Vaatiiko parisuhde kovaa työtä ja vaivannäköä?

Olen ollut sekä väärän että oikean kanssa. Väärän kanssa on työlästä ja vaatii paljon vaivannäköä ja työtä ja tuntuu raskaalta.

Oikean kanssa on helppo olla, vaivannäkö tulee vapaaehtoisesti ja omasta halusta eikä tunnu raskaalta eikä ponnistukselta.

Ei ole mitään vaikeata tai edes työtä. Meille tämä elo on aivan luontaista. On jo lapset isoja ja ihania lapsenlapsia. Siis iso iloinen perheyhteisö. Ollaan siis myös lomia yhdessä vapaaehtoisesti.  En ole ollut koskaan sinkku.

Meinasin vastata, että ei, mutta minähän en tiedä sitä, miten kovaa työtä se tuolle puolisolle on / on joskus ollut.

Meilläkin oli hyvä ja helppo suhde noin 15 vuotta. Saimme lapsia ja erinäisistä syistä perhe-elämä on ollut todella raskasta, syistä joihin emme ole itse voineet vaikuttaa.

Ja kyllä, parisuhteemme olisi vaatinut työtä ja hoitamista mutta siihen ei ole ollut aikaa/jaksamista/taloudellista mahdollisuutta. Nyt ollaan siinä pisteessä että ero on ollut mielessä jo parin vuoden ajan. Ei ole voimavaroja ja tilaisuutta alkaa ongelmia tässä kohtaa ratkomaan, eroaminenkin tuntuu tosin liian työläältä.

Se varmaan riippuu sitä tuliko  valittua itselle sopiva kumppani. Minun ja mieheni elo on suht mutkatonta, toisen huomioiminen on ihan perusasia kummallekin.

Vierailija kirjoitti:

Työ suhteen eteen, laatuaika, suhteen hoitaminen ym. erityisjärjestelyt kertovat, että väärät ihmiset ovat yhdessä.

Yhdessä vietetty laatuaika tai suhteen hoitaminen eivät itsessään ole huono merkki. Se sen sijaan on, jos nuo nähdään vaivana, ponnisteluna ja taakkana.

Minä ja puolisoni huomioimme toisemme ja vietämme keskenämme laatuaikaa - kaipa joku sanoisi tuota suhteen hoitamiseksi. Kuitenkin meille tuo kaikki tulee luonnostaan ja tuo iloa, joten ei tuota edes näe ”työnä” tai ”vaivannäkönä”. Teemme noita asioita, koska vilpittömästi haluamme, emme velvollisuudentunnosta.

Minusta se, että vaatisi on jotenkin outo juttu. Jos mua ei hyväksytä sellaisena kuin olen, miksi olisin toisen kanssa? Ja jos en hyväksy toista sellaisena kuin hän on, miksi olisin hänen kanssaan?

Haluan suhteessakin tehdä mitä haluan, enkä pakota toista tekemään mitään, mitä hän ei halua. Mutta en halua tehdä asioita, jotka ovat toisesta epämiellyttäviä. Enkä katsele tapoja, joista en pidä. On eri asia kertoa toiselle, millaista käytöstä haluaa, kuin vaatia toista käyttäytymään niin. Jos toinen ei käyttäydy, ei jatku suhde. Mitä ihmeen työtä se vaatii?

Vierailija kirjoitti:

"paljon kovaa työtä ja vaivannäköä" nyt on aika raskaasti sanottu. Mutta kyllä siinä pitää vaikeina aikoina varsinkin sitä työtäkin tehdä jos haluaa jatkaa saman ihmisen kanssa.

Minäkin olin ennen meidän ensimmäistä ekaa isoa kriisiä (10 vuoden kieppeillä) sitä mieltä, että suhteessa on jotain vikaa jos pitää töitä tehdä. Mutta sitten elämä heitteli ja kaikkine isoine lieveilmiöineen vei meidät siihen tilanteeseen, että melkein erosimme kun olimme etääntyneet toisistamme niin paljon.

Päätimme kuitenkin jatkaa ja että päästiin suhteessa eteenpäin siihen pisteeseen, että jatkaa kannatti, teimme aika isoja muutoksia siinä miten suhtaudumme parisuhteeseen.  Mitään ei oteta enää itsestäänselvyytenä ja se tarkoittaa sitä, että kyllä me tasaisin väliajoin "teemme töistä suhteen eteen" että pysymme oikealla raiteella.

Kriisistä on jo monta vuotta ja olemme onnellisia molemmat.  Paljon onnellisempia kuin kriisiä edeltävinä 2-3- vuotena. Ja yksi erittäin tärkeä seikka on juuri se, että teemme molemmat suhteen eteen töitä emmekä vaan jollottele eteenpäin ajattelematta yhtään miten meidän välisemme suhde voi. Aina kun tulee jotain ongelmia, ne ratkaistaan eikä lakaista maton alle kuten ennen kriisiä. Ja se kyllä aina välillä käy työstä.

Mulla tuli tää vastaan suhteessa, vai pitäisikö sanoa meillä. Mutta itse huomasin kriisini keskellä, että mies ei ole sellainen, jonka kanssa haluan jatkaa. Mies on hyvin kunnollinen, siitä ei ole kyse. Harmittaa tavallaan kovasti, koska kaipa me olisimme ne asiat ratkomaan kyenneet, mutta en sitä, että mies ei vain enää kertakaikkiaan tuntunut siltä, mitä suhteelta haluan. Tarvitseeko sanoa, että menimme suhteeseen järkisyistä? Tosin oli siinä tunteitakin mukana, mutta ainakaan itsellä ne eivät kasvaneet(kaan). Yhdessä 11 vuotta.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta ja matkaan on mahtunut myös vääntöä, mutta loppujen lopuksi olemme olleet kuitenkin aina samalla puolella. Meidän karikot ovat johtuneet lähinnä väärinymmärtämisestä ja huonosta kommunikoinnista, mutta ei parisuhteen eteen ole kuitenkaan tarvinnut tehdä paljon töitä. Parisuhde soljuu mukavasti, voimme olla toistemme seurassa omia itsejämme, seksi on hyvää ja huumoria riittää. Yhteiset kokemukset ja vuosien aikana tullut luottamus toiseen pitävät parisuhteemme uomissaan ilman tempoilua.

Ajoittain.

Ne on niitä hetkiä kun melkein vois vaikka erota kun suututtaa ja kiukuttaa ja v-ttaa ja inhottaa niin paljon. Niissä tarvii työtä ja vaivannäköä, kun miettii mitä minä oikeaataan haluankaan ja mitkä on niitä tärkeitä asioita ja onko ne yhteneväisiä sen kumppanin kanssa.

Kommentteihin olisi hyvä laittaa parisuhteen kesto tai pisimpään kestäneen parisuhteen kesto. On ihan eri olla 15 vuotta naimisissa kun pari vuotta rakastuneena.

Olen ollut yksissä avoukkoseni kanssa vasta viisi vuotta, mutta meidän yhteiselomme on aina ollut tavattoman helppoa. Olemme olleet ystäviä jo ennen seurustelua, joten sekin voi kyllä vaikuttaa asiaan.

Teemme itsenäisesti asioita ja meillä on omia harrastuksia, mutta teemme myös yhdessä kaikenlaista mukavaa. Emme riitele ja avokkini sanookin aina, että hänen on erittäin vaikeaa keksiä mitään, mistä alkaisi räyhäämään. Kotitöitä teemme sopien, esimerkiksi jos avokillani on pitkä päivä töissä tai minulla on paljon kotitehtäviä/projekteja opinnoistani , toinen voi tehdä kotihommia toisenkin edestä. Jotkut vakihommat meillä on, kuten minä kokkaan (rakastan ruuanlaittoa) ja avokki vie roskat ja hoitaa teknisempiä asioita (on IT-alalla) ja korjaushommia (nauttii niistä).

Vaikeinta tässä ajassa meille on ollut kumppanin työuupumus ja siitä johtuva masennus. Tiesin hänen masennustaustastaan tosin jo ystävyysajaltamme, joten tilanne oli siksi helpompi. Hän puhuu asiasta avoimesti, joten oli helpompaa minulle ottaa vahvempi rooli ja antaa hänen keskittyä omaan jaksamiseensa. Nykyisin hän voi jo hyvin, kun työmäärä töissä on saatu kohtuulliseksi.

Tottakai vaatii silloin tällöin! Kaikki hyvä elämässä vaatii panostusta ja vaivannäköä. Luulisi olevan päivänselvä asia.

Minusta on luonnollista ja tervettä että kaksi ihmistä ei voi olla aina samaa mieltä asioista.Ja näin ollen syntyy väkisinkin erimielisyyksiä/riitoja.Niissä on sitten joustettava ja monestihan niissä myös oppii kun kuulee sen toisen näkökannan jota ei ehkä tullut edes ajatelleeksi.Eli en usko että mikään suhde ihan pelkkää auvoa on (ellei toinen oo ihan lapatossu joka mukautuu kaikkeen).Jonkinlaista vaivannäköä vaatii ja kompromisseja.

Voi se vaatia varsinkin jos asiat pääsevät liian huonolle tolalle.

Suuri osa siitä "työstä" on kuitenkin sellaista, että jos homma toimii niin se ei tunnu työltä vaan päinvastoin lisää onnellisuutta ja jaksamista ja sen tekee itsekseen tarkemmin asiaa ajattelematta. Vasta jos pääsee liikaa etääntymään tms niin täytyy niitä asioita ehkä tehdä tietoisesti ja silloin ne voivat aluksi tuntua työläiltä.

Vaatii tahtoa.

Vierailija kirjoitti:

"paljon kovaa työtä ja vaivannäköä" nyt on aika raskaasti sanottu. Mutta kyllä siinä pitää vaikeina aikoina varsinkin sitä työtäkin tehdä jos haluaa jatkaa saman ihmisen kanssa.

Minäkin olin ennen meidän ensimmäistä ekaa isoa kriisiä (10 vuoden kieppeillä) sitä mieltä, että suhteessa on jotain vikaa jos pitää töitä tehdä. Mutta sitten elämä heitteli ja kaikkine isoine lieveilmiöineen vei meidät siihen tilanteeseen, että melkein erosimme kun olimme etääntyneet toisistamme niin paljon.

Päätimme kuitenkin jatkaa ja että päästiin suhteessa eteenpäin siihen pisteeseen, että jatkaa kannatti, teimme aika isoja muutoksia siinä miten suhtaudumme parisuhteeseen.  Mitään ei oteta enää itsestäänselvyytenä ja se tarkoittaa sitä, että kyllä me tasaisin väliajoin "teemme töistä suhteen eteen" että pysymme oikealla raiteella.

Kriisistä on jo monta vuotta ja olemme onnellisia molemmat.  Paljon onnellisempia kuin kriisiä edeltävinä 2-3- vuotena. Ja yksi erittäin tärkeä seikka on juuri se, että teemme molemmat suhteen eteen töitä emmekä vaan jollottele eteenpäin ajattelematta yhtään miten meidän välisemme suhde voi. Aina kun tulee jotain ongelmia, ne ratkaistaan eikä lakaista maton alle kuten ennen kriisiä. Ja se kyllä aina välillä käy työstä.

Ihan samanlainen tarina meillä. Ja minä suhtauduin myös ennen meidän kriisiä siten, että hyvässä suhteessa ei töitä tarvitse tehdä. Mutta kun elämä ei aina mene kuin tanssi. Vaikka varsinaisesti ei parisuhteessa olisikaan vikaa, niin liiton toinen osapuoli, tai molemmat, elää omaa kriisiään ja se vaikuttaa parisuhteeseen. Työttömyys, masennus, omaisen kuolema, vakava sairaus, burn out jne. voi laukaista kriisin ja se voi tehdä pahaakin jälkeä parisuhteessa jos samaan aikaan ei tietoisesti pidetä huolta siitä suhteesta. 

Eli kyllä, ihan varmasti jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee aikoja, jolloin pitää tehdä vähän enemmän töitä sen eteen että suhde ei väljähdy tai mene kokonaan poikki. 

Vaatii jonkun verran päättäväisyyttä pysyä yhdessä. Sellaista ihmistä ei olekaan jossa ei mikään ärsyttäisi ja jos noihin ärsytyksiin alkaa takertumaan niin mönkään menee. Mutta minusta sana ”työ” ei kuvaa sitä kovin hyvin. Enemmän siinä on kyse siitä että ei tee mitään, kuin että tekee.

Vierailija kirjoitti:

Minä saan työstä palkkaa ja parisuhteesta en sitä saa. Joten parisuhde on ilo ja voimanantaja, eikä työ

Joku kysyi suhteen kestoa. 24 vuotta yhdessä, mistä 22 vuotta naimisissa

Kyllä vaatii, mutta kannattaa ottaa huomioon, että olemme olleet naimisissa vasta 38 vuotta. :)