvitsemme apua kun on niin raskasta vauvan kanssa. Olisit varmasti osannut näyttää heille miten viihdyttää vauvaa tunnin tai kaksi, niin olisit käynyt rauhassa vaikka suihkussa ja saunassa ja vetänyt päikkärit.

Sitä avoimmuutta tarvitaan! Rohkeutta sanoa että nyt tarvitaan apua, et pysty nyt viihdyttämään kun tarvitset että joku huolehtisi susta hetken. Mä aidosti uskon että hekin olisivat auttaneet.

No, miehen vanhemmat suuttuivat esimerkiksi siitä, että en jaksanut laskettuna aikana lähteäkään heidän luokseen, ja siitä, että olimme lähdössä muualle heidän tullessa yllätysvisiitille, että en todellakaan usko heidän apuunsa. Kumpikaan ei uskaltanut edes nostaa lasta syliinsä moneen viikkoon, vaan odottivat minun tekevän sen kivuista huolimatta.

Ja te todennäköisesti näyttelitte pärjäävää lapsiperhettä, jotka elävät auvoista vauvavuottaan ilman ongelmia. Olisit kokeillut rehellisyyttä, sanonut että nyt me ei voida tulla koska vauva on valvonut koko yön ja sinä haiset pahalle kun et ole käynyt kahteen päivään suihkussa, mies on kännissä autotallissa ja keittiö on täynnä homeisia tiskejä ja kodinhoitohuoneesta ei pääse ulos yli pyykkivuoren,  sä et uskalla istua kun tiedät että nukahdat samantien ja hermo on niin kireällä että räjähdät kaikesta.

Ihana kuvaus :D Se onkin ehkä ainoa asia, jonka olisin voinut tehdä toisin. Esitin liian pitkään ulospäin, että meillä on kaikki hyvin, koska ajattelin, että kyllä mies vielä havahtuu ja alkaa ottaa vastuuta. Tosin en vieläkään kertoisi miehen vanhemmille, heidän apuunsa en luottaisi edelleenkään. Heidän luonaan ei tosiaan kauheasti tarvinnut käydä, kun he ajelivat avuliaasti meille lähes päivittäin kielloista huolimatta. Jossain vaiheessa he pitivät kolmen viikon mykkäkoulun miehelle, koska tämä kehtasi pyytää, että meille ei tupsahdettaisi oven taakse, vaan soitettaisiin etukäteen.

Omilla vanhemmillani taas oli kädet täynnä isäni sairastelujen vuoksi, muuten olisinkin pyytänyt sieltä apuja jo aiemmin. He ovat kyllä autelleet meitä isäni tultua parempaan kuntoon.

Miksi oot niin katkera miehen vanhemmille?

Sun viesteistä huokuu se että sun omat vanhemmat on ihania ja miehen vanhemmat aivan hirveitä.

Mitä tässä on taustalla?

Se, että miehen vanhemmat päättivät, että on hyvä idea käydä kahvittelemassa vauvaperheessä monta kertaa viikossa varoittamatta silloin, kun itsestä siltä tuntuu. Heille sanottiin asiasta monta kertaa, mutta heistä oli kohtuuton pyyntö edes soittaa ennen ovesta sisään paukkaamista. Ja he eivät tosiaan tarjonneet apuaan vauvan kanssa, vaan odottivat, että heitä viihdytetään. Miehen isä kyllä autteli taloon liittyvien juttujen kanssa.

Omat vanhempani kävivät meillä vain ja ainoastaan kutsuttuina ja silloinkin lähes aina nimenomaan auttamassa vauvan kanssa.

No, viihdytitkö sitten, kun appivanhemmat sitä odottivat?

Luulen, että vihasi miestä kohtaan johtuu osittain siitä, että et osaa vetää rajoja oikein kenellekään?

Kyllä me kahvittelimme appivanhempien kanssa vähän väliä. Välillä mies yritti saada heitä lähtemään, mutta appivanhemmat vaan istuivat paikoillaan ja esittivät, etteivät kuulleet.

Saatan tosiaan olla liian kiltti, mutta mikään ei valmistanut minua siihen, miten mies ja hänen vanhempansa muuttuivat lapsen tulon myötä, ja siinä järjettömässä väsymyksessä en olisi kyllä jaksanut yhtään enempää mitään. Miehelle olen kyllä puhunut väsymyksestäni ja työnjaon epäreiluudesta ihan loputtomasti, mutta kun toinen ei kanna vastuuta ja huutaa ja tiuskii vaan, niin mitä minä voin tehdä? Jonkun oli pakko hoitaa lapsi, enkä halunnut jättää lasta tiuskivan miehen armoille.

"Kyllä me kahvittelimme..." Miksi sinä kahvittelit, jos et halunnut?

"Välillä mies yritti sada heitä lähtemään..." Mies oli siis paikalla. Olisit laittanut vauvan hänelle syliin, pullon pöydälle ja lähtenyt itse nukkumaan makuuhuoneeseen.

"...siinä järjettömässä väsymyksessä en olisi kyllä jaksanut yhtään enemää mitään." Olen tosi pahoillani, että sinulla oli raskasta. Joskus täytyy osoittaa aika äärimmäisillä keinoilla kuinka loppu on, jos ympäristö ei muuten sitä ymmärrä. En tarkoita äärimmäisillä keinoilla mitään vahingollista, vaan itseä suojelevaa.

"...enkä halunnut jättää lasta tiuskivan miehen armoille." Lapselleko se mies tiuski?

En ole varma, miksi tähän kommenttiini tuli näin paljon alapeukkuja. Taisin muotoilla viestini huonosti. Tarkoitus ei ole syyllistää ap:ta, vaan osoittaa, että hän on TOIMINUT ristiriitaisesti suhteessa omiin tunteisiinsa ja jaksamiseensa.

En ajattele, että on ok, että mies ei ole ymmärtänyt puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Ihmeellistä kaartelua kyllä sulta. Päättelen nyt vastauksista että tosiaan isovanhemmilta ei pyydetty apua, vaikka sitä olisi tarvittu. Jos aiotte vielä korjata suhdettanne, niin tässä olisi ainakin yksi kohta jota korjailla, yrittäkää rakentaa sitä tukiverkkoa niin että saatte apua raskaampina aikoina. Juurikin esim. aidompi ja rehellisempi suhde isovanhempiin voisi tässäkin hyödyttää jatkossa lastenhoitoapuna.

Toiseksi, puhuitteko te miehenne kanssa avoimesti ongelmista? Keskustelitteko ensimmäisen puolen vuoden aikana siitä miten sinä et jaksa ja mikä tuntuu epäreilulta ja mikä on vialla? Keksittekö korjata jotain? Osaatteko puhua vai käykö niin että joko huudetaan, paetaan tai mökötetään?

Mä luen rivien välistä että sulla on tosi paljon juurikin vihaa ja katkeruutta ja jostain syystä miehen lisäksi myös niitä vanhempia kohtaan. Tulee mieleen että onko vuosi mennyt niin että sä koet että sua ei kuunneltu, asioita ei selvitetty ja se kiukku vaan tukahdutettiin sisälle ja nyt se purkautuu väkisinkin vihana ja katkeruutena?

Kuinka paljon te nyt miehenne kanssa puhutte ongelmista, muutoin kuin pariterapiassa? Osaatteko te ratkoa puhumalla ongelmia vai lakastiinko ne vuoden ajan teilläkin maton alle?

Huom. huutaminen tai riiteleminen ei ole asioiden ratkomista.

Oletko lukenut ollenkaan ap:n tekstejä? Hänhän kertoi useaan otteeseen pyytäneensä mieheltä enemmän osallistumista ja kertoneensa, miten epäreilulta tilanne hänestä tuntuu. Kritiikkisi kärki osuu nyt vähän turhaan kohteeseen. 

Joskus täytyy myös muuttaa omaa käytöstä, siis toimia konkreettisesti eri tavalla, jos puhetta ei ymmärretä. Esim. sen vauvan voi laittaa miehen syliin ja sanoa: "hoida, minä nukun nyt". Kertokaahan, miksi niin ei voisi tehdä? Miksi äiti ei voi jättää vauvaa isän hoidettavaksi ja mennä nukkumaan, jos isäkin voi mennä autotalliin istumaan? Mitä se isä sitten tekee? Jättää lapsen yksin? Sehän on sitten jo heitteillejättö ja tosi vakava paikka. Sellainenko ap:n mies on?

Täällä on kyllä joku, jolla on ihme pakkomielle saada tilanne käännettyä ap:n syyksi millä keinolla hyvänsä...tuo saneleminen, miten ap:n olisi pitänyt 6kk sitten toimia appivanhempien kanssa on a) täysin naurettavaa ja b) täysin irrelevanttia tällä hetkellä, kun ap miettii voiko suhde jatkua tästä eteenpäin. Muutenkin, mikä järki on kaivaa väkisin esiin asioita joista syytellä ihmistä, joka pyytää apua hankalassa tilanteessa?

Tsemppiä ap! Toivon että asiat selviävät pian tavalla tai toisella. Muista että sulla on oikeus ajatella omaa hyvinvointiasi. Lapsesta olet vastuussa, mutta hänelle voi järjestää hyvät olosihteet monella tapaa.

Jos asutte jo erillään, niin kannattaa jatkaa erillään asumista, ja katsoa hitaasti päivä kerrallaan. Katsoa että miten menee kun hoidatte lapsen puoliksi (kun lapsi on hoidossa päivät), jne. Tarhasta tulee kaikki pöpöt ja sairaudet, valmistaudu hoitamaan lapsi aina kun hän on sairaana. Vesirokot, mahataudit, kuumeet jne. Luuletko että toi miehesi hoitaisi mahatautista ja oksentelevaa lasta? No ei todellakaan. Katsoisin ajan kanssa, onko mahdollista korjata suhdetta, ehkä vuoden kahden päästä on, ehkä ei. Mutta ei varmaankaan nyt. Päästä mielessäsi irti miehestä, ja nauti ajasta lapsen kanssa. En elättelisi toiveita suhteesta hänen kanssaan, vaikuttaa kehittymättömältä mieheltä, jollaista minä en ainakaan ottaisi. Ehkä jos hän "miehistyy" vuosien varrella, ehkä sitten. Teillä on kuitenkin yhteinen lapsi, ja tulette aina olemaan yhteydessä. Jos aidosti rakastatte toisianne, palaatte hankalankin ajan jälkeen yhteen. Mutta se, että itse pääsisit yli tuosta vääryydestä mitä miehesi on tehnyt sinua kohtaan, tarvisit ensin aidon anteeksipyynnön. Voi mennä vuosia, että se tapahtuu. Miehesi taitaa kuitenkin olla itsekäs ihminen, eikä ajattele sinun hyvinvointiasi.

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Minä (joka mukamas "syyllistän" ap:tä) olen taas sitä mieltä, että nyt vain "katsella" ja anneta miehen tehdä mitä lystää. Jos ei oksentelevan lapsen hoitaminen kiinnosta, niin sehän on sitten selvästikin yksinhuoltajuus ap:lle, jolloin myös päätäntävalta laspen asioista on hänellä (ei vastuuta = ei valtaa). Ei nyt pidä vain odotella, että asiat muuttuu paremmiksi, vaan järjestää ne niin, että ne on mahdollisimman oikeudenmukaiset molemmille osapuolille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Miehellä on lapsuudesta opittu tapa lakaista kaikki ikävät asiat maton alle. Nehän lakkaavat olemasta, kun vaan tarpeeksi teeskentelee niin. Mies ei puhu vanhempiensa kanssa todellakaan mistään vaikeista asioista, joten en kutsuisi heidän suhdettaan läheiseksi, vaikka miehen äiti koko ajan soitteleekin (niiden käyntien lisäksi). Minä olen yrittänyt ottaa näitä asioita esiin miljoonalla eri tavalla, rakentavasti ja vähemmän rakentavasti, mutta mikään ei tunnu menevän perille. Edelleen mies tuntuu kuvittelevan, että muutan takaisin hetkenä minä hyvänsä, vaikka yhtään asiaa ei ole saatu parannettua.

Miehen äiti kävi meille yksinkertaisesti siksi, että hänellä on tylsää ja hän halusi ihastella (ensimmäistä) lastenlastaan.

Ihmeellistä kaartelua kyllä sulta. Päättelen nyt vastauksista että tosiaan isovanhemmilta ei pyydetty apua, vaikka sitä olisi tarvittu. Jos aiotte vielä korjata suhdettanne, niin tässä olisi ainakin yksi kohta jota korjailla, yrittäkää rakentaa sitä tukiverkkoa niin että saatte apua raskaampina aikoina. Juurikin esim. aidompi ja rehellisempi suhde isovanhempiin voisi tässäkin hyödyttää jatkossa lastenhoitoapuna.

Toiseksi, puhuitteko te miehenne kanssa avoimesti ongelmista? Keskustelitteko ensimmäisen puolen vuoden aikana siitä miten sinä et jaksa ja mikä tuntuu epäreilulta ja mikä on vialla? Keksittekö korjata jotain? Osaatteko puhua vai käykö niin että joko huudetaan, paetaan tai mökötetään?

Mä luen rivien välistä että sulla on tosi paljon juurikin vihaa ja katkeruutta ja jostain syystä miehen lisäksi myös niitä vanhempia kohtaan. Tulee mieleen että onko vuosi mennyt niin että sä koet että sua ei kuunneltu, asioita ei selvitetty ja se kiukku vaan tukahdutettiin sisälle ja nyt se purkautuu väkisinkin vihana ja katkeruutena?

Kuinka paljon te nyt miehenne kanssa puhutte ongelmista, muutoin kuin pariterapiassa? Osaatteko te ratkoa puhumalla ongelmia vai lakastiinko ne vuoden ajan teilläkin maton alle?

Huom. huutaminen tai riiteleminen ei ole asioiden ratkomista.

Oletko lukenut ollenkaan ap:n tekstejä? Hänhän kertoi useaan otteeseen pyytäneensä mieheltä enemmän osallistumista ja kertoneensa, miten epäreilulta tilanne hänestä tuntuu. Kritiikkisi kärki osuu nyt vähän turhaan kohteeseen. 

Joskus täytyy myös muuttaa omaa käytöstä, siis toimia konkreettisesti eri tavalla, jos puhetta ei ymmärretä. Esim. sen vauvan voi laittaa miehen syliin ja sanoa: "hoida, minä nukun nyt". Kertokaahan, miksi niin ei voisi tehdä? Miksi äiti ei voi jättää vauvaa isän hoidettavaksi ja mennä nukkumaan, jos isäkin voi mennä autotalliin istumaan? Mitä se isä sitten tekee? Jättää lapsen yksin? Sehän on sitten jo heitteillejättö ja tosi vakava paikka. Sellainenko ap:n mies on?

Meillä ainakin mies olisi tullut perässä todella pahantuulisena ja äksyillyt ja tiuskinut, kun lapsi huutaa. Sitten olisi ollut jumissa hysteerisesti itkevän lapsen kanssa, kun mies painelisi taas ties missä. Sama tapahtui myös, jos kävin kaupassa tai suihkussa; mies oli helvetin pahantuulinen ja purki sen sekä minuun että lapseen, mikä tuntui todella pahalta.

Mies pakeni autotalliin? Miehesihän on salaa alkoholisti. Ei kukaan normaali ihminen pakene tuntikausiksi autotalliin, kun toinen kärsii väsymyksestä ja joutuu hoitamaan yhteistä vauvaa ihan YKSIN. Jätä tuollainen mies, ei tuosta mitään tule. Elätät vain toiveitasi yhteisestä perheestä, mutta ei tuollaisen laiskiaisen kanssa siinä ole mitään kivaa. Nautit lapsestasi yksin paljon enemmän, kun saat asua lapsen kanssa, ilman tuollaista epäreilua miehenalkua. Ei ole kasvanut mieheksi, vaan jäänyt jollekin tasolle. Eikö hänellä ole mitään empatiaa sinun väsymystäsi kohtaan? Kamala mies. Sano sille suorat sanat ja jätä se. Et muuten tule koskaan olemaan tyytyväinen elämässäsi. Katkeruutesi kasvaa, ja pahimmassa tapauksessa mies lähtee jonkun nuoremman naisen matkaan, ja syyttää siitä sinun nalkuttamistasi ja katkeruuttasi.

Vierailija kirjoitti:

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Oliko oma miehesi samanlainen vätys mitä ap:n mies?

Näytä miehelle tämä ketju ja sano, että lukee oikeesti viestit mitä sinä olet kirjoittanut ja muut viestit. Ehkä avaisi silmiä.

Vierailija kirjoitti:

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Miksi olet halunnut hankkia kolme lasta välinpitämättömän ja itsekkään miehen kanssa? Vai toimiko teillä työnjako paremmin, jolloin lällättelysi on ihan turhaa?

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kyllä joku, jolla on ihme pakkomielle saada tilanne käännettyä ap:n syyksi millä keinolla hyvänsä...tuo saneleminen, miten ap:n olisi pitänyt 6kk sitten toimia appivanhempien kanssa on a) täysin naurettavaa ja b) täysin irrelevanttia tällä hetkellä, kun ap miettii voiko suhde jatkua tästä eteenpäin. Muutenkin, mikä järki on kaivaa väkisin esiin asioita joista syytellä ihmistä, joka pyytää apua hankalassa tilanteessa?

Tsemppiä ap! Toivon että asiat selviävät pian tavalla tai toisella. Muista että sulla on oikeus ajatella omaa hyvinvointiasi. Lapsesta olet vastuussa, mutta hänelle voi järjestää hyvät olosihteet monella tapaa.

Ei täällä kukaan sanele, miten ap:n olisi pitänyt toimia. Täällä valetaan rautaista tahtoa kanssasisareen laittaa oma elämä sellaisille raiteille, että sen on mielekästä. Joskus se vaatii sitä, että katsoo omaa osuuttaan asioihin ja oman toiminnan muuttamista, vaikka se olisikin kovin ikävää. Nyt on kuitenkin niin, että mies ei JATKUVISTA pyynnöistä huolimatta ole yhteistyökykyinen. No, mitäs sitten tehdään? Alistutaanko siihen ja "kattellaan" kunnes yhteispeli alkaa kiinnostamaan? Ei, vaan oma elämä järjestetään niin, että arjesta on mahdollista selvitä. Jos se ei MILLÄÄN onnistu sen miehen kanssa, niin sitten ilman miestä.

Vierailija kirjoitti:

Helpostipa olet Ap eroamassa. Meillä refluksivauva oli kolmas, eikä kaksi ensimmäistäkään kovin vanhoja vielä olleet. Vaikeeta on ollut, mutta periksiantamattomalla asenteella pääsee pitkälle.

Totta kai pääsee pitkälle jos ei anna periksi. Mikä muka on vaihtoehto? Jos tarpeeksi yrittää, voi viettää vaikka koko elämänsä kurjuudessa. Ei sitä kurjuutta mikään muu lopeta kuin ihminen itse.

Vierailija kirjoitti:

Miksi et pyytänyt miehen äidin apua, jos se kerran lähes päivittäin teille tuli muutoinkin kylään?

En ymmärrä oikein kuviota. Ehkä se kävi juurikin siksi että tajusi että teillä on asiat aika heikosti? Vaikuttaa siltä että poika on aika läheinen äitinsä kanssa ja varmaan sitäkin kautta on tullut ilmi että teillä on vaikeaa?

Tästä herää vaan se kysymys että puhutaanko ja kommunikoidaanko teillä siellä ollenkaan? Mies pakenee autotalliin, anopilta ei uskalleta pyytää apua vaikka on koko ajan maisemissa ja muutoinkin tulee sellainen mielikuva että mitään ongelmia ei ole kyllä keskustelemalla yritetty ratkoa?

Minulla herää vain kysymys, mikä hinku naisilla on pakottaa äidit, anopit, siskot, miehen siskot, naispuoliset ystävät ja tuttavat sekä naapurin tytöt yksissä tuumin talkoisiin, että miehen ei vain tarvitse ottaa vastuuta omasta lapsestaan.

En lukenut koko ketjua. Miksi asutte erillänne jo nyt? Miten usein vauva vaihtaa paikkaa? Neuvon sinua jo nyt; yritä saada yksinhuoltajuus ja pidä lapselle vain yksi koti. Älä suostu viikko-viikko systeemiin. Pienet ja isommatkin lapset kärsivät siitä. Miestäsi ei selvästi kiinnosta lapsenhoito. Mitäs sitten kun lasta pitää viedä ja hakea hoidosta, ja hoitaa sairaana kotona? Entä sitten kun lapsella on uhma, ja arki on pelkkää kiukuttelua ja uhmaamista? Luuletko että tuo mies pärjää yksin sellaisen lapsen kanssa? Epäilen kovasti. Mies haluaa päästä mahdollisimman helpolla. Anna sille se, vaadi yksinhuoltajuus ,ja anna miehen olla viikonloppuisä. Sinä selviät parhaiten niin, että miehellä ei ole päätösvaltaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?

Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.

Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!

En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.

Ai, kerro hiukan minkälaisen kuvan pääongelmista sinä sitten sait?

Ap kertoi kuitenkin miehen olleen hyvä puoliso ennen lasta, on ollut huomaavainen ja tehnyt osansa kaikista kotitöistä. Sitten tuli lapsi ja tilanne oli puoli vuotta aivan kamala, johtuen lapsen tuomista elämänmuutoksista, refluksista, väsymyksestä.

Siinä se ongelma juurikin oli, voimat loppui raskaaseen vauva-arkeen ja nyt vanhemmat vihaavat, halveksuvat toisiaan ja ovat katkeroituneet.

Jos olisivat pyytäneet apua ennen kuin kaikki luisui alamäkeen, olisi tilanne ollut vielä pelastettavissa. PYYTÄKÄÄ sitä apua ajoissa.

Keneltä sitä apua pitäisi pyytää, kun mies on laiska paska eikä hoida lastaan? Pitäisikö yhteiskunnan tulla hoitamaan lasta, siitä syystä että miestä ei huvita?

Odota vielä! kirjoitti:

Itse kehottaisin kuitenkin yrittämään ja vuoden päästä tarkastelemaan parisuhdetta ja sen tilaa uudelleen. Sanotaan, että ensimmäiset pari vuotta ovat raskaimmat ja se pitää mielestäni paikkansa. Jatkuva väsymys ja pikkulapsiajan intensiivisyys saa helposti arjen näyttäytymään todellista harmaammalta, parisuhde kärsii ja riitaa tuntuu tulevan kaikesta. Puolison käytös saattaa muuttua. Tämä voi hyvinkin korjautua ajan saatossa ja asiat palautua ennalleen. Pikkulapsiajen haasteet unohtua, parisuhde ja arki palautua uomiinsa. Koittakaa sinnitellä ja katsokaa vuoden päästä tilannetta uudelleen!

Ymmärtääkseni aloittajan ongelma oli se, että mies petti hänet pahimmalla mahdollisella hetkellä ja miehen takia aloittaja on puolikuollut väsymyksestä. Aloittajan arki ei näytä todellista harmaammalta vaan ihan oikeasti on kamalaa - miehen takia.

Valvottamista käytetään muuten kidutusmenetelmänä jossain päin maailmaa.

Voi Kun naiset muistaisuvar että mies on kuin toinen vauva. Vaatii huolenpitoa ja huomiota. Ennen äitiyttä olit prinsessa nyt olet äiti. Äidit jaksaa ja jaksaa ja hoitavat kaiken. Aina on kaapissa puhtaat kalsarit ja pöydässä lämmin päivällinen.

Äidit eivät valita väsymystä. Korkeintaan yöllä kylvyssä rentouttavat kipeitä raajoja ja tihrustavat yhden väsymyksen kyyneleen.

Minä olen väsynyt. Tänään väsyttää oikein paljon. Mutta tänään en itke. Onneksi huomenna on uusi virkeä päivä.

Minä hoidan meillä lapsen ja kodin 100% mies hoitaa toimeentulon. Autan häntä työasioissa. Mies nukkuu eri huoneessa jotta saisi täydet unet. Minulle on suuri apu jos mies on vauvan kanssa tunninkin.

Tämä sopii minulle. En näe että lapsi voisi hoitaa toista lasta ainakaan vauvaa. Olen ehkä haukka . Mies ehdottaa ulkopuolisia siivooja ja hoitajia, mutta en pysty jättämään vauvaa vieraalle enkä luota toisen siivoavan kuten haluan.

Miehet ja naiset on erilaisia. Sitten on naismaisia miehiä ja miehisiä naisia ne eivät sovi ristiin rastiin. Ehkä sinä olet miesmäinen silloin suhde on tuomittu.

Mielestäni on hienoa kun on pariskuntia joissa mies hoitaa työn jälkeen kotia ja lapsia. Siinä on vahvoja miehiä.

Ihan ku ite olisin tän kirjottanu, niin tuttua!