Lue keskustelun säännöt.
Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?
08.11.2017 |
Mä aloitan...
- Olin koko elämäni alipainoinen eikä mun koskaan tarvinnut miettiä mitä syön, kunnes 27-vuotiaana lihoin 20 kg ja olen nyt läski. En ikinä nuorempana ajatellut että musta tulee joskus läski, pidin laihuutta itsestään selvyytenä
- Täytän tänä vuonna 29 enkä ole koskaan seurustellut. Yläasteikäisestä asti olen toivonut että joku mies haluaisi mut, mutta näin ei ole käynyt
- Olin neitsyt 26-vuotiaaksi asti. Neitsyyden menetystä aloin odottamaan jo amis-aikoina eli alle 18-vuotiaana
- Masennuin, yritin itsemurhaa ja sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön 26-vuotiaana, tästä alkoi luultavasti koko elämän jatkuva lääkitys. (Terapian lopetin juuri)
- Jäin ilman ystäviä 19-vuotiaana ja siitä asti olen ollut yksin
Sellasia. Mites teillä?
Kommentit (336)
Vierailija kirjoitti:
Olin suht koht lahjakas lapsi ja teini, kävin musiikkiharrastuksissa ja koulun keskiarvoni oli sellainen ysi. Luulin, että pärjäisin elämässäni kouluarvosanojeni perusteella hyvin ja että minusta voisi tulla melkein mitä vain (paitsi tanssija, jollaiseksi yhtäkkiä 14-vuotiaana seiskan liikunta-arvosanallani halusin :D ). No, yliopisto-opinnot on pitkittyneet huomattavasti, kärsin ahdistuksesta ja aloitekyvyn puutteesta ja kaikista pahimpana juttuna reilu kaksi vuotta sitten jäin koukkuun uhkapeleihin, mitä en olisi itsestäni ikinä uskonut. Nyt velkaa on reilu kymppitonni ja häpeän tunne on valtava. Pari itsemurhayritystäkin takana, mutta nyt voin vakaammin.
Käypäs siellä opiskelijaterveydenhuollossa juttelemassa. Kuulostaa siltä että voisi olla ADD/ADHD. Nyt kun olet opiskelija niin pääset helpommin tutkimuksiin ja saat ehkä sopivan lääkityksen jolla opinnot alkavat sujumaan. Kyllä se siitä, itseään ei kannata tappaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myös tuo paino. Mun normi bmi on 19, eikä se ole siitä noussut, vaikka mässäilin mielin määrin. Vedin yo-kokeet ja pääsykokeet suunnilleen suklaalevyllä päivässä ja päälle pizzaa sekä vanukasta. En liikkunut juuri. Muistan ihmetelleeni, kuinka naiset aina valittavat, että reidet hankaavat shortseissa. Omat jalkani eivät koskettaneet toosiaan kuin polvista.
Sitten yliopistossa iski unettomuus, jota ei saanut melatoniinilla kuntoon. Lääkäri määräsi mirtazapiinia nukahtamiseen. Puolentoista kuukauden päästä siitä punnitsin kissaani sylissäni vaa'alla, ja ihmettelin, onko se lihonut kymmenkiloiseksi. Ei ollut. Minä olin lihonut 5 kiloa lääkkeen aloitettuani. Nykyään reiteni ovat kiinni toisissaan.
Täytyy myöntää, että minua inhottaa todella paljon ajatella, montako kiloa vielä tulee, jos en saakaan unta ilman lääkkeitä. Painonnousu on aina ollut tabu minulle. Noh, ehkä hyvä, sillä tämän myötä olen todella alkanut ajatella syömisiäni. Ei kai se lääkekään kiloja tyhjästä nyhjäise.
Ei ne kilot tosiaan tyhjästä tule, mirtatsapiini vaikuttaa ruokahaluun. Huomaamatta syöt enemmän kuin olet aiemmin syönyt ja siitä ne kilot. Minulla sama tilanne, olen aiemmin ollut aina hoikka luonnostaan ja bmi 18. Nyt unettomuuden ja lääkkeiden myötä paino noussut 26 kiloa. Bmi ylipainon puolella. Olen aina ollut se hoikka joka voi syödä mitä vain, en vain huomioinut että ne määrät olivat melko pieniä. En aiemmin jaksanut pizzasta kuin yhden palan, nyt pystyn syömään perhepizzan yksin. Käytössä ketiapiini ja mirtatsapiini koska ne ovat minulle parhaat vaihtoehdot unettomuuteen, tarvitsen jotain oikeasti väsyttävää enkä halua käyttää pkv-lääkkeitä. Tämä vaikutus ruokahaluun on vaan järkyttävä. Yleensä näin ison painonnousun jälkeen pitäisi lääkkeitä vaihtaa, mutta tiedän ettei ole liiemmin vaihtoehtoja enää. Vähän kaikenlaista on tullut kokeiltua. Toivon että vielä joskus pystyn lopettamaan noiden käytön ja painokin palaisi takaisin edes normaalipainon puolelle. Olen yrittänyt laihduttaa laskemalla kaiken mitä syön ja pitämällä kalorit alhaalla, mutta se johti vahvan näläntunteen kanssa syömishäiriöoireisiin. Turhauttaa tämä tilanne, mutta minkäs teet. Ehkä jokin ruokahalua laskeva lääke voisi auttaa, mutta en halua lähteä siihen että yhden lääkkeen takia joudun käyttämään toista lääkettä. Ahdistava tilanne enkä olisi uskonut kuinka paljon paino vaikuttaa siihen millaiseksi itsensä kokee, minä en ole enää lainkaan minä.
Millä annoksella syötte Mirtazapiinia? Mulla 5mg eikä vaikuta painoon ollenkaan, vuoden syönyt unettomuuteen. Syön normaalisti ja annan painon pudota (normaalipainon sisällä) nyt 300g viikossa jouluun saakka. Tottakai mielitekoja on mutta ei se ruoka itse suuhun kävele.
Mirtatsapiinin annos 45 mg ja ketiapiinin 75–150 mg. Tuo vaikutus ruokahaluun on hyvin mirtatsapiinillakin yksilöllistä, etenkin pienemmillä annoksilla ei ole lainkaan itsestään selvää että se vaikuttaa painoon. Minulla paino on kertynyt kahden vuoden aikana. Olen aina syönyt näläntunteen mukaan ja mitä haluan, pysyen aina hoikkana. En tätä ennen ajatellut syömistä lainkaan. Toki tiesin vaikutuksesta ruokahaluun kun itselleni reseptit tein, mutta en aluksi ajatellut asiaa lainkaan. Tätä on hyvin vaikea selittää ihmiselle joka ei ole kokenut sitä että pysyy hyvin hoikkana syöden miten haluaa, sitten yhtäkkiä tilanne menee siihen että ruokahalu onkin nelinkertainen. Se ruokahalun nousu oli niin salakavalaa että en huomannut sitä ennen tuota pizzaepisodia. Huomasin että jaksankin syödä sen kokonaan. Ihminen on yllättävänkin sokea omalle tilanteelle kun se yhtäkkiä muuttuu. Eihän se ruoka suuhun itsestään kävele, mutta hyvin huomaamatta sitä alkaa lapata suuhun enemmän. Ongelmana kun ei ole mieliteot vaan todelliselta tuntuva näläntunne joka oli niin voimakas että epäilin aluksi itselläni vatsahaavaa. Muutama tunti lääkkeenoton jälkeen tuntuu siltä ettei olisi syönyt päivään. Turhauttava tilanne.
Pitkäaikaistyötön, kouluttamaton, itsemurha-ajatuksinen neitsyt.
Ei äiti pojastaan tällaista halunnut.
Anteeksi, äiti.
En tiennyt mielenterveysongelmista mitään ja ihmettelin miksei anorektikot vaan syö, kunnes sairastuin itse. Avasi kokonaan uuden maailman minulle.
Muisto ylä-asteen hammashoitolasta; hammaslääkäri sanoi hammashoitajalle kesken paikkauksen, että tältä tulee lähtemään kaikki hampaat. Just joo ajattelin silloin.
Ja kuinka ollakaan, nyt nelikymppisenä kokoproteesit ylhäällä ja alhaalla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin syöpään 12-vuotiaana
Löysin ihanan miehen joka rakastaa minua tällaisena kuin olen. Jouduin onnettomuuteen jossa sain kiehuvaa nestettä päälleni ja 65% vartalostani on arpien peitossa. Mies rakastaa minua silti, kuulemma kuolemaan saakka. Ja jos joku erehtyy sanomaan minusta jotain pilkkaavaan såvyyn niin tietää sanoneensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämäni rakkaus kuoli kolarissa ennen kuin kerkesimme saada lapsia.
Sain aivokasvaimen. Onneksi hyvälaatuinen aivokalvon kasvain, mutta niitä on useampi ja yksi niistä painaa näköhermoa ja toisen silmän näön kohtalo on vähän epävarma.
Odotan leikkausta, joka on ihan parin viikon sisässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vasta 20v, eli kauheasti en ole vielä elämää nähnyt. Mutta tässä positiiviset:
- en olisi uskonut saavani unelmieni opiskelupaikkaa ekalla yrityksellä
- en olisi uskonut alkavani treenaamaan ja oppivani rakastamaan liikuntaa + näyttämään todella sporttiselta
- en olisi uskonut alkavani oikeasti nauttia elämästä (minulla oli melko rikkinäinen lapsuus, pienenä luulin, etten ikinä tule olemaan onnellinen ja saamaan sellaista rauhallista elämää, jota niin kaipasin)
Ja vastapainoksi negatiiviset:
- en olisi uskonut olevani neitsyt ja vailla seurustelukokemusta 20v:nä
- en olisi uskonut läheiseni sairastuvan masennukseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli lapsena niin paljon haaveita, suunnittelin jo silloin tulevaisuuttani ja kirmasin päivät pitkät metsissä ja pelloilla ihanassa perheessä ihanassa talossa keskellä metsää. Tuolloin en olisi uskonut että:
-riitaisan vanhempien eron jälkeen minut pakotettaisiin valitsemaan puoleni
-minua koulukiusattaisiin
-vihaisin itseäni niin paljon että tuhoaisin kehoni viiltelemällä
-muuttaisin johonkin käpykylään mikä ei palvele tarpeitani millään tavalla
-vihaisin työtäni mikä liittyy edes vähän haaveisiini
-masentuisin ja alkoholisoituisin niin pahasti että pelkästään sängystä nouseminen on tuskaa.
Olen entinen aktiivinen seurakuntanuori. Synnytyksen jälkeisen masennuksen tiimoilta jäin koukkuun rauhoittaviin ja unilääkkeisiin. Vieroittauduin niistä psykiatrian suljetulla osastolla. Jonkun aikaa meni hyvin, sitten jäin kiinni alkoholiin. Käyn töissä ja juon töiden jälkeen joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- en saanut lapsia.
- asun pysyvästi ulkomailla.
- seurustelen itseäni 15 vuotta nuoremman miehen kanssa.
Mies petti parhaan kaverini kanssa ja meille tuli avioero.
Reilu parikymppisenä masennuin, en osannut huolehtia itsestäni, tipuin aivan pohjalle. Jätin koulut kesken, laskut ja vuokrat maksamatta, taakseni jäi rakkaita ystäviä ja perheellenikin aiheutin kamalaa hätää katoamisilla jne. Jouduin lopulta kodittomaksi ja vaikka useimmiten pääsin jonnekin yöksi, olen oikeasti etsinyt nälissäni ruokaa taloyhtiön roskiksista ja nukkunut yön häkkikellarissa! Tässä vain lyhyt kuvaus kaikesta mitä tapahtui.. juhli , jos jostain sain rahaa ja tapailin miehiä.. en kuitenkaan käyttänyt huumeita yms. ja tapasin kyllä osaa kavereistanikin. Jännitin kaikkea ja työelämä ahdisti niin valtavasti. En vain pystynyt hakemaan edes töitä... En ole näitä juttuja kenellekään kertonut ja kukaan ei näitä minusta nykypäivänä uskoisi. Joillekin olen kertonut, että huonosti meni, mutta yksityiskohdat tuntuvat edelleen liian pahoilta ja noloiltakin.
MUTTA minä selvisin! Jotain naksahti päässä ennen kolmeakymppiä. Hain kouluun, pääsin. Sitten töihin, pääsin. Olin hankkinut itselleni kodin, seurustelinkin useamman vuoden kivan nuoren miehen kanssa. Erosimme ja sen jälkeen asuin useita vuosia yksin, opiskelin, tein uraa vaikka jännitti kaikki mahdollinen, matkustelin yksin ties minne, solmin ihania pysyviä ystävyyssuhteita.. sain luottotiedot kuntoon, velat maksettua ja ennenkaikkea opettelin elämään.
NYT olen korkeasti koulutettu ja elän elämääni maailman ihanimman miehen kanssa kauniissa kodissa. Ympärilläni on rakkaita ja kaikki on hyvin. Pidin onneksi noina vuosina huolen siitä etten lapsia siihen tilanteeseen tee. Ja nyt lapsia emme ehkä ikäni puolesta enää saa, vaikka kovasti toivoisin. Olenkin alkanut paljon tutustumaan sijaisvanhemmuuteen ja miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja... Jos jotain tästä kaikesta opin, on se, että hyvin usein, vaikka jokin ovi sulkeutuu, voi toisen avatessaan löytää jotain upeaa. Pitää olla sitkeä ja yrittää aina vaan uudestaan, vaikka kuinka olisi pohjalla. Sieltä voi aina nousta.
En lapsena ja nuorena olisi uskonut kuinka huonosti voi minullakin mennä. Kodittomana en todellakaan uskonut, kuinka paljon parempaan pystyn, kuinka onnellinen voinkaan olla.
Älkää kukaan luovuttako, jääkö paskoihin suhteisiin, huonoon elämään. Askel kerrallaan kohti onnea!
En olisi uskonut, ettei minulla ehkä ole omia lapsia.
En olisi uskonut sairastuvani nivelpsoriin ja saavani syvän laskimotukoksen reilu kolmekymppisenä.
En myöskään olisi uskonut innostuvani elävästa raakaravinnosta.
Enkä uskonut olevani miespuolisten työkavereiden kiinnostuksen kohteena kuten mitä on ollut. Minä onnellisessa avioliitossa oleva keski-ikäinen.
Että rakkaista rakkain, ihanin, luotettavin siskoni kääntyy minua, perhettämme, sukuamme ja tuttaviaan vastaan rakastuttuaan mieheen joka ilmeisesti manipuloi siskoni meitä vastaan. Siskoni oli opiskellut vuosikymmeniä läheisriippuvuudesta ja ihmettelimme tarinoita narsistisista miehistä että miten jotkut naiset joutuvatkin sellaisten uhriksi. Siskoni teki jokapäiväistä omaa terapiatyötä parantuakseen läheisriippuvuudesta(aikaisemmat miehet alkoholisteja) mutta sitten iski raitis mies, jolla ilmeisesti alko-ongelman sijaan toinen ongelma.
Sisko oli pohja elämälleni, jaoimme kaiken, hän oli se johon pystyin aina turvaamaan ja luottamaan vaikka miehet petti tms. ja itse yritin tukea häntä myös parhaani mukaan. Ymmärsimme täysin toisiamme, olimme samalla aaltopituudella. Luulin että näin jatkuu kuolemaamme saakka. Nyt perheemme jäsenet ovat henkisesti lyötyjä, iäkkäät vanhemmat kuihtuvat surusta. Siskoni solvasi heitä läksiäisikseen. En tiedä miten selviän tästä. Kaipaan siskoani päivittäin vaikka tapahtuneesta on jo vuosia.
On kuin olisin menettänyt historianikin, en halua muistella vanhoja, lapsuusmuistoesineet olen heittänyt roskiin. Meillä oli ihana perheyhteisö, vietimme joulut ja matkat yhdessä ja olin niin kiitollinen läheisistäni. Nyt mikään ei ole niin kuin ennen. Kunhan saatan iäkkäät vanhempamme hautaan, muutan ehkä ulkomaille. Minulle täällä ei ole enää muuta kuin surua täällä kotona.
En olisi uskonut, että neljästä perheenjäsenestäni kaksi kuolee ja yksi päätyy loppuelämäkseen sairaalahoitoon.
Että masennun ja alan sekakäyttäjäksi.
Kun 11 vuotiaana ensimmäistä kertaa oksensin tahallani, en uskonut että saisin siitä (tähän mennessä) 20 vuoden riesan, jota ei voikaan lopettaa kun itseä huvittaa.