Miksi olette epätyydyttävisssä parisuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Minulle parisuhteessa oleminen ei ole mikään itseisarvo. Pärjään oikein hyvin yksinkin, ja jos sitoudun olemaan jonkun ihmisen kanssa vapaaehtoisesti monta tuntia päivästäni, vuodesta toiseen, tuon suhteen on paras antaa ajalle ja vaivalle vastinetta. AP

Sinkku ja lapseton provosoi jo alusta alkaen. Hän on päätynyt siihen kuvitelmaan, että kaikki parisuhteessa ja erityisesti perheelliset ovat onnettomia :D Vain villi arvaukseni tästä keskustelun aloittajasta :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä saan paljon tästä parisuhteesta. Ystävyyttä, kumppanuutta, turvaa, seuraa, ihanan isän ja isoisän lapsille.

Vaakakupissa on siis intohimoinen rakkaussuhde (jonka löytymisestä ei ole takeita) tai sopuisa ja mukava kumppanuussuhde.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on tietää omat parisuhdetarpeensa. Minulla on riittävästi ystäviä ja seuranpitäjiä, en halua lapsia enkä kaipaa kumppanuussuhdetta, joten tuollainen parisuhde ei ole edes vaihtoehto. Haluan romantiikkaa, syvällisiä keskusteluja, seksiä ja yhteistä hauskanpitoa, tai sitten olen mieluummin yksin. Muutakin saa mielellään olla, vaikka juuri sitä turvaa ja arjen jakamista, mutta noiden takia seurustelen. AP

Hah hah. Luin ensimmäisen sivun ap:n ajatuksia ja kuten yllä mainitsin niin arvasin sillä perustein millaisesta lapsettomasta sinkkuilijasta kyse. Ei kai tällaisen tyypin kanssa kannata ryhtyä parisuhdetta ruotimaan? Tällä ihmisellä ei ole mitään käsitystä perhe-elämästä. Täytyy kyllä ihmetellä kuinka aktiivisia nämä sinkut ja perheettömät/lapsettomat tällä sivustolla ovat :D Olispa karmeeta olla nelikymppisenä ap.

Koska haluamaasi elämää et tule koskaan saamaan. Elän realismissa.

Vierailija kirjoitti:

Aika aikaa jne. Itse elin nuoruuteni keski-ikään asti suhteessa jossa meitä yhdisti kunnianhimo, opiskelukaveruus ja samanlaiset harrastukset. Kun jäätiin suhteeseen ja tehtiin lapset niin pitkään kaikki pyöri lasten ympärillä. Kun lapset kasvoivat oli pakko katsoa myös sitä parisuhteen tilaa. Yhteinen oli hävinnyt, jäljellä kaksi toisistaan vieraantunutta, entisen arvostuksen sijaan toisiaan halveksivaa ihmistä. Näin vain kävi, se yhteinen ei kantanut enää keski-iässä ja eroavaisuudet hiersivät koko ajan enemmän. Erottiin. Löysin myöhemmin itselleni hyvin sopivan kumppanin jonka kanssa olemme hyvin onnellisia yhdessä, juuri odottelen häntä kotiin työmatkalta.

Olisinko ollut onnellisempi jos olisin tavannut nuorena nykyisen kumppanini? Todennäköisesti en, silloin olin eri ihminen ja niin oli hänkin. Olisimme tehneet samat virheet kuin molemmat teki nuoruuden liitoissa ja olisimme sopineet kehnommin yhteen silloin kun mitä sovimme silloisten kumppaniemme kanssa. Ihmiset vaan muuttuvat, prioriteetit muuttuvat, tarpeet ovat erilaiset. Tavallaan surullista, että hyvin harvoilla elinikäiset liitot enää onnistuvat, toisaalta lohdullista, että voi saada vielä uuden mahdollisuuden, uuden suhteen jossa haluaa välttää ne kuopat johon aiemmin kaatui ja osaa olla onnellinen toimivasta suhteesta.

Olen pahoillani hänen puolestaan, joka lapset hoiti ja hänen eläkkeensä jäi näin vähemmälle. Toinenhan teistä sai enemmän kuin toinen. Meillä on myös PALJON ollut ongelmia ja erimielisyyksiä 25 v taipaleella. Ne on voitettu keskustelemalla.... ja seksi vain paranee tutun ja turvallisen kumppanin kanssa. Tähän ei olisi uusien kumppanien kanssa päästy :D PS. Onneksi menimme yhteen vasta 30 v niin ei ole koskaan tarvinnut itkeä, että jäi matkustelematta tai elämättä enne. Nykyistä kumppania :D

Vierailija kirjoitti:

Aika aikaa jne. Itse elin nuoruuteni keski-ikään asti suhteessa jossa meitä yhdisti kunnianhimo, opiskelukaveruus ja samanlaiset harrastukset. Kun jäätiin suhteeseen ja tehtiin lapset niin pitkään kaikki pyöri lasten ympärillä. Kun lapset kasvoivat oli pakko katsoa myös sitä parisuhteen tilaa. Yhteinen oli hävinnyt, jäljellä kaksi toisistaan vieraantunutta, entisen arvostuksen sijaan toisiaan halveksivaa ihmistä. Näin vain kävi, se yhteinen ei kantanut enää keski-iässä ja eroavaisuudet hiersivät koko ajan enemmän. Erottiin. Löysin myöhemmin itselleni hyvin sopivan kumppanin jonka kanssa olemme hyvin onnellisia yhdessä, juuri odottelen häntä kotiin työmatkalta.

Olisinko ollut onnellisempi jos olisin tavannut nuorena nykyisen kumppanini? Todennäköisesti en, silloin olin eri ihminen ja niin oli hänkin. Olisimme tehneet samat virheet kuin molemmat teki nuoruuden liitoissa ja olisimme sopineet kehnommin yhteen silloin kun mitä sovimme silloisten kumppaniemme kanssa. Ihmiset vaan muuttuvat, prioriteetit muuttuvat, tarpeet ovat erilaiset. Tavallaan surullista, että hyvin harvoilla elinikäiset liitot enää onnistuvat, toisaalta lohdullista, että voi saada vielä uuden mahdollisuuden, uuden suhteen jossa haluaa välttää ne kuopat johon aiemmin kaatui ja osaa olla onnellinen toimivasta suhteesta.

Olen miettinyt ihan samaa.

Ensimmäinen avioliittoni kesti 20 vuotta. Nykyisen aviomieheni kanssa leikittelemme, että olisimme yhdessä vieläkin, jos olisimme nuorena tavanneet. Mutta enpä tiedä... minä olen nykyään, 50 v, eri ihminen kuin nuorena. Mieskin kertoo olleensa nuorena ehdoton, vaikka nykyään on hyväksyvä ihminen. Ei ole yhtään sanottua, että olisimme onnistuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle parisuhteessa oleminen ei ole mikään itseisarvo. Pärjään oikein hyvin yksinkin, ja jos sitoudun olemaan jonkun ihmisen kanssa vapaaehtoisesti monta tuntia päivästäni, vuodesta toiseen, tuon suhteen on paras antaa ajalle ja vaivalle vastinetta. AP

Sinkku ja lapseton provosoi jo alusta alkaen. Hän on päätynyt siihen kuvitelmaan, että kaikki parisuhteessa ja erityisesti perheelliset ovat onnettomia :D Vain villi arvaukseni tästä keskustelun aloittajasta :D

Itse ymmärsin tuon niin, että hän haluaa parisuhteen tuovan elämään jotain lisäarvoa. Eli parisuhteen pitää olla sellainen, että siinä on mukavampaa olla kuin yksin. Jos se taas vetää elämää negatiiviseen suuntaan, ei siinä pidä roikkua.

Silloin kun olin onnettomassa liitossa, tapasin vanhan (isäni ikäisen) sukulaismiehen, joka sukujuhlissa näki meistä tilanteen. Hän sanoi, että teillä taitaa roikkua rakkaus kuin hantuuki naulassa. Silloin mietin että onko se niin selvää. Ei mennyt kauaakaan kun läksin siitä liitosta muksut mukana. Nyt olen ollut sinkkuna 25 vuotta (jotain muutaman vuoden seurusteluja on ollut), lapset aikuisia, hyvä asunto, terveys, kiva työ, ystäviä, taloudellinen tilanne ok. Reissailen ja nautin. Tämän parempaa arkea ja elämään en voisi toivoa. Sellaista tyyppiä ei vaan löydy, joka tekisi elämästäni vielä parempaa. Enkä tietenkään ala tätä eloa ja oloa huonontamaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika aikaa jne. Itse elin nuoruuteni keski-ikään asti suhteessa jossa meitä yhdisti kunnianhimo, opiskelukaveruus ja samanlaiset harrastukset. Kun jäätiin suhteeseen ja tehtiin lapset niin pitkään kaikki pyöri lasten ympärillä. Kun lapset kasvoivat oli pakko katsoa myös sitä parisuhteen tilaa. Yhteinen oli hävinnyt, jäljellä kaksi toisistaan vieraantunutta, entisen arvostuksen sijaan toisiaan halveksivaa ihmistä. Näin vain kävi, se yhteinen ei kantanut enää keski-iässä ja eroavaisuudet hiersivät koko ajan enemmän. Erottiin. Löysin myöhemmin itselleni hyvin sopivan kumppanin jonka kanssa olemme hyvin onnellisia yhdessä, juuri odottelen häntä kotiin työmatkalta.

Olisinko ollut onnellisempi jos olisin tavannut nuorena nykyisen kumppanini? Todennäköisesti en, silloin olin eri ihminen ja niin oli hänkin. Olisimme tehneet samat virheet kuin molemmat teki nuoruuden liitoissa ja olisimme sopineet kehnommin yhteen silloin kun mitä sovimme silloisten kumppaniemme kanssa. Ihmiset vaan muuttuvat, prioriteetit muuttuvat, tarpeet ovat erilaiset. Tavallaan surullista, että hyvin harvoilla elinikäiset liitot enää onnistuvat, toisaalta lohdullista, että voi saada vielä uuden mahdollisuuden, uuden suhteen jossa haluaa välttää ne kuopat johon aiemmin kaatui ja osaa olla onnellinen toimivasta suhteesta.

Olen miettinyt ihan samaa.

Ensimmäinen avioliittoni kesti 20 vuotta. Nykyisen aviomieheni kanssa leikittelemme, että olisimme yhdessä vieläkin, jos olisimme nuorena tavanneet. Mutta enpä tiedä... minä olen nykyään, 50 v, eri ihminen kuin nuorena. Mieskin kertoo olleensa nuorena ehdoton, vaikka nykyään on hyväksyvä ihminen. Ei ole yhtään sanottua, että olisimme onnistuneet.

Epäkypsiä ihmisiä, jotka on kyvyttömiä kasvamaan henkisesti. Mitä ihmettä mietitte jos olisitte nuorena tavanneet? :D Ei kai noin epäkypsiä olekaan? Suurella varmuudella voi sanoa, että nuoruudenliitot kaatuu, ikävää jos ette ole asiaa tajunneet j nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle parisuhteessa oleminen ei ole mikään itseisarvo. Pärjään oikein hyvin yksinkin, ja jos sitoudun olemaan jonkun ihmisen kanssa vapaaehtoisesti monta tuntia päivästäni, vuodesta toiseen, tuon suhteen on paras antaa ajalle ja vaivalle vastinetta. AP

Sinkku ja lapseton provosoi jo alusta alkaen. Hän on päätynyt siihen kuvitelmaan, että kaikki parisuhteessa ja erityisesti perheelliset ovat onnettomia :D Vain villi arvaukseni tästä keskustelun aloittajasta :D

Itse ymmärsin tuon niin, että hän haluaa parisuhteen tuovan elämään jotain lisäarvoa. Eli parisuhteen pitää olla sellainen, että siinä on mukavampaa olla kuin yksin. Jos se taas vetää elämää negatiiviseen suuntaan, ei siinä pidä roikkua.

Silloin kun olin onnettomassa liitossa, tapasin vanhan (isäni ikäisen) sukulaismiehen, joka sukujuhlissa näki meistä tilanteen. Hän sanoi, että teillä taitaa roikkua rakkaus kuin hantuuki naulassa. Silloin mietin että onko se niin selvää. Ei mennyt kauaakaan kun läksin siitä liitosta muksut mukana. Nyt olen ollut sinkkuna 25 vuotta (jotain muutaman vuoden seurusteluja on ollut), lapset aikuisia, hyvä asunto, terveys, kiva työ, ystäviä, taloudellinen tilanne ok. Reissailen ja nautin. Tämän parempaa arkea ja elämään en voisi toivoa. Sellaista tyyppiä ei vaan löydy, joka tekisi elämästäni vielä parempaa. Enkä tietenkään ala tätä eloa ja oloa huonontamaankaan.

Et taida olla penaalin terävin kärki...

Koska raha ja lapset. 

Koska lapset, ja suhteeni ei kuitenkaan ole varsinaisesti perseestä.

Olemme puolisoni kanssa hyviä ystäviä ja rakastamme molemmat lapsiamme erittäin paljon, joten perhe-elämä hänen kanssaan ei tunnu pahalta.

En osaa sanoa mitä tapahtuu sitten kun lapset muuttavat omilleen, ehkä jäämme yhteen koska yhdessä eläminen on helppoa, tai sitten eroamme koska kotona ei ole enää yhdistävää tärkeää tekijää.

Vaihtoehtoisesta, ehkä lasten muutettua elämäämme tulee intohimoa ja romantiikka, mene ja tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä mitä TODELLA haluaa. Toki lapsista ja taloudesta pitää huolehtia. Ja moni ongelma ratkeaa ihan sillä että itse menee vaikka terapiaan. Mutta jos oikeasti on vuodesta toiseen suhteessa jossa ei ole rakkautta, ei ole hyvä olla jne, niin todellakin on oman elämänsä roskiin heittämistä. lapset ovat tekosyy- ja lapset saavat mallin, että elämässä kuuluu valita pystyyn kuoleminen jonkun talon tms takia. Joten myös he kohtaavat todennäköisesti tuon saman omassa elämässään. Toinen vaihtoehto on antaa lapsilleen malli rohkeasta, itseään arvostavasta vanhemmasta. Tietenkään ei suinpäin pidä hypätä jonnekin ja tuhota lastensa kotia, vaan hoitaa käytännön asiat kuntoon. Mutta nämä jotka kitisee ettei voi elää ja rakastaa koska lapsi ja talo ja naapurien mielipiteet ja mariskoolit hyllyssä, eivät oikeasti haluakaan erota. Uhriutuminen on turvallinen tapa olla ottamatta vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, ja sen moni valitseekin. Omasta kokemksesta voin kertoa että eron jälkeen lapseni ovat muuttuneet paljon avoimemmiksi ja rennommiksi, ja he myös selvästi nauttivat siitä kun näkevät äitinsä olevan rakastunut ja rakastettu, ihan siinä kotiarjessakin. Löysin siis muutama vuosi eron jälkeen nykyisen kumppanini. Mut kukin tavallaan, tietty.

Aivan nappiin kirjoitettu! Miten voi laittaa ainoan elämänsä rakkauden edelle materian ja jonkun talon, just muiden mielipiteet ja kulissin. Mitä itsensä ja muiden huijaamista. Ja ei todellakaan ole lapsille hyväksi. Ehdottomasti samaa mieltä. Missä teidän itsearvostus? Vanhanaikaista ajatella että mies työ rahan pöytään kun naisella on siihen aivan yhtä hyvät mahdollisuudet.

Mun mieheni on sairastunut psyykkisesti ja välillä olen todella kovilla kaikenlaisten sekoilujen keskellä ja välillä oon saanu miettiä uskallanko asua samassa kodissa hänen kanssaan. Se mies kehen rakastuin monta monta vuotta sitten ja kuka oli alusta lähtien se ns. oikea on nykyään ihan eri persoona ja lääkityksien myötä ulkonäkökin tietysti muuttunut. Seksiä tai muuta läheisyyttä suhteessa ei ole ja lähinnä olen hoitajan ominaisuudessa 24/7. Toisaalta yritän vielä uskoa jonkinlaiseen paranemiseen, mutta realisti olen ja luulen etten entistä parisuhdetta saa enää koskaan takaisin. Lähinnä mietin, koska on se oikea hetki luovuttaa vaimona olemisen suhteen ja jatkaa omaa elämää. Toisaalta tiedän, että jos olisi käynyt toistepäin ei mieheni olisi minua kovin helpolla jättänyt omin päin selviytymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle parisuhteessa oleminen ei ole mikään itseisarvo. Pärjään oikein hyvin yksinkin, ja jos sitoudun olemaan jonkun ihmisen kanssa vapaaehtoisesti monta tuntia päivästäni, vuodesta toiseen, tuon suhteen on paras antaa ajalle ja vaivalle vastinetta. AP

Sinkku ja lapseton provosoi jo alusta alkaen. Hän on päätynyt siihen kuvitelmaan, että kaikki parisuhteessa ja erityisesti perheelliset ovat onnettomia :D Vain villi arvaukseni tästä keskustelun aloittajasta :D

Itse ymmärsin tuon niin, että hän haluaa parisuhteen tuovan elämään jotain lisäarvoa. Eli parisuhteen pitää olla sellainen, että siinä on mukavampaa olla kuin yksin. Jos se taas vetää elämää negatiiviseen suuntaan, ei siinä pidä roikkua.

Silloin kun olin onnettomassa liitossa, tapasin vanhan (isäni ikäisen) sukulaismiehen, joka sukujuhlissa näki meistä tilanteen. Hän sanoi, että teillä taitaa roikkua rakkaus kuin hantuuki naulassa. Silloin mietin että onko se niin selvää. Ei mennyt kauaakaan kun läksin siitä liitosta muksut mukana. Nyt olen ollut sinkkuna 25 vuotta (jotain muutaman vuoden seurusteluja on ollut), lapset aikuisia, hyvä asunto, terveys, kiva työ, ystäviä, taloudellinen tilanne ok. Reissailen ja nautin. Tämän parempaa arkea ja elämään en voisi toivoa. Sellaista tyyppiä ei vaan löydy, joka tekisi elämästäni vielä parempaa. Enkä tietenkään ala tätä eloa ja oloa huonontamaankaan.

Kuka EI haluisi että parisuhde tuo elämään lisäarvoa kun kyse on täysin vapaaehtoisesta asiasta, eikä kukaan tai mikään pakota olemaan yhdessä jos ei ole kiinnostusta. Sitä ajatellaan että lapsille on parasta vanhemmat yhdessä, mutta ei ne lapset niin tyhmiä ole ettei huomaa vanhempien kuivunutta kulissisuhdetta. Varmasti arvostavat vanhempiaan siitä mallista, että ovat uskaltaneet erota ja olla sellaisen ihmisen kanssa ketä rakastaa ja kenen kanssa viihtyy. Eihän se hyvää vanhemmuutta pois sulje. Mutta kaikki tyylillään, jos joku haluaa tuhlata elämänsä toisten mielipiteille ja kulissin ylläpitoon niin siitä vain, eihän se pilaa kuin oman elämänsä. Itse en tyydy "ihan hyvään" tai johonkin että eletään kämppiksinä vuodesta toiseen... Sen verran arvostan itseäni että ansaitsen enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on vain niin iso juttu elämässä, että sen pitäisi olla mieluinen. AP

Totta. Ja jos olisin nähnyt jostain kristallipallosta, että millaiseksi suhde muuttuu, niin en tietenkään olisi siihen ryhtynyt. Mutta ne lapset ja uudehko omakotitalo... Arki menee periaatteessa ihan ok, mutta olemme vaimon kanssa enemmänkin kämppiksiä. Kyllähän sitä välillä haaveilee intohimoisesta parisuhteesta, mutta täytyy keksiä jotain muuta tekemistä, niin helpottaa.

Miehillä tuntuu olevan vain tämä seksipuoli joka tökkii, muuten ihan ok suhteita. Mutta miksi sillä vaimolla tökkii se seksi? Voin ihan kokemuksesta sanoa, että kun huomaa, että miehelle vain se seksi on tärkeinta ja ei juurikaan haluta läheisyyttä muuten, kuin vain sitä seksiä ja sekin on vain sitä panemista, niin siinä kyllä halut vaimolta häviää. Kun jatkuvasti vain tuntee, että on miehen tyhjennysastia. Miehet halatkaa ja pussatkaa siellä arjessa ihan ilman mitään taka-ajatuksia ja jos se nainen vähän lämpeneekin, älkää heti olko housuissa.  Nainen ei monesti uskalla olla miehen lähellä edes, saatika, että olisi hellä, koska mies on heti naimassa. Ja väsymys on se mikä tehokkaasti vie halun.  Se joka sitä seksiä enemmän haluaa ja tarvitsee, joutuu tekemään sen eteen enemmän töitä= helliä sitä kumppania arjessa muutenkin, kuin vain silloin kun tekee sänkyyn mieli ja helliä sitä kumppania niin, ettei paista läpi, että tässä vähän lämmitän , että pääsen sitten housuihin.

Te pitkään intohimottomassa liitossa olleet; ettekö te koskaan ihastu ulkopuolisiin ihmisiin? Ja miten käsittelette asian? Itsestä tuntuu mahdottomalta ajatus että olisin naisen kanssa joka on enemmän kuin kaveri ja ihastuisin toiseen naiseen. Pakkohan se suhde olisi lopettaa!

Meillä kolmannen lapsen syntymä oli käännekohta. Mies ehdottomasti halusi kolmannen ja kun sattui tärppäämään todella helposti, niin vaan jäätiin tähän. Jotenkin sen jälkeen parisuhde jäi kaiken muun jalkoihin, lapset ja uran edistäminen meni edelle. En ainakaan itse vaan jaksanut panostaa, eikä ilmeisesti mieskään jaksanut. Kämppiksinä eletään.

Välillä on oikeasti pelottavaa kun tajuaa ettei meillä ole enää oikeen mitään muuta yhteistä kun lapset ja rahat. Mutta en jaksa ajatellakaan että lähtisin, aivan liian hankalaa. Ja ajatuskin että pitäisi aloittaa jonkun kanssa alusta, tosin en usko että edes ketään löytäisin, tuntuu ylivoimaiselta.

Yksi ongelma on talo, meidän ainoa omaisuus. Tätä ei taatusti saa myytyä, eikä kummallakaan ole varaa pitää tätä yksinään. Naapurissa on juuri sama tilanne, talo ollut myynnissä jo vuosia ja ero sen takia venynyt ja venynyt.

Jostain syystä nyt on lähipiirissä erobuumi ja paljon uusia, vastarakastuneita, pariskuntia. Hiukan kirpaisee ja miettii että mitäs jos itsekin. Mutta kyllä mä eniten haluaisin saada tähän parisuhteeseen kipinän takaisin, niin paljon hyvää historiaa takana, ihanat lapset, ollaan aika samanlaisia ihmisiä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä saan paljon tästä parisuhteesta. Ystävyyttä, kumppanuutta, turvaa, seuraa, ihanan isän ja isoisän lapsille.

Vaakakupissa on siis intohimoinen rakkaussuhde (jonka löytymisestä ei ole takeita) tai sopuisa ja mukava kumppanuussuhde.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on tietää omat parisuhdetarpeensa. Minulla on riittävästi ystäviä ja seuranpitäjiä, en halua lapsia enkä kaipaa kumppanuussuhdetta, joten tuollainen parisuhde ei ole edes vaihtoehto. Haluan romantiikkaa, syvällisiä keskusteluja, seksiä ja yhteistä hauskanpitoa, tai sitten olen mieluummin yksin. Muutakin saa mielellään olla, vaikka juuri sitä turvaa ja arjen jakamista, mutta noiden takia seurustelen. AP

Hah hah. Luin ensimmäisen sivun ap:n ajatuksia ja kuten yllä mainitsin niin arvasin sillä perustein millaisesta lapsettomasta sinkkuilijasta kyse. Ei kai tällaisen tyypin kanssa kannata ryhtyä parisuhdetta ruotimaan? Tällä ihmisellä ei ole mitään käsitystä perhe-elämästä. Täytyy kyllä ihmetellä kuinka aktiivisia nämä sinkut ja perheettömät/lapsettomat tällä sivustolla ovat :D Olispa karmeeta olla nelikymppisenä ap.

Minulla ei tosiaan ole erityistä kiinnostusta perhe-elämää kohtaan ja siksi olen voinut suhteiltani vaatia juuri noita mainitsemiani asioita: romantiikkaa, seksiä, syvällisiä keskusteluja ja yhteistä hauskanpitoa. Jos sinusta tämä kanta ei ole yhteensopiva perhe-elämän kanssa, se kertoo perhe-elämästä varmaan kaiken oleellisen. Moni onkin sanonut olevansa huonossa suhteessa lasten takia, ja se tuskin on provoilua.

Kuten edellä hyvin todettiin, parisuhteen täytyy kokonaisuutena arvioiden tuoda elämääni lisäarvoa. Joo, huonoja päiviä ja vaikeita viikkoja tulee kaikille, mutta väitän jokaisen tähän ketjuun kommentoineen kyllä tietävän sisimmässään, onko hänen parisuhteensa perusluonteeltaan antoisa ja tyydyttävä, jääkö viivan alle plussaa vai miinusta. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on vain niin iso juttu elämässä, että sen pitäisi olla mieluinen. AP

Totta. Ja jos olisin nähnyt jostain kristallipallosta, että millaiseksi suhde muuttuu, niin en tietenkään olisi siihen ryhtynyt. Mutta ne lapset ja uudehko omakotitalo... Arki menee periaatteessa ihan ok, mutta olemme vaimon kanssa enemmänkin kämppiksiä. Kyllähän sitä välillä haaveilee intohimoisesta parisuhteesta, mutta täytyy keksiä jotain muuta tekemistä, niin helpottaa.

Miehillä tuntuu olevan vain tämä seksipuoli joka tökkii, muuten ihan ok suhteita. Mutta miksi sillä vaimolla tökkii se seksi? Voin ihan kokemuksesta sanoa, että kun huomaa, että miehelle vain se seksi on tärkeinta ja ei juurikaan haluta läheisyyttä muuten, kuin vain sitä seksiä ja sekin on vain sitä panemista, niin siinä kyllä halut vaimolta häviää. Kun jatkuvasti vain tuntee, että on miehen tyhjennysastia. Miehet halatkaa ja pussatkaa siellä arjessa ihan ilman mitään taka-ajatuksia ja jos se nainen vähän lämpeneekin, älkää heti olko housuissa.  Nainen ei monesti uskalla olla miehen lähellä edes, saatika, että olisi hellä, koska mies on heti naimassa. Ja väsymys on se mikä tehokkaasti vie halun.  Se joka sitä seksiä enemmän haluaa ja tarvitsee, joutuu tekemään sen eteen enemmän töitä= helliä sitä kumppania arjessa muutenkin, kuin vain silloin kun tekee sänkyyn mieli ja helliä sitä kumppania niin, ettei paista läpi, että tässä vähän lämmitän , että pääsen sitten housuihin.

Tai sitten mieluummin ottaa kumppanin, jolle seksi on myös luonnollinen ja luonteva perustarve, ja joka haluaa päästä housuihisi siinä missä sinä hänen housuihinsa.

Vierailija kirjoitti:

-deittailu on tuskaa ja yli 30v lapsettomia naisia on erittäin vähän! En ole kiinnostunut elättämään toisen miehen lasta tai ainakin preemiot pitäisi olla melkoiset (tyyliin suihinotto ja ruoka pöydässä aina kun tulen töistä mallitasoiselta leskeltä)

-joutuisin palkkaamaan ajoittain lastenhoitajan

-en ehdi deittailla

-en saa apua mistään lastenhoitoon, uusi nainen tuskin auttaisi lapsen kanssa

-en tykkää ryypätä

-seksi voi taas loppua ja sittenkö taas nainen pihalle?

Oikeassa olet. Älä vaan eroa, ettei kukaan uusi saa tollasta miestä taakakseen. Kuulostat pystyyn kuolleelta.

Sinä odotat siis parisuhteelta niitä asioita, jotka ovat tärkeä osa suhteen alkua. On tutkittu, että alkuhuuma kestää keskimäärin 1,5 vuotta. Sen jälkeen tulee eriytymisen vaihe. Yhdessä erillisinä yksilöinä oleminen on se, mitä pitkä parisuhde voi olla.