Muita yksinäisiä? Tai te jotka ette ole, kertokaa mistä olette löytäneet aikuisiällä ystäviä?

Olipa hyvä lukea erilaisia yksinäisyyden kokemuksia ja vinkkejä kanssakäymiseen tästä ketjusta.

Minä olen totaaliyksinäinen nainen 40 v. Vanhempani ovat molemmat kuolleet ja minulla ei ole sisaruksia, miestä eikä lapsia. Minun perheeni on tällä hetkellä lemmikkini.

Kaikki lapsuusvuodet ja nuorena sain helposti kavereita, tuntui, että minulla oli ystäviäkin. Erinäisistä syistä nämä ihmiset ovat  jääneet elämästäni pois. Muutama on muuttanut ulkomaille, joillain on perhe-elämä erkaannuttanut , sitten on ihan selkäänpuukotuksen vuoksi jääneitä. Jossain vaiheessa myös hoksasi, että jotkut ovat vain bilekavereita, ei muuta.

Miehiä oli ja meni nuorena paljonkin, kunnes tapasin yhden miehen, jonka kanssa oltiin avoliitossa ja kihloissakin. Tämä mies oli kuitenkin väkivaltainen ja joi liikaa vaikkakin vaan viikonloppuisin. Oli todella raskaita vuosia ja erittäin vaikea silti erota monestakin syystä. Ripustauduin tähän mieheen koska hän oli ainoa perheeni ja ihmiseni ja toiveajattelin muutosta, myöskin pelkäsin häntä ja omaa pärjäämistä yksin. Tämä parisuhde imi minut henkisesti kuiviin ja siitä irrottautuminen oli aivan valtava henkinen ponnistus.

Eron aikaan ja jälkeen velkaannuin ja olin muutenkin aivan poikki. Tein vain yöt ja päivät töitä noin viisi vuotta kunnes sain velat maksettua. Ei ollut rahaa,eikä voimia nähdä ketään.Myöskin häpeä oli ja on aivan valtavan suuri,eikä noista voi oikein puhua kenenkään kanssa ja nämä asiat on iso raskas taakka.

Korona pysäytti kaiken ja vaati sitten uudenlaisen ponnistuksen. Opiskelu uuteen ammattiin ja uusi työ sen seurauksena sekä muutto. Sain uniapnea diagnoosinkin ja en voi sanoin kuvailla kuinka väsynyt olen ollut vuosikausia.

Kaveri, ystävyys tai parisuhde on minun mielessä hirveän ristiriitaisena. Olen aivan yksin, mutta vuosiin ei ole ollut voimiakaan ihmisille. Ulkonäkökin on repsahtanut ja myöskin minä,kuten jotkut muutkin tässä keskusteluketjussa havainnoin muiden ilmeitä ja eleitä ja aistin ettei minussa ole kaikki ok heidän katseiden perusteella.Onko ryhtini lyhistynyt,olenko niin lihonut, puhunko hassusti vai miksi epäilevät katseet ,mietin?

Kaipaisi ystävää,jonka kanssa jutella, mutta kuormitanko liikaa kun alan puhumaan? Kaipaisi tietysti parisuhdetta,koska silloin olisi joku kenen kanssa puhua edes arkipäivän asiat ja elävä ihminen läsnä kotona. 

Yhden työkaverin kanssa juttelen jonkin verran. Vanha lapsuuden tuttava on ollut tekemisissä minun kanssa, mutta hän on aika nuiva ja jäykkä ihminen ja vähän erilainen huumorikin.Naapureiden kanssa tulee juteltua niitä näitä.

Kaikesta puuttuu se syvyys ja tosiaan dilemma on, että kenen kanssa oikeasti natsaa edes.Mietin, että mihin tämä tie vielä vie? Miten tässä näin kävi? Löydänköhän ikinä ketään?

Tuttavapiiri, ryhmä ja yhteenkuuluvuuden tunne toisi turvaa, jotenkin niin turvaton olo yksin. Parisuhteessa ja tai ystävän kanssa taas voisi jakaa elämää ja olisi ehkä kevyempi kulkea sillä tavalla.

Moniulotteinen asia tämä yksinäisyys.

Voimia sinulle oli koskettava ja syvällinen kirjoitus. Moniin ajatuksiisi pystyn samaistumaan näin yksinäisenä 40+ vuotiaana miehenä.

Sinä "totaaliyksinäinen 40v", vielä on vaikka mitä mahdollista. Esimerkiksi Facebookissa on ystävä/kaveri -ryhmiä, joissa etsitään seuraa ihan kaverimielessä. Suosittelen myös vapaaehtoisjärjestöjä, kuten SPR tai Pelastakaa Lapset, tai vaikka Marttoihin liittyminen voisi olla hyvä idea. On tutkittua tietoa, että hyvän tekeminen toisille on ihmiselle itselleen terveellistä ja hyväksi. Sieltä löytyisi seuraa ja kaveriporukkaa. Kansalaisopiston kursseja minäkin suosittelen, tai jos löytää jonkun nettiyhteisön itseään kiinnostavasta aihepiiristä, esimerkiksi korona-aikana muodostui paljon uusien harrastajien neuleporukoita, jotka tapaavat ahkerasti ja kirjaryhmiä, jotka kokoontuvat sankoin joukoin netissä ja esimerkiksi kirjamessuilla.

Vaikka ei siltä tuntuisikaan, moni on kokenut samanlaisia vaiheita kuin sinä. Et ole ainoa, ja ehkä löydät myös vertaistukea. Toivon sinulle kaikkea hyvää, samoin kuin monelle muulle tässä ketjussa kirjoittaneelle yksinäiselle.

Vierailija kirjoitti:

Seurakunnasta.

Kokemukseni mukaan siellä on kilpailuhenkisiä pomottaja pyrkyreitä tai "kelkasta pudonneita" putoajia.

53v ex yksinäinen täällä! :)

Olin nelikymppiseksi asti niin yksin, niin yksin... Sitten sain päähäni ensin mennä osallistujana työväenopiston kurssille ja kymmenisen vuotta eli melko äsken vasta änkesin opettajaksi. Vähän sai taistella, että sai ns. jalkansa opettajanhuoneen oven väliin, mutta täällä ollaan! Osallistujana ei uusia ystäviä, kavereita, tuttavuuksia tullut, mutta sitten kylläkin, kun aloin opettaa.

Toinen mistä olen saanut ystäviä: NAAPURIT. :-) Muutin kivaan kerrostaloon ja ihmettelin kun lähes kaikki naapurit tervehtivät toisiansa. Siitä se sitten minunkin kohdallani lähti, aloin tervehtiä ja vaihdella muutaman ystävällisen sanan naapureiden kanssa ja johan pian kysyi eräs ikäiseni että tuletkos iltapalalle? Rohkeana naisena menin ja nykyisin ollaan hyviä ystäviä. Samoin sitten jatkoin, kun huomasin kanssani samaan kerrokseen muuttaneen naisen, kutsuin hänet iltapalalle ja nyt hänkin on ystäväni. Kerrosta ylemmäksi muutti eräs komea hauska herrasmies jota aloin tervehtiä myös, ja nyt kolmisen vuotta myöhemmin meni sinkkuus sekä minulta että Häneltä ja juuri tämän kuun loppuun hän irtisanoi vuokrasopimuksensa ja muuttaa minun luokseni. :-)

Minun on vaikea ymmärtää, kun teillä on puoliso, lapset, vanhemmat lähellä ja silti olette yksinäisiä? Itselläni ei ole edes puolisoa saatika kavereita. Toisaalta, mä oon ollut aina tosi ekstrovertti mutten enää nykyisin kaipaa ketään ympärilleni. Itse asiassa ihanaa kun saa olla rauhassa. Mutta välillä muistelen sitä aikaa, kun vielä oli kavereita.

Kiitos sinulle ja myöskin 40+ mies :)

Uskon  tuohon, että hyvän tekeminen toisille tuo hyvää itselle myös ja tämä on hyvä vinkki,jota voisin lähteä selvittämään enemmänkin. Mikä yhteisö olisi se minun sydäntä lähinnä oleva ja toisi muutakin sisältöä ja tarkoitusta kun työn tekeminen tähän elämään.

Oli hyvä kirjoittaakin tuo ja katsoa tuota omaa elämää näin niinkun ruudulla. Aikamoinen  negatiivisuuden kehähän tässä on vuosia ollut.Eteenpäin vaan niinkuin juna mennyt.

Halusin jakaa myöskin oman kokemuksen,kun varmaan on tosiaan muitakin ihmisiä ja yksinäisiä kovien juttujen äärellä,mutta eihän tällaisista asioista puhuta ainakaan kovin helposti, eikä voi tietää mikä tarina kenenkin takana on.

Hämmästyttävästi kaikesta voi kuitenkin selvitä eteenpäin ainakin.

Voimia myös kaikille muille yksinäisyyden kanssa kamppaileville oli sen takana syy tai tarina mikä hyvänsä.

t:totaaliyksinäinen

Heti otsikossa osoitat anteeksi nyt vain, tyhmyytesi. Yksinäisyys ei ole yhtä kuin ystävättömyys🙄 Minä olen aina ollut hyvin yksin viihtyvä, mutten ikinä kuitenkaan erakko. En koskaan tekisi tarkoituksella katoamistemppua läheisiltäni ja muuttaisi johonkin kirjaimellisesti korpeen ilman, että kukaan heistä tietää olinpaikkaani. Olen kyllä muuttamassa pian omakotitaloon maalle, mutta ei se missään korvessa silti ole.

Minulle tulee yksinäisiä hetkiä. En koskaan päässyt täysin yli kissani lopetuksesta. Kissan kanssa asuessa oli aina seuraa ja elämää kotona, aina voi jutella jollekin yms. Siihen muutama ihminen päälle ja kaikki ok. En minä jaksa mitään suuria joukkoja. Ehkä suuri suku saattaisi olla kiva, en tiedä. Ei ole kokemusta. Minulla on normaalikokoinen suku.

Se että on ihmisiä ympärillä ei tarkoita, että ei voi tuntea olevansa yksinäinen. Minulla oli muutama ystävä, joissa oli tavallaan kaksi puolta. Oli se kamala puoli ja ihana puoli. En koe, että he tekivät minulle mitään kamalaa, lähinnä muille. Tuntui, etten tiennyt että millaisia ihmisiä he ihan oikeasti olivat. Tai lähinnä hämmennyin siitä miten he yhtäkkiä alentuivat tietylle tasolle, vaikka osasivat olla niin ihaniakin. Sen asian kanssa oli vaikeaa elää kuin ei mitään. En jaksa selittää tänne mitä he tekivät, enkä varmaan selittäisi vaikka jaksaisinkin. Koin heidänkin kanssaan yksinäisyyttä, koska se heidän pahispuolensa ei ollut yhtään sitä mikä oli minun arvojeni mukaista, enkä halunnut olla mukana niissä touhuissa. Minua harmitti, että niin fiksut ja empaattiset ihmiset muuttuivat välillä niin kylmiksi ja kieroiksi. Tänäkin päivänä muistan kaiken kuin eilisen, enkä pystyisi enää ystävyyteen enkä kaveruuteen heidän kanssaan, valitettavasti :( 

"Kiitos sinulle ja myöskin 40+ mies :)"

Miksi kirjoitit mies, etkä miestä esittävä nainen? :D

Pahis-hyvis-kavereista huomasin, etteivät he pyytäneet minua mukaan touhuihinsa. Taisivat tietää kysymättäkin, etten halua. Harmi, että he halusivat. Se oli tosi vaikeaa aikaa, kun yritti nähdä heidät ihanina ihmisinä sen kaiken pahistelun jälkeen, ja näkikin. Sitten he kertoivat taas mitä olivat tehneet, ja minulle tuli huono fiilis. Miksi, miksi, miksi. Miksi ette voi vain lopettaa ja olla ihania.

Facebook ryhmät, meetup (nettisivut, en tiedä onko Suomessa), juoksuryhmät ja tapahtumat. Nämä toiminut 30-40v ikäisenä.

Minulle riittää vallan mainiosti miesystävä, muutama kaveri, suku ja lemmikit. Yksi tai kaksi. 

Olen siitä omituinen, että tykkään olla ns. kolmas pyörä kaverisuhteissa. En tietenkään oikeasti ulkopuolinen, vaan että muut voivat puhua keskenään jos minä en jaksa. En ole jatkuvasti pälättävää sorttia. Olisi kiva, että olisi aina pari kaveria biletykseen, miesystävä ulkomaanmatkoille ja yksi, jonka kanssa purkaa huolia silloin kun jaksaa. Shoppailut voin hoitaa yksin kotona tai niissä harvoissa kauppakeskuksissa, joissa ylipäätään tarvitsemiani kauppoja enää on. Ison osan ajasta voin olla yksin. Mutta jos haluaisi vaikka nollausseuraa sitä saamatta, olisi aika yksinäinen olo. Yhden harrastuskaverin haluaisin myös. Eli yhteensä muutama läheinen. Sen enempää en jakaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle riittää vallan mainiosti miesystävä, muutama kaveri, suku ja lemmikit. Yksi tai kaksi. 

Olen siitä omituinen, että tykkään olla ns. kolmas pyörä kaverisuhteissa. En tietenkään oikeasti ulkopuolinen, vaan että muut voivat puhua keskenään jos minä en jaksa. En ole jatkuvasti pälättävää sorttia. Olisi kiva, että olisi aina pari kaveria biletykseen, miesystävä ulkomaanmatkoille ja yksi, jonka kanssa purkaa huolia silloin kun jaksaa. Shoppailut voin hoitaa yksin kotona tai niissä harvoissa kauppakeskuksissa, joissa ylipäätään tarvitsemiani kauppoja enää on. Ison osan ajasta voin olla yksin. Mutta jos haluaisi vaikka nollausseuraa sitä saamatta, olisi aika yksinäinen olo. Yhden harrastuskaverin haluaisin myös. Eli yhteensä muutama läheinen. Sen enempää en jaksa.

Kun velat ja vekselit on kuitattu, on lupa olla onnellinen. SELVISIN! Tätä onnea voi jakaa, ja hyvä mieli kutsuu muitakin. Onnelliset, tyytyväiset ja hymyilevät ihmiset ovat magneetteja! Kuulostaa amerikalta, mutta on niin totta!

Eipä kiinnosta saada ystäväksi geenipiikitettyjä valtamediauskovia. Hyi sentään