Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Lasten ollessa pieniä minulla oli kaveri, jonka lapset olivat samanikäisiä kuin omat lapseni.

Muutimme toiselle paikkakunnalle ja 15 vuotta jaksoin lähetellä joulukortteja ja pari vuotta sitten päätin, että nyt loppui. Jos ei rouva edes joulukorttia osaa lähettää, niin olkoon.

(Teidän nykyisestä kaveriporukastani monia, jotka itseänsä kohottaen maireasti hymyillen leuhkivat, kuinka he "eivät ikinä lähetä joulukortteja, koska..." ja syy on kuitenkin vain laiskuus.

Vierailija_tässämoi kirjoitti:

Ymmärrän ghostaajat ja olen itsekin näin toiminut. Enemmän huomasin loukanneeni/loukkaantuneeni tilanteissa jossa asioita yritetään väkisin läpikäydä eikä silti olla yhtä mieltä tai ymmärretä toisen näkökulmaa. Kun vaan jättää yhteydenpidon tyystin ja selittelemättä on helpompi jättää ystävyys sekä ottaa vastaan ystävyyden loppuminen - sen sijaan, että lauotaan päin naamaa mikä milloinkin kutakin pännii. Myös loppuu äkkiä yhteydenpito, jos huomaan minua hyväksikäytettävän millään lailla tai jos huomaan, että minulle haukutaan kaikki muut "ystävät".. Todennäköisesti tällöin myös minusta puhutaan selän takana pahaa toisille. Ihmisiä täällä kaikki ollaan - perhettä ei voi valita, mutta ystävät voi. Kukin tehköön miten hyvältä tuntuu. Jos ei tunnu hyvältä niin jotain lienee syytä muuttaa. Kenenkään ei tarvitse itseä alempiarvoistaa vaan huolehditaan itsestä - ja toisista. Parhaat ihmissuhteet on yhdenvertaisten kesken ja molempia kunnioittaen 💖

Sanot silti tämän kaiken suurella sydämellä??

Jätät ystävän sydämen kera myös?

Toivottavasti kasvat vielä.

Olen katkaissut muutamaankin ystävään/kaveriin. Kaikkia näitä on yhdistänyt itsekkyys ja ilkeä käytös sekä se, että he eivät ole kohdelleet minua arvostavasti. Monille olen tarjonnut itsestäni paljon, mutta saanut vastineeksi kylmää ja välinpitämätöntä käytöstä. Ja nämä myös puhuivat aina vain itsestään, minun juttuni eivät kiinnostaneet.

Esim. kahteen kouluaikaiseen ystävään katkaisin parikymppisenä välit, kun kutsuin heitä yksiin juhliini, mutta he eivät vaivautuneet edes vastaamaan mitään, vaikka olivat nähneet viestin. Kun myöhemmin ihmettelin tätä heille ja huomautin, että se oli tuntunut loukkaavalta, ei pahoitteluja herunut vaan heidän reaktionsa oli hyökkäävä. Syy oli kuulemma oikeastaan minun, kun en ollut laittanut heille muistutusviestiä asiasta, eikä minulla ollut oikeutta loukkaantua, koska "eihän kaikkea voi millään muistaa". Siihen loppui yhteydenpito.

Jos en koe kaverisuhdetta tasapainoiseksi ja oloani siinä mukavaksi ja arvostetuksi, saa se kaveruus minun puolestani lentää roskikseen.

En ole vielä, mutta ei se kaukana ole.

Pitkäaikainen (20+ v) kaveri, muinoin hyvä ystävä, nykyään pidän tarkoituksella etäisyyttä. Ripustautuva (aiemmin tuppasi mukaan aivan kaikkeen, haluaisi tavata vähintään useita kertoja viikossa joka on minulle lapsiperheen äitinä mahdotonta), syyllistävä ("no eipäs sinustakaan ole kuulunut pitkään aikaan!" kun ei itsekään ole soittanut), taipuvainen lokkeiluun ja muuhun oman edun tavoitteluun. Jutut pyörii pitkälti hänen omissa asioissaan ja hänen tuttavistaan juoruilussa. Kun en itse tunne näitä tuttavia ollenkaan, ei kauheasti aina jaksaisi kuunnella kauhistelua kuinka Pirkko teki sitä ja tätä ja kuvittele että sitten se lähti heti perään tuonne.

Nyt viimeisimpänä pisarana se, että oma äitini sairasti vakavasti ja menehtyi, joka tietysti oli itselleni kova paikka ja siinä on paljon työstämistä. Tästä johtuen en ollut pitänyt häneen yhteyttä vähään aikaan, josta tietysti ensin tuttu syyllistäminen etten ole soitellut. Kerroin että äitini oli kuollut - ja tämän kaverin reaktio oli ensin kauhistelua (ai kamala, voi kauheaa!) ja sen perään pitkä selostus siitä että onneksi hänen äitinsä on ihan terve. Sitten alettiin taas höpöttää hänen työasioistansa ja tuttavien kuulumisista. Annoin höpöttää hetken ja sitten minulle tuli kummasti jotain muuta tekemistä ja tarve lopettaa puhelu. En tiedä jaksanko enää soittaa hänelle tai vastata jos hän joskus sattuisi soittamaan.

Tunsin vuosia sitten naisen, jonka kanssa oli pitemmän päälle vain liian raskasta olla tekemisissä. Hänellä oli ollut aika vaikea elämä ja oli tapahtunut pari pahaakin juttua, hän joi liikaa ja oli suuttuessaan pelottavankin väkivaltainen. Tuntui että kaikessa oli aina kysymys hänestä, tunsin olevani kuin seuraneiti jolle ei maksettu palkkaa. En vain kestänyt sitä loputonta draamaa; hänellä oli aina jotain säätöä jonkun miehen kanssa, loputon määri eksiä jne.

Tutustuin toiseenkin naiseen, hän oli lyhytaikainen työkaveri ja vaikutti "hyvältä tyypiltä" jonka kanssa voisi viettää aikaa. Hän oli viiden lapsen yh-äiti. Hyvin pian tajusin, etten ollut tavannut häntä koskaan töiden ulkopuolella selvinpäin, ja hän vaikutti erittäin epävakaalta ja kohteli miesystäväänsä suorastaan sikamaisesti.

Minulla ei ole pahemmin ollut elämäni aikana hyviä ystäviä tai edes kavereita, mutta olen tullut siihen tulokseen että perheeni riittää minulle koska olen näköjään kykenemätön löytämään normaalia ja tasapainoista naispuolista ystävää. Siitäkin huolimatta että ystävättömyyteni näyttää välillä vaivaavan miestäni.

Julkinen lynkkaus oli aika hyvä syy. Kylläpä se sitten oli siinä koko touhu.

Tajusin että hyvänä pitämäni ystävä ei ymmärrä, että jos hän haluaa ystäviä, hänen täytyy itsekin olla heille ystävä. Eli hänen huoliaan piti aina olla kuuntelemassa ja tulla paikalle kun hän tarvitsi, mutta jos hänelle yrittää kertoa omia huoliaan, ei vastaa tai korkeintaan toteaa jotain ympäripyöreää ja alkaa selittää omista jutuistaan.

Yhteen ihmiseen jouduin aikoinaan ihan katkaisemaan välit. Olin itse tuolloin parikymppinen, ja hän oli yli nelikymppinen nainen, joka ei tullut toimeen omanikäistensä kanssa ja etsi säännöllisesti seuraa nuoremmista. Minä olin kuitenkin ilmeisesti vääränlainen nuori, koska hän haukkui minut tasaisin väliajoin, etsi kaikesta sanomisistani jotain negatiivista, arvosteli valintojani ja persoonallisuuttani. Aloin todella ahdistua hänen yhteydenotoistaan, kunnes jossain vaiheessa tajusin, ettei minun tarvitsekaan. Nyt kun alan itse olla samoja ikiä, ihmettelen ihan tosissani, mikä voi vaivata aikuista ihmistä, joka ei löydä lainkaan hengenheimolaisia samanikäisistä.

Vierailija kirjoitti:

Ystävä erosi pitkästä avioliitostaan ja tarvitsi ennen eroa, eron aikana ja sen jälkeen jatkuvalla syötöllä tukea, tsemppiä ja neuvoja minulta ja mielelläni neuvoin. Useita vuosia myös kuuntelin hänen epätoivoaan ja pakkomiellettään uuden miehen löytämisen haasteissa, tsemppasin, kannustin ja lohdutin sydänsuruissa. Sitten viimein hän löysi uuden miehen joka olikin hänen tarpeisiinsa aivan mahtava, koska suostuu ystäväni pompoteltavaksi ja pomoteltavaksi. No yhtäkkiä minua ei enää tarvittukaan jakamaan tätä uutta ihanaa elämänvaihetta ja onnellisia kuulumisia. Totesin, että jaahas, itseasiassa tämä meidän 'ystävyys' onkin ollut yksipuolista, hänen puoleltaan likaämpärin kaatamista minun niskaan ja siihen ei kuulu kivat ja positiiviset asiat. Tämmöisen 'ystävän' heivasin hevon kuuseen. Toivottavasti saa uuden terapeutin ennen kuin uudessa suhteessa tulee ryppyjä rakkauteen :)

Tämä on kovin yleistä ja samalla aika surullista. Kannattaa tosin katsoa myös itse peiliin, koska onhan siitä lohduttamisestakin itse jotain saanut, kun siihen on suostunut. Toisaalta pitää hyväksyä se, että rakastunut ystävä etääntyy, mutta se että kadotaan kokonaan, on mielestäni epäreilua. Tämä on tosi harmi sille osapuolelle, joka haluaisi säilyttää ystävyyden, mutta rajansa kaikella. Ihmettelen muutenkin näitä henkilöitä, jotka unohtavat kaverinsa kokonaan moneksi vuodeksi rakkauden löydyttyä ja sitten haluavat palata. Miksi sitä ystävyyssuhdetta ei voi ylläpitää siinä samalla, vaikka pienemmällä liekillä, mutta olemassa?

Yli 10v ystävyys on itselläni jäämässä taakse. Oltiin joskus parhaat kaverit ja nähtiin joka päivä. Minun muuttojeni takia ystävyys on kärsinyt pitkien välimatkojen takia. Tämä ystävä on viimeiset pari vuotta ollut aika ilkeä, mm pilkkasi miestäni tämän maatessa teholla yms. Parin vuoden aikana olen huomannut hänen muuttuneen ilkeäksi. Minulla on ollut 9v sairaus ja nyt tällä ystävällä myös diagnosoitiin se.

Hän jatkuvasti puhuu siitä ja kerjää sääliä, että miksi juuri hänelle se piti tulla. Siitä ja sen kiusallisista haitoista on väkisin puhuttava suuren seurueen kesken, vaikka itse en halua diagnoosiani muille jakaa. Tahallaan yrittää nolata.

Aina on haaskannut toisten aikaa, ei suostu kertomaan kellonaikaa milloin tavataan, kun hän on niin spontaani. Ei voi lähteä mihinkään tai alkaa mitään tekemään, kun ei tiedä milloin hän saapuu. Juhlia järjestettäessä ilmoittaa, että ei pääse tulemaan paikalle ja sitten kuitenkin tulee..

Muutettiin mieheni kanssa lähemmäksi ja hän kävi muutaman kerran kun pyysin. Vastakutsua ei ole tullut. Tämän vuoden aikana olen nähnyt hänet kerran ja sekin oli kun yhteinen tuttava oli samassa kaupungissa käymässä ja tämä ystävä häntä avustamassa. Useasti olen ehdottanut tapaamista ja milloinkaan ei sovi. Yhteinen kesäreissu sovittiin ja hän valitsi päivää kauan. Viikkoa ennen kysyin jotain matkaan liittyvää ja hän sanoi, että ei ehkä pääsekkään, kun siskonsa synnyttää ehkä. Häntä ei oltu edes pyydetty synnytykseen tai vahtimaan siskon lasta, kuulin tästä muuta kautta. Ei tämä nyt suuri asia ollut, mutta jossain vaiheessa sitä tulee mitta täyteen.

Yhteinen kaveri kysyi, että onko meille tullut välirikko ja tämä ystävä sanoo, että varmaan joku näkemysero asia ja hän haluaa pelastaa ystävyyden..kuulemma minulta ei kannata kysellä asiasta. Ystävä sanoo ottavansa minuun yhteyttä jos minusta ei kuulu..no ei ole kuukauteen kuulunut yhtään mitään, viimeksi viestitelty heinäkuussa.

Kiva kun jonnekkin sai purkaa omaa ärsytystä.

Kaverista tuli jotenkin piikikäs ja ärsyyntynyt seurassani, lisäksi hän alkoi jotenkin yhtäkkiä ymmärtää rivien välistä että en ole hänelle kovin tärkeä, vaan yksi toinen kaveri on. Olin ihan kummissani mitä tapahtui. Käytös alkoi samoihin aikoihin kun olin itse muuttamassa. Yhtäkkiä perui suunnitelmiamme jotta voisi nähdä tätä toista kaveria ja puhui hänen kanssaan jopa puhelimessa kun olin paikalla. Sovitut suunnitelmat unohdettiin, jos mainitsin jotain hän vain totesi että on tämän toisen kanssa menossa. Jätti myös vastaamatta viesteihin, tosin tätä hän oli tehnyt jo aiemmin. Puhelutkin päätti välillä lyhyeen. Ja arvosteli minua ja asioitani. Jotenkin hänestä tuli hapan ihminen. Jätin lopulta yhteydenotot, harmittaa vain etten tiedä mitä tapahtui. Jos hän oli loukkaantunut jostain sanomastani? Miksi muuten joku alkaisi kohdella pitkäaikaista kaveria noin? Ja jos oli loukkaantunut, miksei sanonut mitään. Ehkä hän ei ollutkaan niin hyvä ystävä vaan kun olin luullut.

En, kun ei ole sellaisia ollutkaan.

Kaverini katkaisi välit vain lopettamalla yhteydenpidon.

Hän on niitä ihmisiä, joka "sanoo asiat suoraan." Tämä sitten tarkoitti sitä, että hän kommentoi esimerkiksi raha-asioitani tai pukeutumistani ja näitä olisi pitänyt tumput suorina kuunnella eikä olisi saanut sanoa mitään takaisin.

Sanoin esimerkiksi tuohon pukeutumisasiaan, että kiitos vaan, mutta mä tykkään tästä paidasta tai eiks oo pääasia, että oon itse tyytyväinen. Näitä tilanteita tuli usein ja erilaisia, vain hänellä on oikeus sanoa suoraan ja miten asiat on, mutta takaisin sanomista ei kestänyt yhtään pätkääkään. En ymmärrä, mitä hän odottaa vastaukseksi, kun kommentoi tuollaisia aiheita. Sanoi, että en osaa keskustella ja "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Tuota fraasia siis käytti siihen, jos puolustin itseäni joltain aiheettomalta syytökseltä. Oli myös tuon suorapuheisuuden ohella kova syyttelemään milloin mistäkin.

Syytös esimerkiksi oli, että pummin ilmaista kyytiä, kun summa bensoista oli jo sovittu ja maksettu. Tämä sitten kuitenkin oli liian vähän ja alkoi järjettömän ruma haukkuminen miten koitan mukamas hyötyä hänestä.

Näillä "suorapuheisilla" ihmisillä on usein tuo ongelma, ettei sitä sitten kestetäkään kun joku muukin puhuu suoraan. Ovat kovia myös väittämään että asioilla on kaksi puolta ja toinen muka ymmärsi väärin.

En itse ole oikein ikinä uskonut tuohon, että asioilla on kaksi puolta. Hiekkalaatikkomeininkiä, mutta ajattelen lähinnä sitä, että kumpi aloitti :D

Aikuisen täytyy osata ajatella, mitä on sopivaa sanoa ja mistä keskustella ja mistä ei.

Jos ensin alkaa tökkimään toista vaikka haukkumalla vaatteita tai arvostelemalla toisen puolison ulkonäköä, niin turha väittää että olikin kaksi puolta. Ja ei sitä nyt niin väärinkään voi ymmärtää.

Vierailija_tässämoi kirjoitti:

Ymmärrän ghostaajat ja olen itsekin näin toiminut. Enemmän huomasin loukanneeni/loukkaantuneeni tilanteissa jossa asioita yritetään väkisin läpikäydä eikä silti olla yhtä mieltä tai ymmärretä toisen näkökulmaa. Kun vaan jättää yhteydenpidon tyystin ja selittelemättä on helpompi jättää ystävyys sekä ottaa vastaan ystävyyden loppuminen - sen sijaan, että lauotaan päin naamaa mikä milloinkin kutakin pännii. Myös loppuu äkkiä yhteydenpito, jos huomaan minua hyväksikäytettävän millään lailla tai jos huomaan, että minulle haukutaan kaikki muut "ystävät".. Todennäköisesti tällöin myös minusta puhutaan selän takana pahaa toisille. Ihmisiä täällä kaikki ollaan - perhettä ei voi valita, mutta ystävät voi. Kukin tehköön miten hyvältä tuntuu. Jos ei tunnu hyvältä niin jotain lienee syytä muuttaa. Kenenkään ei tarvitse itseä alempiarvoistaa vaan huolehditaan itsestä - ja toisista. Parhaat ihmissuhteet on yhdenvertaisten kesken ja molempia kunnioittaen 💖

Olipas hyvin sanottu 👍

Olimme kielikurssilla nuorempina, mihin kuului yksi tuttu tyttö.

Olisi kovasti halunnut määrätä tekemiseni ja menemiseni. Laittoi listoja facebookiin et näissä käydään ja ohjasi tekemään check innin itse netissä ennen lentoa (tämä oli uusi juttu silloin)

Vähän niinkun opasti ja ohjaili kokoajan, vaikka en mitään apua pyytänyt tai kysynyt.

Ei sitten ilmeisesti saanut minuun haluamaansa otetta, kun sai ihan järjettömän raivarin keskellä kaupunkia, kun en sitten varmaan tarpeeksi ollut talutushihnassa ja reikä päässä pyörinyt eksyneenä. Kerroin siis oman suunnitelmani päivään, enkä halunnut häneltä neuvoja. En siis tarkkaan tiedä mikä oli ongelma. Todella outo tilanne ja ihminen, en tuon jälkeen koskaan nähnyt häntä.

Muutama ennalta sovittu matka, jossa on ollut omituinen tunnelma. Yhdessä suunniteltu ja sovittu, kaiken piti olla selvää mutta kuitenkin sitten tuntuu, ettei seurani kiinnosta ja fiilis vaivautunut. Yhdessä porukalla sovitussa reissussa halutaankin tehdä vain yksin asioita ja muutenkin aistin että seuraani ei kaivata.

En pitänyt yhteyttä enää, eikä vastapuolikaan.

Vierailija_tässämoi kirjoitti:

Ymmärrän ghostaajat ja olen itsekin näin toiminut. Enemmän huomasin loukanneeni/loukkaantuneeni tilanteissa jossa asioita yritetään väkisin läpikäydä eikä silti olla yhtä mieltä tai ymmärretä toisen näkökulmaa. Kun vaan jättää yhteydenpidon tyystin ja selittelemättä on helpompi jättää ystävyys sekä ottaa vastaan ystävyyden loppuminen - sen sijaan, että lauotaan päin naamaa mikä milloinkin kutakin pännii. Myös loppuu äkkiä yhteydenpito, jos huomaan minua hyväksikäytettävän millään lailla tai jos huomaan, että minulle haukutaan kaikki muut "ystävät".. Todennäköisesti tällöin myös minusta puhutaan selän takana pahaa toisille. Ihmisiä täällä kaikki ollaan - perhettä ei voi valita, mutta ystävät voi. Kukin tehköön miten hyvältä tuntuu. Jos ei tunnu hyvältä niin jotain lienee syytä muuttaa. Kenenkään ei tarvitse itseä alempiarvoistaa vaan huolehditaan itsestä - ja toisista. Parhaat ihmissuhteet on yhdenvertaisten kesken ja molempia kunnioittaen 💖

No huhhuh. Varsinkin pitkän ihmissuhteen ghostaaminen ilman mitään selityksiä ei ole hyvä tapa toimia, vaikka niin uskottelet. Ghostaaminen kertoo kyvyttömyydestä selvittää ja kohdata asioita. Harvoin pitkäaikaiset ystävät ovat niin psyykkisesti sairaita, etteikö asiat voisi käsitellä suoraan. Surkeaa ja pelkurimaista hylätä ihminen ilman selityksiä.

Halusin laittaa yhden lapsuudenkaverin kanssa välit poikki, kerran onnistuin mutta sitten hän siitä huolimatta luikerteli elämääni takaisin. Koen hänen seuransa raskaaksi, silleen miksi pitää olla väkisin ystävä vaikka emme juttele kuin kerran vuodessa ja näemme tyyliin kerran vuodessa? Elämme aivan erilaisissa elämäntilanteissa mutta eniten haittaa se kun keskusteluissa ei tule hän esillle vaan lapset, lapset ja lapset tai sitten hänen miehensä. Hän sivuuttaa täysin oman elämänsä kiinnostavuuden ja täyttää sen muulla ja olettaa että minäkin haluan kuulla kaikesta muusta kuin hänen hyvinvoinnistaan. Haluan että ystäväni on sellainen, jonka kanssa voi avautua vaikestakin asioista, ei niin että minä avaudun ja en saa ystävältäni mitään vastakaikua missään asiassa ja sitten aihe vaihtuu yllätys, yllätys(!) hänen lapsiinsa ja mieheensä. Itseäni on lakannut kiinnostamasta tämä ystävyyssuhde, hän on ainoa 'äiti' ystävistäni, joka sivuuttaa oman elämänsä merkityksellisyytensä ja nämä hänen lapsensa eivät ole enää mitään pieniä. Kun olen hänen seurassaan tekee mieli antaa avarilla poskeen ja sanoa kuuntele nyt itseäsi! Mutta olen päätynyt siihen että pidän hiljaiseloa ja katson että kuihtuuko tämä ystävyys ihan ajan kanssa.

Entinen hyvä ystäväni sairastui henkisesti ja muuttui tavattoman takertuvaksi. Syyllisti, jos en jaksanut tyyliin joka päivä jutella puhelimessa, hän laittoi tukehduttavan paljon viestejä, haukkui välillä ulkonäköäni, lihavuuttani ja muita vartaloni ominaisuuksia. En jaksanut enää noin hallitsevaa ja sekaisin olevaa ihmistä. Jos oli soittanut ja viestinyt puolet vähemmän ja antanut mulle tilaa olla, ystävyys olisi jatkunut (myös haukkumiset olisi pitänyt jättää väliin). Tilanne vaan pahentui, kun ratkesi taas juomaan ja käyttää samaan aikaan psyykenlääkkeitä. 

Muutamankin ihmisen kanssa on välit mennyt poikki, koska en ole kestänyt käytöstä, jossa saan pelätä aivan järjettömiä syytöksiä ja raivokohtauksia jostain mitä minä taas olen tehnyt. Asiat ovat olleet vähäpätöisiä. En jaksa olla koko ajan syyllinen ja että minun vioistani puhutaan. Ystäväni ovat olleet yksinäisiä ja eristyneissä oloissa eläviä ja erikoisia muutenkin. Ylipäätään jos on jonkun ainoa kaveri, niin voi olla hyvä miettiä, että miksi näin on. Kaikkien kanssa ei tarvi tulla toimeen eikä toisten umpikujista tarvi välittää, jos eivät itse halua muutosta.

Olen katkaissut parin ystävän kanssa välit liiallisen draaman vuoksi. Tuntui, että näiden ihmisten elämässä oli aina (itse aiheutettua) draamaa ja siinä oli raskasta jatkuvasti olla saatavilla ja myötäelää, vaikka tämä draama olisi ollut vältettävissä ihan näiden omalla käytöksellä. Myöskin oman elämän asiat jäi ystävyyssuhteessa aina tämän draaman jalkoihin. Aikatauluja ei myöskään arvostettu, vaan nämä ystävät tekivät ohareita tuosta vain anteeksipyytelemättä.

Ajattelin, että kun toista ei voi muuttaa, voi vain irrottautua tuosta niin sanotusta ystävyydestä.