Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?

Tätänykyä tämä yksi ihminen joka vaikea jo vuosikymmenen alussa, jolloin jo saman henkilön kimpussa kuin nykyään, postailee joko itse tai postailuttaa jollain muilla nyt esimerkiksi tälläkin palstalla aloituksia toinen toisensa jälkeen, aloituksia jotka ovat poistettavia. Sisältö on toisen vainoamista. Aivan päätöntä tekstiä, järjetöntä hommaa. Esimerkiksi hulluksi haukkumista, ulkomuodon ivaamista, väkivaltaiseksi syyttelyä. Solvataan, pilkataan, väitetään järkyttäviä ja järjettömiä. Ei mitään elettäkään enää siitä, pelkäisi laillisia seuraamuksia. Vuodet ovat vierineen, ja väitteet muka kättä pidemmän kanssa jonnekin "häntä varten" menemisestä ovat vaihtuneet väitteisiin teräaseista. Ennen kahden kesken ihmisille supatetut ällistyttävät juorut ovat vaihtuneet julkisiin sekä suomi24 ja vauvapalstaan. Suomi24:lta tuli lähtö asian tullessa julkiseen tietoon meidän piireissämme sekä ihmisten reagoidessa. Nyt sitten siirryttiin tänne herjaamaan työnä aivan pskaa, postaillen aloitus toisensa jälkeen herjauksia toisesta henkilöstä. Sitten selitetään vielä suu vaahdossa, miten niin useita poistettuja aloituksia ollut. Käyty mm suomi24:lla selittämässä ja todistelemassa, miten tätä ihmistä niin haukutaan täällä ja siellä ja läjäpäin poistettuja aloituksia eli käytettään itse tehtailtua "todisteena" jostain. Siellä oli tapana ristiin rastiin itsekseen "keskustella" sekä poistatella kommentteja sekä alla "oijoi, on niin poistettuja kommentteja, mahtaa olla salattavaa". Ei koskaan uskoisi, tässä on keski-ikäisiä aikuisia asialla, eikä teinix draama kyseessä. Ja kun miettii, tässä takana olijalla on kennelillinen koiria keväiseen karvanlähtöaikaan hoidettavana ja muutoinkin näyttelyissäravaamiset sekä pitäisi olla nk normaali elettävä elämä, voi ihmetellä, miten jollain on aikaa ja energiaa istua netissä mustamaalaamassa jotakuta kollegaa toiselta puolen maata. Ja mitä järkeä!

Jokainen voi tehdä päätelmänsä siitä missä oikein mennään.

Vierailija kirjoitti:

Laitoin välit poikki kaveriin joka teki jatkuvasti ohareita, selityksiä aina löytyi, pommiin nukkuminen aika yleinen ja että "ei ehdi". Oharit siis niin, että on luvannut tulevansa vaikka synttäreille, mutta ilmoittaakin viime tipassa ettei tulekkaan, sopii uuden ajan jolloin tulee ja sitten peruu senkin jne.

Tai että ollaan menossa yhdessä kaupungille ja minä olen jo bussissa matkalla tapaamispaikalle, niin kaveri ilmoitti että ei tulekkaan.

Vuosia sitä tuli kestettyä, mutta lopulta petti niin pahasti, että sanoin ihan suoraan, että ystävyytemme on tässä ja kerroin myös syyn selkeästi.

Kaikista niistä pommiin nukkumisista huolimatta on mm. kykeneväinen käymään töissä ja menemään töihin ajoissa (eli herää herätyskelloon ilmeisesti), eikä ystävyytemme aikana koskaan missannut mitään itselleen tärkeitä tapahtumia. Motivaatiosta siis ollut kaikkin kiinni, ei ole vain ollut sen vertaa kunnioitusta toista kohtaan, että olis ollut rehellinen ja sanonut heti alkuunsa että ei tule.

En voin käsittää tuollaista, että pitää luvata ja sitten perua, toistuvasti. Miksi edes lupaa?

Hieman ollaan vuosien jälkeen tavattu mutta sama ohareitten tekeminen jatkuu, jos jotain sovitaan, niin ajattelen aina ettei hän tulekkaan, iloisesti sillointällöin yllätyn jos tapaaminen yllättäen toteutuukin. Ystäviä meistä tuskin enää tulee.

Usein oli myös syynä että "oho nukahdin", lupasi esim. hakea minut jostakin ja olin vannottanut, että kans hakee, niin ei kuulu, eikä vastaa puhelimeen, kun vihdoin saa yhteyden (sen jälkeen kun olen soittanut kaikki muut läpi ja joku toinen jo hakenut minut) "oho nukahdin, enkä silloin herää vaikka puhelin soisi", kuka helvetti laittaa nukkumaan kun on luvannut hakea toisen jostain periferiasta aikaan x  ja tietää, että jos nukahtaa ei (muka) herää mihinkään? En voisi käsittää miten moraali kestää tuollaista toimintaa toistuvasti. Kai tuo jonkinlaista narsismiia on tai kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan?

Itselläni on niin vahva oikeustaju, että otan lupaukseni hyvin vakavasti ja jos en jostain syystä lupaustani pysty pitämään, vaikka se syy olisi hyväkin, niin koen suurta ahdistusta ja häpeää, kun olen pettänyt lupaukseni. Mietin ennenkuin lupaan, että voinko ihan todella lupaukseni pitää.

Kysymyksessä raskas energiasyöppö,jonka käytös muuttui koko ajan hirveämmäksi.Oli aina sellainen koulukiusaaja-luonne ja aikuisena sai raivareita ja oli tosi ilkeä.Tuli tilanne,jossa olin taas kerran manipuloinnin ja kiusaamisen kohteena.Sanoin lopulta ”Ei”.Yritti pyydellä anteeksi ja lähetti viestejä.

Haistatin vitut ja jatkoin elämää.Koko entinen kaveriporukka jäi hännystelemään sitä ihmistä ja käänsi minulle selkänsä.Selvisin myös siitä.

Nämä tapahtumat ajoittui loppuvuoteen 2014.Itse olen ollut viime vuodet onnellisempi ja elämäni kevyempää kun olen vapaa tämän piinaavan ihmisen vaikutuspiiristä.Todellisuudessa vihasin ja inhosin häntä vuosia jo ennen tuota 2014.

En kadu!

Olen katkonut kaikki suhteeni negatiivisiin, pätijöihin, aggressiivisiin ja vittumaisiin ihmisiin.

Ja onko minua jätetty? On varmaankin. Hankala minua on hyljätä, koska minulla ei ole yhtään ystävää, "niistä" tulee vain pahaa mieltä.

Kerran olen tietoisesti katkaissut välit. Kaveri oli hallitseva ja alistava, mm. suuttui, jos näin toisia kavereitani enkä kutsunut häntä mukaan. Suuttui, jos en nähnyt häntä ilman "syytä", esimerkiksi jos halusin levätä rankan viikon jälkeen (siis en perunut, vaan etukäteen ilmoitin, ettei tapaaminen sovi, koska on ainoa mahdollisuuteni levätä). 

Lisäksi kertoi minulle toistuvasti, että olen ruma. En nyt varmaan kedon hehkein kukkanen ole, mutta en nyt niin karmea, että pitäisi koko ajan toitottaa (ja vaikka olisin, on se loukkaavaa). Esitteli kuvaani kavereilleen ja kertoi minulle, että olin heidänkin mielestään ruma. 

Katkaisin aikuisiällä välit ala- ja yläasteaikaiseen ystävääni, samanikäiseen poikaan. Olimme aikoinaan molemmat epävarmoja ja ahdistuneita teini-ikäisiä. Haimme toisistamme tukea. Hölmöilimme jatkuvasti yhdessä, se oli todella levotonta ja kapinantäyteistä aikaa. Ajauduimme sattumusten kautta huonoon seuraan, missä käytettiin päihteitä. Tästä alkoi kurjuus.

Noin parikymppisenä ystäväni alkoi olla todella syvällä päihteiden parissa. Yritin tukea häntä silloin, mutta olin itsekin rikki: kyse oli tuossa vaiheessa rikoksiin sekaantumisista ja itsetuhoisuudesta. Kierre oli jo alkanut. Itse olin tuossa vaiheessa räpistellyt selville vesille ja koetin saada elämääni kasaan. Kävin töissä sekä opiskelin, vaikka olin henkisesti riekaleina.

Emme olleet ystäväni kanssa useisiin vuosiin yhteydessä. Elämäni oli muuttunut: en ollut enää se epävarma, ahdistunut ja kapinoiva teini joka joskus olin. Kapina-aikaiset ikävät tapahtumat toivat mieleen vain kipeitä muistoja, joita jouduin käsittelemään myöhemmin myös terapiassa.

Terapian myötä kasvoin ja eheydyin ihmisenä: olin kasvanut ulos siitä mitä olin ennen. Aloin päästä elämässä jälleen eteenpäin.

Vuodet kuluivat. Elämä sujui hyvin ja olin onnellinen. Opiskelin ja sain työpaikan jossa pääsin loistamaan. Minulla oli mies ja lapsi: olin saanut oman perheen.

Kolmekymppisenä ystäväni otti minuun jälleen yhteyttä. Hän olisi halunnut tavata. Hän kertoi vuolaasti tilanteestaan ja viittasi jatkuvasti menneisyyteen ja kipeisiin asioihin joita oli tapahtunut kauan sitten. Niihin asioihin, joita olin joutunut käsittelemään terapiassa päästäkseni tolpilleni. Tuntui siltä, että hän puhuu jollekin muulle kuin minulle: hän eli edelleen siinä maailmassa, josta minä olin päässyt jo pois. Keskustelut nostivat esiin sellaisia muistoja, joita en halunnut puida enää uudestaan. Selitin ystävälleni, että olen tehnyt sovinnon menneisyyden haamujeni kanssa ja elän nyt sellaista elämää jota haluan. Kerroin, että tähän pisteeseen pääsy oli ottanut minulta paljon. Ystäväni reaktio oli seuraava: menneisyydessä vellominen jatkui, puhelimeeni tuli viestejä keskellä yötä, tuntui kuin hän olisi halunnut rikkoa sen mitä minulla nyt on. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ghostata hänet. Vaihdoin puhelinnumeroni ja jätin sähköpostiviestin vastaamatta. Tästä huolimatta hän yritti lähestyä minua yhden yhteisen kaverimme kautta. Yritys jäi kuitenkin tuloksettomaksi.

Minä olen siis sellainen henkilö, joka on joutunut laittamaan välit poikki entiseen ystäväänsä. Tein sen vain ja ainoastaan itseni ja läheisteni takia. Eniten kaikessa sattui se, että olin niin kovasti toivonut ystäväni päässeen elämässään eteenpäin, kuten minäkin olin päässyt. En enää halunnut velloa sellaisissa muistoissa, jotka eivät enää olleet osa nykyistä elämääni. Ne olivat menneisyyttäni. Vaikka menneisyys on osa minua, tuskin kukaan ihminen haluaa käydä toistuvasti läpi niitä silloisia kipukohtia. Tässä kun on elämää vielä edessä.

Välien poikki laittaminen oli minulle yksi vaikeimmista päätöksistäni. Podin pitkään huonoa omaatuntoa asiasta, mutta onneksi mieheni tuki minua asiassa. Hän sanoi, ettei olisi järkeä yrittää pelastaa uppoavaa venettä joka on jo ankkuroituneena pohjaan.

Voimia kaikille jotka joutuvat painimaan tällaisten kysymysten äärellä. Päätökset ovat usein kaikkea muuta kuin helppoja ja yksinkertaisia.

Odottelen vain että nämä kummilapsivelvollisuudet loppuvat ja sitten en aio olla enää tekemisissä 'ystävän' kanssa. Hän on jostain syystä tiputtanut minut ö-mappiin ja silti minun pitäisi käyttäytyä normaalisti häntä kohtaan wtf :/ Kannattaa tarkkaan miettiä ketä pyytää lapsen kummiksi... siitä saat huonolla tuurilla vähintään 15 vuoden taakan itsellesi.

Jollen olisi blokannut tätä ex-ystävää rotupiireistä, olisin varmasti tullut ennen pitkää hulluksi itse tämän kanssa kirjaimellisesti.

Se stressi varmasti myötävaikutti reuman puhkeamiseen. Koskaan ennen minulla ei ollut ollut mitään oireita, olkoonkin mitä tahansa sitten perimässä myötävaikuttamassa mutta kuten tiedämme, monesti jokin laukeaa ympäristötekijöiden vaikutuksesta.

Jos tämä koettaa itseään puolustella ja nähdä muka jonain pyhimyjsenä hyvällä asialla, minä voin ainakin henkilökohtaisesti sanoa, olin niin nääntyä sen hirveän taakan alle mikä hänen käytöksensä jo silloin oli, ihmissuhteen muututtua kuin painajaiseksi josta halusi vain lujaa karkuun eroon aivan tasan jo hinnalla millä hyvänsä - olin aivan loppuunpalanut, loppu, ja sairastuin sitten nivelreumaan. Muistan, että olin silloin jopa epätoivoissani ajatellut, no, arvatkaa itse.

Minulle sitten neuvottiin nämä blokkailut sun muut ja pääsin jatkamaan omaa elämääni pahasti siipeeni saaneena ja sairaana. Olin vajaan vuoden niin äärettömän kovissa kivuissa putkeen. Minulla eivät edes kädet toimineet.

Ei, en voi sanoa muistavani ex kaveria lämmöllä, kun mietin asiaa. Hyvä kun selvisin hengissä kiusaamishenkiseksi osoittautuneen henkilön kynsistä itse, enkä ollut ollut edes hänen uhrinsa siinä varsinaisessa mielessä.

Ja kun muistaa, hän koki itse muka olevansa kiusattu -- HÄN. Rehellisesti, en nähnyt pienintäkään merkkiä moisesta. Olin niin typerä, silloin uskoin, kun joku sanoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenkaverini pisti välit poikki sanomatta minulle mitään, kertomatta syytä. Asiasta kuulin vasta yhteisen kaverimme kautta. Raukkamaista touhua, olimme kuitenkin olleet ystäviä jo ala-asteelta lähtien. Olin kuulemma levitellyt hänestä valheita, ollut ylimielinen ja ärsyttävä. Olin hänen väitteensä mukaan yrittänyt savustaa häntä pois kaveripiiristämme. Yhteinen kaverimme ei tätä kuitenkaan allekirjoittanut, vaan asia tuli hänelle täysin puskista, kuten minullekin. Oli todella vaikea uskoa tapahtunutta. Ystäväni oli todella tärkeä minulle, sillä olimme tunteneet jo pitkään, pystyimme puhumaan syvällisistäkin asioista ja meillä oli paljon yhteisiä muistoja. En missään nimessä olisi halunnut luopua hänestä ystävänä, mutta hänen tapansa toimia oli mielestäni niin törkeä ja loukkaava, etten kyennyt enää ottamaan häneen yhteyttä.

Höpö höpö. Kukaan ei laita välejä poikki ilman syytä, eikä varsinkaan keksi omasta päästään niitä syitä. Mitäs järkeä siinä olisi? Juuri juoruilu ja valheiden levittäminen on yksi yleisimmistä syistä naisten keskuudessa laittaa välit poikki. Jännä että jälkeenpäin yritetään syyttää sitä, joka juuri haluaa siitä kaveripiiristä pois. 

Kyllä laittaa. Itselläni on ADHD ja olen katkaissut välejä kaikkiin ystävä-, työ- ja opiskeluporukoihin ja kavereihin. Kun itse menee elämässä eteenpäin, mielenkiinnon kohteet vaihtuvat, asuinpaikat vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat jne., ei ole mielenkiintoa tai aikaa pitää yllä yhteyksiä. Häivyn kuvioista, muutan, vaihdan puhelinnumeroa. Ei voisi vähempää kiinnostaa ikivanhojen muistojen märehtiminen. Ihmiset kasvavat ja kehittyvät. En ymmärrä, kuinka kukaan voi seurustella vanhojen opiskelu- tai työkavereiden kanssa koko elämän ajan. Tämä on minulle täysi mysteeri. Pyydän anteeksi kaikilta, joiden elämästä olen "hävinnyt". Olen onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Odottelen vain että nämä kummilapsivelvollisuudet loppuvat ja sitten en aio olla enää tekemisissä 'ystävän' kanssa. Hän on jostain syystä tiputtanut minut ö-mappiin ja silti minun pitäisi käyttäytyä normaalisti häntä kohtaan wtf :/ Kannattaa tarkkaan miettiä ketä pyytää lapsen kummiksi... siitä saat huonolla tuurilla vähintään 15 vuoden taakan itsellesi.

Älkää ikänä suostuko kummiksi!! Ohari on mahdollista, mutta äärimmäisen harvalla on pokkaa luopua kummiudesta.

Lapsen etu on lähisukua oleva kummi, joka ei voi vain "häipyä", kun alkaa ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Muhun katkaistiin viestillä (kaksi melkein 10 vuotta tuntemaani, rakastamaani ihmistä) ja kertoivat, kuinka paska olen. Eivät osanneet koskaan sanoa mitään asiaa ääneen, vaikka monesti rohkaisinkin, koska koin olevani ainut, joka halusi asioista puhua syvemmin.

Molemmat olivat "en viitsi sanoa koska se on ilkeää ja epäkunnioittavaa ja tulee paha mieli" -ihmisiä. Ruoskin itteeni vieläkin, teinivuosina oli mulla muutenkin rankkaa ja on vieläkin, toisin kuin heillä. 

Maailma on julma, mutta niin on ihmisetkin.

Tämä ei ole pelkästään sinulle vaan monelle tähän ketjuun kirjoittajalle.

Varmaan on syitä,kuten oma masennus,kateus ja katkeruus,mikä saa ihmisen käyttäytymään kaveriporukassa sikamaisesti.Yllättävän vähän olette kuitenkin tajunneet varoitusmerkkejä siitä,että nyt menette liian pitkälle.

Monet sikailija-kavereita hylänneet ovat onnellisia ratkaisuistaan ja voivat paremmin.

Elämä on lyhyt ja maailma on täynnä hyviä tyyppejä.

Itse olen onnellinen ja tuntuu niin kivalta olla sellaisessa seurassa,jossa ei tarvitse pelätä ja olla varuillaan.

Itse katkaisin joskus välit "ystävään", jolle olin vain pelkkä surujen ja murheiden roskakori, joku, johon otettiin yhteyttä vain silloin kun kaikki on kamalaa. Toki oli hetken imartelevaa, että minuun luotettiin, mutta kun minun kuulumisilleni, hyville tai huonoille, ei koskaan ollut aikaa, eikä tyypistä kuulunut ikinä mitään, kun hänellä oli kaikki hyvin...

Pikkuhiljaa lakkasin vaan olemasta käytettävissä ellei ollut jotain iloista asiaa ja eipä hän sitten minua kaivannut elämäänsä jakamaan.

Meillä oli yläasteelta lähtien viiden hengen kaveriporukka. Yksi ystävistämme aiheutti kuitenkin käytöksellään pahaa mieltä melkein ystävyyden alusta asti. Hän on todella äkkipikainen, lyhytpinnainen ja tosi kilpailuhenkinen. Lukiossa kilpaili arvosanoista meidän kanssa siihen malliin että saattoi tosissaan suuttua ja alkaa itkemään jos joku muu sai paremman arvosanan kuin hän. Useaan kertaan myös sanoi ettei ole "mahdollista" että joku oikeasti saisi häntä paremman arvosanan. Kirjoitusten aikaan kilpailu oli ihan älytöntä, en siis tarkoita mitään hyväntahtoista lälläslää mä sain paremman arvosanan kuin sä- tyyppistä vinoilua vaan sellaista että kaveri ääneen sanoi miten toivoi että me muut saataisiin huonommat arvosanat kuin hän. Lukion jälkeen tehtiin kaikki eri asioita, tämä vaikea ystävä oli ainoa joka meni silloin suoraan yliopistoon. Siitä saatiin kuulla jatkuvasti miten hän oli ainoa yliopistoa käyvä ja niiiiin parempi ihminen kuin me muut. Useamman kerran kyseinen kaveri myös pilasi illanistujaiset tai bileet ryntäämällä ulos itkien koska oli suuttunut siitä jos hävisi jonkun pelin tai joku oli hänen kanssa eri mieltä jostain asiasta.

Pahinta oli kuitenkin ehkä kaverin vainoharhaisuus. Hän oli aina epäilemässä, että teimme jotakin ilman häntä tai jätimme hänet tahallaan ulkopuolelle. Hänen mielestään häntä syrjittiin aina ja hänet jätettiin ulkopuolelle, vaikka mitään tälläistä ei ikinä tapahtunut. Hän saattoi myös suuttua jos hänelle ei heti kerrottu jotain asiaa, jos vaikka joku kaveri mietti asunnon vaihtoa ja hän sai kuulla asiasta viimeisenä, niin kaveri suuttui ja alkoi jauhamaan siitä miten hänet oli taas jätetty ulkopuolelle. Välillä kaveri myös painosti kertomaan tosi henkilökohtaisia asioita. Tällä kaverilla itsellä oli paljon harrastuksesta johtuvia menoja ja reissuja eikä näiden takia aina päässyt esim. viikonlopun viettoihin mukaan. Hänen mielestään emme kuitenkaan olisi saaneet ikinä nähdä ilman häntä. 

Pari vuotta ennen kuin välit katkesivat, niin istutimme hänet alas ja puhuimme siitä miten ei enää jakseta tuollaista käytöstä. Kerroimme hänelle että käytös on loukkaavaa ja lapsellista, olimme tässä vaiheessa jo jotain 23-24- vuotiaita. Koska kilpailuhenkisyys ja vainoharhaisuus meni meidän mielestä niin yli, niin ehdotimme että kaverin voisi olla hyvä käydä juttelemassa jonkun ammatti-ihmisen kanssa asiasta. Kaveri sanoi ymmärtävänsä ja paransi tapojaan hetkeksi, mutta palasi aika nopeasti vanhaan. Lopulta välit meni kun päätimme viettää lomaviikonlopun ilman tätä kaveria ja kaveri sai tietenkin somen kautta tietää asiasta kun ei edes yritetty piilotella sitä. Tämänkin jälkeen vielä yritettiin asiasta keskustella mutta kun kaveri ei vain suostunut näkemään mitään väärää käytöksessään, niin välit katkesivat meillä kaikilla tuohon yhteen kaveriin.

Ja suoraan sanottuna, ei harmita tai kaduta yhtän enkä tunne asiasta ollenkaan huonoa omaatuntoa. Yritettiin useampaan kertaan auttaa ja selvittää asioita, mutta kun toinen ei tule yhtään vastaan niin ei siinä oikein mitään voi tehdä. Harmittaa että siedimme kaverin käytöstä melkein 10 vuotta ja monet kivat tapahtumat menivät hänen takia pilalle. Olisi pitänyt laittaa välit poikki paljon aikaisemmin. Toki on kurjaa, että hän menetti kerralla neljä kaveriaan, mutta syy oli täysin hänessä itsessä. Toivon kuitenkin kaverille kaikkea hyvää. 

Aika monet ystävyyssuhteet on hiipuneet ihan elämänmuutosten, muuttojen(=osoitteet hävinneet) ym.myötä. Muutama on facebookin kautta palautunut, mutta en tiedä, onko ystävyys yhtä lujaa tai syvää. Ehkä tunnustelua aluksi. Ei minulla draamoja, tällä hetkellä yhden ystävän puheluihin en jaksa vastailla enkä myöskään ole ottanut yhteyttä häneen. Siihen ystävyyteen liittyi paljon ikävääkin puolin ja toisin aiheutettuna.

Tasapainoinen ja itsensä kanssa sinut oleva ihminen ei ripustaudu ystäviinsä, vaan antaa heidän myös lähteä. Emme ole velvollisia ystävyyteen, vaikka olisimme joskus olleet läheisiä. Eron voi myös tehdä kiitollisena!

Elämä on liian lyhyt tähän nurinaan.

Mulla oli ystävä, jonka tunsin melkein 20v ja niistä noin 15 olimme todella läheisiä. Soittelimme ja viestittelimme päivittäin ja näimme aina mahdollisuuksien mukaan. Hän muutti tuona aikana monta kertaa ja välillä pidempi välimatka teki tapaamisvälitkin harvemmiksi. Kutsuimme toisiamme parhaiksi ystäviksi, hän sanoi meitä kaksosiksi, sielunsiskoiksi jne.  Mä olin hänen tukenaan ja kuljin rinnallaan avioeron, sen ikävät seuraukset, henkisen sairastumisen, työuupumuksen, työttömyyden, väkivaltaisen alkoholtisti -suhteen, syövän, lukuisat muutot, lukuisat pieleen menneet miessuhteet, tappelut ja vaikeudet viranomaisten kanssa jne. jne. Olin olkapäänä, kuuntelin puhelimessa tuntikausia, annoin taloudellista tukea, riensin autolla kuskaamaan, noutamaan, auttamaan milloin missäkin asioissa. Tietenkin hän myös antoi mulle paljon, vaikkakin eri tavalla, koska elämäntilanteeni on kaiken aikaa ollut aivan erilainen.  Viime syksynä kaikki muuttui yllättäen. Hän oli pitkään jo haaveillut muutosta pois ja saikin lopulta asiat järjestymään niin että sekä työpaikka että asunto löytyivät toivotusta paikasta. Olin iloinen hänen puolestaan, vaikka tiesin että tiheät tapaamisemme vaihtuvat taas muuton myötä soitteluksi ja viestittelyksi, mutta hän oli vihdoin saamassa sellaisen elämän kuin haluaa! Hän "kylmeni" yht äkkiä, viestit muuttuivat tylyiksi, lyhyiksi ja käskyttäviksi, hän oli puhelimessa todella kylmä ja vähäsanainen, ei enää kertonut mitään, puhumattakaan että olisi kiinostunut mistän mun jutuistani. En painostanut, ajattelin että hän tarvitsee nyt oman aikansa tai jotain. Viimeinen tapaamisemme, jota en silloin tiennyt viimeiseksi, tapahtui kiireessä aamulla asemalla töihin mennessäni kun mun piti antaa hänelle yksi tavara. Hän tuli paikalle, ei hymyillyt, ei tervehtinyt, nappasi tavaran kädestäni, kysyi oliko siinä kaikki ja sanoi selvä. Sen jälkeen hän käänsi selkänsä ja käveli pois paikalta. Jäin tuijottamaan peräänsä. Sen koommin en ole hänestä kuullut. Facebookista häin hänen muuttaneen suunnitelman mukaan pian tuon tapaamisen jälkeen ja aloittaneen uudessa työssään. Minut hän poisti ja esti Facebookista heti tuon jälkeen. Olen lähettänyt hänelle kaksi sähköpostia, toisen heti silloin ja toisen nyt maaliskuussa, hän ei ole viesteihin vastannut ja tiedän että en tule kuulemaan hänestä enää koskaan. Syytä parhaan ystäväni menettämiselle en myöskään koskaan varmaankaan tule tietämään.

Energiaimurityyppi ja ankeuttaja. Sanoin aina, että kiskoo jalasta samaan suohon, missä itse on. Joulun alla hempeili romanttisessa mielessä, alle kk siitä alkoi seurustella ja meni parissa kk:ssa naimisiin. Luen puolisoa somesta, ja ihmettelen onko kyse samasta ihmisestä. Toivon, ettei hän näyttele puolisolle, toivon että ihminen voi muuttua. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ystävä, jonka tunsin melkein 20v ja niistä noin 15 olimme todella läheisiä. Soittelimme ja viestittelimme päivittäin ja näimme aina mahdollisuuksien mukaan. Hän muutti tuona aikana monta kertaa ja välillä pidempi välimatka teki tapaamisvälitkin harvemmiksi. Kutsuimme toisiamme parhaiksi ystäviksi, hän sanoi meitä kaksosiksi, sielunsiskoiksi jne.  Mä olin hänen tukenaan ja kuljin rinnallaan avioeron, sen ikävät seuraukset, henkisen sairastumisen, työuupumuksen, työttömyyden, väkivaltaisen alkoholtisti -suhteen, syövän, lukuisat muutot, lukuisat pieleen menneet miessuhteet, tappelut ja vaikeudet viranomaisten kanssa jne. jne. Olin olkapäänä, kuuntelin puhelimessa tuntikausia, annoin taloudellista tukea, riensin autolla kuskaamaan, noutamaan, auttamaan milloin missäkin asioissa. Tietenkin hän myös antoi mulle paljon, vaikkakin eri tavalla, koska elämäntilanteeni on kaiken aikaa ollut aivan erilainen.  Viime syksynä kaikki muuttui yllättäen. Hän oli pitkään jo haaveillut muutosta pois ja saikin lopulta asiat järjestymään niin että sekä työpaikka että asunto löytyivät toivotusta paikasta. Olin iloinen hänen puolestaan, vaikka tiesin että tiheät tapaamisemme vaihtuvat taas muuton myötä soitteluksi ja viestittelyksi, mutta hän oli vihdoin saamassa sellaisen elämän kuin haluaa! Hän "kylmeni" yht äkkiä, viestit muuttuivat tylyiksi, lyhyiksi ja käskyttäviksi, hän oli puhelimessa todella kylmä ja vähäsanainen, ei enää kertonut mitään, puhumattakaan että olisi kiinostunut mistän mun jutuistani. En painostanut, ajattelin että hän tarvitsee nyt oman aikansa tai jotain. Viimeinen tapaamisemme, jota en silloin tiennyt viimeiseksi, tapahtui kiireessä aamulla asemalla töihin mennessäni kun mun piti antaa hänelle yksi tavara. Hän tuli paikalle, ei hymyillyt, ei tervehtinyt, nappasi tavaran kädestäni, kysyi oliko siinä kaikki ja sanoi selvä. Sen jälkeen hän käänsi selkänsä ja käveli pois paikalta. Jäin tuijottamaan peräänsä. Sen koommin en ole hänestä kuullut. Facebookista häin hänen muuttaneen suunnitelman mukaan pian tuon tapaamisen jälkeen ja aloittaneen uudessa työssään. Minut hän poisti ja esti Facebookista heti tuon jälkeen. Olen lähettänyt hänelle kaksi sähköpostia, toisen heti silloin ja toisen nyt maaliskuussa, hän ei ole viesteihin vastannut ja tiedän että en tule kuulemaan hänestä enää koskaan. Syytä parhaan ystäväni menettämiselle en myöskään koskaan varmaankaan tule tietämään.

Eikä! Miksi näin on käynyt sitä tarina ei tule kertomaan. Jatka elämääsi ja täältä jaxuhalit!

Olin ystävystynyt ihmisen kanssa, jolla oli vähän tylsä tapa jutella innokkaasti vain omista jutuistaan, mutta kun minä kerroin vaikka aloittaneeni uuden harrastuksen, niin hän katseli jo muualle ja alkoi tyyliin siivoamaan laukkuaan. Yhtään jatkokysymystä hän ei esittänyt mistään kertomastani asiasta. Mutta minä olin kyllä kiinnostunut ihan aidosti hänen elämästään ja kyselin innostuneena tarkentavia kysymyksiä. Pikkuhiljaa se vain alkoi maistumaan puulta ja feidasin ystävän. Olin yrittänyt monta kertaa saada järkevää molemminpuolista ystävyyttä aikaiseksi ja kun huomasin, että hän ei siihen kykene, annoin olla.

Pitkän tauon jälkeen ex ystävä otti yhteyttä ja halusi tavata. Juttelimme niitä näitä ja huomasin, että olimme luiskahtamassa samaan kuvioon. Tiesin hänestä kaiken mahdollisen ja mahdottoman, hän ei minusta juuri mitään. Ei vaikka kuinka yritin kertoa jotain pientä ja lyhyesti, hänellä ei vain riittänyt mielenkiinto. Itse asiassa olen sittemmin huomannut, että aika monella on tällainen tiedostamaton tapa. He kuvittelevat, että he ovat vuorovaikutuksessa, mutta oikeasti eivät ole.

Multa lähti yks lätkimään. Ironisinta on se, että minun olisi pitänyt konfrontoida hänet käytöksestään jo kauan kauan sitten, ihan samoja elementtejä, kuin monella muulla täällä. Mut kun en tehnyt asialle mitään, hän oli lopulta se, joka feidasi. Harmitti varmaan kauheasti, kun en ruvennutkaan hännystelemään. Tilanne oli surkuhupaisa. Vihaan draamaa, mut tuossa oli aimo annos sitä. Olen kuitenkin toimeentarttuva ja aikaansaava ja tunteva; hyvin hyvin hyväkäytöksinen ja oikeudenmukainen luonne vaan.. Estää tehokkaasti loukkaamasta muita. Nykyinen tunnetyhjyys on huomattavasti rauhallisempi ja seesteisempi tunne, jos vertaa siihen ahdistuksen määrään, jota aiemmin tunsin, kun vielä oltiin tekemisissä. Kumpusi myös siitä, että tiesin, että tilanteeseen pitäisi tarttua ja tehdä jotain.