Vaatiiko parisuhde kovaa työtä ja vaivannäköä?

Vierailija kirjoitti:

Vaatii jonkun verran päättäväisyyttä pysyä yhdessä. Sellaista ihmistä ei olekaan jossa ei mikään ärsyttäisi ja jos noihin ärsytyksiin alkaa takertumaan niin mönkään menee. Mutta minusta sana ”työ” ei kuvaa sitä kovin hyvin. Enemmän siinä on kyse siitä että ei tee mitään, kuin että tekee.

18 vuotta yhdessä

Ei kovin hyvällä pohjalla parisuhde jossa tehdään työtä parisuhteen hyväksi. Se osapuoli, joka vaatii toiselta vaivannäköä ja työtä parisuhteen eteen on todennäköisesti narsistinen kilpailuttaja ja vedättäjä se taas joka tekee työtä parisuhteen eteen on todennäköisesti manipuloija ja uhriutuja. Hyvässä parisuhteessa on hyvä olla ihan sellaisenaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"paljon kovaa työtä ja vaivannäköä" nyt on aika raskaasti sanottu. Mutta kyllä siinä pitää vaikeina aikoina varsinkin sitä työtäkin tehdä jos haluaa jatkaa saman ihmisen kanssa.

Minäkin olin ennen meidän ensimmäistä ekaa isoa kriisiä (10 vuoden kieppeillä) sitä mieltä, että suhteessa on jotain vikaa jos pitää töitä tehdä. Mutta sitten elämä heitteli ja kaikkine isoine lieveilmiöineen vei meidät siihen tilanteeseen, että melkein erosimme kun olimme etääntyneet toisistamme niin paljon.

Päätimme kuitenkin jatkaa ja että päästiin suhteessa eteenpäin siihen pisteeseen, että jatkaa kannatti, teimme aika isoja muutoksia siinä miten suhtaudumme parisuhteeseen.  Mitään ei oteta enää itsestäänselvyytenä ja se tarkoittaa sitä, että kyllä me tasaisin väliajoin "teemme töistä suhteen eteen" että pysymme oikealla raiteella.

Kriisistä on jo monta vuotta ja olemme onnellisia molemmat.  Paljon onnellisempia kuin kriisiä edeltävinä 2-3- vuotena. Ja yksi erittäin tärkeä seikka on juuri se, että teemme molemmat suhteen eteen töitä emmekä vaan jollottele eteenpäin ajattelematta yhtään miten meidän välisemme suhde voi. Aina kun tulee jotain ongelmia, ne ratkaistaan eikä lakaista maton alle kuten ennen kriisiä. Ja se kyllä aina välillä käy työstä.

Ihan samanlainen tarina meillä. Ja minä suhtauduin myös ennen meidän kriisiä siten, että hyvässä suhteessa ei töitä tarvitse tehdä. Mutta kun elämä ei aina mene kuin tanssi. Vaikka varsinaisesti ei parisuhteessa olisikaan vikaa, niin liiton toinen osapuoli, tai molemmat, elää omaa kriisiään ja se vaikuttaa parisuhteeseen. Työttömyys, masennus, omaisen kuolema, vakava sairaus, burn out jne. voi laukaista kriisin ja se voi tehdä pahaakin jälkeä parisuhteessa jos samaan aikaan ei tietoisesti pidetä huolta siitä suhteesta. 

Eli kyllä, ihan varmasti jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee aikoja, jolloin pitää tehdä vähän enemmän töitä sen eteen että suhde ei väljähdy tai mene kokonaan poikki. 

On totta että pitkässä suhteessa todennäköisesti tulee niitä raksaampiakin aikoja jolloin suhteen kunnossa pitkäminen ja jatkuminen vaatii enemmän. Itse kuitenkin ymmärsin kysymyksen käsittelevän enemmänkin jatkuvaa olotilaa ja vastasin siksi ettei minusta vaadi. Oma kokemus kun on se, että jos parisuhde vaatii koko ajan paljon työtä toimiakseen, niin se on pidemmän päälle aika raskasta ja ehkä (huom, ei kaikilla) merkki siitä ettei tässä nyt niin sopivia toisillemme oikeastaan olla. Sopivamman ihmisen kanssa parisuhde taas voi sujua ns. normaalitilassa hyvinkin vaivattomasti, ja vaatia työtä ja vaivannäköä vain jos tulee kriisejä tai suurempia muutoksia elämässä.

Kyllä tämä on vaatinut kovaa työtä ja vaivannäköä - nimittäin itseni kanssa. Olen työstänyt suhteemme ohella masennusta ja ahdistuneisuuttani. Olen päässyt hurjasti eteenpäin miesystäväni tuella. :)

Riippuu monestakin asiasta, kuten pariskunnan taustoista ja tavoitteista. Itse olen oppinut omilta vanhemmiltani aika vinksallaan olevan parisuhdemallin, joten on todellakin vaatinut vaivannäköä toimia eri tavoin kuin he.

Minä ja mieheni haluamme olla hyviä vanhempia ja puolisoita. Keskustelemme usein tulevaisuudestamme ja pohdimme tulevaa vanhemmuuttamme.

Joku juttipariskunta, joka ei koskaan juttele mistään arkiasioita syvällisemmästä vaan pitää kaikkea keskustelua, itsetutkiskelua ja parisuhteen hoitamista kiusallisena, saattaisi pitää meidän tapaamme kuluttavana, turhana ja aikaavievänä, mutta onko sellainen arkinen parisuhde sitten niin kovin onnellinen ja syvään kumppaniuuuteen perustuva, en oikein usko. Vanhempani ovat juuri tällaisia ja tekee pahaa nähdä, miten moittivat toisiaan selän takana, mutta eivät osaa ratkaista asioita keskenään päin naamaa. Tuollaisille ihmisille parisuhteen hoitaminen kävisi varmaan työstä, koska eivät ole tottuneet sellaiseen, mutta koska he eivät hoida suhdettaan, he luultavasti ajattelevat, että ei avioliitto niin kovin työlästä ole.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai vaatii silloin tällöin! Kaikki hyvä elämässä vaatii panostusta ja vaivannäköä. Luulisi olevan päivänselvä asia.

Ja 14v yhteiseloa takana

Vierailija kirjoitti:

Jotain vaivannäköä tietysti, mutta ei kovaa työtä ja vaivannäköä, joku raja pitää olla.

Samaa mieltä.

Ärsyttää muutenkin sellainen puhetapa, kun parisuhdeasioista puhutaan jonain "prosessina" jota sinnikkäästi "työstetään ja läpikäydään". Ihan kuin jotain tyäprojektia konsanaan.

Öö, onko normaali keskustelu jos ollaan jostain asiasta eri mieltä, tai mietitään vaikka mahdollisia tulevaisuudensuunnitelmia jotenkin kovaa työtä ja erityistä suhteeseen panostamista? Itse olen ajatellut että se on ihan tavallista kanssakäymistä eikä mitään erityistä parisuhdetyötä. Voi kyllä johtua siitä, että puolison kanssa on helppo puhua kaikesta taivaan ja maan välillä, ja erimielisyydetkin ratkeavat yleensä asiallisella keskustelulla ilman riitoja.

Normaalitilanteessa ei. Kaikissa pitkissä suhteissa on kuitenkin kriisejä, joista toipuminen voi vaatia hetkellisesti paljon työtä ja vaivaa. Ne, joiden mielestä parisuhteen kuuluu olla aina helppoa tuppaavat eroamaan kun tulee paha kriisi. Itse etsin loppuelämän parisuhdetta, joten en ole kiinnostunut ihmisestä joka ei ole laskusuhdanteen iskiessä valmis yrittämään tosissaan ja käymään esimerkiksi parisuhdeterapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Normaalitilanteessa ei. Kaikissa pitkissä suhteissa on kuitenkin kriisejä, joista toipuminen voi vaatia hetkellisesti paljon työtä ja vaivaa. Ne, joiden mielestä parisuhteen kuuluu olla aina helppoa tuppaavat eroamaan kun tulee paha kriisi. Itse etsin loppuelämän parisuhdetta, joten en ole kiinnostunut ihmisestä joka ei ole laskusuhdanteen iskiessä valmis yrittämään tosissaan ja käymään esimerkiksi parisuhdeterapiassa.

On eri asia olla kriisi vaikka kolmen vuoden välein, ja joka viikko.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu monestakin asiasta, kuten pariskunnan taustoista ja tavoitteista. Itse olen oppinut omilta vanhemmiltani aika vinksallaan olevan parisuhdemallin, joten on todellakin vaatinut vaivannäköä toimia eri tavoin kuin he.

Minä ja mieheni haluamme olla hyviä vanhempia ja puolisoita. Keskustelemme usein tulevaisuudestamme ja pohdimme tulevaa vanhemmuuttamme.

Joku juttipariskunta, joka ei koskaan juttele mistään arkiasioita syvällisemmästä vaan pitää kaikkea keskustelua, itsetutkiskelua ja parisuhteen hoitamista kiusallisena, saattaisi pitää meidän tapaamme kuluttavana, turhana ja aikaavievänä, mutta onko sellainen arkinen parisuhde sitten niin kovin onnellinen ja syvään kumppaniuuuteen perustuva, en oikein usko. Vanhempani ovat juuri tällaisia ja tekee pahaa nähdä, miten moittivat toisiaan selän takana, mutta eivät osaa ratkaista asioita keskenään päin naamaa. Tuollaisille ihmisille parisuhteen hoitaminen kävisi varmaan työstä, koska eivät ole tottuneet sellaiseen, mutta koska he eivät hoida suhdettaan, he luultavasti ajattelevat, että ei avioliitto niin kovin työlästä ole.

. En minä ole koskaan miehen kanssa keskustelua pitänyt työnä. Normaalia kanssakäymistä. Joidenkin mielestä toisaalta seksikin miehen kanssa käy työstä, eikä ole nautinto, joten sellaisissa suhteissa ymmärrän, että asioista keskustelu, yhteisen ajan viettäminen yms on työtä ja projektia, mikä pitää tehdä, että pääsee vapaalle

Minusta ei saa olla sellaista jatkuvaa vääntöä ja keskustelua ja prosessointia ja kompromisseja. Mutta sellaista työtä, että tsemppaa sen eteen, että ei kuormita toista liikaa, vastaa itse omalta osaltaan parisuhteen tunneilmaston laadusta, muistaa kunnoittaa toista eikä lyö vyön alle tai loukkaa, on tukena, pitää intohimoa ja huumoria elossa ja toki "vaatii" saavansa itse vastaavaa palvelua takaisin eikä uhraa yksin itseään. 

Kyllä se vaati. En tiedä kuinka monelle rusetille onnistuin itseni vääntämään parinkymmenen vuoden aikana, kunnes tajusin että hei, ei tosiaan maksa vaivaa. Nyt sinkkuna elämä on kevyttä. 

Mieheltä vaatii,nainen vain odottaa että mies järjestää oikeanlaista ohjelmaa.

Takana 32 vuotta saman ihmisen kanssa elettyä elämää. Samanlaiset arvot, rehellisyys, kunnioitus ja jakaminen, siinäpä ne. Jos ei molemmat puhalla yhteiseen hiileen niin sanotusti, menee homma kovaksi työksi ja puurtamiseksi. Mitä järkeä?

48 ja 51,

joillekin keskusteleminen ja erimielisyyksien ratkominenkin on parisuhdetyötä, koska eräät meistä eivät ole saaneet siihen tervettä mallia kotoa. On täytynyt opetella antamaan ja ottamaan vastaan palautetta, sovittamaan yhteen erilaisia näkemyksiä ja ottamaan toinen huomioon.

Ei se ole niin helppoa, kun omista vanhemmista toinen on tyranni ja toinen vässykkä. Siellä mennään niinkuin toinen sanoo eikä ratkota asioita yhdessä. Asioista marmatetaan selän takana eikä asianomaiselle. Tyranni kylläkin sanoo mitä sylki suuhun tuo välittämättä siitä, loukkaako se toista. Yritä siinä nyt sitten ottaa mallia terveestä parisuhteesta. Ei onnistu. On pitänyt itse opetella uudet toimivammat käytännöt, ja SE siinä on sitä työtä. Miten nopeasti olisitte itse oppineet esim. ajamaan autoa tai tekemään ruskean kastikkeen, jos ei kukaan olisi alussa opettanut?

Elämä mieheni kanssa sinänsä on helppoa eikä mitään "projektia, mikä pitää tehdä, että pääsee vapaalle".

t. 45

Parasta on löytää sellainen alunperin, jonka kanssa on helppo olla ja helppo sopia asioista. Meillä on onnistunut 50 vuotta.

Ilmeisesti parisuhteessa tulisi viettää yhteistä kahdenkeskistä aikaa 10-15 tuntia viikossa, jotta tunneyhteys säilyisi. Tähän määrään ei lasketa mukaan tv:n katselemista tai nukkumista tai perheaikaa.

Kyllä se on tavallaan ollut kovan työn takana saada tarvittava määrä yhteistä aikaa kasaan, kun elämässä on töitä, pieniä lapsia, velvollisuuksia ja aika ns. kortilla. Sitä yhdessäoloa pitää ihan tietoisesti usein järjestää, varsinkin jos arki jostain syystä vetää eri suuntiin. Ei se välttämättä kerro mitään suhteen tilasta tai siitä, onko oikean vai väärän kumppanin kanssa yhdessä. Kyllä meilläkin yhteistyö ja perhearki sujui hyvin, ns. läpsystä, kunnes huomattiin kasvaneemme ihan eri suuntiin. Vasta kun alettiin järjestää arkea niin, että ihan oikeasti kohdataan toinen toisemme, että tietoisesti laitamme parisuhdettamme edelle, huomasimme että ollaan sittenkin yhä edelleen ne samat tyypit ja että viihdymme yhdessä, vaikka arki vetääkin erilleen. Tunneyhteys on herkkä juttu, ja edellyttää yhdessäoloa. Typerää sanoa, että vain huonoissa suhteissa tarvitaan "laatuaikaa". Kuka sen laatuajan edes määrittelee?

Ehkä olisin valinnut vaihtoehdon "vaatii ajoittain". Silloin kun tulee jotain elämän kriisiä, ne saattavat kummallisesti vaikuttaa myös parisuhteeseen tavalla, jota ei ole osannut ajatellakaan. Esimerkki: jomman kumman vanhempi kuolee.

Noin muuten on ainakin meillä riittänyt, kun antaa kulmien pyöristyä normaalissa elämän kolkkeessa, muistaa tehdä kompromisseja, muistaa arvostaa toista ja ei edes leikillä heiluttele eroamiskorttia, kuten jotkut tuntuvat mielellään tekevän. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olisin valinnut vaihtoehdon "vaatii ajoittain". Silloin kun tulee jotain elämän kriisiä, ne saattavat kummallisesti vaikuttaa myös parisuhteeseen tavalla, jota ei ole osannut ajatellakaan. Esimerkki: jomman kumman vanhempi kuolee.

Noin muuten on ainakin meillä riittänyt, kun antaa kulmien pyöristyä normaalissa elämän kolkkeessa, muistaa tehdä kompromisseja, muistaa arvostaa toista ja ei edes leikillä heiluttele eroamiskorttia, kuten jotkut tuntuvat mielellään tekevän. 

Unohtui, että meillä on 37 yhteistä vuotta takana