Ärsyttää, kun poikaystävän äiti ostaa kaikkea sisustuskrääsää meille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Innokkaille anopeille tiedoksi: Poikasi elämässä ykkösnainen on hänen vaimonsa.

Taloudessa ei kaivata apu-emäntää.

Ja anoppi on ihan se viimeinen henkilö, joka sinne halutaan huseeraamaan.

Hankkikaa vihdoin oma elämä ja tajutkaa päästää vauvelustanne irti!

Ja tuhlatkaa hyvät anopit rahat elinaikanananne, lahjoittakaa tyttären perheelle ja jos jotain annatte niin suoraan pojalle. Tehkää testamentti, jossa rajaatte pojan puolisot perinnön ulkopuolelle - eron sattuessa miniä ei saa latin latia anopin perinnöstä. Eikä se miniä edes halua sitä riihikuivaa rahaa, kun on anopin taskusta! Eikä varsinkaan apua lastenhoitoon. Hoitaa ihan itse, nurisematta.

Nyt on päästy tarpeettomasta tavarasta lastenlasten tapaamisesta kieltäytymiseen. Eikö se ole ihan oikeasti vaan hyvä asia, että käyttää omat rahat itseensä ja antaa lapsen perheelle aikaa vaikka lastenhoidon muodossa?

Jostain syystä minulle on tämän ketjun aikana alkanut tulla hillitön halu lahjoittaa anopille kaikkea paripuolia pussilakanoita ja tuikkukippoja, ehkäpä siihen kirpparilta pari mattoa. No en sitä kuitenkaan tee.

Anoppini on kiva, mutta kyllä hänkin osaa kieltäytyä. Pari kertaa kävi niin, että hän kieltäytyi ostamastamme lahjasta ja sanoi ettei tarvitse, viekää vaan mennessänne pois. Ei se mitään, lahja sai uuden osoitteen. Nykyisin ostamme lahjaksi kaikkea kuluvaa kuten kahvipaketteja ja juustoja. Ne ovat selvästi toivottuja lahjoja.

Niin, anoppi käy silloin ihmisestä kun pitää saada joku hoitamaan lasta. Muutoin on vähän niin ja näin. Ihmettelen, että niinkin tärkeään hommaan sitten kelpaa kun kyliltä kuulee, että on jos minkälaista luonnehäiriötä ja huonoa makua.

Mun anoppi on käyttänyt luottamustani hyväkseen, kohdellut lastani kaltoin kun oli hoitamassa. Ei pyydetä enää vahtimaan lapsia.

Ja sellaisessa tapauksessa ihan oikein. Tämä oli siis sinun lapsesi, ei teidän yhteinen?

Kuulostaa ihan mun ex-anopilta. Aina vaan osti ja toi kaikkea huonekaluista lähtien, kysymättä. Ex ei uskaltanut edes sanoa mammalleen vastaan vaikkei asuntoon mahtunut uutta mattoa ja sohvaa ja ties mitä. Ja sitten anoppi itki kun pistettiin myyntiin/annettiin jotain pois.

Miksi, miksi, miksi ylipäänsä ostetaan kenenkään muun kotiin yhtään mitään sisustustavaroita?? Mitä hittoa, en ymmärrä yhtään. En ymmärrä edes lahjaksi ostoa, mutta vielä vähemmän, että raahataan muuten vaan. Ihan uskomatonta, hittoako kukaan muu toisen kotia alkaa sisustamaan.

Kuulostavat nämä anopit tosiaan pikku poikiinsa takertuvilta äitiliineiltä, jotka haluavat, kuten hyvin ylhäällä sanottu, vauveleidensa huusholleissa huseerata. Miniä on näille oidipus-kompleksisille jokin uhka. Omasta siskostani tulee varmasti tällainen anoppi from hell - elää lasten kautta ja lapsilleen, nyt jo puhuu, kuinka kauheaa kun pojat alkavat seurustella, aivan varmasti ei kykene päästämään aikanaan sitten irti.

Minä en halua mitään tavaroita, lahjoja tai tuliaisia vanhemmiltani, sisaruksiltani tai miehen suvulta. Säästyypähän toisten rahat ja minulla on ihan tarpeeksi hyväpalkkainen työ, että voin ostaa mitä haluan. Kukkakimpun saa tuoda, jos jokin on pakko ns. hyvän tavan vuoksi tuoda, niitäkin saa onneksi melko edullisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se sisustaminen maailman tärkein juttu? Voisko sitä pipoa vähän löysätä? Miten se on että aina anopit tuo huonoa tavaraa? 0mat äidit ei. Terveisin miniä, jota ei joku yksi kippo haittaa ja jolla on kiva anoppi.

Mun äiti ei osta mitään sisustustavaraa ilman meidän mielipidettä, koska tietää ettei meidän maut kohtaa.

Meidän vai sinun? Oletko ihan varma, että puolisosi on samaa mieltä kuin sinä?

Meidän asunnot olivat samalla tyylillä sisustettu ennen kuin muutimme yhteen. Samantyyliset sohvat, sama värimaailma ja mahdollisimman pelkistettyä. Jos poikaystäväni jotain ostaa, on se sellainen mistä mäkin tykkään ja päinvastoin. Enköhän mä viidessä vuodessa muutenkin ole oppinut poikaystäväni maun ja hän mun.

Siis ihan tosissasi väität, että anoppi aloitti poikansa puolesta sisustamisen vasta kun sinä tulit kuvioihin. Ihan oikeasti ei mene läpi yleisen elämänkokemuksen nojalla.

Ei poikaystävälläni ollut muuta äitinsä ostamaa, kuin pari huonekasvia ja sitten joku neliskanttinen yksivärinen tarjoiluastia. Nyt yhteenmuuton jälkeen on innostunut ostamaan kaikkia koriste-esineitä.

Ihan oikeasti, hyvä yritys mutta ei mene mulle läpi. Mies asunut vuosia omillaan ja äitinsä ostanut pari huonekasvia ja yksivärisen kipon. Nyt ostelee riemunkirjavia mattoja, pitsein päällystettyjä lasipurkkeja ja kynttilälyhtyjä joista roikkuu tilpehööriä. Laita kuva, niin uskon.

Kynttilälyhdystä hankkiuduin ajat sitten eroon ja en ala laittamaan matosta ja purkista kuvaa, kun en halua tulla tunnistetuksi. Kyllähän hän ostaa poikaystävälleni vaatteita lahjaksi, mutta yleensä nekin jää kaapin perälle.

Voi äidit, oppikaa päästämään niistä pojistanne irti... Lapset on lainaa vaan ja se vaimo on, ja kuuluukin olla, elämän ykkösnainen. Keskittykää te vaikka niihin omiin miehiinne ja antakaa poikienne rakentaa oma elämänsä. Tekin rakensitte omanne.

Edustan varmaan vähemmistöä tässä keskustelussa kun en ymmärrä miten ap voi olla noin kiittämätön. Itse en kehtaa loukata lahjan antajaa vaan laitan kyllä anopin vierailun ajaksi sen ruman koriste-esineen kirjahyllyyn ja sitten taas pois. Muistan aina kuka on antanut mitäkin ja laitan lapsellekin sen ruman lahjapaidan päälle jos lahjan antaja tulee kylään. Me ollaan miehen kanssa molemmat kyllä kuopuksia ja ollaan saatu kaikki huonekalut eikä ne sovi yhteen :) Sisustus ei ole meille tärkeää vaan ne rahat menee muualle. Sinänsä siis mun ja ap:n arvot on tosi erilaiset.

Eräs sukulainen ostelee synttäri- ja joululahjoiksi mitä ihmeellisempää krääsää hirveät määrät! Siis useammalle sisarelleen ja heidän lapsilleen (kuten mulle). On sanottu asiasta suoraan, mutta ei tunnu menevän perille. Joka vuosi tulee värikkäitä jouluvaloja, muovikukkia, kukkatauluja, parittomia mukeja ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se sisustaminen maailman tärkein juttu? Voisko sitä pipoa vähän löysätä? Miten se on että aina anopit tuo huonoa tavaraa? 0mat äidit ei. Terveisin miniä, jota ei joku yksi kippo haittaa ja jolla on kiva anoppi.

Mun äiti ei osta mitään sisustustavaraa ilman meidän mielipidettä, koska tietää ettei meidän maut kohtaa.

Meidän vai sinun? Oletko ihan varma, että puolisosi on samaa mieltä kuin sinä?

Meidän asunnot olivat samalla tyylillä sisustettu ennen kuin muutimme yhteen. Samantyyliset sohvat, sama värimaailma ja mahdollisimman pelkistettyä. Jos poikaystäväni jotain ostaa, on se sellainen mistä mäkin tykkään ja päinvastoin. Enköhän mä viidessä vuodessa muutenkin ole oppinut poikaystäväni maun ja hän mun.

Siis ihan tosissasi väität, että anoppi aloitti poikansa puolesta sisustamisen vasta kun sinä tulit kuvioihin. Ihan oikeasti ei mene läpi yleisen elämänkokemuksen nojalla.

Ei poikaystävälläni ollut muuta äitinsä ostamaa, kuin pari huonekasvia ja sitten joku neliskanttinen yksivärinen tarjoiluastia. Nyt yhteenmuuton jälkeen on innostunut ostamaan kaikkia koriste-esineitä.

Ihan uteliaisuuttani kysyn, että noinko te kävitte läpi kaikki poikaystävän tavarat että mikä oli mistäkin tullut?

Huonekalut oli ostanut itse, taulut osti vasta kun aloimme seurustelemaan ja mitään ylimääräistä sisustuskrääsää ei ollut muuta kuin nuo kasvit ja sen tarjoiluastiankin sai äidiltään meidän suhteemme aikana. Muuten on ostanut kaikki sisustukseen liittyvät itse.

Eli kämppä oli puolityhjä

Ei, vaan siellä ei ollut mitään ylimääräistä, kuten ei munkaan asunnossa. Ei ollut mitään rumia kippoja pöydillä tai rumia värikkäitä mattoja.

Vierailija kirjoitti:

Voi äidit, oppikaa päästämään niistä pojistanne irti... Lapset on lainaa vaan ja se vaimo on, ja kuuluukin olla, elämän ykkösnainen. Keskittykää te vaikka niihin omiin miehiinne ja antakaa poikienne rakentaa oma elämänsä. Tekin rakensitte omanne.

Ettäkö poikien äidit ovat aivan nykyajan keksintö? No eivät todellakaan. Mutta tutkimustenkin mukaan on niin, että tyttären perhe on läheisempi tyttärelleen kuin pojan perhe olisi tälle perheelle. Eli siis yleensä pojan pitää sietää vaimonsa äitiä ja perhettä. Tytär-äiti -suhde on niin dominoiva, että pojan äiti ja perhe jää paitsioon. Niin myös isovanhemmuuden osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se sisustaminen maailman tärkein juttu? Voisko sitä pipoa vähän löysätä? Miten se on että aina anopit tuo huonoa tavaraa? 0mat äidit ei. Terveisin miniä, jota ei joku yksi kippo haittaa ja jolla on kiva anoppi.

Mun äiti ei osta mitään sisustustavaraa ilman meidän mielipidettä, koska tietää ettei meidän maut kohtaa.

Meidän vai sinun? Oletko ihan varma, että puolisosi on samaa mieltä kuin sinä?

Meidän asunnot olivat samalla tyylillä sisustettu ennen kuin muutimme yhteen. Samantyyliset sohvat, sama värimaailma ja mahdollisimman pelkistettyä. Jos poikaystäväni jotain ostaa, on se sellainen mistä mäkin tykkään ja päinvastoin. Enköhän mä viidessä vuodessa muutenkin ole oppinut poikaystäväni maun ja hän mun.

Siis ihan tosissasi väität, että anoppi aloitti poikansa puolesta sisustamisen vasta kun sinä tulit kuvioihin. Ihan oikeasti ei mene läpi yleisen elämänkokemuksen nojalla.

Ei poikaystävälläni ollut muuta äitinsä ostamaa, kuin pari huonekasvia ja sitten joku neliskanttinen yksivärinen tarjoiluastia. Nyt yhteenmuuton jälkeen on innostunut ostamaan kaikkia koriste-esineitä.

Ihan uteliaisuuttani kysyn, että noinko te kävitte läpi kaikki poikaystävän tavarat että mikä oli mistäkin tullut?

Huonekalut oli ostanut itse, taulut osti vasta kun aloimme seurustelemaan ja mitään ylimääräistä sisustuskrääsää ei ollut muuta kuin nuo kasvit ja sen tarjoiluastiankin sai äidiltään meidän suhteemme aikana. Muuten on ostanut kaikki sisustukseen liittyvät itse.

Eli kämppä oli puolityhjä

Ei, vaan siellä ei ollut mitään ylimääräistä, kuten ei munkaan asunnossa. Ei ollut mitään rumia kippoja pöydillä tai rumia värikkäitä mattoja.

Mutta ei nähtävästikään myöskään kauniita. Onko sulla välimaastoa, jotain ruman ja kauniin välimailla?

Vierailija kirjoitti:

Edustan varmaan vähemmistöä tässä keskustelussa kun en ymmärrä miten ap voi olla noin kiittämätön. Itse en kehtaa loukata lahjan antajaa vaan laitan kyllä anopin vierailun ajaksi sen ruman koriste-esineen kirjahyllyyn ja sitten taas pois. Muistan aina kuka on antanut mitäkin ja laitan lapsellekin sen ruman lahjapaidan päälle jos lahjan antaja tulee kylään. Me ollaan miehen kanssa molemmat kyllä kuopuksia ja ollaan saatu kaikki huonekalut eikä ne sovi yhteen :) Sisustus ei ole meille tärkeää vaan ne rahat menee muualle. Sinänsä siis mun ja ap:n arvot on tosi erilaiset.

Ei kiitollisuus ole mikään itseisehto. Onpa sairas ajatus, se että toinen pakottaa sinut ottamaan vastaan kaiken, mitä haluaa tuoda, niin että pitäisi olla vain kiitollinen, kiitollinen ja kiitollinen. Minähän voisin tuoda sinun luoksesi kaikkea vekkulia, mistä itse tykkään, kuten ruosteisia haravoita, rikkinäisiä ämpäreitä, valtaisia koristekukkapuskia, aivan jäätävän rumia vaatteita sinulle ja koko perheelle, ja sinun pitäisi vain ottaa kaikki se vastaan ja olla KIITOLLINEN. Seuraavaksi tuon paskanmakuisia, vähän epähygieenisiä ja vanhentuneista aineista tehtyjä leivonnaisia jatkuvalla syötöllä ja jälleen sinun kuuluu olla KIITOLLINEN ja todellakin syödä nämä rakkaudella väännetyt pulleliinit. Toivon, että vajoat polvillesi sen ruosteisen haravan edessä silkkaa kiitollisuuttasi.

Ihan älytöntä nyt taas

Vierailija kirjoitti:

Minä en osta mitään tavaroita lahjaksi nuorisolle kun en osaa. Ostan yleensä lahjakortin hierontaan tai Stokkalle tai jotain hemmottelulahjoja.

Mutta meillä miniä ostaa minulle joka sortin kippoa ja kuppia ja kaikki on eriparia. Vaikka sanon, että älkää ostako mulle mitään kun on jo kaikkea mitä tarvitsen, ettei tarvi oikeasti tuhlata rahojaan. Uskon että tänäkin jouluna joku kynttilänjalka tai maljakko tulee.

Sinun kannattaa kertoa, mitä haluat. Muuten sieltä tulee kynttilänjalkamaljakko. Useimmat ihmiset ajattelevat, että on kohteliasta muistaa läheisiään jouluna. Jos tiedät, ettei miniä tiedä, mitä ostaa ja silti ostaa jotain turhaketta, niin mitä jos toivoisit jotain? Vaikka et tarvitse mitään, niin kai nyt jotain - suklaata, kukkia tms? Lahjakortti?

Samaa pätee nuorisoon, jolle et "osaa ostaa". Pyydät toivomuslistan. Ihan semmosen, mitä joulupukille aikanaan kirjoitettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se sisustaminen maailman tärkein juttu? Voisko sitä pipoa vähän löysätä? Miten se on että aina anopit tuo huonoa tavaraa? 0mat äidit ei. Terveisin miniä, jota ei joku yksi kippo haittaa ja jolla on kiva anoppi.

Mun äiti ei osta mitään sisustustavaraa ilman meidän mielipidettä, koska tietää ettei meidän maut kohtaa.

Meidän vai sinun? Oletko ihan varma, että puolisosi on samaa mieltä kuin sinä?

Meidän asunnot olivat samalla tyylillä sisustettu ennen kuin muutimme yhteen. Samantyyliset sohvat, sama värimaailma ja mahdollisimman pelkistettyä. Jos poikaystäväni jotain ostaa, on se sellainen mistä mäkin tykkään ja päinvastoin. Enköhän mä viidessä vuodessa muutenkin ole oppinut poikaystäväni maun ja hän mun.

Siis ihan tosissasi väität, että anoppi aloitti poikansa puolesta sisustamisen vasta kun sinä tulit kuvioihin. Ihan oikeasti ei mene läpi yleisen elämänkokemuksen nojalla.

Ei poikaystävälläni ollut muuta äitinsä ostamaa, kuin pari huonekasvia ja sitten joku neliskanttinen yksivärinen tarjoiluastia. Nyt yhteenmuuton jälkeen on innostunut ostamaan kaikkia koriste-esineitä.

Ihan uteliaisuuttani kysyn, että noinko te kävitte läpi kaikki poikaystävän tavarat että mikä oli mistäkin tullut?

Huonekalut oli ostanut itse, taulut osti vasta kun aloimme seurustelemaan ja mitään ylimääräistä sisustuskrääsää ei ollut muuta kuin nuo kasvit ja sen tarjoiluastiankin sai äidiltään meidän suhteemme aikana. Muuten on ostanut kaikki sisustukseen liittyvät itse.

Eli kämppä oli puolityhjä

Ei, vaan siellä ei ollut mitään ylimääräistä, kuten ei munkaan asunnossa. Ei ollut mitään rumia kippoja pöydillä tai rumia värikkäitä mattoja.

Mutta ei nähtävästikään myöskään kauniita. Onko sulla välimaastoa, jotain ruman ja kauniin välimailla?

Kaunista on yksivärisyys, selkeys ja simppeliys. Eli suorat linjat, ei ylimääräistä röyhelöä, ei kirjavia värejä ja ei koristeita joka paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se sisustaminen maailman tärkein juttu? Voisko sitä pipoa vähän löysätä? Miten se on että aina anopit tuo huonoa tavaraa? 0mat äidit ei. Terveisin miniä, jota ei joku yksi kippo haittaa ja jolla on kiva anoppi.

Mun äiti ei osta mitään sisustustavaraa ilman meidän mielipidettä, koska tietää ettei meidän maut kohtaa.

Meidän vai sinun? Oletko ihan varma, että puolisosi on samaa mieltä kuin sinä?

Meidän asunnot olivat samalla tyylillä sisustettu ennen kuin muutimme yhteen. Samantyyliset sohvat, sama värimaailma ja mahdollisimman pelkistettyä. Jos poikaystäväni jotain ostaa, on se sellainen mistä mäkin tykkään ja päinvastoin. Enköhän mä viidessä vuodessa muutenkin ole oppinut poikaystäväni maun ja hän mun.

Siis ihan tosissasi väität, että anoppi aloitti poikansa puolesta sisustamisen vasta kun sinä tulit kuvioihin. Ihan oikeasti ei mene läpi yleisen elämänkokemuksen nojalla.

Ei poikaystävälläni ollut muuta äitinsä ostamaa, kuin pari huonekasvia ja sitten joku neliskanttinen yksivärinen tarjoiluastia. Nyt yhteenmuuton jälkeen on innostunut ostamaan kaikkia koriste-esineitä.

Ihan uteliaisuuttani kysyn, että noinko te kävitte läpi kaikki poikaystävän tavarat että mikä oli mistäkin tullut?

Huonekalut oli ostanut itse, taulut osti vasta kun aloimme seurustelemaan ja mitään ylimääräistä sisustuskrääsää ei ollut muuta kuin nuo kasvit ja sen tarjoiluastiankin sai äidiltään meidän suhteemme aikana. Muuten on ostanut kaikki sisustukseen liittyvät itse.

Eli kämppä oli puolityhjä

Ei, vaan siellä ei ollut mitään ylimääräistä, kuten ei munkaan asunnossa. Ei ollut mitään rumia kippoja pöydillä tai rumia värikkäitä mattoja.

Mutta rumaan markettipäiväpeittoon sun piti säästää kuukausia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi äidit, oppikaa päästämään niistä pojistanne irti... Lapset on lainaa vaan ja se vaimo on, ja kuuluukin olla, elämän ykkösnainen. Keskittykää te vaikka niihin omiin miehiinne ja antakaa poikienne rakentaa oma elämänsä. Tekin rakensitte omanne.

Ettäkö poikien äidit ovat aivan nykyajan keksintö? No eivät todellakaan. Mutta tutkimustenkin mukaan on niin, että tyttären perhe on läheisempi tyttärelleen kuin pojan perhe olisi tälle perheelle. Eli siis yleensä pojan pitää sietää vaimonsa äitiä ja perhettä. Tytär-äiti -suhde on niin dominoiva, että pojan äiti ja perhe jää paitsioon. Niin myös isovanhemmuuden osalta.

Eli halutaan siis jatkaa tätä sairasta ketjua, eli anopit kautta sukupolvien työntävät nokkansa pojan perheen elämään? Eikö sitä tasapainoa voi löytää ja kunnioittaa lapsen kumppania, ihan riippumatta onko kyseessä poika tai tytär? Harvemmin kyllä kuulen, että tyttären äiti kantaa lapsensa kotiin vähän sisustustavaraa tai tuo ''kunnon ruokaa''.

Haluaisin mielelläni kuulla myös vastauksen, että MIKSI kukaan edes ostaa toisen kotiin mitään sisustustavaraa, ellei siitä nyt ole sovittu etukäteen? En keksi yhtään syytä, muuta kuin oman maun pakottaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ap:n kaltainen miniä. Mikään "tavallinen" matto/verho ei kelvannut, mutta kuola valuen esiteltiin sisustuslehdistä mattoja jne mitä haluttaisiin.

Suoraan sanottiin ettei tarvitse mitään ostaa. Ymmärsin vihjeen, en osta. Nyt ollaan naama norsun vehkeellä kun edes kahvipakettia ei viedä.

Aina kylään mennessä pistän "tuliaisten" verran / jouluna joululahjan hinnan / synttärienaikaan lahjan hinnan sivuun. Annan rahat sitten pojalle jos/kun ero tulee

Oletpa ilkeä! Olet siis varmaan aiemmin ostanut heille oman mielesi mukaisia tavaroita, ja miniä on yrittänyt sisustuslehtien avulla vihjata, minkätyylisestä tykkäävät. En usko, että on halunnut juuri sitä lehdessä ollutta kallista merkkitavaraa, vaan vihjannut että tykkää tästä tyylistä. Kun tyyli ei sinua miellytä, vedit sitten herneen syvälle nenään. Mitä sinä saat tästä ilkeilystä? 

Ja moni tuolla aiemmin sanoi, että voi ihan suoraan sanoa, ettei tarvitse mitään. Kyllä, me on sanottu tämä anopille aluksi kierrellen ja jo vuosia suoraan. Ei vain mene perille - edes nuo lehdestä näytetyt "tässä on meidän mielestä kivan näköinen koti"-vihjailut. Kantaa sitä oman maun mukaista sisustustavaraa, ja lapsille vaatetta ja krääsää.

Onneksi lapset ovat jo teini-ikäisiä, niin ei tule enää sitä lelukrääsää. En käsittänyt sitä logiikkaa, millä osteli kaikkea. Jos meillä on legoja, ja lapset toivovat niitä lahjaksi, anoppi ostaa pussillisen jotain legon näköisiä, mutta eri kokoisia palikoita. Millä ei siis tee mitään, kun eivät sovi legojen kanssa yhteen. Tai ostaa 12-vuotiaalle pojalle pipon, joka kuvioiden ja kokonsa puolesta sopii paremmin 3-vuotiaalle. 

Meillä ei siis ole auttanut nätisti eikä tiukemmin sanominen. Anoppi on sellainen marttyyrityyppinen ihminen monessa suhteessa, ja tässä asiassa sitten vetää aina sen "minä vähistä rahoistani halusin tuoda tuliaisia"-kortin esiin. Ei mene perille, vaikka sanotaan ettei tarvitse tuoda meille tai lapsille tuliaisia. Hän vain pahoittaa mielensä ja jatkaa silti tavaran kantamista. Olen sitten ratkaissut asian niin, että vaikka aina sanon asiasta ja aina hän pahoittaa mielensä, niin laitan tavaran sivuun ja vien hyväntekeväisyyteen. 

Minä ratkaisin anoppina saman ongelman niin, että en vie mitään tuliaisia tai lahjoja pojan perheeseen, koska miniä on alusta asti tehnyt selväksi, että heille ei tuoda mitään ja jos rahaa annetaan, on se koko perheelle. Annan rahat tyttären perheelle, joka saa joka joulu tuplasumman verrattuna siihen, mitä muuten antaisin. Mitä minä haudassa teen rahalla, en yhtään mitään, joten tänäkin jouluna ostan tyttären lapsille (2 kpl) lahjoja vähän yli 1000 eurolla. Siellä ei koskaan sanota, että huonot legopaketti eikä vävy tarraa seteleihin kiinni selittäen, että nämä on koko perheelle.

Miniä valittaa, että en ole lapsenlapsille tasapuolinen ja minä muistutan, että itse olet kieltänyt mitään tuomasta. Minä tottelen eikä sekään kelpaa!

Juuri näin. Meillä on vähän samanlainen tilanne. Pojalle annan rahat salaa. Kaikkea kyllä siedän, mutta en ilmiselvää ahneutta. Ei miniä määrää kenelle lahjani annan.

Miksi menet lapsesi parisuhteeseen väliin tuolla tavalla aiheuttamaan ongelmia? Monet miehet on jo muutenkin sellaisia, että tuhlaavat rahaa omiin juttuihinsa ja talouden pyörittäminen jää vaimolle. Sitten jos siihen vielä joku tunkee antamaan lisää huvittelurahaa miehelle niin tilanne vain pahenee ja perheen jäsenillä on eri elintasot.

Tottakai muistan omaa lastani. Ei hän mitenkään ole poistunut sukupuustani menemällä naimisiin. Hän voi sitten päättää mitä rahoilla tekee. Viekö perheen lomalle (joululahja on yleensä sen kokoinen että heidän nelihenkinen perhe voisi viettää ainakin pitkän viikonlopun Euroopassa), laittaako sijoituksiin, ostaako kotiin jotain.

Minä aikani katsoin, kun mikään ei miniälle kelpaa. Lahjakortitkin olivat ihan vääränlaisia. Nyt ei tarvitse sitä riemua sietää ja saan kuitenkin ilahduttaa lastani muistamisella.

Saahan sitä rahaa omalle lapselleen antaa. Mutta herää kysymys, miksi et hänelle osta lahjoja tai lahjakortteja, joita ei tarvita (ja sitten ihmettele, kun ei ole niistä kiitollinen), kun miniääkin halusit oman makusi mukaisilla lahjoilla ilahduttaa. Tuskinpa miniäkään valittaisi, jos saisi rahaa, jolla ostaa itselleen mieluista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Innokkaille anopeille tiedoksi: Poikasi elämässä ykkösnainen on hänen vaimonsa.

Taloudessa ei kaivata apu-emäntää.

Ja anoppi on ihan se viimeinen henkilö, joka sinne halutaan huseeraamaan.

Hankkikaa vihdoin oma elämä ja tajutkaa päästää vauvelustanne irti!

Ja tuhlatkaa hyvät anopit rahat elinaikanananne, lahjoittakaa tyttären perheelle ja jos jotain annatte niin suoraan pojalle. Tehkää testamentti, jossa rajaatte pojan puolisot perinnön ulkopuolelle - eron sattuessa miniä ei saa latin latia anopin perinnöstä. Eikä se miniä edes halua sitä riihikuivaa rahaa, kun on anopin taskusta! Eikä varsinkaan apua lastenhoitoon. Hoitaa ihan itse, nurisematta.

Nyt on päästy tarpeettomasta tavarasta lastenlasten tapaamisesta kieltäytymiseen. Eikö se ole ihan oikeasti vaan hyvä asia, että käyttää omat rahat itseensä ja antaa lapsen perheelle aikaa vaikka lastenhoidon muodossa?

Jostain syystä minulle on tämän ketjun aikana alkanut tulla hillitön halu lahjoittaa anopille kaikkea paripuolia pussilakanoita ja tuikkukippoja, ehkäpä siihen kirpparilta pari mattoa. No en sitä kuitenkaan tee.

Anoppini on kiva, mutta kyllä hänkin osaa kieltäytyä. Pari kertaa kävi niin, että hän kieltäytyi ostamastamme lahjasta ja sanoi ettei tarvitse, viekää vaan mennessänne pois. Ei se mitään, lahja sai uuden osoitteen. Nykyisin ostamme lahjaksi kaikkea kuluvaa kuten kahvipaketteja ja juustoja. Ne ovat selvästi toivottuja lahjoja.

Niin, anoppi käy silloin ihmisestä kun pitää saada joku hoitamaan lasta. Muutoin on vähän niin ja näin. Ihmettelen, että niinkin tärkeään hommaan sitten kelpaa kun kyliltä kuulee, että on jos minkälaista luonnehäiriötä ja huonoa makua.

Mun anoppi on käyttänyt luottamustani hyväkseen, kohdellut lastani kaltoin kun oli hoitamassa. Ei pyydetä enää vahtimaan lapsia.

Ja sellaisessa tapauksessa ihan oikein. Tämä oli siis sinun lapsesi, ei teidän yhteinen?

Siis mun ja anopin lapsi? Ei tietenkään, vaan mun ja anopin pojan lapsesta kyse. Anopin poika, minun puolisoni, on tästä täysin samaa mieltä kanssani. Lapsen turvallisuus on tärkeämpää kuin anoppi-marttyyrin loukatut tunteet.

Olisipa kiva olla kärpäsenä katossa kun 25 vuoden kuluttua tämä samainen ap on viemässä "kauniita" mattoja ja koristeita poikansa ja miniänsä kotiin. Hän vie mustaa ja valkoista, kromia. Miniä ei voi sietää, kun tykkää romanttisemmasta tyylistä, pehmeistä linjoista, materiaaleista. Siinä sitten ap itkee, kuinka miniä on kiittämätön. Lycka till!

Ehkä sun vaan pitää kylmänviileästi laittaa niitä kamoja varastoon, ja sanoa anopille järjestelmällisesti aina, että sinä olet teillä sisustusvastaava, ja kaikki mikä ei teille sovi, menee varastoon. Mutta kiitä kauniisti jos nyt ei ymmärrä. Suuttuuko siis jos otat hänen ostamansa härpäkkeet pois? Jos suuttuu, niin sanot pahoitellen, ettei "mahdu" tai että juuri ehdit tilata netistä makkarin maton tms. Ja painotat jälleen, että ei kannata ostaa teille mitään sisustustavaraa.

Ihan uskomatonta tää keskustelu taas. Äiti ei saa sisustaa poikansa kotia mielensä mukaan, niin rajataan miniä perinnön ulkopuolelle, ei suostuta hoitamaan lapsenlapsia ja jätetään ne lapsenlapset ilman joululahjoja. Ihan oikeasti nyt, muistakaa että lapset on lainaa vain. Napanuora on katkaistava jossain kohtaa, annettava lapsen rakentaa itse oma elämänsä. Sisustaa kotinsa niin kuin hän ja puolisonsa haluaa, ei niin kuin sinä. Pukea ja kasvattaa lapsensa kuten haluaa, ei niin kuin sinä. Ja niin edelleen.