Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Olen.

Kadutti ihan kybällä että päästin narskun takaisin. Sellainen ärsyrtävä hahmo että menee takaisin hyllylle pian.

Ystävyydet muuttuvat. Aina ajattelin nuoruudenystävästä että ollaan ihanan tasa-arvoisia, ei kilpailuasetelmaa välillämme. Mutta hän on ( ainakin mielestään) onnistunut työelämässä minua paremmin ja on ruvennut neuvomaan ja puuttumaan ja puhuu selvästi dissaavaan sävyyn minun työpaikastani. Vaikka kuinka sanon että ei puhuta töistä, niin koko ajan hän kuitenkin puhuu ja minulla on koko ajan tunne että saan olla puolustuskannalla.

En enää pidä hänen seurastaan koska suvaitsevaisuus ja hienotunteisuus loistavat poissaolollaan nykyään. Mielestäni se on täysin hyvä syy ystävyyden lopettamiseen.

Ylipainon vuoksi,en jaksanut enää jatkuvia marmatuksia kuin elämä kohtelee näin ja lihottaa hänet

Sain työpaikalta kaverin, joka ei viihtynyt siellä sitten ollenkaan. Oli sitten jatkuvasti negatiivinen eikä oikeastaan muuta tehnytkään kuin haukkui vuorotellen pomot, tiiminvetäjät ja työkaverinsa, totesi olevansa aivan liian hyvä työhönsä ja että "ne urpot ei vaan tajua mun potentiaalia". Minulta hän ei koskaan kysellyt mitään eikä ollut tekemisistäni kiinnostunut.

Lopulta hän vaihtoi työpaikkaa ja ajattelin, että ehkä hänen negatiivisuutensa loppuisi siihen. Mutta vielä mitä: kun näimme, hänen juttunsa olivat jälleen lähinnä firman ja vanhojen työkavereiden haukkumista sekä vahingoniloa, kun pääsi sieltä pois. Sanoi myös säälivänsä minua, kun jouduin edelleen kärvistelemään kyseisessä paikassa (itse siis nautin työstäni). Viimeinen tikki oli, kun tämä tyyppi pyysi minua viettämään töissä aikaa hänen vanhojen tiimikaveriensa kanssa ja lyöttäytymään heidän seuraansa lounaalla, hän kun halusi tietää, mitä nämä hänestä mahdollisesti puhuivat! Kyllästyin niin totaalisesti, että lakkasin pian vastailemasta hänen viesteihinsä, enkä olekaan onneksi kuullut hänestä pariin vuoteen mitään.

Vierailija kirjoitti:

Yhden ystävän jätin taakseni kun sain lapsen ei onnitellut, ei käynyt kylässä tai ollut yhtään kiinnostunut lapsesta. Sitä ennen olimme melkein päivittäin tekemisissä. Hän sai itse lapsen 3 v jälkeeni, ja yritti ottaa yhteyttä,ei enää kiinnostanut.

Toiset lapsuudenystävät jätin taakseni ku tajusin olevani heille joku peili mihin peilata omaa elämää. Olin epäonnistunut kaikessa ja he saivat kaiken haluamansa ha hehkuttivat onneaan jatkuvasti minulle. Menivät naimisiin, saivat lapsia ja vakaat työpaikat, minä erosin, omin sinkku ja köyhä vuokralla. Tajusin saman kuvion toistuneet jo lapsena, isäpuoleni oli alkoholisti ja olimme köyhiä, he olivat ydinperheessä omakotitaloissa matkokneen. Olin huonompi Maalaisserkku johon omaa elämää pelattiin kun haluttiin buustia, eli itsetunto heillä kohosi kun olivat minunlaiseni surkimuksen kansa tekemisissä. Yllätys taisi olla kun en enää vastannut yhteydenottoihin.

Oletko ihan varma että he eivät vaan eläneet omaa elämäänsä, ja sinä omaasi, ja että alemmuuskompleksi on sinun päässäsi? Ehkä heidän onnen hehkutuksensa on vain oman elämän kuulumisten kertomista kaverille ilman sen kummempia taka-ajatuksia?

Minä olen kertaalleen ghostannut itselleni erittäin tärkeän ihmisen vain siksi, että olin itse erittäin pahassa paikassa henkisesti. En yksinkertaisesti kyennyt kommunikoimaan hänelle, lisäksi en tiennyt mitä sanoa, enkä siinä tilassa kyennyt edes yrittämään. Siinä samalla meni monta muutakin ihmissuhdetta, mutta ne eivät olleet yhtä tärkeitä. 

Eräs työkaveri, jonka kanssa olimme myös ystävystyneet vapaa-ajan ystäviksi, käytännössä katkaisi välit töissä tapahtuneiden väärinymmärrysten vuoksi. Yritin alkuun vielä selvitellä näitä väärinymmärryksiä hänen kanssaan, mutta asiasta ei tullut mitään. Tässä yhteydessä menetin itse luottamukseni häneen, koska muutos hänen ajattelussaan oli niin yllättävä ja ihmeellinen. Tuntui siis siltä, että hän ei ollut enää se ihminen, johon olin tutustunut.

Vettä on tämän jälkeen virrannut ja olemme hyvän päivän tuttuja ja välit OK. Mitään syvempää työ- tai vapaa-ajansuhdetta ei kuitenkaan enää ole, eikä tule enää koskaan olemaankaan.

Elämä on mukavampaa ja helpompaa, kun pitää tuttavia, ei ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Ylipainon vuoksi,en jaksanut enää jatkuvia marmatuksia kuin elämä kohtelee näin ja lihottaa hänet

Tunnetaan varmaan sama tyyppi. Ei mitään sairautta tms. joka aiheuttaa lihomista, mutta loputon valitus asiasta joka olisi 100% hänen korjattavissaan. Olisi edes hiljaa läskeistään sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden ystävän jätin taakseni kun sain lapsen ei onnitellut, ei käynyt kylässä tai ollut yhtään kiinnostunut lapsesta. Sitä ennen olimme melkein päivittäin tekemisissä. Hän sai itse lapsen 3 v jälkeeni, ja yritti ottaa yhteyttä,ei enää kiinnostanut.

Toiset lapsuudenystävät jätin taakseni ku tajusin olevani heille joku peili mihin peilata omaa elämää. Olin epäonnistunut kaikessa ja he saivat kaiken haluamansa ha hehkuttivat onneaan jatkuvasti minulle. Menivät naimisiin, saivat lapsia ja vakaat työpaikat, minä erosin, omin sinkku ja köyhä vuokralla. Tajusin saman kuvion toistuneet jo lapsena, isäpuoleni oli alkoholisti ja olimme köyhiä, he olivat ydinperheessä omakotitaloissa matkokneen. Olin huonompi Maalaisserkku johon omaa elämää pelattiin kun haluttiin buustia, eli itsetunto heillä kohosi kun olivat minunlaiseni surkimuksen kansa tekemisissä. Yllätys taisi olla kun en enää vastannut yhteydenottoihin.

Oletko ihan varma että he eivät vaan eläneet omaa elämäänsä, ja sinä omaasi, ja että alemmuuskompleksi on sinun päässäsi? Ehkä heidän onnen hehkutuksensa on vain oman elämän kuulumisten kertomista kaverille ilman sen kummempia taka-ajatuksia?

Noin minustakin kiinnostaa, ehkä he ovatkin kertoneet elämästään ilman että ovat miettineet kaikkea sinun kauttasi. Kipeä ajatus, että jos olen iloinen jostakin, niin se jotenkin olisi sallittua vain jos kaikilla muilla on samat ilonaiheet.

Aloin pitää puoliani ja sanoa mitä ajattelen. Entiset "ystävät" olivat sanojensa mukaan "huolissaan" muuttuneista ajatuksistani. Mikään muu ei ollut muuttunut kuin se etten enää jaksa että minua voi pitää alempiarvoisena ja minulle voi naureskella. En halua olla kenenkään egoboosteri jota vasten itsensä voi tuntea paremmaksi.

Ystävä, jonka kanssa olin tekemisissä parikymmentä vuotta. Aina ollut hankala ja kärkäs suustaan eikä koskaan mistään asiasta väärässä. Omasta mielestään. 

Täysin mustavalkoinen ajattelutapa, eikä voinut ymmärtää jos joku muuttaa mieltään, tai mielipidettään jostain asiasta. Jos ystävä oli päättänyt 15 vuotiaana, ettei koskaan värjää päätään punaiseksi, hän ei voinut mieltään muuttaa, koska tämä olisi ollut sanojensa syömistä...

Olin mukana hänen vakavissa sairasteluissaan ja vaikeissa miesasioissa. 

Empatioin ja autoin.  

Hauskoja ja hyviä hetkiä oli paljon, mutta ajan myötä nämä ajat muuttui raskaiksi. Sai hävetä ystävän suoraa kommentointia ja huomautteluja uppo oudoille ihmisille. Täysi juntti käytökseltään, ei minkäänlaista suodatusta suussaan. 

Silloin kun tällä ystävällä oli sinkkukausi, kaikkien muidenkin olisi pitänyt elää kuten hän. Sinkkuna. 

Jos ystävä laihdutti, muidenkin olisi pitänyt elää kuin nälkäkurki.  Jos hän kuntoili kuin mielipuoli, muiden olisi pitänyt tajuta tehdä samaa. Kaikki aikataulut olisi pitänyt mennä kuten hän haluaa. 

Kun tuli se hetki, että loppui mielenkiinto miehiin ja laihduttamiseen, muiden olisi pitänyt lopettaa tinderöinti ja treffeillä käynti, koska tämä ystävä ei sitä sietänyt. "Turhaa tuollainen" 

Mässäily alkoi hänelle maistumaan, liikaakin. Silloin alkoi ulkonäön arvostelu muista, kun muut viitsii laihduttaa. "mitä sitä vanhat ihmiset itseään kiduttaa, kuka sinuakin enää kattelee"...

Erittäin raskas ihminen, joka viimein esti minut, kun se yhden kerran hänelle sanoin vastaan. En vaan enää jaksanut sitä jatkuvaa arvostelua, miten minun pitäisi elää kuten hän.  Miksi asun siellä kun asun, enkä siellä paikkakunnalla kun hän.  Jatkuva negatiivinen avautuminen kaikista ja kaikesta. 

Vaihdevuodet lisäksi tällä daamilla on selkeästi, mutta kukapa sitä hänelle uskaltasi mennä sanomaan.

Elämä on ollut tämän ghoustauksen jälkeen niin paljon helpompaa. Nyt saa daami kiukutella ja jakaa mielipiteitään sille ainoalle "ystävälle" joka on enää jäljellä. Jos on.

Erittäin hyvä ystäväni kävi selkäni takana panemassa kihlattuani.  Hetken siedin asiaa, vaan enää ei ovi aukea kotiimme. Välit pysyvästi poikki.  Ja tullut lopulta kaikesta kateelliseksi meille. Kaiken kaikkiaan p*ska kokonaisuus nieltäväksi, ja kihlattuni luulee sitä pikku jutuksi minulle. Halitaan! (Ei v###u ! )

Saisko mies koittaa samoilla ns. 'valtuuksilla' naisen parasta bestistä, kun se on niin hottis  vs. kihlattuni ? Ihan vain omana asiana ja ilman syyllisyydentuntoja ? Vai onko vain naisella sellainen lupa?

(Jännämiehiä on turha ottaa puolisoiksi, ei +100 seikkailua riitä, eivät he vakiinnu. Mutta miksi he kiinnostavat teitä ? ja kuten 'ystäväni' teki, jokainen ilman kumia pantu perheenäidistä->sinkkuun. Ja sakkolihaan)   

Sanotaan yhtä, tehdään toista takanapäin. Missä vika ?

Ja oli vielä raskaana silloin. Iso pallomaha,kun tapahtui.  Ja kihlatulleni uusi lähtölaukaus, uudelle harrastukselle. Siitä se ovi aukeni. Silmäpeli alkoi hänellä kuin olisi suhteessa jälleen villi ja 'vapaa' sekä jahti päällä, eikä vilkuilu ole loppunut..

Katkaisin useampaankin kaveriin välit, kun olin käynyt jonkin aikaa terapiassa. Minulle paljastui se "malli", jonka mukaan minulla oli ollut taipumus ystävystyä ihmisten kanssa, ja moni kaverisuhteeni oli ollut haitallinen ja itseäni kuluttava. Ovalsin myös, kuinka pskasti moni heistä oikeastaan oli minua kohtaan käyttäytynyt. Olen lakannut ottamasta heihin yhteyttä ja jopa poistanut monen yhteystiedot ja somekaveruuden. Moni heistä on tuskin edes huomannut asiaa, mutta sitä suuremmalla syyllä parempi näin.

Ymmärrän ghostaajat ja olen itsekin näin toiminut. Enemmän huomasin loukanneeni/loukkaantuneeni tilanteissa jossa asioita yritetään väkisin läpikäydä eikä silti olla yhtä mieltä tai ymmärretä toisen näkökulmaa. Kun vaan jättää yhteydenpidon tyystin ja selittelemättä on helpompi jättää ystävyys sekä ottaa vastaan ystävyyden loppuminen - sen sijaan, että lauotaan päin naamaa mikä milloinkin kutakin pännii. Myös loppuu äkkiä yhteydenpito, jos huomaan minua hyväksikäytettävän millään lailla tai jos huomaan, että minulle haukutaan kaikki muut "ystävät".. Todennäköisesti tällöin myös minusta puhutaan selän takana pahaa toisille. Ihmisiä täällä kaikki ollaan - perhettä ei voi valita, mutta ystävät voi. Kukin tehköön miten hyvältä tuntuu. Jos ei tunnu hyvältä niin jotain lienee syytä muuttaa. Kenenkään ei tarvitse itseä alempiarvoistaa vaan huolehditaan itsestä - ja toisista. Parhaat ihmissuhteet on yhdenvertaisten kesken ja molempia kunnioittaen 💖

Eräällä entisellä ystavällä oli jo kouluajoista tarve olla paras, mutta ei siihen koskaan ihan yltänyt, oli ehkä neljänneksi tai parhaimmillaan kolmanneksi paras. Myöhemmällä iällä oli kova kehumaan omia suorituksiaan, oli jopa suorittanut opistossa tutkinnon, joka jo opiskeluaikana oli niiiiin vaativa. No, yhteys toimi kuitenkin, vaikka oltiin eri paikkakunnilla. Joku henkinen tauti sillä oli löydetty. No, ei se kovasti elämää vaitannut, ennenkuin hurahti uskovaiseksi, mikä pahinta, lahkolaiseksi. Haukkui minut kerran pataluhaksi kun en ollut uskovainen, lähetti yhden päivän aikana yli 60 tekstiviestiä, joissa kaikissa vain parjasi minua. En niihin vastannut, ajattelin, etä ei sekopäällä auta järkeä yrittää puhua. Sen jälkeen en ollut missään yhteydessä, ei sekään, kun ei saa minulta vastausta.

Ihmisen kohtalosta ei koskaan tiedä, mutta yhden asian tiedän: lahkolaisuudesta ei seuraa mitään hyvää.

Minulta on jäänyt pari ystävää pois elämästäni. Olen vakavasti introvertti. Kun lapset syntyivät ja töissä oli paljon kaikenlaista ihmisasiaa, niin illalla ei enää jaksanut yhtään ihmiskontaktia enää. Yksinhuoltajana oman ajan löytäminen muutenkin haasteellista, varsinkin silloin kun lapset olivat pienempiä.

En siis ollut yhteydessä, kun siihen ei ollut voimavaroja. Illalla oli pakko ladata itseään hiljaisuudessa. Tämän myös kerroin ystävilleni ja he muutenkin tiesivät että tarvitsen paljon omaa aikaa. Rupes tuleen vittuilua, että en ole yhteydessä. Ehkä heillä ei ymmärrys riittänyt siihenkään, kuinka täysi viikko yksinhuoltajalla on arkea ja asioiden hoitamista, vaikka yksinhuoltajan arki muuten sujuu ihan mukavasti. Ja niin siinä kävi, että yhteydet katkesivat.

Menetin todella hyvän ystävän, kun en uskonut hänen näkemystään kihlatustani ( oli täysin oikea ) ja kun kihlattu teki kaikkensa erottaakseen minut ystävästäni.

Sellainen tolvana voi nuorena olla.

Kyllä olen katkaissut välit. Meni hieman luottamus, kun kuulin että hän on koko ystäyytemme ajan (12v) ollut ihastunut mieheeni. Myöhemmin kävi vielä ilmi että olivat myös sängyssä peuhanneet keskenään. Ilmoitin että minulla ei ole mitään asiaa hänelle enää ja ei tarvitse myöskään lapsiini pitää yhteyttä. Oli siis heidän kummitäti. Ja kyllä jätin myös sikamiehenkin

Henkilö, joka oli minulle lähinnä kuin pikkusisko ilmoitti, että kuulun hänen vanhaan elämäänsä ja nyt hänellä alkoi uusi elämä... Mutta nyt näyttää siltä, että jos vielä on elossa eikä kuollut tuossa uudessa elämässään niin tulee takaisin kuin raketti... odotan sitä rakettia joka päivä... en viitsi kuitenkaan sanoa, että kuin koira häntä koipien välissä sillä se olisi ilkeää... ei hän tätä tilannetta mitenkään olisi voinut ymmärtää... mutta ehkä tämä irtiotto sitten vielä kääntyy hyväksi...