Mitä sellaista sinulle tapahtui, mitä et ikinä olisi uskonut omalle kohdallesi tapahtuvan?

En uskonut, että olisin koko kouluaikani enemmän ja vähemmän kiusattu ja myös yksinäinen. Se yksinäisyys jatkunut kiusaamisen loppumisen jälkeen. En uskonut, että minua vihattaisiin ja inhottaisiin. Itseäni en pidä mitenkään "täydellisenä" olen kaikkea muuta kuin sitä, mutta en voi mitenkään olla niin kamala, ruma ja läski miksi he minua haukkuivat. Olen myös h* ora, vaikka en ole koskaan seurustellut tai edes pukeutunut tai meikannut niin, että olisi tullut sellainen vaikutelma. En uskonut, että pelkäisin ihmisiä, välttelisin heitä ja kokisin etten ole oikeutettu mihinkään hyvään. Pelkään miehiä ja ajattelen, että olen heidän silmissään ällöttävä, niinpä nuo seurusteluhaaveet onkin jo haudattu. En halua, että kukaan saa tällaista ällötystä tyttöystäväkseen. Toisia naisia suorastaan kartan ja tulenkin parhaiten toimeen itseäni paljon vanhempien ihmisten kanssa. En myöskään uskonut, että itsetuntoni tulee olemaan ihan nolla ja että minut on ihan poljettu maahan. En uskonut, että tulen luopumaan kaikista haaveistani, vaikka olen ollut aina sellainen ihminen joka haluaa kokea kaikkia "erikoista"  ja tehdä eri asioita. Mikään noista haaveista ei ole täyttynyt ja  olenkin elossa, mutta en ole "elänyt" koskaan sellaista elämää mitä tahtoisin.

Pahin aika on nyt varmasti ollut tämän kiusaamisen jälkeen. Silloin vain keskityin selviämiseen, mutta nyt tämän pahimman jälkeen on ollut aikaa miettiä asioita ja sitä mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Tuntuu, että joku muu on koko ajan ohjannut elämääni, eikä minulla ole ollut valtaa päättää mistään. Tietysti tämä on typerä ajatus, mutta toisaalta en tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin. Tilanteeni oli tosi hankala ja yritin vain selviytyä. Nyt olen kuin aika olisi pysähtynyt kohdallani ja muut menevät eteenpäin ja en saa mistään otetta. Tietysti kaikki on itsestä kiinni, mutta omalla kohdallani pelkään, että en saa koskaan sellaista elämää kuin haluan. Kiusaaminen ja ahdistelu on ollut niin ratkaiseva asia elämässäni, että välillä olisin toivonut jopa sairautta jos olisin voinut sillä "jättää" nuo kokemukset väliin.

Tiivistettynä voisin sanoa, että tämä koko elämäni siitä nuoruudesta lähtien on mennyt "väärin" ja on vaikeaa uskoa sitä. Olen kuin joku vanki ja nyt kun vuosien jälkeen olisi viimein vapaus olla oma itsensä niin mitään ei ole enää jäljellä. Olen kuin joku tyhjä kuori.  Aina yritän ajatella, että joillakin menee huonommin. Silti itselläni ratkaisevin kokemus on juuri tuo kiusaaminen. Se on vienyt kaiken ja ilman sitä olisin varmasti saanut hyvän "perusnuoruuden". Jotkut saavat tällaisista asioista voimaa, mutta minua ne ainakin ovat lannistaneet tosi paljon. En enää tunne itseäni.   Jatkuu alla

.

Juuri sain viestin 40 täyttäneeltä ystävältä, hoitojen avulla (5 yritys) saivat 3 vuotta sitten pojan, ja nyt on syntynyt tyttö eka hoitojen jälkeen.

Pitää vain päättää jaksaako hoidot, ne ovat rankkoja.

En olisi ikinä uskonut, että lapseni otetaan huostaan. Näin nyt kuitenkin on käymässä. Luulin, että huostaanotettujen lasten vanhemmat ovat kaikki narkkareita tai alkoholisteja tai kotona on väkivaltaa. En tiennyt, että lapsen teini-ikä voi olla näin vaikea, etten pysty suojelemaan häntä hänen omalta käytökseltään.

Jatkuu

Kamalaa on myös tämä yksinäisyys. Koulussa minua ei ollut olemassa. Olin kuin näkymätön ja muutuin näkyväksi vain silloin kun jollain oli jotain ikävää sanottavaa. Minun nimeäni ei muistettu ja olin vain "se". Opettajatkin osallistuivat tähän. Yksin olen ollut ollut koko nuoruuden näihin päiviin saakka lukuun ottamatta muutamaa "kohtalontoveria", jotka ovat nyt kuitenkin jo "häipyneet" elämästäni. Yksinäisyys on varmaan kaikista pahinta. Ei ole ketään jonka kanssa jakaa asioita ja tehdä niitä tavallisia juttuja. Joskus tulee tunne, että olisi kiva jos edes joku hieroisi hartioita, mutta eihän minulla ole ketään. Ihmisiin tutustuminen on ollut itselleni aina vähän hankalaa, mutta näiden ikävien kokemusten jälkeen olen jo vähän kuin luovuttanut valmiiksi ja ajattelen etten ole mukavaa seuraa. En voi olla niin kamala ihminen, että olen ansainnut tämän kaiken. Minulle olisi riittänyt se, että olisin voinut mennä hyvällä mielellä kouluun ja olisi ollut edes pari ystävää. Että ainoa huoleni olisi ollut mitä seuraavana päivänä puen päälleni.

Nykyisin en enää tunne itseäni, olen kaikkea muuta mitä haluaisin olla. Tuntuu kuin joku liekki olisi sammunut ja olen elossa, mutten enää elä. Onneksi olen edes elossa, sillä tiedän jos olisi ollut helppoa lähteä olisin sen tehnyt sinä eräänä syksynä. Sen jälkeen on "tahti" vaan kiristynyt ja tullut vielä huonompia vuosia eteen ja minä olin luovuttamassa ja niiden "helpompien" vuosien jälkeen. Nyt kun olen "selviytynyt" noista vuosista, elän edelleen niitä uudestaan ja uudestaan. Näen painajaisia ja hampaanikin olen narskuttanut pilalle, hammaslääkärikin ihmettelee ja pitäisikin joku kisko hommata. Tämä päivä on taas ollut tosi ikävä. Toisaalta olen iloinen, kun tuo koulurääkki on ohi, mutta kuitenkin en ole vielä "selviytynyt" siitä ja tuskin koskaan selviän. Jos minulla on joskus joku kaveriporukka tai jopa mies pidän sitä ihmeenä. Eräs "kaverini" on siihen pystynyt ja saanut itselleen kivan elämän ja itsetuntonsa takaisin. Välillä toivon itselleni samaa. Toivon, että saisin elämäni taas "liikkeelle". En olisi silti halunnut tällaista suota talsittavaksi.  Anteeksi romaani ja valitus. Joillakin menee huonommin, mutta itse olen niin "heikko", että tämä on jo saanut niin paljon pahaa aikaan

Rankkoja kokemuksia täällä.

En olisi uskonut että muutan Helsinkiin, kerroin aina kuinka "en koskaan" muuttaisi tänne. Viihdyn täällä.

En olisi koskaan uskonut, että uskallan matkustaa ympäri maailmaa ja opiskella unelma-ammattiini. Olin äärimmäisen ujo ja pelokas lapsi, joka yritti vain toteuttaa vanhempien unelmia. Omaa elämää aloin elämään 25-vuotiaana ja vaihdoin alaa ja muutin pois.

En olisi uskonut että eksäni muuttuu eron jälkeen niin julmaksi. Hän yritti kaikin tavoin tehdä elämästäni mahdollisimman kamalaa. Kun olimme yhdessä, ja vielä erotessakin, pidin häntä kilttinä ja ns. unelmavävynä.

En olisi uskonut, etten ehkä koskaan tule saamaan lapsia. Ajattelin aina lapset itsestäänselvänä osana elämää. Nyt olen mahdollisesti lapseton, mutta se ei oikeastaan edes tunnu miltään.

Työttömyys. Opiskelin yliopistossa, mutta en koskaan työllistynyt. Nyt uuden ammatin miettiminen käsillä. Ammattikoulua olen ajatellut.

Toisaalta olen saanut kaksi ihanaa lasta, eikä työttömyys ole tuntunut niin kurjalta, kun olen ollut lasten kanssa kotona. Nyt nuorin 4-vuotias, joten toisten lasten seuraa kaipailee. Pakko alkaa ajattelemaan myös omaa tulevaisuutta. En vain vieläkään usko, että kuuden vuoden opiskelu meni aivan hukkaan.

En olisi ikinä uskonut sairastuvani psyykkisesti. Olen aina ollut se reipas, positiivinen, pärjäävä, menestynyt ja rento tyyppi, ja niin vain sairastuinkin hieman alle 30-vuotiaana ahdistushäiriöön, joka vei lähes kaikki ilonaiheet elämästäni. Nykyään päivät menevät somatisaatiohäiriön vuoksi lähinnä oman testamentin suunnitteluun ja kuoleman odotteluun. 

Ollessani nuori vaimo uskoin saaneeni miehen johon voi luottaa kuin peruskallioon mutta toisin kävi. Olen pilannut elämäni tämän asian kanssa taistellessani.

Se, että unelmia ja onnea täynnä oleva parisuhteemme ajautui kriisiin ostaessamme unelmatalomme, jota remontoimme ns. "raivolla". Remppastressi ei ole loppunut vieläkään.

Ihan hassua miten kaikki kääntyy puolessa vuodessa päälaelleen.

Masennuin, vaikka muistan vielä joitain vuosia sitten paasanneeni olevani vahva ja terve ihminen, ei masentuvaa sorttia! En ymmärtänyt masentumista ollenkaan.

Kaipa tämä tästä vielä..

Kiitos, näistä saa lohtua. Ei niin, että olisi hyvä kuulla toisella menneen huonosti, vaan saa rohkaisua, että ehkä omat asiat olekaan ihan toivottoman huonosti. Ero, sairaus ja konkurssi, ja narsistin kiusaaminen ja iva koko ajan taustalla.

Avioero. Sekä se, miten hemmetin vaikealta tuntuu sinkkuelämä.

Lisäksi masennus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsenahan sitä kuvittelee saavansa ihanan elämän ja kaiken (ainakin melkein tai sinnepäin) mistä haaveilee.

Olen saanut paljon, mutta ei kaikki niin ruusuisesti ole mennyt. 

- Pitkäaikainen seurustelukumppani/avomies kehitti itselleen alkoholiongelman (olemme olleet yhdessä teini-iästä asti).

- Tämä ihana kumppani osoittautunut välillä aika kusipääksi, hän on painostanut minut tekemään muutaman abortin, yksi lapsi meillä on, mutta tämänkin raskauden aikana mies oli välinpitämätön ja kylmä (toivoi mm. keskenmenoa koska ei halunnut isäksi).

- Olen tämän perheen siivooja, lastenhoitaja ja terapeutti. En tiedä koska palan loppuun. 

- Saatan olla raskaana ja kuulin taas kuinka mies aikoo lähteä ja suostuu tapaamaan vain nykyistä lastamme joka on 3-vuotias. 

Pitäisi vissiin pakata ukon kamat ja vaihtaa lukot. Olisin toivonut saavani elämääni miehen joka osaa ajatella parmmin muitakin kuin itseään. Joka osallistuisi edes jonkin verran arjen pyörittämiseen. 

Anteeksi, mutta miksi teet miehelle lapsia vasten hänen tahtoaan?

Minulle ei sovi hormonaalinen ehkäisy, ehkäisy on oikeastaan kumin varassa jota MIES ei jaksa käyttää. Keskeytetty-yhdyntä hänen mielestään ok, vaikka välillä hän tietoisesti ei ota edes ulos.  Huomautuksena, että 2 kpl abortteja tehty 10 v, sitten. 3-vuotias lapsi ja nyt taas MIEHEN tietoinen riski "vahinko".  Itse olen kyllä valmis toiseen lapseen. Sen jälkeen voisi vaikka sterilisoida itsensä... Tosin ihmettelen miksi mies ei tätä ole itselleen tehnyt jos asenne on tuollainen. 

Olettekohan te tarpeeksi kypsiä harrastamaan seksiä...

Heh, hauska kommentti. Itse kyllä olen vastuun valmis kantamaan, en toisesta osapuolesta niinkään ole varma. 

Osa vastuullista vanhemmuutta ja ihmisyyttä ylipäätään on sekin, ettei ehdoin tahdoin tee lapsia ihmiselle, joka ei niitä halua. Ei sen typeryksen takia, joka ei osaa käyttää ehkäisyä, vaan sen LAPSEN takia.

Hyviä juttuja:

-Sain yli 45 v hyvän vakituisen työpaikan, firmasta josta en ikimaailmassa olisi kuvitellut saavani. Olin ensimmäiset vuodet ihan ihmeissäni. Samassa paikassa edelleen yli 50 v.

-Uskallan puhua ja esiintyä pienelle yleisölle (olin melko mykkä nuorena)

-löysin täydellisen sopivan hengellisen kotini, jota en olisi uskonut olevan olemassa

-erosin kirkosta edellämainitun vuoksi

Huonompia juttuja.

-nuorempi sisarukseni kuoli

-sain syövän, joka onneksi saatiin kuriin vaikka oli jo levinnyt

-olin asunnoton nuorena

-olin mielisairaalassa

-en saanut miestä tai lapsia

Nuorille voisin sanoa, että nykytilanteesi ei mitenkään ennusta tulevaisuuttasi. Ei hyvässä eikä pahassa.

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen esikoisen syntymän jälkeen. En kuvitellut koskaan että niin voisi käydä. Mut olen noussut siitä suosta ja niin onnellinen että masennus on (ainakin tällä erää) jäänyt taakse.

- Neitsyt vielä 32-vuotiaana

- Se, että olen ollut työttömänä yhteensä varmaan 3-4 vuotta

- Se, että 30-vuotiaana oli pakko lähteä siivoojaksi, kun oman alan töitä ei vaan saa

- Eksyin sellaiseen yritykseen töihin, missä maksetaan koko ajan palkkoja väärin. Ja vaikka niistä muistutti monta kertaa, työnantaja vaan nyrpisti nenäänsä

- Se, että minulla ei ole yhtään ystävää

Sain vakkarityön paikasta, jossa aloitin aikoinaan kuntouttavassa työtoiminnassa.

Minäkin pystyin kirjoitti:

Reilu parikymppisenä masennuin, en osannut huolehtia itsestäni, tipuin aivan pohjalle. Jätin koulut kesken, laskut ja vuokrat maksamatta, taakseni jäi rakkaita ystäviä ja perheellenikin aiheutin kamalaa hätää katoamisilla jne. Jouduin lopulta kodittomaksi ja vaikka useimmiten pääsin jonnekin yöksi, olen oikeasti etsinyt nälissäni ruokaa taloyhtiön roskiksista ja nukkunut yön häkkikellarissa! Tässä vain lyhyt kuvaus kaikesta mitä tapahtui.. juhli , jos jostain sain rahaa ja tapailin miehiä.. en kuitenkaan käyttänyt huumeita yms. ja tapasin kyllä osaa kavereistanikin. Jännitin kaikkea ja työelämä ahdisti niin valtavasti. En vain pystynyt hakemaan edes töitä... En ole näitä juttuja kenellekään kertonut ja kukaan ei näitä minusta nykypäivänä uskoisi. Joillekin olen kertonut, että huonosti meni, mutta yksityiskohdat tuntuvat edelleen liian pahoilta ja noloiltakin.

MUTTA minä selvisin! Jotain naksahti päässä ennen kolmeakymppiä. Hain kouluun, pääsin. Sitten töihin, pääsin. Olin hankkinut itselleni kodin, seurustelinkin useamman vuoden kivan nuoren miehen kanssa. Erosimme ja sen jälkeen asuin useita vuosia yksin, opiskelin, tein uraa vaikka jännitti kaikki mahdollinen, matkustelin yksin ties minne, solmin ihania pysyviä ystävyyssuhteita.. sain luottotiedot kuntoon, velat maksettua ja ennenkaikkea opettelin elämään.

NYT olen korkeasti koulutettu ja elän elämääni maailman ihanimman miehen kanssa kauniissa kodissa. Ympärilläni on rakkaita ja kaikki on hyvin. Pidin onneksi noina vuosina huolen siitä etten lapsia siihen tilanteeseen tee. Ja nyt lapsia emme ehkä ikäni puolesta enää saa, vaikka kovasti toivoisin. Olenkin alkanut paljon tutustumaan sijaisvanhemmuuteen ja miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja... Jos jotain tästä kaikesta opin, on se, että hyvin usein, vaikka jokin ovi sulkeutuu, voi toisen avatessaan löytää jotain upeaa. Pitää olla sitkeä ja yrittää aina vaan uudestaan, vaikka kuinka olisi pohjalla. Sieltä voi aina nousta.

En lapsena ja nuorena olisi uskonut kuinka huonosti voi minullakin mennä. Kodittomana en todellakaan uskonut, kuinka paljon parempaan pystyn, kuinka onnellinen voinkaan olla.

Älkää kukaan luovuttako, jääkö paskoihin suhteisiin, huonoon elämään. Askel kerrallaan kohti onnea!

Ihana tarina! Mahtavaa että sait elämäsi järjestykseen! Kaikkea hyvää sinulle!

Menin naimisiin narsistin kanssa ja erosin

Lapsi syntyi kehitysvammaisena

Masennuin ja käyn terapiassa

ex psykoosin orja kirjoitti:

pitkäaikaistyöttömyys mutta pahin 33 vuotiaana psykoosi tai riivaustila, suusta tuli vaan kirouksia ja hirveitä ääniä pää täynnä enkä tiennyt enää kuka oli, ja menetin uskoni siinä pitkäksi aikaan Jumalaan , riivaajat ei lähteneet millään päästä enkä pystynyt enää rukoilemaan Jeesusta

Onko uskosi alunperin survottu sinuun väkisin pienenä lapsena?

Pienen empiirisen tutkimuksen perusteella, oma kokemus mukaanlukien, työura Suomessa kestää 25-30 vuotta valmistumisesta ja sen jälkeen game over, työttömyys. Olet liian kaikkea, jotta sinua kannattaa pitää/palkata. Suomessa on jokin pahasti vinossa.