Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita yksinäisiä? Tai te jotka ette ole, kertokaa mistä olette löytäneet aikuisiällä ystäviä?
Olen niin yksinäinen enkä tiedä mistä voisin saada kavereita. ;( On mulla miesystävä ja vanhemmat joiden seurassa vietän aikaa mutta ei muita. Usein olenkin tämän asian kanssa ihan ok, mutta välillä tulee huonoja hetkiä jolloin kaipaisi tyttökavereiden seuraa.
Koulusta, harrastuksista, työpaikoista yms ei ole mistään jäänyt käteen yhtäkään ystävää. Olen todella huono tutustumaan ihmisiin, ujo ja aina ollut porukasta vähän ulkopuolella. Sosiaaliset tilanteet kuormittavat ihan kamalasti ja toivoisinkin ettei tarvitsisi enää tutustua uusiin ihmisiin vaan voisi suoraan hypätä siihen vaiheeseen kun on hyvä ystävä jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä.
Olin ala-asteella koulukiusattu ja vielä yläasteellakin lievästi. En tiedä voiko se olla osa syy tähän tilanteeseen.
Mistä te noin 20-30 vuotiaat olette löytäneet aikuisiällä ystäviä? Varsinkin te jotka olette myös ujoja?
Kommentit (195)
Tollikka kirjoitti:
Olen aina vähän ihmetellyt samaa, valitetaan yksinäisyyttä vaikka oman puolison pitäisi olla se suurin tuki, turva ja ystävä. Mitä ne sitten ovat ellei sitä? Ymmärrän toki, ettei mies ole sama asia kuin nainen. Mutta noin periaatteessa.
Ei yhden ihmisen tarvitse olla kaikki toiselle, sellainen kuormittaa parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löydän ystäviä ihan joka paikasta. Mulla on päivittäin paljon ihmiskontakteja, joista voi sitten muodostua ystävyyssuhteita. Suurimmasta osasta ei, mutta välillä jonkun kanssa synkkaa paremmin ja/tai on paljon yhteistä. Minut tunnetaan monissa vakiopaikoissa, joissa käyn (kahvilat, yökerhot, jumpat, kirjasto) yms. Kun vaan juttelee paljon ihmisten kanssa ja on kiinnostunut heistä, niin siitä se lähtee! Pitää olla avointa mieltä. Meillä naapuritkin ovat olleet aina heti alusta alkaen enemmänkin tekemisissä kuin pelkkiä moikkaustuttuja.
Mistä mahtoi tulla alapeukku?
Koska vaikutat ärsyttävältä.
Ok. No ehkä voin sit toimia hyvänä esimerkkinä siitä, että ärsyttävältä vaikuttavallekin riittää ystäviä. Kannustuksena muille.
Älkää yksinäiset tehkö siitä ongelmaa itsellenne. Ottakaa siitä niskaote, niin minäkin tein. Juttelen ihmisille jos tarvetta tulee mutta muuten ei ole ketään jonka kanssa arkea jakaa tai käydä jossakin.
Yksin on paras olla ja elää. Ei tarvitse pohtia miltä nyt näyttää tai puhunko oikein tai olenko ruma.
Eikä tarvitse enää pelätä milloin aletaan pilkata tai haukkua.
Pitää vain asennoitua oikein eikä valittaa. EI TODELLISEEN SUOMALAISUUTEEN kuulu itkeä tyhjänpäiväistä.
Tsemppiä :)
M33
Vierailija kirjoitti:
Tollikka kirjoitti:
Olen aina vähän ihmetellyt samaa, valitetaan yksinäisyyttä vaikka oman puolison pitäisi olla se suurin tuki, turva ja ystävä. Mitä ne sitten ovat ellei sitä? Ymmärrän toki, ettei mies ole sama asia kuin nainen. Mutta noin periaatteessa.
Ei yhden ihmisen tarvitse olla kaikki toiselle, sellainen kuormittaa parisuhdetta.
Totta. Minä tarvitsen paljon sosiaalista kanssakäymistä enkä viihdy yksin. Mieheni taas tykkää puuhailla välillä omia juttujaan kaikessa rauhassa ja ärsyyntyy, jos olen äänessä vieressä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhat koulukaverit jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Ota vaikka facessa yhteyttä. Sukulaiset esim pikkuserkut. Miehen ystävien puolisot. Lastesi kavereiden vanhemmat. Sisarustesi kaverit. Tässä joitakin ideoita.
Tällaisiin on mielestäni suurin kynnys ystävystyä.. Tai siis mielestäni on vaivaannuttavaa uudelleenlämmittää jotain suhteita johonkin koulukavereihin.. Jostain pikkuserkuista puhumattakaan.
Helpointa on ottaa kohteeksi joku, jonka kanssa ei ole paljon ollut ennen tekemisissä ja kuin vahingossa ehdottaa että "hei, kuulin että olet käynyt salilla x, mennäänkö joskus yhdesdä jumppaan" ja sitten vaan alatte käydä siellä jumpassa ja sen kautta ystävystytte ja voitte alkaa tekemään muutakin. Näin mä olen mun uudet ystäväni saanut. Ns. mennyt heidän elämäänsä mukaan ja innostunut heidän asioistaan. Tällaisia voisivat juuri olla työkaverit tai lasten kavereiden vanhemmat tai ehkä ne puolison kavereiden puolisot?
Tylsää kun ihmiset sanovat että ei saisi olla yksinäinen kun on puoliso. Kyllä ihminen tarvitsee muitakin kontakteja!
Mihin ihminen tarvitsee ystäviä, jos hänellä on kaikkein parhain ystävä eli oma puoliso?
En minä ainakaan kaipaa olemaan kenenkään turhakkeen ystävän ilmaisena terapeuttina silloin kun tuonkaltainen turhake itse kaipaa sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samaa ongelmaa. Varsinkin esikoisen saatua olen aivan totaalisen yksinäinen lukuunottamatta puolisoni seuraa, hän on paras ystäväni. Kaipaisin silti myös edes yhden naispuolisen ystävän jonka kanssa hömpöttää edes joskus ns. tyttöjen juttuja. Vanha naiskaveripiiri on minullakin hajaantunut ja tuntuu että näiden ihmisten kanssa on sittenkin ollut yhteistä vain biletys ja semmonen tyhjänpäiväinen sekoilu, nyt kun on elämä tasaisempaa niin tuntuu ettei löydykään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Elämänarvot ovat tänä päivänä minulla ja näillä entisillä kavereillani ihan erilaiset - ei siis tunnu luonnolliselta viettää aikaa yhdessä vaikka silloin tällöin jonkun heistä olen tavannut kahvilla tms. Jälkeenpäin tällainen tapaaminen on tuntunut minusta ahdistavalta/ on jäänyt tunne että hukkasin aikaani kuunnellessa kun toinen puhuu vain itsestään...
Mammakavereitakaan en oikein ole löytänyt, olin parissa whatsupp-ryhmässä mutta niissäkään ei oikein lähempää tutustumista tapahtunut, osittain varmaan kun ihmiset olivat niin eri puolilta Suomea että tapaaminen todella hankala järjestää jne...
No olen kiitollinen että on sentään mieheni ystävänä, hän on aivan ihana.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa ongelmaa. Varsinkin esikoisen saatua olen aivan totaalisen yksinäinen lukuunottamatta puolisoni seuraa, hän on paras ystäväni. Kaipaisin silti myös edes yhden naispuolisen ystävän jonka kanssa hömpöttää edes joskus ns. tyttöjen juttuja. Vanha naiskaveripiiri on minullakin hajaantunut ja tuntuu että näiden ihmisten kanssa on sittenkin ollut yhteistä vain biletys ja semmonen tyhjänpäiväinen sekoilu, nyt kun on elämä tasaisempaa niin tuntuu ettei löydykään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Elämänarvot ovat tänä päivänä minulla ja näillä entisillä kavereillani ihan erilaiset - ei siis tunnu luonnolliselta viettää aikaa yhdessä vaikka silloin tällöin jonkun heistä olen tavannut kahvilla tms. Jälkeenpäin tällainen tapaaminen on tuntunut minusta ahdistavalta/ on jäänyt tunne että hukkasin aikaani kuunnellessa kun toinen puhuu vain itsestään...
Mammakavereitakaan en oikein ole löytänyt, olin parissa whatsupp-ryhmässä mutta niissäkään ei oikein lähempää tutustumista tapahtunut, osittain varmaan kun ihmiset olivat niin eri puolilta Suomea että tapaaminen todella hankala järjestää jne...
No olen kiitollinen että on sentään mieheni ystävänä, hän on aivan ihana.
Sinulla on mies ja lapsesi. Olet onnekas. Ystäviä tulee ja menee elämän varrella; eikä niiden puutteeseen tarvitse menettää elämän tärkeintä iloa, jonka jo tuossa alkuun mainitsinkin.
Toisaalta yksinäisyys on aika-ajoittainen tunnetila, eikä se ole stabiilitilanne kuitenkaan, kun kuitenkin ihminen tapaa jossakin kohtaa aina toisen ihmisen, eikä sen tarvitse olla mikään sydänystävä. Ihminenhän on ihan oikeasti aina yksin itsensä kanssa, vaikka hänen ympärillään olisi kokonainen kyläyhteisö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa ongelmaa. Varsinkin esikoisen saatua olen aivan totaalisen yksinäinen lukuunottamatta puolisoni seuraa, hän on paras ystäväni. Kaipaisin silti myös edes yhden naispuolisen ystävän jonka kanssa hömpöttää edes joskus ns. tyttöjen juttuja. Vanha naiskaveripiiri on minullakin hajaantunut ja tuntuu että näiden ihmisten kanssa on sittenkin ollut yhteistä vain biletys ja semmonen tyhjänpäiväinen sekoilu, nyt kun on elämä tasaisempaa niin tuntuu ettei löydykään yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Elämänarvot ovat tänä päivänä minulla ja näillä entisillä kavereillani ihan erilaiset - ei siis tunnu luonnolliselta viettää aikaa yhdessä vaikka silloin tällöin jonkun heistä olen tavannut kahvilla tms. Jälkeenpäin tällainen tapaaminen on tuntunut minusta ahdistavalta/ on jäänyt tunne että hukkasin aikaani kuunnellessa kun toinen puhuu vain itsestään...
Mammakavereitakaan en oikein ole löytänyt, olin parissa whatsupp-ryhmässä mutta niissäkään ei oikein lähempää tutustumista tapahtunut, osittain varmaan kun ihmiset olivat niin eri puolilta Suomea että tapaaminen todella hankala järjestää jne...
No olen kiitollinen että on sentään mieheni ystävänä, hän on aivan ihana.
Sinulla on mies ja lapsesi. Olet onnekas. Ystäviä tulee ja menee elämän varrella; eikä niiden puutteeseen tarvitse menettää elämän tärkeintä iloa, jonka jo tuossa alkuun mainitsinkin.
Toisaalta yksinäisyys on aika-ajoittainen tunnetila, eikä se ole stabiilitilanne kuitenkaan, kun kuitenkin ihminen tapaa jossakin kohtaa aina toisen ihmisen, eikä sen tarvitse olla mikään sydänystävä. Ihminenhän on ihan oikeasti aina yksin itsensä kanssa, vaikka hänen ympärillään olisi kokonainen kyläyhteisö.
Kiitos, kivasti kirjoitettu!=) Olen kanssasi samaa mieltä.
Ystäviä ei löydy yhdessä päivässä. Ystävyydet kehittyy vähitellen. Ala käyttäytymään muille ystävällisesti siellä missä liikut: Töissä, harrastuksissa jne. rupattelet muutaman sanan niitä näitä nähdessä. Menet mukaan puolisosi menoihin ja juttelet sielläkin niitä näitä ihmisten kanssa, samoin lasten harrastusten äärellä jutustelet pari sanaa muiden vanhempien kanssa. Kun olette niitä näitä aina välillä rupatelleet, niin alat vaivihkaa hienovaraisesti ehdottaa yhteistä tekemistä. Esim. kerrot käyneesi eilen pitkällä lenkillä ja jos tuttava sanoo esim. "pitäis itsekin saada aikaiseksi", niin ehdotan, että hän tulisi seuraavalla kerralla mukaan. Tai kerrot vaikka leiponeesi ja kakkua on vielä jäljellä, tervetuloa kahville jos ehdit jne. Näin ystäviä saa arkisissa kuvioissa, ihan missä iässä vaan. Mutta se vaatii, että otat kontaktia niihin muihin, sopivasti ja arkisesti ensin, ei liian tyrkyttäen. Ihan vieraalle ei mennä yleensä kahvittelukutsuja antamaan, vaan ensin ne muutamat rupattelut arkisissa kuvioissa.
Tietysti on kirjeenvaihto ja haen ystävää -palstoja myös. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ite oon saanu ystäviä aina seurustelukumppanin kautta, eli kumppanin ystävän kumppanista on monesti tullut ystävä, jonka kanssa ystävyys on säilynyt vaikka kumpikaan ei enää seurustele niiden samojen miesten kanssa. Siinä on myös aika matala kynnys kysyä kahville/oluelle, kun kaikki osapuolet haluaa lähtökohtaisesti tulla toimeen.
Sitten myös ystävien ystävistä on tullut omia sydänystäviä. Pitää vaan uskaltaa lähestyä. Nykyisen parhaan ystäväni tapasin muuttaessani uuteen kaupunkiin. Tiesin, että tämä ihminen asuu tässä kaupungissa, hän oli erään tuttuni hyvä ystävä. Laitoin sitten fb:ssa viestiä, että lähdetäänkö bisselle ja siitä se lähti. Elämäni parhaita ratkaisuja, vaikka kyllä jännitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töistä. Sieltä löytynyt paljon samanhenkisiä ihmisiä, osasta jopa tosiystäviksi asti.
Olisko sun miehellä kavereita joita voisitte yhessä tavata ja pääsisit ite laajentamaan tuttavapiiriä?
Niin ja tähän vielä lisätäkseni, olen 26v ja hyvät ystävät on löytynyt 40 ja 50v naisista. Että ei kannata katsella pelkästään oman ikäisiä.
Samaa mieltä. Vähän epäilen, että nämä yksinäisyyttään valittavat etsivät ystäviä sellaisista ihmisistä, joilla jo on paljon ystäviä, ja jotka eivät enää kaipaa yhtään lisää.
Kannattaa katsella ympärilleen vähän laajemmalla skaalalla, esim. elämäntilanteen ei välttämättä tarvitse olla samanlainen kuin itsellä. Voi olla paljonkin vanhempi tai nuorempi. Riittää, että muuten synkkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli lapsuudessa ja kouluiässä yksi hyvä ystävä, joka katkaisi yhteydenpidon vuosia sitten. En tiedä syytä.
Opiskeluaikoina sain yliopistolta viisi ystävää, jotka ovat hajaantuneina ympäri Suomea Helsingistä Kilpisjärvelle. Tapaan heitä kerran vuodessa tai parissa. Kirjoittelemme sähköpostia ja joskus soittelemme, mutta kun kaikilla on työ- ja perhekiireitä ja lomat eri aikoihin, ovat tapaamiset hankalia järjestää.
Olen asunut tässä kaupungissa, johon muutin työn perässä ja myöhemmin perustin perheen, jo 15 vuotta. En ystävystynyt kenenkään kanssa. Lapsen kautta joskus tapaan muita aikuisia vapaa-ajalla leikkitreffien merkeissä, mutta en ole noista äideistä siis itselleni varsinaisesti ystäviä saanut. Myöskään harrastuksista en ole ystävää löytänyt, vaikka kivoja ihmisiä niissäkin on. Ei vain sellaista, joka olisi niin samalla aaltopituudella kanssani, että puuhaisi jotain harrastuksen ulkopuolellakin kanssani.
Kaikeksi onneksi olen saanut yhden ystävän henkilöstä, joka oli työpaikallani tekemässä pätkää pari vuotta sitten. Olemme molemmat yli nelikymppisiä pikkulasten äitejä, samalta alalta koulutettuja ja samoista asioista kiinnostuneita. Nyt hän on vaihtanut toiseen työpaikkaan. Otin kerran tai pari yhteyttä häneen aluksi työasioissa, ja kun tuntui, että meillä riitti juttua, uskalsin pyytää häntä kerran erääseen tapahtumaan. Hän tuli mielellään, ja siitä se sitten alkoi. Koetamme tavata ainakin kerran kuussa - molemmilla on kiireinen elämä. Olen hänestä todella onnellinen!
Sama tilanne ollut aina kunnes opettelin puhumaan ja olemaan oma itseni. Olen päällisin puolin varmaan kadehdittava mutta sisältä hyvin rikkinäinen ja epävarma henkilö. Kun olen uskaltautunut näyttämään sitä rikkinäisyyttä enkä pelkkää täydellisyyttä, olen saanut pari hyvää ystävää.
N33
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen saanut ystäviä ja kavereita työpaikoilta. Olen ollut melkeinpä koko työurani pätkätöissä, ja siitä on ollut se hyöty, että on tutustunut paljon uusiin ihmisiin. Melkein joka työpaikasta on jäänyt joku tuttavuus, jonka kanssa on ensin tehty yhdessä töitä, käyty lounailla ja työpaikan juhlissa yms. Sitten kun pestini on päättynyt, yhteydenpito on jatkunut ja syventynyt kaveruudeksi tai ystävyydeksi. Kun tapaa paljon ihmisiä, tapaa todennäköisesti myös samanhenkistä porukkaa.
Joku täällä kyseli, mistä löysitte aviopuolison. Itse olen täysin introvertti. Mieheni tapasin netissä v.2000. Tuolloin se oli uusinta uutta. En jaksanut laittautua ensitreffeillekään mitenkään. Menin, kun ystävällinen työkaverini oli kerran auttanut profiilinteossakin. Itse en osannut edes käyttää tietokonetta niin hyvin vielä silloin. Kun näin tulevan mieheni ensimmäisen kerran - tiesin heti, että etsintäni on päättynyt. Olemme olleet naimisissa 16 vuotta. Ja se ystävätär -homma: paras ystävättäreni kuoli syöpään. Suren yhä vieläkin. Uutta niin hyvää ystävää en usko enää löytäväni.
Vierailija kirjoitti:
Miten te yksinäiset olette puolison tavanneet?Kysyn siis siksi että täällä yksi vastaava, mutta myös ilman puolisoa (n35).
Löysin puolisoni baarista viisi vuotta sitten. Silloin minulla tosin oli vielä ystävä, jonka kanssa käydä viihteellä viikonloppuisin. Nyt asutaan eri kaupungissa ja täällä on vain se puoliso. Minusta baarit on ihan hyvä tapa löytää seuraa, ainakin parikymppisenä. Kun alkaa lähentyä kolmeakymppiä, en enää tiedä mistä lähtisin etsimään jos jäisin sinkuksi.
Olen aina kokenut itseni jollain tavalla yksinäiseksi, vaikka en ole koskaan ollut täysin yksin. Iski taas tajuntaan kun toinen vanhemmistani kuoli muutama kuukausi sitten yllättäen. Sitä alkaa miettimään, että ympärillä on vain muutama läheinen ihminen, ja yksi tärkein on jo tässä iässä lähtenyt. Uusien ystävienkin saaminen on todella vaikeaa minulle. Se on juuri se mitä ap sanoi: "Sosiaaliset tilanteet kuormittavat ihan kamalasti ja toivoisinkin ettei tarvitsisi enää tutustua uusiin ihmisiin vaan voisi suoraan hypätä siihen vaiheeseen kun on hyvä ystävä jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä."
Kokeilkaa Facebookin "uusia ystäviä" -ryhmää :) Itse olen löytänyt sieltä yhden todella hyvän ystävän.
Täälläkin yksi yksinäinen. Yksinäinen siitä huolimatta, että olen naimisissa ja kahden lapsen äiti. Teini- ja opiskeluaikojen ystävistä moni on muuttanut ulkomaille tai muualle Suomeen ja yhteydenpito on hiipunut. Työpaikalla minulla on paljon hyvänpäiväntuttuja, mutta ei sydänystäviä. Moni läheinen työkaveri on vaihtanut työpaikkaa ja ystävyys on sitä myöden hiipunut. Läheisimmät ystäväni ovat uusilla asuinpaikkakunnillaan löytäneet itselleen uusia, läheisiä ystäviä ja olen jäänyt noiden uusien ystävyyssuhteiden varjoon. En ole kovin hyvä pitämään yhteyttä ja tuntuu, että arki pyörii enimmäkseen työn ja lasten ympärillä. Olen mielestäni mukava muita kohtaan ja empaattinen, mutta jostain syystä ystävyyssuhteet vain ovat hiipuneet. Koen usein ulkopuolisuuden tunnetta ja katson kateellisena esim. facen postauksia ihanista naistenilloista ja matkoista ystäväporukassa. Eniten kaipasin läheistä sydänystävää ja toiseksi eniten kaipaa mukavaa naisporukkaa, jonka kanssa harrastaa, käydä konserteissa jne. Välillä olen niin masentunut yksinäisyydestäni, että mietin onko elämässä mitään järkeä, toisinaan taas menee pitkiä aikoja ihan hyvin, enkä sure tilannetta. Voi kun meidät yksinäiset saisi jotain kautta yhteen!
Alue: Aihe vapaa
Koska vaikutat ärsyttävältä.