Lue keskustelun säännöt.
Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?
Myös miten olette sen tehneet, ilmoititteko että "nyt ei enää nähdä" vai hävisittekö vain elämästä?
Kommentit (1851)
Vierailija kirjoitti:
Olen minäkin törmännyt teihin, jotka istutte keskusteluasennossa kädet sylissä ja odotatte, että teiltä kysyttäisiin tarkentavia kysymyksiä kissanne kystista, ja sitten kun ei kysytä, ollaan loukkaantuneita sydänjuuria myöten. Syytetään aina sitä toista siitä, ettei hän osaa oikealla tavalla kysellä ja kuunnella, vaikka ei itse osata ottaa tilaa haltuun ja alkaa vain kertoa ilman "tarkentavia" kysymyksiä. Minusta sellainen flegmaattinen seura ei ole kauhean viihdyttävää.
Nämä on näitä "äiti kysyy, lapsi vastaa" ihmisiä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli yrittänyt iskeä nykyistä exää.
Vierailija kirjoitti:
Yhteydenpito vaan jäi kun oltiin ihan erilaisissa elämäntilanteissa, ehkä vähemmällä yrityksellä minun puoleltani. En vaan jaksanut silloin mitään ylimääräistä. Ystävä on sittemmin yrittänyt lämmitellä välejä pariin otteeseen, mutta en ole osoittanut vastakaikua koska en oikeastaan kaipaa häntä enää elämääni.
Juuri näin. Olen introvertti vielä niin eipä sitä jaksa.
Ammattikoulussa eräs nainen, kehui kuinka miehet sanoo häntä kauniiksi, ostaa kukkia yms, suri eksäänsä eikä jaksanut tai viitsinyt käydä ammattikoulussa. Kuuntelin hänen murheitaan... Kun muutti pois ei enää vastannut viesteihin ja oli vaihtanut numeron. Ei vastannut sähköposteihin.
Monesti itsekin pistänyt välit poikki, ollut vaan henkisesti vaikeaa pitää yhteyttä kehenkään.
Tällä hetkellä ei ole kuin 2 suht hyvää ystävää joista toinen ex poikaystävä (vähän ristiriitaiset tunteet, mut tiedän että suhde ei vaan toimisi)
Katkaisen välit herkästi. Liikaa tungettelevat,uteliaat ei kuulu ystäviini. Jos ei kerrasta tajua,kun vastaan näkemiskutsuihin,että en ehdi niin estän kyllä kaikissa kanavissa. Liikaa miehestään valittavat blokkaan myös. Koska he itse tietää mitä tehdä,jos ukko veetuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotin esikoistani, lapsen isä jätti mut toisen naisen takia. Paras ystäväni alkoi tapailemaan miestä joka oli kihloissa ja jolle oli lapsi tulossa. Yhtä hyvin hän olisi voinut siis tehdä sen minulle. Siinä tilanteessa en kestänyt sellaisen ihmisen ystävyyttä. Hävisin hänen elämästä.
Toinen ystävä haukku mua lehmäksi (syystä että halusin mun omaisuutta takaisin), pistin välit poikki. (Esikoisen isä oli juuri häipänny toisen naisen matkaan, ja olin rikki. Sellaisessa tilanteessa kun tullaan haukkuu lehmäksi, ilman että on ite tehnyt mitään, totesin että hyvästi).
Aikaa nyt mennyt 15vuotta
Minuun on parikin tai ainakin kolme katkaissut välit,kun eivät enää hyötyneet minusta. Kelpasin lapsilleen yökylävahdiksi,päiväkodista hakijaksi jne. Minua eivät auttaneet missään. Tai no joskus autokyytiä,mutta siitäkin maksoin. Hah. Enpä tarvitse enää tuollaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävä löysi pian eronsa jälkeen uuden rakkauden. Kelpasin hylkäämisen ja eron aikaan hänelle kuuntelijaksi ja tsemppaajaksi, mutta sitten kun uusi mies tuli kuvaan hän feidasi ystävyytemme nopeasti. Tuli typerä olo kun ensin luulin että hänen esteensä olisivat tilapäisiä, vei lähes vuoden ennen kuin tajusin että hän ei vaan enää tarvitse minua.
Olen harmittavan useasti katkaissut välit. Osaan liittyy draamaa ja riitoja, osaan ei sen kummemmin, kun vain koin etten osaa olla oma itseni tämän henkilön kanssa ja lopulta kyllästyin tähän ahdistavaan tunteeseen. Olen introvertti, enkä aivan kauheasti ylipäätään kaipaa sosiaalisia suhteita, vaan viihdyn hyvin yksin. Muutama hyvä ystävä on onneksi jäänyt, mutta toisinaan kyllä mietin, olenko joskus vanhana yksinäinen. Nyt riittää, kun on puoliso ja lapset ja omat sisarukset perheineen, mutta jos heistä aika jättää ennen minua, niin voisin kaivata ystäviä. Täytyy luottaa siihen, että vielä vanhanakin voi saada uusia sydänystäviä. Tai sitten pitää hankkia koira :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska hän käyttäytyi minua kohtaan todella ilkeästi. Puhui minusta pahaa muille joka oli väritettyä valhetta. Yritti pilata maineeni. Niin pahansuopa ihminen, että kyllä oli viisaampaa laittaa välit poikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä juttu tää yllätyssynttärit on? Jos mulle joku järjestäisi yllätys-mitään, olis kyllä entinen ystävä. Muutenkin elämä on niin hektistä ja kuormittavaa, että en tosiaan kaipaa mitään ylläripylläreitä.
Sitten tohon, kenen asiosta ystävien tapaamisessa puhutaan. Ihmisillä on erilaisia tyylejä alkaa keskustella. Minä suuren sisarusparven keskimmäisenä olen oppinut pitämään ääntä ja tuomaan asiani itse esille. En odota, että multa kysytään, mitä mulle kuuluu ja mites se ja se deitti tai esitetä tarkentavia kysymyksiä jostain asiasta. Kysyn itse, mitä mieltä ystävä on tilanteestani, mitä itse tekisi. En muutenkaan ymmärrä, että olis jotain sun asioita ja mun asioita, ja aika pitäisi käyttää puoliksi niiden kesken. Eikö kaikista aiheista syvässä ihmissuhteessa tule yhteisiä ja ne voi hyvässä keskustelussa nostaa yleiselle tasolle? En mä ainakaan jaksa vain itsestäni puhua, vaan pohdin usein jonkun ilmiön yleisyyttä. Tietty kiinnostus ilmiöön syntyy usein vasta, kun itse siihen törmää.
Toisaalta se kysyminen voi joissain asioissa olla hankalaa, sillä toisille eri asiat on arkoja paikkoja kuin toisille. Minä en esimerkiksi halua puhua harrastuksistani ollenkaan, vaikka harrastuksia pidetään yleensä muka neutraalina ja hyvänäkin keskustelunaiheena. Sen sijaan puhun mielelläni politiikasta ja ideologioista, vaikka jossain homeisessa käytösoppaassa niitä ei pidetä sopivana keskustelunaiheena jossain kutsuilla tai liikennevälineessä.
Olen kyllä huomannut, että joillakin, varsinkin naisilla, on jokin idea mielessään, miten tapaamiset ja keskustelut pitäisi mennä. Jonkin kaavan mukaan, diskreetisti ja sovinnaisesti. Mutta valitettavasti mä ainakin sotken kaikki kuviot ja olettamukset, ja saatan puhua ihan mistä vaan. Toisaalta en loukkaannu, jos joku kylmästi vaihtaa puheenaihetta. Kaikkia ei voi kiinnostaa samat asiat.
Olen kyllä törmännyt kaltaisiisi. Usko tai älä, et ole kauhean viihdyttävää seuraa. Suuna ja päänä selittämässä omia juttujasi ja politiikkaa. Joopajoo.
En ole suuna päänä, mutta saatan olla hyvin innostunut keskustelunaiheesta, kunhan se on jotain "suurempaa" kuin jonkun lemmikkikissan kystat. Onneksi mulla on samanhenkisiä ystäviä, ihmisiä, jotka tykkäävät keskustella vilkkaasti. Suomalaiset ei yleensä kovin säkenöiviä keskustelijoita ole. Kaikilta pitäisi vuorollaan sukujuhlissa kohteliaisuuden nimissä kysyä sairaudet ja lasten koulumenestykset. Ei vaan jaksa.
Olen minäkin törmännyt teihin, jotka istutte keskusteluasennossa kädet sylissä ja odotatte, että teiltä kysyttäisiin tarkentavia kysymyksiä kissanne kystista, ja sitten kun ei kysytä, ollaan loukkaantuneita sydänjuuria myöten. Syytetään aina sitä toista siitä, ettei hän osaa oikealla tavalla kysellä ja kuunnella, vaikka ei itse osata ottaa tilaa haltuun ja alkaa vain kertoa ilman "tarkentavia" kysymyksiä. Minusta sellainen flegmaattinen seura ei ole kauhean viihdyttävää.
Tässä puhut vähän ohi aiheen. En voi itsekään sietää ihmisiä, joilta pitää lypsää kaikki ulos. Tykkään jutella ajankohtaisista aiheista ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Mutta en voi myöskään sietää ihmisiä, jotka puhuvat vain itsestään tai ovat mustavalkoisesti jotain mieltä esim politiikasta. Ihmisten väliseen aitoon vuorovaikutukseen kuuluu se, että ollaan kiinnostuneita keskustelukumppanista ja hänen mielipiteistään. Ei niin, että kaveri on vain laari johon kaadat omat tunteesi ja oikeassa olemisesi eri asioissa. Itsekeskeisen paskiaisen vastakohta ei ole flegmaattinen kädet sylkyssä istuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuden aikaisen bestiksen välit alkoivat viiletä kunnolla viimeistään silloin kun hän oli toivonut sukulaisensa vauvan kuolevan kun ei ollut tullut kutsua ristiäisiin...
Yksi ystävyys on hiipunut viime vuosina. Hänestä kuuluu vain silloin, kun hän tarvitsee apua. Edellisellä kerralla kun hän pyysi apua, niin en päässyt tulemaan. Olin silloin viimeisilläni raskaana ja minun olisi pitänyt mennä vahtimaan hänen lapsiaan yli yön, että hän olisi päässyt bilettämään erään toisen ystävänsä kanssa. Kieltäydyin ja sen jälkeen hän on soittanut vain kerran, silloinkin vain pyytääkseen apua. Kerran olisin tarvinnut kipeästi apua lapsenvahdiksi (hän on yhden lapsemme kummi), mutta hänellä oli juuri silloin tärkeämpää tekemistä... Sen koommin en ole häneltä apua pyydellyt. "Unohtaa" lapsemme (joka on hänen kummilapsensa) syntymäpäivät ja joululahjat. Itse olen yhden hänen nyt jo täysi-ikäisen lapsensa kummi ja silloin hän kyllä muisti aina soittaa, että milloin käyt tuomassa lapsen joulu- tai synttärilahjan? "Unohti" kerran pyytää myös kummilapseni synttärijuhlille, mutta muisti kyllä seuraavan päivänä soittaa perään, että milloin kävisit tuomassa lahjan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meni välit täysin yhteisen yrityksen aikoihin. Kumpikin jatkoi tahoillaan, taloudellisia tappioita ei tullut mutta ei vain ollut mitään halua pitää yhteyttä.
Jäi kyllä tavallaan harmittamaan, että juttu meni niin, ettei sen jälkeen ole 15 vuoteen nähtykään. Mutta ei oikein vuosien jälkeen halua ottaa uudelleen yhteyttäkään. Nähdään ehkä vielä joskus kuuden vuoden päästä, opiskelutapaamisessa. Jos ollaan hengissä.
En ole kestänyt ihmisten kieroilua ja ahdistavuutta sairastaessani mielenterveysongelmia, joten olen joutunut katkaisemaan välit tällaisiin henkilöihin. Sairaus on ystävyyden puntari.
Jäin vuosia sitten työttömäksi. Olin 50-vuotias. Tuohon aikaan jäi moni ystäväksi luulemani henkilö. Koskaan emme olleet köyhiä, eikä meiltä puuttunut mitään. Oli vaan niin, että menestyjät eivät kestä putoajia, näin se vaan on. Siinä meni yli 30-vuoden ystävyydet. Terveiset Tuija-Maijalle.
Vierailija kirjoitti:
Mulle tapahtui se pahin, eli rakastuin ystävääni. Homma ei ikinä olisi toiminut, koska olin hänelle vain 'kaveri'. Teki vaan sisällä niin pahaa että piti lyödä kommunikaatioketjut poikki. Siitä on jo monta vuotta ja vieläkin sattuu.
Minäkin rakastuin ystävääni. Tänä vuonna 13 vuotta avioliittoa takana hänen kanssaan. Pitkiä keskusteluja asia vaati, ennen kuin uskalsi katsoa voiko ystävyys muuttua romanttiseksi suhteeksi.
Muutamien ystävien kanssa yhteydenpito vain jäi, erään kanssa huomasin aina olevani se, joka ottaa yhteyttä. Kun lakkasin olemasta aktiivinen yhteydenpidossa, ei hänkään ottanut yhteyttä. Välillä jossain tilaisuuksissa törmätään, moikataan ja muutama sana vaihdetaan.
Dramaattisin ystävyyden katkeaminen oli ekaluokalla kun silloinen hyvä kaverini (isokokoinen tyttö, itse olin pieni ja hintelä) yhtäkkiä töni minut seinää vasten ja kuristi niin että meinasi mennä taju. Lopetti kyllä itse ajoissa, kukaan ei asiaan puuttunut. Koskaan ei myöntänyt niin tehneensä, emmekä sen jälkeen enää puhuneet toisillemme koskaan. En muista sanoneeni mitään pahaa (pidin hänestä oikeasti, enkä tietenkään halunnut kaveriani satuttaa), mutta voi tietenkin olla että tajuamattani sanoin jotakin minkä hän otti kiusaamisena, hän kun oli kovin herkkä lihavuudestaan kun häntä siitä kiusattiin. Tilanteesta on jo niin kauan, etten muista kuin hämmästykseni ja pelkoni kun hän kuristi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudenkaverini pisti välit poikki sanomatta minulle mitään, kertomatta syytä. Asiasta kuulin vasta yhteisen kaverimme kautta. Raukkamaista touhua, olimme kuitenkin olleet ystäviä jo ala-asteelta lähtien. Olin kuulemma levitellyt hänestä valheita, ollut ylimielinen ja ärsyttävä. Olin hänen väitteensä mukaan yrittänyt savustaa häntä pois kaveripiiristämme. Yhteinen kaverimme ei tätä kuitenkaan allekirjoittanut, vaan asia tuli hänelle täysin puskista, kuten minullekin. Oli todella vaikea uskoa tapahtunutta. Ystäväni oli todella tärkeä minulle, sillä olimme tunteneet jo pitkään, pystyimme puhumaan syvällisistäkin asioista ja meillä oli paljon yhteisiä muistoja. En missään nimessä olisi halunnut luopua hänestä ystävänä, mutta hänen tapansa toimia oli mielestäni niin törkeä ja loukkaava, etten kyennyt enää ottamaan häneen yhteyttä.
Höpö höpö. Kukaan ei laita välejä poikki ilman syytä, eikä varsinkaan keksi omasta päästään niitä syitä. Mitäs järkeä siinä olisi? Juuri juoruilu ja valheiden levittäminen on yksi yleisimmistä syistä naisten keskuudessa laittaa välit poikki. Jännä että jälkeenpäin yritetään syyttää sitä, joka juuri haluaa siitä kaveripiiristä pois.
Kyllä laittaa. Itselläni on ADHD ja olen katkaissut välejä kaikkiin ystävä-, työ- ja opiskeluporukoihin ja kavereihin. Kun itse menee elämässä eteenpäin, mielenkiinnon kohteet vaihtuvat, asuinpaikat vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat jne., ei ole mielenkiintoa tai aikaa pitää yllä yhteyksiä. Häivyn kuvioista, muutan, vaihdan puhelinnumeroa. Ei voisi vähempää kiinnostaa ikivanhojen muistojen märehtiminen. Ihmiset kasvavat ja kehittyvät. En ymmärrä, kuinka kukaan voi seurustella vanhojen opiskelu- tai työkavereiden kanssa koko elämän ajan. Tämä on minulle täysi mysteeri. Pyydän anteeksi kaikilta, joiden elämästä olen "hävinnyt". Olen onnellinen.
Mun paras ystävä on ollut paras ystävä ekalta luokalta saakka, nyt jo 30 vuotta. On oikeastaan enemmän kuin ystävä, on kuin sisko minulle. Muutama tälläinen 20-30 vuotta elämässäni ollut ihminen minulla perheen lisäksi on, enempää ystäviä en edes kaipaa. Työ- ja opiskelukaverit unohtuvat kun työpaikka vaihtuu tai opinnot päättyvät, heihin ei ole sitoutunut samalla tavalla kuin näihin ihmisiin jotka tuntee jo sisältä ja ulkoa melkein kuin itsensä. Mullakin muuten ADHD. Näihin todellisiin ystäviin ei tule pidettyä kovin paljoa yhteyttä, kun on se omakin elämä elettävänä ja aika kuluu yllättävän nopeaan, mutta sitten kun ollaan yhteydessä, on kuin aikaa ei olisi välissä kulunut lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Olin ystävystynyt ihmisen kanssa, jolla oli vähän tylsä tapa jutella innokkaasti vain omista jutuistaan, mutta kun minä kerroin vaikka aloittaneeni uuden harrastuksen, niin hän katseli jo muualle ja alkoi tyyliin siivoamaan laukkuaan. Yhtään jatkokysymystä hän ei esittänyt mistään kertomastani asiasta. Mutta minä olin kyllä kiinnostunut ihan aidosti hänen elämästään ja kyselin innostuneena tarkentavia kysymyksiä. Pikkuhiljaa se vain alkoi maistumaan puulta ja feidasin ystävän. Olin yrittänyt monta kertaa saada järkevää molemminpuolista ystävyyttä aikaiseksi ja kun huomasin, että hän ei siihen kykene, annoin olla.
Pitkän tauon jälkeen ex ystävä otti yhteyttä ja halusi tavata. Juttelimme niitä näitä ja huomasin, että olimme luiskahtamassa samaan kuvioon. Tiesin hänestä kaiken mahdollisen ja mahdottoman, hän ei minusta juuri mitään. Ei vaikka kuinka yritin kertoa jotain pientä ja lyhyesti, hänellä ei vain riittänyt mielenkiinto. Itse asiassa olen sittemmin huomannut, että aika monella on tällainen tiedostamaton tapa. He kuvittelevat, että he ovat vuorovaikutuksessa, mutta oikeasti eivät ole.
Itsellä on samaa ongelmaa, vaikea kuunnella välillä toisen ongelmia, jos itsellä on kovasti jotakin jaettavaa. Parhaan ystävän kanssa on jotenkin itsestään löytynyt sellainen tasapaino, että se kumpi soittaa toiselle, vuodattaa asiansa, ja toinen kuuntelee. Tuolloin minäkin pystyn keskittymään ja kuuntelemaan hänen asioitaan, kun ”ei ole oma vuoro avautua”. En tiedä onko mussa vähän autistin vikaa vai mistä on kyse, mutta ainakin on löytynyt toimiva tapa jossa molemmat kuuntelevat ja tulevat kuulluksi. Toisinaan toinen soittaa useammin, jos on joku kriisi menossa, mutta ajan mittaan molemmat ovat kuuntelijana yhtä paljon, kun kumpikaan ei ole erityisen usein kriiseilevää tyyppiä.
En ole suuna päänä, mutta saatan olla hyvin innostunut keskustelunaiheesta, kunhan se on jotain "suurempaa" kuin jonkun lemmikkikissan kystat. Onneksi mulla on samanhenkisiä ystäviä, ihmisiä, jotka tykkäävät keskustella vilkkaasti. Suomalaiset ei yleensä kovin säkenöiviä keskustelijoita ole. Kaikilta pitäisi vuorollaan sukujuhlissa kohteliaisuuden nimissä kysyä sairaudet ja lasten koulumenestykset. Ei vaan jaksa.
Olen minäkin törmännyt teihin, jotka istutte keskusteluasennossa kädet sylissä ja odotatte, että teiltä kysyttäisiin tarkentavia kysymyksiä kissanne kystista, ja sitten kun ei kysytä, ollaan loukkaantuneita sydänjuuria myöten. Syytetään aina sitä toista siitä, ettei hän osaa oikealla tavalla kysellä ja kuunnella, vaikka ei itse osata ottaa tilaa haltuun ja alkaa vain kertoa ilman "tarkentavia" kysymyksiä. Minusta sellainen flegmaattinen seura ei ole kauhean viihdyttävää.