Lue keskustelun säännöt.
Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?
08.11.2017 |
Mä aloitan...
- Olin koko elämäni alipainoinen eikä mun koskaan tarvinnut miettiä mitä syön, kunnes 27-vuotiaana lihoin 20 kg ja olen nyt läski. En ikinä nuorempana ajatellut että musta tulee joskus läski, pidin laihuutta itsestään selvyytenä
- Täytän tänä vuonna 29 enkä ole koskaan seurustellut. Yläasteikäisestä asti olen toivonut että joku mies haluaisi mut, mutta näin ei ole käynyt
- Olin neitsyt 26-vuotiaaksi asti. Neitsyyden menetystä aloin odottamaan jo amis-aikoina eli alle 18-vuotiaana
- Masennuin, yritin itsemurhaa ja sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön 26-vuotiaana, tästä alkoi luultavasti koko elämän jatkuva lääkitys. (Terapian lopetin juuri)
- Jäin ilman ystäviä 19-vuotiaana ja siitä asti olen ollut yksin
Sellasia. Mites teillä?
Kommentit (336)
- En olisi uskonut sairastuvani masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön
- Ja etten tunnu pääsevän niistä millään eroon
- Että muuttuisin helposti turhautuvaksi, epätoivoiseksi ja aloitekyvyttömäksi
- Että opiskelusta tulisi näin vaikeaa mulle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myös tuo paino. Mun normi bmi on 19, eikä se ole siitä noussut, vaikka mässäilin mielin määrin. Vedin yo-kokeet ja pääsykokeet suunnilleen suklaalevyllä päivässä ja päälle pizzaa sekä vanukasta. En liikkunut juuri. Muistan ihmetelleeni, kuinka naiset aina valittavat, että reidet hankaavat shortseissa. Omat jalkani eivät koskettaneet toosiaan kuin polvista.
Sitten yliopistossa iski unettomuus, jota ei saanut melatoniinilla kuntoon. Lääkäri määräsi mirtazapiinia nukahtamiseen. Puolentoista kuukauden päästä siitä punnitsin kissaani sylissäni vaa'alla, ja ihmettelin, onko se lihonut kymmenkiloiseksi. Ei ollut. Minä olin lihonut 5 kiloa lääkkeen aloitettuani. Nykyään reiteni ovat kiinni toisissaan.
Täytyy myöntää, että minua inhottaa todella paljon ajatella, montako kiloa vielä tulee, jos en saakaan unta ilman lääkkeitä. Painonnousu on aina ollut tabu minulle. Noh, ehkä hyvä, sillä tämän myötä olen todella alkanut ajatella syömisiäni. Ei kai se lääkekään kiloja tyhjästä nyhjäise.
Ei ne kilot tosiaan tyhjästä tule, mirtatsapiini vaikuttaa ruokahaluun. Huomaamatta syöt enemmän kuin olet aiemmin syönyt ja siitä ne kilot. Minulla sama tilanne, olen aiemmin ollut aina hoikka luonnostaan ja bmi 18. Nyt unettomuuden ja lääkkeiden myötä paino noussut 26 kiloa. Bmi ylipainon puolella. Olen aina ollut se hoikka joka voi syödä mitä vain, en vain huomioinut että ne määrät olivat melko pieniä. En aiemmin jaksanut pizzasta kuin yhden palan, nyt pystyn syömään perhepizzan yksin. Käytössä ketiapiini ja mirtatsapiini koska ne ovat minulle parhaat vaihtoehdot unettomuuteen, tarvitsen jotain oikeasti väsyttävää enkä halua käyttää pkv-lääkkeitä. Tämä vaikutus ruokahaluun on vaan järkyttävä. Yleensä näin ison painonnousun jälkeen pitäisi lääkkeitä vaihtaa, mutta tiedän ettei ole liiemmin vaihtoehtoja enää. Vähän kaikenlaista on tullut kokeiltua. Toivon että vielä joskus pystyn lopettamaan noiden käytön ja painokin palaisi takaisin edes normaalipainon puolelle. Olen yrittänyt laihduttaa laskemalla kaiken mitä syön ja pitämällä kalorit alhaalla, mutta se johti vahvan näläntunteen kanssa syömishäiriöoireisiin. Turhauttaa tämä tilanne, mutta minkäs teet. Ehkä jokin ruokahalua laskeva lääke voisi auttaa, mutta en halua lähteä siihen että yhden lääkkeen takia joudun käyttämään toista lääkettä. Ahdistava tilanne enkä olisi uskonut kuinka paljon paino vaikuttaa siihen millaiseksi itsensä kokee, minä en ole enää lainkaan minä.
Vierailija kirjoitti:
Lapsenahan sitä kuvittelee saavansa ihanan elämän ja kaiken (ainakin melkein tai sinnepäin) mistä haaveilee.
Olen saanut paljon, mutta ei kaikki niin ruusuisesti ole mennyt.
- Pitkäaikainen seurustelukumppani/avomies kehitti itselleen alkoholiongelman (olemme olleet yhdessä teini-iästä asti).
- Tämä ihana kumppani osoittautunut välillä aika kusipääksi, hän on painostanut minut tekemään muutaman abortin, yksi lapsi meillä on, mutta tämänkin raskauden aikana mies oli välinpitämätön ja kylmä (toivoi mm. keskenmenoa koska ei halunnut isäksi).
- Olen tämän perheen siivooja, lastenhoitaja ja terapeutti. En tiedä koska palan loppuun.
- Saatan olla raskaana ja kuulin taas kuinka mies aikoo lähteä ja suostuu tapaamaan vain nykyistä lastamme joka on 3-vuotias.
Pitäisi vissiin pakata ukon kamat ja vaihtaa lukot. Olisin toivonut saavani elämääni miehen joka osaa ajatella parmmin muitakin kuin itseään. Joka osallistuisi edes jonkin verran arjen pyörittämiseen.
Aloita nyt siitä että hankkiudut tuollaisesta "miehestä" eroon. Pärjäät paljon paremmin yksin. Anna itsellesi joululahja jonka ansaitset, älä pilaa elämääsi tuollaisen kusipään kanssa. Vaadi valvotut tapaamiset, aborttiin pakottaminen ym kuulostavat aika pahoilta hälytysmerkeiltä....
Ota yhteyttä lastenvalvojaan ja saat sieltä neuvoja eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Lapsenahan sitä kuvittelee saavansa ihanan elämän ja kaiken (ainakin melkein tai sinnepäin) mistä haaveilee.
Olen saanut paljon, mutta ei kaikki niin ruusuisesti ole mennyt.
- Pitkäaikainen seurustelukumppani/avomies kehitti itselleen alkoholiongelman (olemme olleet yhdessä teini-iästä asti).
- Tämä ihana kumppani osoittautunut välillä aika kusipääksi, hän on painostanut minut tekemään muutaman abortin, yksi lapsi meillä on, mutta tämänkin raskauden aikana mies oli välinpitämätön ja kylmä (toivoi mm. keskenmenoa koska ei halunnut isäksi).
- Olen tämän perheen siivooja, lastenhoitaja ja terapeutti. En tiedä koska palan loppuun.
- Saatan olla raskaana ja kuulin taas kuinka mies aikoo lähteä ja suostuu tapaamaan vain nykyistä lastamme joka on 3-vuotias.
Pitäisi vissiin pakata ukon kamat ja vaihtaa lukot. Olisin toivonut saavani elämääni miehen joka osaa ajatella parmmin muitakin kuin itseään. Joka osallistuisi edes jonkin verran arjen pyörittämiseen.
Tämän viestin luettuani minulle kirkastui selvästi se, että ihminen on kuitenkin itse, omine valintoineen, suurin este onnelle. Tässäkin mies on pakottanut jo kahteen aborttiin, on alkoholiongelmainen ja uhkailee lähtemisellä, jos uusi vauva tulossa. Eikö tässäkin tilanteessa vain ole onni, jos mies lähtee? Kirjoittaja itse on valinnut suhteen, joka on muuttunut huonoksi, mutta siinä vain roikutaan. Elämä vaatii rohkeutta tehdä joskus kipeitäkin valintoja, mutta niiden valintojen myötä elämä muuttuu paremmaksi. Rohkeutta sinulle lähteä huonosta liitosta!
- Minustakin tuli läski, vaikka nuorena olin aika hot.
- Päädyin oman alani yrittäjäksi, vaikka en todellakaan koskaan ole ollut ns. yrittäjäainesta. Mutta pakko oli, muuten olisin päätynyt työttömäksi. Ja hyvin on mennyt, työllistän itse itseni ja saan ihan ok palkkaa.
- Muutin takaisin kotikaupunkiini vaikkei nuorempana IKINÄ pitänyt :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parikymppisenä oli vakaa työpaikka, olin kihloissa, oma ensimmäinen asunto ja valmistumassa.
Kymmenen vuotta myöhemmin yksinhuoltaja, ylivelkaantunut ja vuosien etsintä siitä kuka olen kun olen kohdannut paljon menetyksiä niin aineellisia kuin henkisiä.
Tuohon väliin mahtui paljon ikävyyksiä.
Työpaikka meni, asuntolaina hometalosta ja päällekäiset asumismenot vuokra-asunnosta.
Luottotiedot meni ja ulosotossa 10t e. Valmistun tutkintoon jonka parissa en voi työskennellä johtuen omasta henkisestä väsymisestä. Ei ole enää ystäviä. Syömishäiriö on alkanut oireilla ja perussairaus joka kerran jo hoidettu parempaan suuntaan. Olen yksinäinen ja kasvatan lähestulkoon lapsia yksin.
Koska ei ole menetettävää suuntaan opiskelemaan lisää. Rahalliset huolet tulevat kestämään vuosikausia joten samalla voin opiskella jotain merkityksellistä itselleni. Tämä ehkä ollut suurin oivallus, että teen elämästä näillä resursseilla parempaa ja opiskelen unelma-ammatin jonka hautasin entisessä elämässä. Lasten takia jaksan vaikka välillä jaksaminen on erittäin kovilla. Syyllistän itseäni kun olen lapsille äreä ja välillä itken itseni uneen siitä kun voisin olla parempi äiti ja antaa kaikkeni. En vain aina kykene siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
*mummeli* kirjoitti:
Olin aina hyvä koulussa, sain stipendejä ja keskiarvoni oli lähellä kymppiä. Olen myös hyvin taiteellinen ja opettajani veikkaili jo ala-asteella tulevaksi opinahjokseni Ateneumia.
En kuitenkaan koskaan saanut vakipaikkaa, en opiskellut sitä ylempää korkeakoulututkintoa enkä muutakaan. Nyt olen jo varhennetulla vanhuuseläkkeellä.
Kuitenkin olen tyytyväinen elämääni.Opinahjoksi Ateneumia?!?!?
Vielä esim 70- luvulla Ateneum voli Taideteollinen korkeakoulu .
Samaa haaveillut teininä, päädyin kaupalliselle alalle.
Tai oikeastaan Kuvataideakatemia.
Totta, anteeksi virhe. En muistanut oikeaa sanaa
145
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös tuo paino. Mun normi bmi on 19, eikä se ole siitä noussut, vaikka mässäilin mielin määrin. Vedin yo-kokeet ja pääsykokeet suunnilleen suklaalevyllä päivässä ja päälle pizzaa sekä vanukasta. En liikkunut juuri. Muistan ihmetelleeni, kuinka naiset aina valittavat, että reidet hankaavat shortseissa. Omat jalkani eivät koskettaneet toosiaan kuin polvista.
Sitten yliopistossa iski unettomuus, jota ei saanut melatoniinilla kuntoon. Lääkäri määräsi mirtazapiinia nukahtamiseen. Puolentoista kuukauden päästä siitä punnitsin kissaani sylissäni vaa'alla, ja ihmettelin, onko se lihonut kymmenkiloiseksi. Ei ollut. Minä olin lihonut 5 kiloa lääkkeen aloitettuani. Nykyään reiteni ovat kiinni toisissaan.
Täytyy myöntää, että minua inhottaa todella paljon ajatella, montako kiloa vielä tulee, jos en saakaan unta ilman lääkkeitä. Painonnousu on aina ollut tabu minulle. Noh, ehkä hyvä, sillä tämän myötä olen todella alkanut ajatella syömisiäni. Ei kai se lääkekään kiloja tyhjästä nyhjäise.
Ei ne kilot tosiaan tyhjästä tule, mirtatsapiini vaikuttaa ruokahaluun. Huomaamatta syöt enemmän kuin olet aiemmin syönyt ja siitä ne kilot. Minulla sama tilanne, olen aiemmin ollut aina hoikka luonnostaan ja bmi 18. Nyt unettomuuden ja lääkkeiden myötä paino noussut 26 kiloa. Bmi ylipainon puolella. Olen aina ollut se hoikka joka voi syödä mitä vain, en vain huomioinut että ne määrät olivat melko pieniä. En aiemmin jaksanut pizzasta kuin yhden palan, nyt pystyn syömään perhepizzan yksin. Käytössä ketiapiini ja mirtatsapiini koska ne ovat minulle parhaat vaihtoehdot unettomuuteen, tarvitsen jotain oikeasti väsyttävää enkä halua käyttää pkv-lääkkeitä. Tämä vaikutus ruokahaluun on vaan järkyttävä. Yleensä näin ison painonnousun jälkeen pitäisi lääkkeitä vaihtaa, mutta tiedän ettei ole liiemmin vaihtoehtoja enää. Vähän kaikenlaista on tullut kokeiltua. Toivon että vielä joskus pystyn lopettamaan noiden käytön ja painokin palaisi takaisin edes normaalipainon puolelle. Olen yrittänyt laihduttaa laskemalla kaiken mitä syön ja pitämällä kalorit alhaalla, mutta se johti vahvan näläntunteen kanssa syömishäiriöoireisiin. Turhauttaa tämä tilanne, mutta minkäs teet. Ehkä jokin ruokahalua laskeva lääke voisi auttaa, mutta en halua lähteä siihen että yhden lääkkeen takia joudun käyttämään toista lääkettä. Ahdistava tilanne enkä olisi uskonut kuinka paljon paino vaikuttaa siihen millaiseksi itsensä kokee, minä en ole enää lainkaan minä.
Millä annoksella syötte Mirtazapiinia? Mulla 5mg eikä vaikuta painoon ollenkaan, vuoden syönyt unettomuuteen. Syön normaalisti ja annan painon pudota (normaalipainon sisällä) nyt 300g viikossa jouluun saakka. Tottakai mielitekoja on mutta ei se ruoka itse suuhun kävele.
- Minua petettiin törkeästi vuosien ajan ja kohdeltiin suhteessa huonosti. Kun erosin hänestä, niin se oli yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut.
- Löysin vuosien huonon suhteen jälkeen miehen, jollaisesta olen aina haaveillut.
- Olen saanut ikääni nähden jo kerättyä omaisuutta.
- Parhaimmiksi kavereiksi luulemani ihmiset osoittautuivat 20 vuoden jälkeen täysin toisinlaiseksi ihmisiksi, joiksi olin heitä siihen asti luullut.
- Elämäni on mennyt täysin eri tavalla, kuin olin ajatellut sen menevän
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin levottoman lapsuuden ja nuoruuden jälkeen (alkoholia, kuolemaa, yksinäisyyttä) löysin kuitenkin sielunkumppanini jonka kanssa on kaksi lasta. Terveyttä riittää kaikilla, parisuhde (15v) voi hyvin, on oma talo ja vakituiset työpaikat. Vieläkin tuntuu etten ole ansainnut tätä onnea.
Tulin äidiksi ns viime metreillä kun olin jo luopunut toivosta koskaan saada oma lapsi.
Tätä ennen tuntui että näin suuri onni ei osu omalle kohdalle vaan kuuluu muille.
Koko peruskoulun jatkunut kiusaaminen oli romuttanut itsetunnon täysin ja tulevaisuus näyttäytyi pelkästään mustana. Arvet siitä on jäljellä vieläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olisi uskonut, että vuosien mielenterveysongelmien kanssa kamppailun ja itsemurhayritysten jälkeen löytäisin miehen, menisin naimisiin ja tulisin äidiksi. Rakastan olla äiti ja olen onnellinen.
En olisi uskonut olevani tämmöisessä jamassa 18-vuotiaana 10 vuotta sitten... Ajattelin että viettäisin villiä nuoruutta kavereiden kanssa. Todellisuus on se ettei minulla ole periaatteessa kuin yksi kaveri. Hän täyttää kohta 18 ja pääsen edes hänen kanssaan baariin. Toisaalta baariin meneminen ahdistaa, koska sielä on kaikki tutut jotka ovat kiusanneet minua peruskoulussa ja minulla on muutenkin autistin maine. Itsetuntoni on paskana ja häpeän itseäni. Jopa isosiskoni häpeää minua eikä haluisi että tulisin baariin nolaamaan häntä. Onko liikaa vaadittu että saisin olla edes yhden illan normaali nuori?
Lisäksi minua on vainonnut monta vuotta syömisongelma. Viralliset syömistilanteet menee aina näin: Odotan paniikissa, että kohta ruokailutilanne tulee. Mahani menee kipeäksi ja haluaisin oksentaa. Vaikka en olisi syönyt koko päiväni niin silti näläntunne katoaa. Kun saan ruuan nenäni eteen nii alkaa pakokauhu: kun yritän syödä saan paniikin ruuasta, joka on suussani. En pysty pureksimaan tai nielemään. Lopulta syön ehkä pari haarukallista ja loput ruuasta menee roskiin. Muut ihmettelee miksen ole syönyt yhtään ja keksin valheita. Nykyään yritän aina keksiä syitä miksen voi tulla ravintolaan jne. koska vaikka kuinka monta kertaa skarppaan itseäni niin tilanteet menee aina noin. Tämä vaikuttaa sosiaaliseen elämääni rankalla kädellä. En voi alkaa edes seurustelemaan kenenkään kanssa, koska en voi käydä ravintoloissa ja tuskin kukaan haluaa syömisongelmaista kumppania. :( En olisi uskonut että noinkin normaalista asiasta voisi tulla ongelma minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-En olisi uskonut päätyväni naimisiin alkoholistin kanssa. Niin paljon tuskaa ja häpeää tuo vitsaus on tuottanut mutta nyt mies on kuivilla.
-Enpä olisi silloin 7-vuotiaana harrastuksen alkaessa voinut kuvitella että kivasta ajanvietteestä tulee minulle myöhemmin työ jota rakastan yli kaiken
Onpas hämmästyttävän monella palstalaisella mt-ongelmia! Alan ymmärtää, miksi tämän palstan taso on välillä sitä mitä on...
Leskeksi jääminen alle kolmekymppisenä.
Aloin seurustelemaan mieheni kanssa kun olin 20 ja hän 26. Olin 25 kun menimme naimisiin, ja 29 kun sain kesken työpäivän puhelun että mies on saanut töissä äkillisen sairaskohtauksen. Mies sinnitteli tämän jälkeen kaksi päivää, mutta menehtyi saatuaan toisen kohtauksen.
Tämän ikäisenä leskeksi jääminen oli murtava kokemus. Yhtäkkiä pitikin arki kahden isäänsä kaipaavan pienen lapsen kanssa suorittaa yksin. Ainoa onneni oli se, että tukiverkkoni oli erittäin vahva. Monta kuukautta ystävät ja sukulaiset auttoivat hautajaisjärjestelyissä, ruuan teossa, talon hoidossa jne. Jos tukiverkkoa ei olisi ollut niin en tiedä missä tänäpäivänä olisin.
Voitin lotossa 3,4 miljoonaa. Työt loppui siihen ja nyt vaan harrastan ja matkustelen.
Kouluttauduin unelmieni ammattiin. Jos olisin nuorempana tiennyt, että saan sellaisen ammatin, olisin ollut ihan onneni kukkuloilla. Kuinkas ollakaan, työtä vain ei ole, ja aikuisiän identiteettini onkin sitten rakentunut lähes enemmän työttömyyden kuin ammattitaidon tai ihanasta työstä nauttimisen ehdoilla. Ja olen joutunut opiskelemaan toiseen ammattiin - tai saanut, jostain näkökulmasta - joka ei minua niin paljon innosta. Olen täysin persaukinen ja lapseton ja biologinen kello tikittää, mutta mieheni tykkää, että vieläkään ei ole aika. Olisin mielelläni tehnyt lapset joskus viimeistään 29 vuoden kieppeillä ja työskennellyt elantoni eteen. Mut jou, näillä mennään.
Löysin nykyisen puolisoni. En sellaista naista uskonut olevan olemassakaan. :)
- En ikinä olisi uskonut päätyväni väkivaltaiseen suhteeseen.
- Pillereistä huolimatta tulin raskaaksi, tämä selvisi rv 22. Olin tehnyt negatiivisen testin kuukautisten loputtua.
En ollut ikinä halunnut lapsia.