Lue keskustelun säännöt.
Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?
08.11.2017 |
Mä aloitan...
- Olin koko elämäni alipainoinen eikä mun koskaan tarvinnut miettiä mitä syön, kunnes 27-vuotiaana lihoin 20 kg ja olen nyt läski. En ikinä nuorempana ajatellut että musta tulee joskus läski, pidin laihuutta itsestään selvyytenä
- Täytän tänä vuonna 29 enkä ole koskaan seurustellut. Yläasteikäisestä asti olen toivonut että joku mies haluaisi mut, mutta näin ei ole käynyt
- Olin neitsyt 26-vuotiaaksi asti. Neitsyyden menetystä aloin odottamaan jo amis-aikoina eli alle 18-vuotiaana
- Masennuin, yritin itsemurhaa ja sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön 26-vuotiaana, tästä alkoi luultavasti koko elämän jatkuva lääkitys. (Terapian lopetin juuri)
- Jäin ilman ystäviä 19-vuotiaana ja siitä asti olen ollut yksin
Sellasia. Mites teillä?
Kommentit (336)
Että elämäni meni näin pieleen ja päädyn lopulta itsemurhaan yli 20 vuoden kipuilun jälkeen.... Nyt kun olisin voinut olla paras versio itsestäni... mutta minua kohtaan tehty rikos ja läheisteni kohtelu vei kaikelta pohjan. En näe ensi kuuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin lapsettomaksi. Lihoin 70 kg.
Sain vakituisen työpaikan omalta kulttuuri-humanistihippialaltani! ^_^
Olin ihan varma, että joudun tekemään jotain paskaduuneja elämäni loppuun asti, kun koulutusta "oikeisiin" töihin ei ole, mutta niin vain onni potkaisi! :)
Vierailija kirjoitti:
*mummeli* kirjoitti:
Olin aina hyvä koulussa, sain stipendejä ja keskiarvoni oli lähellä kymppiä. Olen myös hyvin taiteellinen ja opettajani veikkaili jo ala-asteella tulevaksi opinahjokseni Ateneumia.
En kuitenkaan koskaan saanut vakipaikkaa, en opiskellut sitä ylempää korkeakoulututkintoa enkä muutakaan. Nyt olen jo varhennetulla vanhuuseläkkeellä.
Kuitenkin olen tyytyväinen elämääni.Opinahjoksi Ateneumia?!?!?
Vielä esim 70- luvulla Ateneum voli Taideteollinen korkeakoulu .
Samaa haaveillut teininä, päädyin kaupalliselle alalle.
Etten koskaan päätynyt yhteen suuren rakkauteni kanssa. Rakkaus on ja pysyy yli 30 vuoden jälkeenkin molemmilla mutta päädyimme toisten kanssa naimisiin.
Elämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä, että saisin lapsia. PCO diagnoosin sain kun olin 25. 10 vuotta myöhemmin tulin äidiksi ilman mitään hoitoja, eikä juuri ollut yritystäkään (koska ei pitänyt olla mahdollista)
Että veljeni tappaa itsensä.
Että löytäisin miehen, koska olen rumatyhmäläski-idiootti.
Että muuttaisin maaseudulle.
Että en löytäisi kunnon töitä, vaikka opintomenestys oli hyvä. Maisteri olen.
-En olisi uskonut, että puolisoni jättää minut.
-En olisi uskonut, että keski-iässä olen haluttu ja tavoiteltu
-En olisi uskonut, että muutama vuosi eron jälkeen pidän sitä vilpittömästi onnenpotkuna!
-En tiennyt, että olenkin älykäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että minulla ei olisi aikuisena yhtään ystävää.
Ukko meni ja petti lokakuussa salasuhteensa kanssa, johon oli ihastunut ja suunnittelivat ihan yhteistä elämääkin.Todellakaan ei ollut harmainta haisuakaan,että tulisi tapahtumaan,koska kaikki puitteet olivat kunnossa myös seksielämä.Tässä nyt saankin sitten pyörittää ajatuksiani ja koota itseäni kahden pienen lapsen äitinä(2v ja 6kk)kun kaikki on noin vaan pyyhkäisty pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
*mummeli* kirjoitti:
Olin aina hyvä koulussa, sain stipendejä ja keskiarvoni oli lähellä kymppiä. Olen myös hyvin taiteellinen ja opettajani veikkaili jo ala-asteella tulevaksi opinahjokseni Ateneumia.
En kuitenkaan koskaan saanut vakipaikkaa, en opiskellut sitä ylempää korkeakoulututkintoa enkä muutakaan. Nyt olen jo varhennetulla vanhuuseläkkeellä.
Kuitenkin olen tyytyväinen elämääni.Opinahjoksi Ateneumia?!?!?
Vielä esim 70- luvulla Ateneum voli Taideteollinen korkeakoulu .
Samaa haaveillut teininä, päädyin kaupalliselle alalle.
Tai oikeastaan Kuvataideakatemia.
Että sairastuin vakavaan syömishäiriöön joka on vienyt elämästäni jo monta vuotta. Lapsuudenystävä aikoinaan sairasti ja seurasin peloissani vierestä ja ajattelin että hyi miten kamala sairaus, en koskaan anna itselleni tapahtua tuollaista. Noh, eihän tätä kyllä kukaan itselleen valitse, mutta ajattelin jotenkin olevani immuuni sille, kun kerran jouduin kerran vierestä katsoa miten vakava sairaus se on ja uskoin jotenkin osaavani estää sitä tapahtumasta itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna mihen mennä tulette paremmin toimeen kun ette asu saman katon alla mies ei tule muuten muuttamaan tapojansa ja voisit saada paremman elämän
Kaikki 'kortit' oli kädessä nuorempana. Kunnianhimoa ja halua opiskella ja saada hyvä ammatti. Toki huono itsetunto ja masentuneisuuteen taipumus kulkenut rinnalla koko elämän. Nyt olen yli 40 ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Ei sen ihan näin pitänyt mennä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun eniten että rikoin vuosia sitten perheeni rakastumalla toiseen. Mitään en saa takaisin ja taakka on kannettava loppuelämä. Lapsille kova paikka. En olisi ikinä voinut uskoa sitä itsestäni,se ei ollut minua. Sitä ennen 12v uskollisena teiniajan poikaystävälle jonka kanssa saimme lapset myöhemmin. Mitään muuta en kadu tässä elämässä niin paljon kuin virhettäni joka pilasi kaiken. Olen täysin pxsxa! Moni muukin asia on huonosti juuri nyt mutta mikään muu ei haittaa jos pääsisin ajassa takaisin ja saisin pelastettu kaiken.
Ex-puolisoni kanssa olemme hyviä ystäviä ja olen pyytänyt kasvotusten anteeksi,ja saanutkin. Olen uudessa suhteessa ollut jo 5v mutta syyllisyys painaa joka päivä. En rakasta enää exääni,en vain olisi halunnut näin käyvän. Nukahdan lähes joka ilta miettien asiaa,tiedän se on tyhmää. Painaa mieltä liikaa.
Elämäni rakkaus käveli vastaan ja rakkaus roihuaa edelleen <3
No en Pystynyt meneen mihinkään opiskelemaan yläasteen jälkeen sosiaalisten tilanteiden ja estyneen persoonallisuushäiriön yms takia.
Edelleen 22 vuotiaana asun vanhemmilla enkä käy missään muuta kun kaupassa terapiassa yms. Mitään kavereita ei ole ollut kohta kymmeneen vuoteen ja mulla on vielä joku helvetin miespelko että mistään miehestä on turha edes haaveilla. Ja ai niin sisko kuoli muutama vuosi sitten. Vähän erilainen elämä mitä olisin kuvitellu.
Mieheni petti minua tosi ruman ja tyylitajuttoman TAITEILIAN kanssa.
Etten lukion jälkeen päässytkään opiskelemaan mihinkään itseäni kiinnostavaan paikkaan. En uskaltanut niihin uudelleen enää hakea, koska ajattelin olevani surkea. Työurani on käsittämättömän rikkonainen. Olen opiskellut useasti ja työpaikat, joissa olin vakituisena olivat syvältä, joten jatkoin matkaa. Vasta nyt keski-ikäisenä, jälleen kerran opintojeni loppuvaiheessa olevana tiedän olevani oikealla alalla, mutta nyt pelkään etten enää kelpaa. Ikää on liikaa? Kunnon uraa ei ole...miten selitän sen, ilman että kuulostan vaikealta tai sellaiselta joka puhuu muista peetä? Eläkettä ei juuri ole kertynyt, kun lisänä on kotona lasten kanssa vietetyt vuodet...
Taloudelliset ongelmat. Se, että miten tyhmä sitä voi olla ja hommaa itselleen 30 000€ ulosotot. Nuorempana ihmeteltiin erään tuttavan rahaongelmia ja miten voi päästää itsensä sellaiseen tilanteeseen, että on älyttömät summat velkaa ja eikä mitään toivoa maksaa niitä takaisin. Vuosia myöhemmin olen itse siinä tilanteessa :(
Niin tuli minunkin lapsesta. Mutta olen ennenkin tänne kirjoittanut että lapsi selvisi, on nyt kuivilla. Joten voisin osaltani kirjoittaa tähän ketjuun saman , eipä sitä ajatellut eikä kuvitellut lapselle semmoista tapahtuvan vaikka kaikenlaiset realiteetit elämän osalta olikin mielessä.
Älä pidä mua hihhulina mutta ristin äsken kädet ja pyysin että sinunkin lapsi selviää.