Lue keskustelun säännöt.
Oletko joskus katkaissut välit ystävään ja miksi? Onko teihin joku ystävä joskus katkaissut välit?
Myös miten olette sen tehneet, ilmoititteko että "nyt ei enää nähdä" vai hävisittekö vain elämästä?
Kommentit (1851)
En pidä kysymyksistä. Tai totta kai sellaiset neutraalit ”mitä kuuluu?”-tyyppiset joihin voi vastata ympäripyöreästi että ”ei tässä mitään ihmeempää”, on ihan ok, mutta kaikki nämä tarkentavat kysymykset on hirveän tungettelevia. Kyllä minä kerron ihan kysymättäkin, jos haluan kertoa. Sen takia en koskaan itsekään kysele muita kuin noita neutraaleja kysymyksiä. Luulen että tästä syystä muutama ihminen on feidannut minut, kun en ole heidän mielestään kiinnostunut. Kyllä minua olisi kiinnostanut, mutta teen vain toisille niin kuin toivoisin itselleni tehtävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaveri.
On oltu samassa työpaikassa 25 vuotta. Oltiin ihan bestiksiä niistä n 20 vuotta.
Sitte yhtäkkiä lopetti vastaamisen whatsupviesteihin yms vaikka muuten juteltiin edelleen töissä.
Seuraavaksi lopetti mulle puhumisen työpaikalla (no ihan työasiassa vastaa kun puhun) Kahvitunneilla juttelee iloisesti muiden kanssa. Kun mä lähestyn ryhmää, lopettaa puhumisen, kääntää selän mulle tai kävelee pois.
Mä olin tulla ihan hulluksi. Tilaisuuden tullen kahden kesken kysyin mitä on tapahtunut, sanoi et ’ei mitään’ ja yritti poistua.
Sanoin et jos tilanne ei muutu otan yhteyttä luottamusmieheen. Mä en enää pystynyt nukkumaan kun tuntui et en tajua mistään mitään. Mitä ihmettä tapahtui kun mä en tiedä?? Miksi ei voi sanoa mitään? Vaikka sitten että haluaa toisenlaista seuraa tms.
Luottamusmiesuhkauksen jälkeen tervehtii nyt kahvipöydässä lyhyesti. Ei käännä enää mielenosoituksellisesti selkää. Ei kuitenkaan edelleenkään sano, mikä vaivaa, eikä puhu lausetta enempää.
Mitä mun pitäis tästä ajatella?
Ehkä tavallisin tarina: petin, jätin, häpeän, ja kaverit muistuttavat siitä. Mieluummin yksin. Niiin yksin.
Dumpattu kirjoitti:
Työkaveri.
On oltu samassa työpaikassa 25 vuotta. Oltiin ihan bestiksiä niistä n 20 vuotta.
Sitte yhtäkkiä lopetti vastaamisen whatsupviesteihin yms vaikka muuten juteltiin edelleen töissä.
Seuraavaksi lopetti mulle puhumisen työpaikalla (no ihan työasiassa vastaa kun puhun) Kahvitunneilla juttelee iloisesti muiden kanssa. Kun mä lähestyn ryhmää, lopettaa puhumisen, kääntää selän mulle tai kävelee pois.
Mä olin tulla ihan hulluksi. Tilaisuuden tullen kahden kesken kysyin mitä on tapahtunut, sanoi et ’ei mitään’ ja yritti poistua.
Sanoin et jos tilanne ei muutu otan yhteyttä luottamusmieheen. Mä en enää pystynyt nukkumaan kun tuntui et en tajua mistään mitään. Mitä ihmettä tapahtui kun mä en tiedä?? Miksi ei voi sanoa mitään? Vaikka sitten että haluaa toisenlaista seuraa tms.
Luottamusmiesuhkauksen jälkeen tervehtii nyt kahvipöydässä lyhyesti. Ei käännä enää mielenosoituksellisesti selkää. Ei kuitenkaan edelleenkään sano, mikä vaivaa, eikä puhu lausetta enempää.
Mitä mun pitäis tästä ajatella?
Voisko olla kateellinen ja siksi alkanut kiusaamaan sua? Ei ollut hyvä ystävä. Et oo luultavasti tehnyt mitään väärää.
Frodo kirjoitti:
Ehkä tavallisin tarina: petin, jätin, häpeän, ja kaverit muistuttavat siitä. Mieluummin yksin. Niiin yksin.
Tää on ihan _askaa. Siis tilanne. Tiedän itsekin muutaman ko. tapauksen jossa kaveripiiri syyllistää vuosia tapahtuneen jälkeen asiasta jonka itsekin tietää virheeksi.
Linnatuomio olisi ollut helpompi. Määrätään 2v jonka istut ja sitten ei enää muistella rikosta kun on sen sovittanut yhteiskunnanan edessä.
Ihmiset ovat todella todella järkyttäviä välillä. Ei anneta anteeksi, eikä varmasti unohdeta ja käännetään veistä haavassa. Miksi pitää niitä tosi vanhoja aina kaivaa? Asioita joiden kanssa on itsekin vaikea elää, vaan elettävä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Dumpattu kirjoitti:
Työkaveri.
On oltu samassa työpaikassa 25 vuotta. Oltiin ihan bestiksiä niistä n 20 vuotta.
Sitte yhtäkkiä lopetti vastaamisen whatsupviesteihin yms vaikka muuten juteltiin edelleen töissä.
Seuraavaksi lopetti mulle puhumisen työpaikalla (no ihan työasiassa vastaa kun puhun) Kahvitunneilla juttelee iloisesti muiden kanssa. Kun mä lähestyn ryhmää, lopettaa puhumisen, kääntää selän mulle tai kävelee pois.
Mä olin tulla ihan hulluksi. Tilaisuuden tullen kahden kesken kysyin mitä on tapahtunut, sanoi et ’ei mitään’ ja yritti poistua.
Sanoin et jos tilanne ei muutu otan yhteyttä luottamusmieheen. Mä en enää pystynyt nukkumaan kun tuntui et en tajua mistään mitään. Mitä ihmettä tapahtui kun mä en tiedä?? Miksi ei voi sanoa mitään? Vaikka sitten että haluaa toisenlaista seuraa tms.
Luottamusmiesuhkauksen jälkeen tervehtii nyt kahvipöydässä lyhyesti. Ei käännä enää mielenosoituksellisesti selkää. Ei kuitenkaan edelleenkään sano, mikä vaivaa, eikä puhu lausetta enempää.
Mitä mun pitäis tästä ajatella?
Jos et oikeasti keksi mitään riitaa tai suukopua mitä teillä olisi ollut, niin mieti onko mahdollista että tämä ystävä olisi sekoillut miehesi kanssa? Nyt omatunto kolkuttaa eikä enää vaan pysty olemaan ystäväsi eikä katsomaan sinua silmiin.
Niin kävi meinaan mulle kerran nuoruusvuosina eikä silloinen bestikseni tiedä vieläkään miksi lopetin kaiken yhteydenpidon yhtäkkiä. Mainittakoon etteivät olleet seurustelleet tapahtuma-aikana enää vuoteen mutta tiesin että ystävälläni oli vielä tunteita tätä miestä kohtaan.
Eihän sitä tarvii laittaa välejä poikki. Yhtäkkiä kun tajuan olen aina se, joka pitää yhteyttä, kokeilin milloin itse ottaa. 10 v on mennyt.
Yhteisen ystävän oli nähnyt ja oli kysynyt mitä mulle kuuluu. Lopuksi oli sanonut olen varmaan suuttunut jostain, kun en ole pitänyt yhteyttä. Ystäväni oli sanonut pitäiskö sun itse joskus ottaa yhteyttä.
Nyt asutaan 600 km päässä, tuskin tavataan enää ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaati käymään terapiassa kun oli yksi riita, jotta selvitän ongelmani vaikka hänessä oli myös vikaa yhden riidan kehkeytymisessä.
Sanoin mieluusti että hyvästit asshole.
Selvennän nyt vielä tätä tarkentava kysymys asiaa. Kun keskustelukumppani katselee muualle kuin sinuun, kun yrität jotain sanoa, esim alkaa räpläämään kännykkää tai katsomaan olkasi yli näkyykö muita ihmisiä, se kertoo siitä, että keskustelukumppani ei ole lainkaan kiinnostunut sinusta. Jos et ole saanut tuntiin puheenvuoroa kovasta yrityksestä huolimatta ja kun vihdoin saat, ja yrität kiekaista vaikkapa että menet vuodeksi Tiibettiin ja toinen sanoo vain laimeasti että jaa ja alkaa puhua taas jotain muuta, niin eikö siinä kohdassa jokaiselle täysjärkiselle tulisi mieleen huudahtaa: ihanko totta? Mistä sait idean, milloin lähdet?
Mutta ilmeisesti sitten ei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi ystävyyteni loppui siihen, että ystävä yritti käyttää minua alibinaan irtosuhteilleen avioliiton ulkopuolelle toistuvasti ja minulle kertomatta. Hän myös pyysi minua auttamaan firmansa töissä muttei koskaan suostunut vapaaehtoisesti maksamaan työsuorituksista palkkaa. Molemmissa asioissa hänet konfrontoin ja siihen loppui frendiys. Ikinä kuuna päivänä en olisi uskonut hänen kykenevän tuommoiseen toimintaan.
Ystäväni erosi. Kuulemma siksi kun mies niin mustasukkainen.
Eron jälkeen ystäväni elämä muuttui omituiseksi. Alkoi iskeä varattuja miehiä. Joka viikonloppu baarissa. Lapset muutti pysyvästi isälle, ystäväni alkoholisoitui. Työnsä hoiti, mutta aina keskiviikkona alkoi tissuttelu. Ehkä tämä tissuttelu oli ollut jo avioliitossa, mulle ei vaan kerrottu.
Minulla elämässä pikkulapsivaihe, enkä vaan voinut ymmärtää sitä hänen touhuaan enkä väsyneenä nuorimman korvatulehduskierteessä olla hänelle yöllinen olkapää, kun joku uusi ihana renttu oli taas vetänyt turpaan ja vienyt rahatkin. Kun ei auttanut sekään puhe, että lopeta juominen ja mene hoitoon.
Jotkut ihmiset vaan syövät energiaa. Näin hänet 3 vuotta sitten hautausmaalla. Oli isänsä haudalla, aivan alkoholistin näköinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudenkaverini pisti välit poikki sanomatta minulle mitään, kertomatta syytä. Asiasta kuulin vasta yhteisen kaverimme kautta. Raukkamaista touhua, olimme kuitenkin olleet ystäviä jo ala-asteelta lähtien. Olin kuulemma levitellyt hänestä valheita, ollut ylimielinen ja ärsyttävä. Olin hänen väitteensä mukaan yrittänyt savustaa häntä pois kaveripiiristämme. Yhteinen kaverimme ei tätä kuitenkaan allekirjoittanut, vaan asia tuli hänelle täysin puskista, kuten minullekin. Oli todella vaikea uskoa tapahtunutta. Ystäväni oli todella tärkeä minulle, sillä olimme tunteneet jo pitkään, pystyimme puhumaan syvällisistäkin asioista ja meillä oli paljon yhteisiä muistoja. En missään nimessä olisi halunnut luopua hänestä ystävänä, mutta hänen tapansa toimia oli mielestäni niin törkeä ja loukkaava, etten kyennyt enää ottamaan häneen yhteyttä.
Höpö höpö. Kukaan ei laita välejä poikki ilman syytä, eikä varsinkaan keksi omasta päästään niitä syitä. Mitäs järkeä siinä olisi? Juuri juoruilu ja valheiden levittäminen on yksi yleisimmistä syistä naisten keskuudessa laittaa välit poikki. Jännä että jälkeenpäin yritetään syyttää sitä, joka juuri haluaa siitä kaveripiiristä pois.
Kyllä laittaa. Itselläni on ADHD ja olen katkaissut välejä kaikkiin ystävä-, työ- ja opiskeluporukoihin ja kavereihin. Kun itse menee elämässä eteenpäin, mielenkiinnon kohteet vaihtuvat, asuinpaikat vaihtuvat, harrastukset vaihtuvat jne., ei ole mielenkiintoa tai aikaa pitää yllä yhteyksiä. Häivyn kuvioista, muutan, vaihdan puhelinnumeroa. Ei voisi vähempää kiinnostaa ikivanhojen muistojen märehtiminen. Ihmiset kasvavat ja kehittyvät. En ymmärrä, kuinka kukaan voi seurustella vanhojen opiskelu- tai työkavereiden kanssa koko elämän ajan. Tämä on minulle täysi mysteeri. Pyydän anteeksi kaikilta, joiden elämästä olen "hävinnyt". Olen onnellinen.
Mun paras ystävä on ollut paras ystävä ekalta luokalta saakka, nyt jo 30 vuotta. On oikeastaan enemmän kuin ystävä, on kuin sisko minulle. Muutama tälläinen 20-30 vuotta elämässäni ollut ihminen minulla perheen lisäksi on, enempää ystäviä en edes kaipaa. Työ- ja opiskelukaverit unohtuvat kun työpaikka vaihtuu tai opinnot päättyvät, heihin ei ole sitoutunut samalla tavalla kuin näihin ihmisiin jotka tuntee jo sisältä ja ulkoa melkein kuin itsensä. Mullakin muuten ADHD. Näihin todellisiin ystäviin ei tule pidettyä kovin paljoa yhteyttä, kun on se omakin elämä elettävänä ja aika kuluu yllättävän nopeaan, mutta sitten kun ollaan yhteydessä, on kuin aikaa ei olisi välissä kulunut lainkaan.
En ole missään yhteyksissä vanhoihin luokkakavereihin, vaikken varsinaisesti ole pannut välejä poikki. Allekirjoitan tuon että elämä jatkuu, elämäntilanteet muuttuu jne. En yhtään ymmärrä esim. sitä että kaivataan ex-seurustelukumppaneita. Kun suhde on ohi, se on ohi. en ole exiinkään missään yhteydessä. Ja mulla ADHD, vaikuttaako se tähän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laitoin välit poikki kaveriin joka teki jatkuvasti ohareita, selityksiä aina löytyi, pommiin nukkuminen aika yleinen ja että "ei ehdi". Oharit siis niin, että on luvannut tulevansa vaikka synttäreille, mutta ilmoittaakin viime tipassa ettei tulekkaan, sopii uuden ajan jolloin tulee ja sitten peruu senkin jne.
Tai että ollaan menossa yhdessä kaupungille ja minä olen jo bussissa matkalla tapaamispaikalle, niin kaveri ilmoitti että ei tulekkaan.
Vuosia sitä tuli kestettyä, mutta lopulta petti niin pahasti, että sanoin ihan suoraan, että ystävyytemme on tässä ja kerroin myös syyn selkeästi.
Kaikista niistä pommiin nukkumisista huolimatta on mm. kykeneväinen käymään töissä ja menemään töihin ajoissa (eli herää herätyskelloon ilmeisesti), eikä ystävyytemme aikana koskaan missannut mitään itselleen tärkeitä tapahtumia. Motivaatiosta siis ollut kaikkin kiinni, ei ole vain ollut sen vertaa kunnioitusta toista kohtaan, että olis ollut rehellinen ja sanonut heti alkuunsa että ei tule.
En voin käsittää tuollaista, että pitää luvata ja sitten perua, toistuvasti. Miksi edes lupaa?
Hieman ollaan vuosien jälkeen tavattu mutta sama ohareitten tekeminen jatkuu, jos jotain sovitaan, niin ajattelen aina ettei hän tulekkaan, iloisesti sillointällöin yllätyn jos tapaaminen yllättäen toteutuukin. Ystäviä meistä tuskin enää tulee.
Usein oli myös syynä että "oho nukahdin", lupasi esim. hakea minut jostakin ja olin vannottanut, että kans hakee, niin ei kuulu, eikä vastaa puhelimeen, kun vihdoin saa yhteyden (sen jälkeen kun olen soittanut kaikki muut läpi ja joku toinen jo hakenut minut) "oho nukahdin, enkä silloin herää vaikka puhelin soisi", kuka helvetti laittaa nukkumaan kun on luvannut hakea toisen jostain periferiasta aikaan x ja tietää, että jos nukahtaa ei (muka) herää mihinkään? En voisi käsittää miten moraali kestää tuollaista toimintaa toistuvasti. Kai tuo jonkinlaista narsismiia on tai kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan?
Itselläni on niin vahva oikeustaju, että otan lupaukseni hyvin vakavasti ja jos en jostain syystä lupaustani pysty pitämään, vaikka se syy olisi hyväkin, niin koen suurta ahdistusta ja häpeää, kun olen pettänyt lupaukseni. Mietin ennenkuin lupaan, että voinko ihan todella lupaukseni pitää.
Mä kanssa lakkasin ottamatta yhteyttä yhteen kaveriin tuosta syystä, eli sovittu tapaamisaika tulee eikä siihen saa millään yhteyttä, sit just joko oho puheli oli äänettömällä tai nukahdin tai joku muu tekosyy.
Toisen kaverin kanssa jäi yhteydenpito kun sillä oli aina niin kiire. Siis ylibookkasi itsensä jatkuvasti, oli liikaa tuttuja ja mukanA hyväntekeväisyysjutuissa ja useampi työ ja ei vaan kai osannut sanoa mihinkään ei. Itselle tuli sellainen olo että mä kuormitan sitä vielä lisää, aloin sitten silloin tällöin - muutaman kuukauden välein - tekstaamaan ihan vaan et hei, mitä kuuluu, ilmottele jos haluat tavata, mulle käy ajat x y tai z. Aina vastasi että ois kiva mutta tällä viikolla eiehdi tms. Jätin aina auki kanavan et ilmoittaa sitten kun o. parempi aika. Eikä koskaan tullut parempaa aikaa. Sit se 'kutsui' mut häihinsä mutta ei koskaan tullut kutsukorttia eikä edes fbssä Ilmoittanut aikaa tai paikkaa joten päättelin ettei minua sinne oikeasti haluttu. Vuotta myöhemmin yritin vieläkerran, kutsuin omiin häihini, kerroin ajan ja paikan, pienimuotoinen tilaisuus. Ei kuulunut mitään. Häiden jälkeen kuulin kiertoteitse että hän oli loukkaantunut kun ei ollut saanut kutsukorttia! Kun itse ei ollut mulle lähettänyt edes päivämäärää... En vaan jaksanut enää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selvennän nyt vielä tätä tarkentava kysymys asiaa. Kun keskustelukumppani katselee muualle kuin sinuun, kun yrität jotain sanoa, esim alkaa räpläämään kännykkää tai katsomaan olkasi yli näkyykö muita ihmisiä, se kertoo siitä, että keskustelukumppani ei ole lainkaan kiinnostunut sinusta. Jos et ole saanut tuntiin puheenvuoroa kovasta yrityksestä huolimatta ja kun vihdoin saat, ja yrität kiekaista vaikkapa että menet vuodeksi Tiibettiin ja toinen sanoo vain laimeasti että jaa ja alkaa puhua taas jotain muuta, niin eikö siinä kohdassa jokaiselle täysjärkiselle tulisi mieleen huudahtaa: ihanko totta? Mistä sait idean, milloin lähdet?
Mutta ilmeisesti sitten ei...
Toki jos joku kertoo jotakin isompaa, voi kysyä. Itsellä kuitenkin on kaveri, jonka tarkentavat kysymykset ovat tyyliin mites sulla ja sun miehellä menee? Itte ihmettelen, että mitä hemmetiä se sulle kuuluu. Ja loukkaantuu jos kertoo että koira on oksennellut, jos en kysy tarkentavia kysymyksiä että mihin tarkalleen ottaen, kuinka paljon ja minkälaisella koostumuksella.
Tosin täytyy sanoa, että jos itsellä olisi asiana että muutan vuodeksi Tiibetiin, niin en edes odottaisi tarkentavia kysymyksiä, vaan alkaisin aika automaattisesti kertoa miksi.
Katkaisin välit erääseen "ystävääni". Viimeiset vuodet toimin hänen oksennusämpärinään sekavien miesjuttujen keskellä. Tyypin maailma alkoi pyöriä muutenkin lähinnä viininjuonnin, Tinderin ja itsestäänjauhamisen ympärillä.
Viimeinen niitti oli yhteinen reissu, jonka aikana hän ei viitisinyt edes olla matkalla seurassani koska en aamusta jaksanut osallistua viininjuontiin. Mennen tullen istuin sitten yksin kun kaverini istui toisaalla, siellä mistä alkoa sai ja pläräsi Tinderiä. Illallisella hän päivitti Instaa. Paluumatkan lopuksi kehtasi vielä pummata kyydin kotiinsa vaikka en ollut pariin tuntiin häntä kiinnostanut. Pihi kun on.
En ole kuullut hänestä (hän yleensä odotti prinsessana että minä otin yhteyttä) enkä ole enää itsekään viitsinyt raapia hänen oveaan. Mietin mitä hänessä näin, ystävyyttä se ei ainakaan tainnut olla. Nykyään hän liikkuu seurassa, jota on aiemmin haukkunut, eikä häntä kiinnosta kuulumiseni eikä se, että on menettänyt muitakin kavereitaan. Moni ei vaan enää jaksa tyhjäpäistä itsensäkorostamista ja samojen asioiden jauhamista viinipäissään.
Nyt 5-kymppisenä entiset suhteen naisystäviin (myös itse nainen) tuntuvat häviävän ihan katkaisematta! Olen miettinyt syytä siihen, miksi tutut eivät enää soita, kyläile tai ole yhteyksissä mitenkään... Syynä voi olla omat lapset ja heidän auttaminen muuttojen/lastenlasten ym. kanssa, omat vanhenevat vanhemmat, joita käytävä auttamassa, omat työtehtävät, vaihdevuodet, pitkät välimatkat, koska kaikki muuttivat taholleen opintojen jälkeen... ja mitä elämään kuuluvaa vielä onkaan. Surullista se on silti, että ihmisten aika ei riitä enää sosiaaliseen kanssakäymiseen ja että vanhat ystävyyssuhteet katoavat kuin tuhka tuuleen pikku hiljaa.
Pahat mt-ongelmat tällä ystävällä. Lapseni pelkäsivät häntä kun puhui aina vähän outoja ja esim. pakotti lapset syömään loppuun kaiken mitä otti tarjoiluja. Oli äkkipikainen ja alkoi huutaa kun lapsi vaikkapa pudotti maahan pienen leipämurun vahingossa. Jos tämä nainen otti vähän kaljaa hän oli tosi pelottava, piti aina häipyä nopeasti kun alkoi uhoamaan ja haastamaan riitaa. Kuvitteli että naapurit vakoilevat häntä ja että lapsensa poikaystävä pahoinpitelee lasta (ei todellakaan ollut näin). Lopetin yhteydenpidon kun humalassa alkoi kirjoittaa facebookiin tosi törkeitä juttuja minusta. En vaan enää vastannut viesteihin ja vissiin tajusi siitä.
Miksi kommenttini poistettiin, kun kerroin välien katkeneen raiska... takia. Ystävän kundikaveri, ei uskonut minua.
Yksi ystävyys on nyt ollut lyhyen ajan "tauolla", koska koen suoranaista voimattomuutta tämän ihmisen kanssa. Valitusta säästä, valitusta kivuista, rahatilanteesta ja milloin mistäkin. Ei tunnu ymmärtävän, että toipuminen ja kuntoutuminen vaatii monesti myös epämukavuusalueella olemista. Toipuminen ja oman tilanteen parantaminen harvoin tapahtuu ilman omaa panosta, prosessointia ja työtä. Raha ei myöskään kasva kenellekään puussa.
Tuntuu vaikealta katsoa, kun aikuinen ihminen ei tee mitään parantaakseen tilannetta ja aina syy löytyy muualta. Selkkauksia ei tule onneksi usein, -päinvastoin, mutta viime kerran jälkeen se vei energiani täysin. Jatkuvaa muiden syyttämistä ja syyllistämistä. Kaikki omat pieleen menneet asiat ovat vähintään jollain epäsuoralla tavalla jonkun muun vikaa. Ei myöskään tunnu tajuavan, että myös meillä muilla on vaikeeta. Hän ei ole ainoa, joka kärsii masennuksesta ja kivuista ja säryistä ym. Meillä muillakin on oikeita ongelmia, joiden kanssa joudutaan painimaan ja tekemään töitä päivittäin. Ei työnteko meille muillekaan mitään herkkua ja autuutta ole, vaan tapa saada rahaa eikä meidänkään säryt parane vain olemalla.
Täällä toinen samanlainen kuin ketä lainasit. Me ei ehkä olla sulle viihdyttävää seuraa, ja todennäköisesti sä et ole meille viihdyttävää seuraa. Me ei siis oltaisi ystäviä, simple as that.