Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?

Ei mun elämässä ole mitään muuta tapahtunutkaan kuin asioita joita en ikinä uskonut/osannut odottaa.

Ensin jäin yksin, ystävät pariutuivat yksi toisensa jälkeen ja sen jälkeen tyhmyyksissäni ja epätoivossani menin yhteen miehen kanssa jonka kanssa ei ollut oikeasti mitään yhteistä. Tässä "suhteessa" kitkutin reilun vuoden, koska se oli olevinaan tyhjää parempi mutta jos "suhde" olisi jatkunut yhtään pidempään olisi jompikumpi päässyt hengestään. Varsinaista väkivaltaa ei vielä ollut, mutta se oli muutaman kerran aivan liian lähellä koska sietokykyni oli äärirajoilla ja oikeasti ainoastaan vihasin ja halveksin miestä. Tämä tunne oli todennäköisesti molemminpuolinen.

Tämän jälkeen alkoholin käyttö riistäytyi käsistä, tissuttelusta tuli joka päiväistä ja tavallaan tuli hällä väliä-asenne ihan kaikkeen. Aloin syödä epäterveellisesti ja liikkuminen loppui kokonaan joten lihoin +20 kiloa. Nykyisin olen absolutisti ja yritän tiputtaa näitä alkoholilla hankittuja kiloja, toistaiseksi huonolla menestyksellä.

Sinkkuna olen ollut pian 15 vuotta, muutama lupaava tapailu on ollut, mutta ne on loppuneet siihen että mies on halunnut ainoastaan sala- ja/tai seksisuhteen ja minua taas ei ole koskaan kiinnostanut irtoseksi.

Työelämäkin on tuottanut pelkkiä pettymyksiä eli olen saanut kiintiöni täyteen p*skahommista ja pätkätyöttömyydestä. Taloudellinen tilanne on jatkuttavan kituuttamisen ansiosta vielä plussalla, mutta ei tätä jatkuvaa senttien laskemista loputtomiin jaksa.

Olen siis vasten tahtoani yksinäinen, pätkätyötön, lapseton ja sinkku. Yhä useammin huomaan ajattelevani ettei tässä vaan oikeasti ole yhtään mitään järkeä. Päivä kun ei tähän risukasaan tule paistamaan koskaan.

N40

Minäkin olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä, jossa sai lapsena kuunnella vanhempien jatkuvaa riitelyä. Jälkeenpäin olen miettinyt kuinka paljon se onkaan voinut vaikuttaa kaikkeen, yleiseen jaksamiseen jne, mutta olen silti aina porskuttanut eteenpäin ja pysynyt tarmokkaana. 

Ensimmäinen pidempi suhteeni oli narsistin kanssa, tätä piirrettä en kyllä huomannut kuin vasta pitkän ajan päästä, koska mies oli hyvä manipuloimaan ja olin kuitenkin vielä sen verran nuori ja sinisilmäinen. Olin parhaimmillaan todella onnellinen, mutta pahimmillaan elämä hänen kanssaan oli kuin painajaista. Onneksi tajusin kuitenkin mistä kyse ja erosimme lopulta. 

Elin sen suhteen jälkeen sinkkuna ja halusin löytää itselleni sopivan kumppanin, jolle riitän sellaisena kuin olen. Olen osittain ujo, mutta myös sosiaalinen, joten olen kamppailut ujouden kanssa läpi elämän ja yrittänyt ettei se hallitse liikaa. Tapasinkin muutaman mukavan ihmisen, mutta ei syntynyt niistä sen enempää.

Lopulta kuitenkin nykyinen avopuolisoni löysi minut ja meillä heti toimi juttu. Olemme nyt asuneet yhdessä pari vuotta ja en voisi kuvitella elämää ilman häntä. Hän on se odottamani oikeanlainen ihminen, jonka aina halusin löytää. 

Nykyään olen onnellinen nuori nainen ja olen kasvanut ihmisenä älyttömästi ja jatkan itseni kehittämistä, jotta minulla ja tässä suhteessa on hyvä olla jatkossakin.

Lapsestani tuli narkomaani. Ei riittäneet rajat ja rakkaus, huolenpito ja kasvatus :'(

no johan sattui

Olemme maailman tylsimmät ihmiset, ja silti saimme naapuristamme vainoajan joka kuuntelee kaikkea mitä asunnossamme tapahtuu, lähtee joskus ulos perään seuraamaan, jopa autolla, kiusaa milloin mitenkin, lähinnä pitämällä kovaa meteliä monin tavoin... Tuntuu ihan hullulta että joku voisi olla noin sairaalloisen kiinnostunut juuri MEISTÄ.

Mäkin lihoin yllättäen tosi hoikasta normaalipainoiseksi 32-vuotiaana, en muuttanut mitään ruokavaliossani, kilot vaan tulivat parissa kuukaudessa. Tais aineenvaihdunta iskeä jarrut pohjaan :D

Teininä luin Kodin lääkärikirjasta, että pienen pieni neurologinen oireeni on luultavasti merkki alkavasta MS-taudista. Olin kuullut MS-taudista ja ajattelin, että se on se hirveä "pyörätuolisairaus". Ajattelin, ettei minulla yksiselitteisesti voi olla sitä.

Parin kymmenen vuoden päästä siitä sain diagnoosin MS-taudista.

En joudu käyttämään mitään apuvälineitä. Sairauteni on ollut pahenemisvaiheita lukuunottamatta lievä.

Olen luonteeltani ujo, hiljainen ja harkitseva tyyppi. Ihastuin yhteen mieheen oikein kunnolla vaikka olenkin naimisissa.

Minulta karkasi täysin mopo käsistä ja käyttäydyin aivan toisin kuin normaalisti. Petin miestäni. En olisi ikinä uskonut itsestäni, että voisin pettää.

Ihastukseni oli aluksi aivan ihana ja kiltti mies, joka kuitenkin osoittautui täydeksi kusipääksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eikö kellekään ole tapahtunut mitään positiivista yllätystä?

On niitäkin. Kirjoitin jonaiemmin, etten olisi uskonut eroavani.

No, nyt olen uusissa naimisissa ja tämän miehen myötä tullut seuraava positiivinen yllätys: matkustamme paljon, kaukomatkoja ja ja monta kertaa vuodessa reissuja, ja kaikkea tältä väliltä, ja aina viiden tähden hotelleissa. En olisi ikinä uskonut, että minä elän paljon luksuksen ympäröimänä.

Ok, kiva, mutta tiedoksesi ettei tähtiluokitus kerro hotellista _oikeasti_ mitään :D Ne ovat lähinnä henkilökunnan mielipidearvioita.

Olen opiskellut alaa.

Rakastuin mustaan mieheen jonka kanssa asun nyt. Vielä vuosi sitten kiersin katuja Odinin porukoissa.

Pari vuotta sitten sain diagnoosin, että minulla on krooninen suolistosairaus. Sen kanssa pystyy elämään, mutta hankaloittanut kyllä paljon arkeani ja lannistanut minut monet kerrat. Olen iältäni 21-vuotias enkä koskaan osannut ajatella, että näin nuorena sairastuisin ns. pysyvästi. Tottakai joskus miettinyt, että vanhana saattaisi hyvinkin vaikkapa kuolla johonkin sairauteen tai keski-iällä iskisi vaikka syöpä, mutta tätä en koskaan odottanut.

Mulle on tapahtunut. Vielä vuosi sitten olin teholla, mulle oli tehty hätäleikkaus ja ohutsuoliavanne joka ei pelittänyt hyvin. Sitten puoli vuotta joka päivä ravinnetiputuksessa. Näytti siltä että kuihdu pois, olin luuta- nahkaa. Mutta avanne suljettiin, kivut hävisivät, paino nousi ja jalat alkoi kantamaan. Lekuriin sanoi, että ihme miten hyvin olet parantunut. Tuntuu etteivät mitkään muut vastoinkäymiset tunnu niin rankalta kuin jos terveys menee ja keikut siinä rajamailla. Olen nykyisin super positiivinen ja iloinen.

Negatiivisia asioita löytys vaikka kuin multakin. Positiivisia vaikeampi löytää, mutta tuli nyt sellanen mieleen, että kirjoitin pitkästä matikasta laudaturin. Olen ollut aina hyvä matikassa, mutta en kuitenkaan niin hyvä, että olisin pitänyt tuota mahdollisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

eikö kellekään ole tapahtunut mitään positiivista yllätystä?

On niitäkin. Kirjoitin jonaiemmin, etten olisi uskonut eroavani.

No, nyt olen uusissa naimisissa ja tämän miehen myötä tullut seuraava positiivinen yllätys: matkustamme paljon, kaukomatkoja ja ja monta kertaa vuodessa reissuja, ja kaikkea tältä väliltä, ja aina viiden tähden hotelleissa. En olisi ikinä uskonut, että minä elän paljon luksuksen ympäröimänä.

Ok, kiva, mutta tiedoksesi ettei tähtiluokitus kerro hotellista _oikeasti_ mitään :D Ne ovat lähinnä henkilökunnan mielipidearvioita.

Olen opiskellut alaa.

Ei loppupeleissä kerrokaan. Se ei kerro, onko huone pilkkopimeä, onko sänky hyvä, onko äänieristetty... nämä kolme tärkeintä. Mutta tripadvisor kertoo aika hyvin.

Tosin, nyt kun mietin, niin harvemmin on neljän tähden hotellissa yllämainitut kriteerit täyttyneet.

Myös tuo paino. Mun normi bmi on 19, eikä se ole siitä noussut, vaikka mässäilin mielin määrin. Vedin yo-kokeet ja pääsykokeet suunnilleen suklaalevyllä päivässä ja päälle pizzaa sekä vanukasta. En liikkunut juuri. Muistan ihmetelleeni, kuinka naiset aina valittavat, että reidet hankaavat shortseissa. Omat jalkani eivät koskettaneet toosiaan kuin polvista.

Sitten yliopistossa iski unettomuus, jota ei saanut melatoniinilla kuntoon. Lääkäri määräsi mirtazapiinia nukahtamiseen. Puolentoista kuukauden päästä siitä punnitsin kissaani sylissäni vaa'alla, ja ihmettelin, onko se lihonut kymmenkiloiseksi. Ei ollut. Minä olin lihonut 5 kiloa lääkkeen aloitettuani. Nykyään reiteni ovat kiinni toisissaan.

Täytyy myöntää, että minua inhottaa todella paljon ajatella, montako kiloa vielä tulee, jos en saakaan unta ilman lääkkeitä. Painonnousu on aina ollut tabu minulle. Noh, ehkä hyvä, sillä tämän myötä olen todella alkanut ajatella syömisiäni. Ei kai se lääkekään kiloja tyhjästä nyhjäise.

Hirveästi kaikkea paskaa lapsesta alkaen, joka päivä pelkään mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu. On ollut tuuriakin, mutta vastoinkäymisiä paljon enemmän joten mitään "elämä kantaa" - shittiä on vaikea uskoa.

Vierailija kirjoitti:

Olen luonteeltani ujo, hiljainen ja harkitseva tyyppi. Ihastuin yhteen mieheen oikein kunnolla vaikka olenkin naimisissa.

Minulta karkasi täysin mopo käsistä ja käyttäydyin aivan toisin kuin normaalisti. Petin miestäni. En olisi ikinä uskonut itsestäni, että voisin pettää.

Ihastukseni oli aluksi aivan ihana ja kiltti mies, joka kuitenkin osoittautui täydeksi kusipääksi.

Kusipäisin olet kuitenkin itse, kun petit puolisoasi. Se on valinta, ei vahinko.

Tuollaiset "en tajua miten mä näin toimin???" -ihmiset ovat raastavan rasittavia läheisilleen.

Heihin ei voi koskaan luottaa.

Oletko edes käynyt testeissä, vai tartutatko mahdolliset taudit mieheesikin?

- että eläisin onnettomassa parisuhteessa parhaat vuoteni

- että toimisin vasten aina niin korkeita moraaliperiaatteitani ja vehtaisin varatun miehen kanssa pitkään ja tietoisesti vallitsevista olosuhteista

Kaikkeen muuhun negatiiviseen olen osannut varautua maailman suurimpana pessimistinä.

Vierailija kirjoitti:

No siis enhän koskaan ole kuvitellut itsestäni liikoja. Mutta kyllähän tämä viimeisin diagnoosi, kaksisuuntainen mielialahäiriö hieman puskista tuli. Sitä kautta tunne siitä, että olen yhteiskuntakelvoton ja pelkkä reikä veronmaksajien pusseissa.

Tätä en ymmärrä yhtään. Eikö teillä ole lääkitystä vai mikä ihme on?? Itse sairastuin pahasti noin 15 v sitten ( kuulin ääniä viemäreistä, vesikouruista, pistorasioista. Pistorasioista niin pahasti, että kotona teippasin kaikki pistorasiat jeesusteipillä enkä uskaltanut liikkua yhtään sohvannurkasta...). Onneksi kaverini vei hoitoon ja jouduin suljetulle viikoksi. Eka lääke Cipralex lihotti 15 kg 2 kuukaudessa. Lääke vaihdettiin Seroqueliin (nyt jo vuosia Ketipinor) ja sopi mulle ja paino putosi (54 kg). Irtisanottiin sairauden vuoksi ja olin sairaslomalla vuoden. Pääsin töihin, minkä jälkeen perustin oman firman.

Kaikki oli hyvin, kunnes pöljänä lopetin lääkityksen ja sama toistui. Jouduin suljetulle Auroraan 2 viikoksi. Onneksi oli heinäkuu, niin toimisto pystyi olemaan kiinni.

Nyt olen hyväksynyt, että joudun syömään lääkkeitä loppuelämäni. Kaikki on ollut hyvin siitä asti, jo noin 8 vuotta. Sama firma (asianajotoimisto), asiakkaita riittää, elätän itseni eikä sairaus vaivaa mitenkään. Ehkä olen hieman erakoituneempi ja en niin innostuva asioista kuin ennen.

Onhan meitä selvinneitä muitakin (tunnetuista mm. Cheek, Zeta-Jones). Eli ihmettelen aina sitä, että eikö teillä lääkitys toimi; iskeekö mania/depressio siitä huolimatta vai oletteko lääkityksellä?

En tarkoita tätä kirjoitusta mitenkään kritiikkinä tai v-ttuiluna, vaan oikeasti mietin.

F

Paskoin housuihini.

Viime joulun tienoilla havahduin outoon surullisen oloon. Tajusin sen johtuvan siitä että mulla ei enää ole parasta (ja ainoaa) ystävää, jonka kanssa jaoimme kaiken ja vietimme aina joulunalusajan ja uudetvuodet yhdessä. Riitaannuttiin siis tosi pahasti, sitten elämä vei eri suuntiin joten en aluksi edes tajunnut kaivata häntä. Olemme toki nykyään ok-väleissä mutta enempi tuttuja, emmekä ole nähneet muutamaan vuoteen. En siis olisi uskonut että elämässä ei ole enää parasta ystävää, on sillä saralla tosi tyhjä olo. Ei ole ketään kelle soittaa spontaaneja "hei et kyllä arvaa mitä tapahtui"-puheluja. Muuta on toki paljonkin sitten, työ, terveys, parisuhde jne.