Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?

Naiset flirttaillee kuntosalilla.

Ex, lapsen entinen huippuisä johon oli vuosia hyvät yhteistyövälit hylkäsi naisen vuoksi lapsensa ja yhteytensä lapsen elämän muihin ihmisiin. ja joudun riiteleen oikeudessa elatuksista.

Vierailija kirjoitti:

-Jäin aikuisena ilman kavereita

-Lihoin melkein 20kg

Sama. Lisäksi jäin työttömäksi, mikä johti syrjäytymiseen ja työkyvyttömyyteen. Nyt odottelen, että lapsi on muutaman vuoden päästä omillaan ja sitten voinkin kadota.

En olisi ikinä uskonut, että jään pettäjän kanssa yhteen. Aiemmin ajattelin, että pettäminen on hirveintä mitä voi puolisolle tehdä. Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Lisäksi en ikinä olisi uskonut, että minulla ei ole enää yhtään hyvää ystävää. Kavereita on kyllä ja yksin en ole, mutta en ole kenenkään paras ystävä.

Masennuin, alkoholisoiduin ja eristäydyin.

Sitä ennen menestyin kyvin koulussa, kävin yliopistoa, olin rohkea ja energinen. Hoidin hommat tarmokkaasti ja hyvin.

Mulla on aina ollut jokin halu ajautua hankaluuksiin ja vaikeisiin ihnissuhteisiin. Se ei ollut yllättävää.

Yllättävää oli se, että uskoin kasvaneeni. Löysin ihanan miehen, jonka kanssa olimme yhdessä vuosia ennen kuin huomasin, että olin vieläkin hirveämmässä suhteessa kuin mitkään aikaisemmista, vaikka fyysistä väkivaltaa ei ollutkaan. En vieläkään voi uskoa kunnolla, että minä olisin voinut olla niin sokea ja kärsiä ja uhrautua miehen vuoksi, joka ei kohtele hyvin. Että en tunnistanut jatkuvaa vakavaa henkistäväkivaltaa vaikka sillä iskettiin päivittäin vasten kasvoja.

Muuten elämä on ollut aika yllätyksetöntä.

Olen pahoillani kaikkien puolesta, joille on tapahtunut noita surullisia asioita. Ja anteeksi, että laitan oman positiivisen kokemukseni, mutta mulla meni toisin päin:

-10v eteenpäin vanhempien ero ja ilkeä isäpuoli

-teini-ikä pahan koulukiusaamisen uhrina, erityisesti pojat haukkuivat ulkonäköä (vaikka olin ihan ok nätti nyt jälkeenpäin ajatellen)

-> nuorena aikuisena itsetunto ja sosiaaliset taidot murskana, en uskaltanut edes ajatella seurustelemista, ystävyyssuhteitakin oli vaikea saada pidettyä yllä kun sosiaaliset pelot niin valtavat. En uskonut, että mulla olisi koskaan miestä ja ystäviä, jotka oikeasti välittävät.

-Mutta tapasinkin sitten miehen, jonka kanssa sovittiin täydellisesti yhteen, rakastuttiin todella intohimoisesti, nyt 17v yhdessä

-Oon tehnyt sinnikkäästi työtä saadakseni sosiaalisen ahdistukseni kuriin ja löytääkseni ystäviä, ja nyt mulla on vihdoin se iso, lämmin ja aktiivinen kaveripiiri, jota olen aina toivonut.

eikö kellekään ole tapahtunut mitään positiivista yllätystä?

En uskonut että tulisin koskaan olemaan onnellinen.

Olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä, minua koulukiusattiin ja koen että lapsuuteni ja nuoruuteni menivät vain toivoessa että voisin olla olematta. Olin masentunut. Pärjäsin kuitenkin koulussa, hankkiuduin terapiaan, kävin lukion, yliopiston ja elän nykyään tasapainoisessa parisuhteessa ja käyn töissä. Haaveilemme myös lapsista. Olen niin sanotusti jaloillani.

Elämäni on niin _normaalia_, että voisin vain itkeä onnesta. En olisi voinut nuorempana kuvitella että voin vielä olla onnellinen, ajattelin että minut on jo tuomittu lähtökohtieni vuoksi.

Nainen 27

Että jouduin väkivaltaiseen parisuhteeseen jossa itsetuntoni ja omanarvontuntoni on muisto vain.

Miten naivi olinkaan, luulin korkean koulutuksen ja ja ÄO:n sekä etikettien tuntemisen ja tietyn kulttuurisen taustan olevan tae siitä että mies on kunnollinen. Vasta kun olin nalkissa lapsen ja talon kanssa niin lyttääminen alkoi. Kaikki minuun liittyvä oli prseestä. Kuuntelemani musiikki, perheeni, taustani, antamani lahjat, opiskelualani, työpaikkani, lempielokuvani, ystäväni, haaveeni, ihan kaikki. Hän kiusasi myös jatkuvasti muilla naisilla ja suorastaan nautti kun oli saanut tehtyä minusta sen mustasukkaisen hullun. Teki kaikin tavoin selväksi etten ole erityinen enkä riitä vaan kysyi lupaa mennä joko treffeille tai jopa panna muita tai katseli naisia ja pornoa netistä suoraan silmieni edessä, kehui muiden perseitä ja teeskenteli tietämätöntä kun sanoin että tuntuu pahalta ja enkö ole tehnyt kantaani selväksi jo suhteen alussa. Ja vaikka mitä muuta. Pian minuun käytiinkin jo käsiksi, tönittiin, yritettiin kampata, kaadettiin lattialle ja uhkailtiin tappamisella ja kunnon pahoinpitelyllä. ja tärkeitä tavaroitani hävitettiin. Vuokrasin oman asunnon kun koiraani ja vanhempiani uhattiin. Eka kysymys häneltä oli että onko hänellä nyt vapaat kädet muiden naisten suhteen. Perusteli aina kaikkea kun ei miehet mitään vieteilleen voi. Viimeisimpänä valitti kurjaa olemustani ja sanoi ettei jaksa katsella tällaista mutrusuuta - minun pitäisi olla pirteä ja hymyillä enemmän! Sitten kehuttiin joka käänteessä kaikkia elämäniloisia ja pirtsakoita naisia ja kehtasi vielä ihmetellä miten suhteen alussa olin aina niin iloinen..

Tämä suhde on ollut aivan järjetön mindf*ck. Tällä hetkellä olen aivan romuna ja inhoan miehiä, ajattelen että kaikki valehtelevat ja teeskentelevät vaikka tiedän että ihaniakin on.

En olisi uskonut, että rakastamani mies onkin vastuuntunnoton raukkis.

En kehdannut erota, vaikka olin ensimmäiseen hääpäivään mennessä katunut avioliittoani moneen kertaan.

Annoin tilaisuuden kasvaa ja muuttua ja oppia.

Erosin vasta paljon myöhemmin.

Toivon, etten enää koskaan rakastu. Se on vaarallista. Vaarallisimpia ovat ns. kiltit miehet. Heidän kusipäisyyttään ei vain huomaa niin helposti.

Mieheni sairastui skitsofreniaan 10 vuoden yhdessäolon jälkeen eikä ole toipunut siitä mitenkään. Parisuhde on enää paperilla.

Minä taas olen täysin ilman ystäviä tai tukiverkkoja, olen ahdistavassa ja vastenmielisessä työssä ja vielä sairastunut kohtuu vakavasti tämän stressin seurauksena. Turha kai mainita, että talous on kaatumassa ja kaipa kohta oon koditon.

Nuorena olin rohkea, taiteellinen, sporttinen, sosiaalinen ja luulin olevani jotenkin hyvällä tavalla erilainen. Kuinka väärässä olinkaan.

Vierailija kirjoitti:

eikö kellekään ole tapahtunut mitään positiivista yllätystä?

On niitäkin. Kirjoitin jonaiemmin, etten olisi uskonut eroavani.

No, nyt olen uusissa naimisissa ja tämän miehen myötä tullut seuraava positiivinen yllätys: matkustamme paljon, kaukomatkoja ja ja monta kertaa vuodessa reissuja, ja kaikkea tältä väliltä, ja aina viiden tähden hotelleissa. En olisi ikinä uskonut, että minä elän paljon luksuksen ympäröimänä.

Koti paloi, lapsi kuoli (toisessa turmassa), hullu mies ja avioero. Niitä en olisi arvannut.

Potkut yt:ssä, ikävä sairaus ja ilkivallantekoa omaisuutta kohtaan -ne varmaan ovat enemmän sitä tavallista elämää. Ihan pienestä ei enää hermostu.

Toisaalta olen myös voittanut rahapelissä sievoisen summan.

Kaksi synnytyksen jälkeistä masennusta

Puolison itsemurhayritys

Puolison vankilaan joutuminen

Avioero

- Psykoottisesta masennuksesta ja laitoskierteestä jaloilleen nouseminen

- ammattitutkinnon opiskeleminen ja pääseminen korkeakouluun

- työpaikan saaminen

Toisaalta en uskonut myöskään, että koskaan saisin oikeita ystäviä, miestä tai lapsia. Kaikki löytyvät. Enkä uskonut sairastuvani syömishäiriöön aikuisena, mutta kyllä näköjään sekin on käytävä läpi..

En olisi uskonut saavani kotirauhaa, näin kävi 35-vuotiaana, aina oli lytätty ettet voi mitään sanoa, käsittämättömän hieno asia jota on vaikea ymmärtää semmoisen joka ei ole kokenut häirintää.

Rakastuin mieheen ja muutin tämän luokse Helsinkiin. Minä, ujo ja introvertti pienen maalaiskunnan tyttö, joka ei ikinä käynyt missään, seurustellut, saanut kiinnostusta pojilta ja lymysi aina kotona lukemassa kirjaa. Kohta 10 vuotta tuostakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsenahan sitä kuvittelee saavansa ihanan elämän ja kaiken (ainakin melkein tai sinnepäin) mistä haaveilee.

Olen saanut paljon, mutta ei kaikki niin ruusuisesti ole mennyt. 

- Pitkäaikainen seurustelukumppani/avomies kehitti itselleen alkoholiongelman (olemme olleet yhdessä teini-iästä asti).

- Tämä ihana kumppani osoittautunut välillä aika kusipääksi, hän on painostanut minut tekemään muutaman abortin, yksi lapsi meillä on, mutta tämänkin raskauden aikana mies oli välinpitämätön ja kylmä (toivoi mm. keskenmenoa koska ei halunnut isäksi).

- Olen tämän perheen siivooja, lastenhoitaja ja terapeutti. En tiedä koska palan loppuun. 

- Saatan olla raskaana ja kuulin taas kuinka mies aikoo lähteä ja suostuu tapaamaan vain nykyistä lastamme joka on 3-vuotias. 

Pitäisi vissiin pakata ukon kamat ja vaihtaa lukot. Olisin toivonut saavani elämääni miehen joka osaa ajatella parmmin muitakin kuin itseään. Joka osallistuisi edes jonkin verran arjen pyörittämiseen. 

Anteeksi, mutta miksi teet miehelle lapsia vasten hänen tahtoaan?

Vaikuttaa kyllä vähän oudolta että hankkiutuu toistuvasti raskaaksi miehelle, joka ei halua lapsia. Onkohan nyt kuitenkin provo? Ei kai kukaan voi olla noin tietämätln ehkäisystä ja miksei vaan yksinkertaisesti jätä miestä joka ei arvosta häntä?

Se että kaikki suhteeni ovat päättyneet siihen, että mies on pettänyt exänsä kanssa