Miksi olette epätyydyttävisssä parisuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on vain niin iso juttu elämässä, että sen pitäisi olla mieluinen. AP

Totta. Ja jos olisin nähnyt jostain kristallipallosta, että millaiseksi suhde muuttuu, niin en tietenkään olisi siihen ryhtynyt. Mutta ne lapset ja uudehko omakotitalo... Arki menee periaatteessa ihan ok, mutta olemme vaimon kanssa enemmänkin kämppiksiä. Kyllähän sitä välillä haaveilee intohimoisesta parisuhteesta, mutta täytyy keksiä jotain muuta tekemistä, niin helpottaa.

Miehillä tuntuu olevan vain tämä seksipuoli joka tökkii, muuten ihan ok suhteita. Mutta miksi sillä vaimolla tökkii se seksi? Voin ihan kokemuksesta sanoa, että kun huomaa, että miehelle vain se seksi on tärkeinta ja ei juurikaan haluta läheisyyttä muuten, kuin vain sitä seksiä ja sekin on vain sitä panemista, niin siinä kyllä halut vaimolta häviää. Kun jatkuvasti vain tuntee, että on miehen tyhjennysastia. Miehet halatkaa ja pussatkaa siellä arjessa ihan ilman mitään taka-ajatuksia ja jos se nainen vähän lämpeneekin, älkää heti olko housuissa.  Nainen ei monesti uskalla olla miehen lähellä edes, saatika, että olisi hellä, koska mies on heti naimassa. Ja väsymys on se mikä tehokkaasti vie halun.  Se joka sitä seksiä enemmän haluaa ja tarvitsee, joutuu tekemään sen eteen enemmän töitä= helliä sitä kumppania arjessa muutenkin, kuin vain silloin kun tekee sänkyyn mieli ja helliä sitä kumppania niin, ettei paista läpi, että tässä vähän lämmitän , että pääsen sitten housuihin.

Tämä pitäisi näyttää kaikille miehille jotka valittavat että nainen pihtaa. Olen pahoillani mutta tämä taitaa päteä liian monessa tapauksessa. Terv. En halua enää joutua rynkytetyksi

Vierailija kirjoitti:

Näitä lukiessa olen ehkä sittenkin ihan tyytyväinen, että olen sinkku, joka on niistä huonoista suhteista kuitenkin päässyt eroon, vaikka niitäkin säätöjä aina katsellut liian pitkään. 

Mutta minua kiinnostaisi tietää, kun usein omat suhteeni kosahtavat siihen, että minä haluan keskustella ongelmista (ja muustakin) ja toinen taas mieltää puhumisen ongelmaksi, niin alistutteko te sitten näissä epätyydyttävissä parisuhteissanne vain tähän, ettei puhuta? Olen hämmentynyt siitä, miten tähän tulisi reagoida. Ketään ei voi pakottaa puhumaan, mutta jos oikeasti vaan pitäisi puhua, niin itselleni ei ole ikinä selvinnyt, millä se yhteisymmärrys sitten löydetään. Siksi toiseksi olen maailman paskin vain toteamaan, että jaa, no ei me sitten puhuta, kun sä sanot niin, vaan edes yritän palata asiaan uudestaan. Toki huonolla menestyksellä.

Tämä voisi olla minun kynästäni! Valaiskaa suhteelliset siskot!

Vierailija kirjoitti:

Minun päähäni ei mahdu, miksi olisin vuosikausia suhteessa, josta en saa mitään irti. Puhumattakaan, että harkitsisin avioliittoa tällaisen ihmisen kanssa. Does not compute. Minä haluan suhteelta intohimoa, romantiikkaa, seksiä, välittämistä, yhteistä laatuaikaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tällä palstalla moni nainen ei saa mitään näistä? Miksi?

Tuolla ajatusmaailmalla et ikinä löydä kunnon elämänkumppania

Minun vaimoni on siksi että olen pistänyt hänet kiinni juoksulankaan

Vierailija kirjoitti:

On niin vaikea tietää, milloin sitä pitäisi erota. Että pitääkö tämän, mitä meillä nyt miehen kanssa on, riittää vai onko parempi vaihtoehto lähteä etsimään muuta? Entä jos en löydä muuta, jäänkö yksin? Entä jos löydän jonkun muun, alanko kaivata nykyistä miestäni? Entä jos sinnittelen tässä vielä muutaman vuoden ja lapset kasvavat, alkaako meillä mennä paremmin? Milloin on lupa erota? Milloin se kannattaa? 

Ero on hirveän pitkä prosessi. Olen tehnyt sitä jo vuosia, mutta silti vain olen tässä enkä saa lähdettyä. On yhteinen koti, yhteiset lapset ja yhteiset rahat ja tulevaisuuden suunnitelmat. Miten niille kaikille käy? En eroaisi vain miehestä vaan pitäisi aloittaa ihan kokonaan uusi elämä. 

Meillä on miehen kanssa välillä todella vaikeaa, mutta sitten kun menee hyvin, niin kaikki on todella hyvin. Rakastan häntä. Hänessä on paljon sellaista, mitä arvostan ja kunnioitan. Jos ei olisi lapsia, luultavasti ottaisin vähintään asumuseron ja kokeilisin yksin elämistä tai muuttaisimme omiin koteihimme, että saisin tilaa itselleni. Olemme molemmat epäkypsiä, kiihdymme ja suutumme helposti ja arki on välillä sitten sen mukaista. Pitäisi jaksaa löytää jostain voimaa muuttaa itseään, niin meillä olisi paljon parempi parisuhde. Tuntuu vain, etten jaksa koko ajan ajatella muita (koska lapset) ja haluaisin vain olla tällainen kuin olen. En jaksaisi tai haluaisi viisastua tullakseni paremmaksi ihmiseksi ja puolisoksi. En vain jaksa käydä sitä prosessia lävitse. Olisi helpompaa erota, mutta tosiaan, onko minulla siihen lupa, koska meillä on lapsia ja olen sitoutunut olemaan yhdessä huonoina ja hyvinä päivinä? 

Olet sekaisin oman itsesi kanssa, kriisissä. Vika ei ole parisuhteessasi. Rakastat miestäsi kuitenkin.

Koska suhde ei ole sysipaska ja kukaan ei ole täydellinen. On myös hyviä hetkiä ja hyviä ominaisuuksia. Seuraavassa parisuhteessa olisi sitten toiset ongelmat.

Koska suhde on joskus ollut hyvä, toivoo että vaikeudet menevät ohi. Suhteessa on hyviäkin asioita, ei pysty arvioimaan tilannettaan objektiivisesti kun elää sen keskellä. On tottunut toiseen. Pelkää, että se on sittenkin parasta mitä koskaan saa. Ei ole varma omasta arviointikyvystään. Rakastaa yhä. Suhteeseen ryhtyi aikanaan oikeasta syystä, mutta nyt siihen jää vääristä syistä. Toinen näyttelee niin monta roolia elämässä, että niiden kaikkien tyhjeneminen pelottaa.

Ja tärkein: lapsuudenperheen sairaiden kuvioiden takia hakeutuu huonoon parisuhteeseen, koska se tuntuu tutulta ja normaalilta.

Vierailija kirjoitti:

On niin vaikea tietää, milloin sitä pitäisi erota. Että pitääkö tämän, mitä meillä nyt miehen kanssa on, riittää vai onko parempi vaihtoehto lähteä etsimään muuta? Entä jos en löydä muuta, jäänkö yksin? Entä jos löydän jonkun muun, alanko kaivata nykyistä miestäni? Entä jos sinnittelen tässä vielä muutaman vuoden ja lapset kasvavat, alkaako meillä mennä paremmin? Milloin on lupa erota? Milloin se kannattaa? 

Ero on hirveän pitkä prosessi. Olen tehnyt sitä jo vuosia, mutta silti vain olen tässä enkä saa lähdettyä. On yhteinen koti, yhteiset lapset ja yhteiset rahat ja tulevaisuuden suunnitelmat. Miten niille kaikille käy? En eroaisi vain miehestä vaan pitäisi aloittaa ihan kokonaan uusi elämä. 

Hyvin puhuttu.

Paitsi että uskokaa pois, kymmenien vuosien lapsettomasta liitosta lähteminen se vasta pelottaakin. Siinähän menettää ainoan perheenjäsenensä. Eikä ole enää nuori.

Ja mitä hyödyttää puhuminen? Sanat ovat vain väärinkäsitysten välineitä: Kaksi ihmistä sanoo toisilleen "Rakastan sinua", ja tarkoittavat sillä aivan eri asioita. Mutta se tulee ilmi vasta ajan kanssa.

Koska rakastuin intohimoisesti mieheeni 15 v sitten. Hän on hauska, hyvä ihminen, komea jne. Vaikka nyt kaipaan romanttista säpinää ja intohimoa, uskon että se taas löytyy pikkulapsiajan jälkeen. Olen sitoutunut puolisooni. Siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun päähäni ei mahdu, miksi olisin vuosikausia suhteessa, josta en saa mitään irti. Puhumattakaan, että harkitsisin avioliittoa tällaisen ihmisen kanssa. Does not compute. Minä haluan suhteelta intohimoa, romantiikkaa, seksiä, välittämistä, yhteistä laatuaikaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tällä palstalla moni nainen ei saa mitään näistä? Miksi?

Tuolla ajatusmaailmalla et ikinä löydä kunnon elämänkumppania

Jos en saa suhteelta intohimoa, romantiikkaa, seksiä, välittämistä, yhteistä laatuaikaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita, olen mieluummin yksin. Kuten vanha sanonta kuuluu: tyhjän saa pyytämättäkin!

Meillä vauva kohta vuoden ja sen mukana meni meidän huippu parisuhde. Ei vauvassa ole mitään pahaa ja oikeastaan suhteemme on vasta nyt alkanut mennä niin tylsäksi puhumattomuudeksi, ihan kuin ei viitsittäisi ääneen sanoa että onko tässä tosiaan enää järkeä. Keskusteluja on käyty, mutta mikään ei muutu. kuolen sisälläni pelkästä ajatuksesta, että joutuisin olemaan tässä intohimottomassa suhteessa lopun elämää. En olisi lasta kuitenkaan tehnyt jos ei olisi oikealta tuntunut. Olen ollut aina menevä ja intohimoinen nainen joka on halunnut oman perheen jopa palavasti. Nyt kuitenkin tuntuu että olen miehen myötä kadottanut oman identiteettini, ystäväni, sen mitä joskus olin. Itsetuntoni on jäänyt kaiken tämän jalkoihin. Monesti kuulen sanottavan, että kyllä se siitä kun lapsi kasvaa. Mitä jos ei? Mitä jos haluankin tavata yhden uuden ihmisen ja päästä intohimoiseen syleilyyn? Kamalinta kuitenkin on, että en halua lapseni joutuvan elämään kahdessa kodissa. Vaikeaa, saako ihminen ajatella itseään? Ehkä arki taas turruttaa aivoni ja unohdan tämän asian.

Koska kaikki suhteet ovat pidemmän päälle ainakin jollain tavalla epätyydyttäviä. En jaksa koko ajan olla etsimässä jotain uutta ja "täydellistä".

Vierailija kirjoitti:

No joo. Ei ole/ ollut valinnan varaa.

Pöndellä asuvana piti tyytyä naiseen minkä sain muuttamaan tänne.

Olen melko hyvin menestyvä, työlistän kymmeniä, urheilullinen, myös hyvä tapanen.

Nuoruuden tuhlasin uraan, eka ja ainoa suhde alko vasta 30 vuotiaana. Yritin löytää vuosia.

Ei se vaan ole niin helppoa saada ketään kun joudut asumaan pöndellä.

Sääliksi käy naistasi. On kurjaa olla joku, johon on vain tyydytty kun ei ole vaihtoehtoja.

Ennemmin tai myöhemmin nainen ryhdistäytyy ja lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikki suhteet ovat pidemmän päälle ainakin jollain tavalla epätyydyttäviä. En jaksa koko ajan olla etsimässä jotain uutta ja "täydellistä".

Miksi et sitten ole sinkkuna? Parisuhteessa oleminen kun on ihan vapaaehtoista. En minä ainakaan jaksaisi ihmissuhteita, jotka ovat epätyydyttäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No joo. Ei ole/ ollut valinnan varaa.

Pöndellä asuvana piti tyytyä naiseen minkä sain muuttamaan tänne.

Olen melko hyvin menestyvä, työlistän kymmeniä, urheilullinen, myös hyvä tapanen.

Nuoruuden tuhlasin uraan, eka ja ainoa suhde alko vasta 30 vuotiaana. Yritin löytää vuosia.

Ei se vaan ole niin helppoa saada ketään kun joudut asumaan pöndellä.

Sääliksi käy naistasi. On kurjaa olla joku, johon on vain tyydytty kun ei ole vaihtoehtoja.

Ennemmin tai myöhemmin nainen ryhdistäytyy ja lähtee.

Pelkästään tämän tekstin lukeminen ahdistaa. Ajatus, että eläisin eristettynä jossain "pöndellä" miehen kanssa joka inhoaa olla siellä, mutta kun joku pakottaa (kuka?). Elää naisen kanssa, koska tämä oli ainoa joka suostui. Voi kamala!

Mikään ei ole naiselle niin varma turn off, kuin että on miehen ainoa vaihtoehto. Tiedoksi vaan.

Koska ei tullut tehtyä avioehtoa. Olen sanonut miehelleni, että minun pitää hakea muualta seksiä, jos en sitä kotona saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska kaikki suhteet ovat pidemmän päälle ainakin jollain tavalla epätyydyttäviä. En jaksa koko ajan olla etsimässä jotain uutta ja "täydellistä".

Miksi et sitten ole sinkkuna? Parisuhteessa oleminen kun on ihan vapaaehtoista. En minä ainakaan jaksaisi ihmissuhteita, jotka ovat epätyydyttäviä.

Kaikki eivät ole tyytyväisi sinkkunakaan. Puuttuu sellainen sisäinen rauha, joka osalla taas mahdollistaa sen varmuuden, että huonoissa suhteissa ei ole mitään järkeä olla.

Mies on ihan ok isä eikä lyö. En siis hajota lapsilta perhettä. Katellaan sitten, kun nuorinkin (nyt 8) lähtee kotoa, että mitä tehdään.

Aika monella on se ettei parempaa saa. Ja melko monella että sen huononkin suhteen saaminen on vaatinut ponnisteluita.

Koska olen sitoutunut, ja ymmärrän, ettei parisuhde aina ole sitä ruusuilla tanssimista. En myöskään usko että kelpaisin kenellekkään muulle, eikä minulla ole vertailukohtaa paremmasta. Me myös täydennämme toisiamme. Ei tämä ihan täydellinen suhde ole, muttei huonokaan. Paljon mukavampi vaihtoehto kuin (iki)sinkkuus.