Lue keskustelun säännöt.
Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?
08.11.2017 |
Mä aloitan...
- Olin koko elämäni alipainoinen eikä mun koskaan tarvinnut miettiä mitä syön, kunnes 27-vuotiaana lihoin 20 kg ja olen nyt läski. En ikinä nuorempana ajatellut että musta tulee joskus läski, pidin laihuutta itsestään selvyytenä
- Täytän tänä vuonna 29 enkä ole koskaan seurustellut. Yläasteikäisestä asti olen toivonut että joku mies haluaisi mut, mutta näin ei ole käynyt
- Olin neitsyt 26-vuotiaaksi asti. Neitsyyden menetystä aloin odottamaan jo amis-aikoina eli alle 18-vuotiaana
- Masennuin, yritin itsemurhaa ja sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön 26-vuotiaana, tästä alkoi luultavasti koko elämän jatkuva lääkitys. (Terapian lopetin juuri)
- Jäin ilman ystäviä 19-vuotiaana ja siitä asti olen ollut yksin
Sellasia. Mites teillä?
Kommentit (336)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No siis enhän koskaan ole kuvitellut itsestäni liikoja. Mutta kyllähän tämä viimeisin diagnoosi, kaksisuuntainen mielialahäiriö hieman puskista tuli. Sitä kautta tunne siitä, että olen yhteiskuntakelvoton ja pelkkä reikä veronmaksajien pusseissa.
Tätä en ymmärrä yhtään. Eikö teillä ole lääkitystä vai mikä ihme on?? Itse sairastuin pahasti noin 15 v sitten ( kuulin ääniä viemäreistä, vesikouruista, pistorasioista. Pistorasioista niin pahasti, että kotona teippasin kaikki pistorasiat jeesusteipillä enkä uskaltanut liikkua yhtään sohvannurkasta...). Onneksi kaverini vei hoitoon ja jouduin suljetulle viikoksi. Eka lääke Cipralex lihotti 15 kg 2 kuukaudessa. Lääke vaihdettiin Seroqueliin (nyt jo vuosia Ketipinor) ja sopi mulle ja paino putosi (54 kg). Irtisanottiin sairauden vuoksi ja olin sairaslomalla vuoden. Pääsin töihin, minkä jälkeen perustin oman firman.
Kaikki oli hyvin, kunnes pöljänä lopetin lääkityksen ja sama toistui. Jouduin suljetulle Auroraan 2 viikoksi. Onneksi oli heinäkuu, niin toimisto pystyi olemaan kiinni.
Nyt olen hyväksynyt, että joudun syömään lääkkeitä loppuelämäni. Kaikki on ollut hyvin siitä asti, jo noin 8 vuotta. Sama firma (asianajotoimisto), asiakkaita riittää, elätän itseni eikä sairaus vaivaa mitenkään. Ehkä olen hieman erakoituneempi ja en niin innostuva asioista kuin ennen.
Onhan meitä selvinneitä muitakin (tunnetuista mm. Cheek, Zeta-Jones). Eli ihmettelen aina sitä, että eikö teillä lääkitys toimi; iskeekö mania/depressio siitä huolimatta vai oletteko lääkityksellä?
En tarkoita tätä kirjoitusta mitenkään kritiikkinä tai v-ttuiluna, vaan oikeasti mietin.
F
Lääkitys ei yksinään auta esimerkiksi silloin, kun on ollut väkivaltainen äiti, jonka seurauksena on mm. vaikeita dissosiatiivisia oireita sekä muita traumatisoitumisen aiheuttamia psykofyysisiä oireita. Äititraumat täytyy hoitaa ennen kaikkea psykoterapian ja kehoterapioiden avulla, ja lääkitys toimii niiden apuna ja tukena.
Jos ihminen ei ole käynyt psykoterapiaa läpi, niin jonkun kaksisuuntaisen mielialahäiriö -diagnoosin takaa saattaa lymytä vaikkapa vaikea ja syvä äititrauma. Diagnoosit eivät kerro yksilöistä ja yksilöiden taustasta mitään. Joku saattaa porskutella jollakin diagnoosilla ja tietyllä lääkityksellä hyvin läpi elämänsä, kun taas joku toinen samalla diagnoosilla ja samalla lääkityksellä syrjäytyy, eikä koskaan pääse jaloillee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- en päässytkään yliopistoon ja valmistuin "vaan" ammattikorkeakoulusta
- muutin takaisin lapsuudenmaisemiin
- menin tosi nuorena naimisiin
Iso M kirjoitti:
Rakastuin mustaan mieheen jonka kanssa asun nyt. Vielä vuosi sitten kiersin katuja Odinin porukoissa.
Trolli Odineissa ei ole naisia!
Vierailija kirjoitti:
Rakastuin mieheen ja muutin tämän luokse Helsinkiin. Minä, ujo ja introvertti pienen maalaiskunnan tyttö, joka ei ikinä käynyt missään, seurustellut, saanut kiinnostusta pojilta ja lymysi aina kotona lukemassa kirjaa. Kohta 10 vuotta tuostakin.
Missä sitten tapasit tämän miehen? :0
terv. Hieman samoja fiiliksiä
Vierailija kirjoitti:
Ero ja siitä seurannut vuosien kiusaaminen. Lähestymiskiellot ja oikeuskeissit eivät auttaneet. Urpo mies saa aina jostain rikoskumppaneita, jotka auttavat häntä kiusaamisessa. Mies on ihan armoton peto. Häntä ei haittaa edes että hänen lapsensa kärsivät, vaan surutta kiusaa myös lastensa kautta, jos ei muuta keinoa sillä kertaa keksi.
Mulla sama. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli rikkinäisen perheen isä. En koskaan kuvitellut, ettei minun lapseni elä ydinperheessä. Se särkee sydämeni, vaikka lapset siihen nopeasti sopeutuivatkin. Varmasti vaikuttaa heidänkin tuleviin parisuhteisiin ja turvallisuuden tunteeseen.
Se on ikävää, että parisuhteeseen päätymiseen tarvitaan kahden ihmisen yhteinen halu, mutta eroon riittää yhden. Mitään en olisi tehnyt/voinut tehdä toisin, vaikka olisin erosta tiennyt etukäteen.
Melko samankaltainen tilanne tälläkin. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
-Jäin aikuisena ilman kavereita
-Lihoin melkein 20kg
Samat jutut :( Lisäyksenä, että puolitutut ja työkaverit luulee, että mulla olisi kavereita enemmänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin etten koskaan saa ystäviä, mutta vähän päälle parikymppisenä löysin ihmisen josta tuli ensi hetkistä asti sydänystävä monen vuoden ajaksi.
Kerkesin jo luulla, että tässä on sellainen ihmissuhde joka tulee kestämään aina. Mutta sitten asiat menivät miten menivät ja nyt yritän selviytyä elämästä parhaan, ainoan ystäväni väkivaltaisen kuoleman jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli rikkinäisen perheen isä. En koskaan kuvitellut, ettei minun lapseni elä ydinperheessä. Se särkee sydämeni, vaikka lapset siihen nopeasti sopeutuivatkin. Varmasti vaikuttaa heidänkin tuleviin parisuhteisiin ja turvallisuuden tunteeseen.
Se on ikävää, että parisuhteeseen päätymiseen tarvitaan kahden ihmisen yhteinen halu, mutta eroon riittää yhden. Mitään en olisi tehnyt/voinut tehdä toisin, vaikka olisin erosta tiennyt etukäteen.
Melko samankaltainen tilanne tälläkin. Voimia!
Sama täällä. Minä tosin olen nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Pahaa unta eletään täälläkin. Sanonta "päivääkään en vaihtaisi pois" ei päde, vaihtaisin suurimman osan...
Olin köyhä opiskelija tai työtön ilman mainittavaa työkokemusta yli 30-vuotiaaksi. Sitten ihan sattumalta pääsin töihin ja nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin olen hyväpalkkaisessa työssä noin 4500 e kuukausipalkalla. Ihmeitä tapahtuu, en olisi itsekään uskonut. Toisaalta en pidä tätä tilannetta itsestäänselvyytenä, olin niin kauan ajelehtija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitkäaikaistyöttömyys. Nuoruudessani sain käsityksen, että vähänkin jos opiskelee niin työpaikka on varma, ja etenkin jos opintomenestys on erinomainen.
Sama. Olen lukion jälkeen opiskellut jotain seitsemän vuotta (!!!) ja lisäksi aikanaan "kehitin"itseäni kaiken maailman kursseilla.
Nyt olen ollut vuokratyöfirmassa vuoden verran ja odottelen tässä parhaillaan, josko minullekin olisi jotain "virkaa". Ei mennyt ehkä ihan niin kuin kuvittelin. Ehkäpä tähdet olivat väärässä asennossa?
- En olisi voinut kuvitella, että isäni joskus alkoholisoituisi pahasti ja joutuisin muuttamaan pois 17-vuotiaana omaan asuntoon. Olimme aikoinaan kuin paita ja peppu.
- että joutuisin isän takia tukeutumaan äitini tukeen:
> äidin kanssa nykyään hyvät välit, tämä plussaa
- Menetin juuri kaksi ystävääni, varsinkin toinen oli erittäin tärkeä, kuin sielunsisko. Nyt olen hänelle (heille) kuin ilmaa, ihmisarvosta puhumattakaan. Jäljellä vain pari kaveria.
- Että elämäni ylipäätään muuttuisi näin nopeasti: ahdistus kasvoi ja käyn nyt terapeutilla.
> Toisaalta olen kasvanut ihmisenä, ja olen sosiaalisempi ja rohkeampi kuin vaikkapa viisi vuotta sitten. On hetkiä, jolloin tunnen itseni vahvaksi. Plussaa.
t. 18v lukiolainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastuin toiseen ollessani naimisissa.
Vierailija kirjoitti:
Olin köyhä opiskelija tai työtön ilman mainittavaa työkokemusta yli 30-vuotiaaksi. Sitten ihan sattumalta pääsin töihin ja nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin olen hyväpalkkaisessa työssä noin 4500 e kuukausipalkalla. Ihmeitä tapahtuu, en olisi itsekään uskonut. Toisaalta en pidä tätä tilannetta itsestäänselvyytenä, olin niin kauan ajelehtija.
Tähdet olivat sitten kohdallasi oikeassa asennossa. Lucky You!
Tosin nykymaailmassa mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Itsellänikin oli hyvä työpaikka kymmenen vuotta ja nyt olen viisi vuotta yrittänyt ponnistaa tuosta kuopasta, mihin jouduin, kun työt loppuivat. Toistaiseksi katselen vaan tähtitaivasta kuopan pohjalta...
En olisi uskonut että ex-mieheni on pedofiili. Enkä sitä että lapsellani on ADHD (siis ennen kuin häntä oli)
Toisaalta erottuani en olisi uskonut että löydän pienten lasten äitinä älykkään ja komean miehen niin nopeasti ja olen vielä onnellinen hänen kanssaan kymmenenkin vuoden avioliiton jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
eikö kellekään ole tapahtunut mitään positiivista yllätystä?
Sain töitä! Ihan oikeita palkkatöitä. Vuosien työttömyyden jälkeen. Kaiken lisäksi pidän työstäni ja rahaa on nyt enemmän kuin tarpeeksi. En voi vieläkään uskoa tätä todeksi.
Ihanaa! Tuota ei kuule usein sanottavan, että jollakin on rahaa on enemmän kuin tarpeeksi.
Sijoita ylimääräinen raha (tai pieni summa joka kuukausi) eläkepäivien varalle. Se aika tulee ennemmin kuin huomaatkaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei mun elämässä ole mitään muuta tapahtunutkaan kuin asioita joita en ikinä uskonut/osannut odottaa.
Ensin jäin yksin, ystävät pariutuivat yksi toisensa jälkeen ja sen jälkeen tyhmyyksissäni ja epätoivossani menin yhteen miehen kanssa jonka kanssa ei ollut oikeasti mitään yhteistä. Tässä "suhteessa" kitkutin reilun vuoden, koska se oli olevinaan tyhjää parempi mutta jos "suhde" olisi jatkunut yhtään pidempään olisi jompikumpi päässyt hengestään. Varsinaista väkivaltaa ei vielä ollut, mutta se oli muutaman kerran aivan liian lähellä koska sietokykyni oli äärirajoilla ja oikeasti ainoastaan vihasin ja halveksin miestä. Tämä tunne oli todennäköisesti molemminpuolinen.
Tämän jälkeen alkoholin käyttö riistäytyi käsistä, tissuttelusta tuli joka päiväistä ja tavallaan tuli hällä väliä-asenne ihan kaikkeen. Aloin syödä epäterveellisesti ja liikkuminen loppui kokonaan joten lihoin +20 kiloa. Nykyisin olen absolutisti ja yritän tiputtaa näitä alkoholilla hankittuja kiloja, toistaiseksi huonolla menestyksellä.
Sinkkuna olen ollut pian 15 vuotta, muutama lupaava tapailu on ollut, mutta ne on loppuneet siihen että mies on halunnut ainoastaan sala- ja/tai seksisuhteen ja minua taas ei ole koskaan kiinnostanut irtoseksi.
Työelämäkin on tuottanut pelkkiä pettymyksiä eli olen saanut kiintiöni täyteen p*skahommista ja pätkätyöttömyydestä. Taloudellinen tilanne on jatkuttavan kituuttamisen ansiosta vielä plussalla, mutta ei tätä jatkuvaa senttien laskemista loputtomiin jaksa.
Olen siis vasten tahtoani yksinäinen, pätkätyötön, lapseton ja sinkku. Yhä useammin huomaan ajattelevani ettei tässä vaan oikeasti ole yhtään mitään järkeä. Päivä kun ei tähän risukasaan tule paistamaan koskaan.
N40
Miksi et opiskele uutta ammattia? Hae uudelleen kouluttautumistukea. Muuta vaikka uudelle paikkakunnalle, jos haluat uuden alun. Hanki harrastuksia mistä voi saada uusia ystäviä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa paremmasta.
Mulla aika samaa kuin ensimmäisissä vastauksissa. Suurperheen äitiydestä haaveilin nuorena. Ensimmäinen lapsi näytti, ettei minusta olekaan siihen. Lapsiluku jäi yhteen.
Kirkkohäistä haaveilin, maistraatissa vihittiin.
En tiedä miksi, mutta en vaan osaa järjestää elämää mieleiseksi. Olen ollut onnellisin jossain muualla, matkalla pois kotoa, vaikka pidän itseäni kotihiirenä perusluonteeltani. Mutta yleensä kuitenkin pitkästyn kotona.
Meinasin erota hyvästä vaimosta yhden typykän takia (jota en edes bongottanut) ja jättää 3 lasta.
Tulin uskoon.
Olen syntinen, mutta kadun myös niitä.
M42