Miksi olette epätyydyttävisssä parisuhteissa?

Koska sitten saisi olla jatkuvasti vaihtamassa suhdetta... Jokaiseen avioliittoon tulee ne epätyydyttävät kaudet jolloin muut asiat vievät huomion. Ja se on normaalia, että välillä eletään kuherrus kautta ja välillä on laimeaa.

On höpsöä kuvitella, että suhde pysyy aina alkuaikojen romanttisena ja intohimoisena.

Ap ei tuu koskaa saama pitkää suhdetta. Se on varma. Kovin epärealistinen tyyppi. Eli hyvä kun pärjäät itseksesi. Se on tulevaisuutesi joka suhde yrityksen jälkeen.

Tuskinpa kenenkään suhde on aina ja kaikilta osa-aluiltaan tyydyttävä. Hyvissäkin suhteissa tulee erilaisia kausia. Joskus seksi ei kiinnosta, joskus toista saa oikein patistella kotitöihin, joskus toisen naama ärsyttää aivan mahdottomasti.

Kun taas joskus peitto heiluu ahkeraan, on harmoniaa, lämpöä ja lempeä, ja töissäkään ei stressaa, niin toiselle jaksaa olla aina mukava.

Sellaista se on, elämä. Mutta jos koskaan ei ole kivaa, on se toki myös peiliin katsomisen paikka. Onko toinen vain puhdas mulq vai voisinko minä tehdä jotain toisin parantaakseni suhteen laatua?

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymiset kuuluu normaaliin elämään. Missä vaiheessa ap sitten eroaa? Ei kukaan lähde epätyydyttävään suhteeseen vaan se muuttuu sellaiseksi.

Ja pah. Epätoivoisena sinkkuna valitaan se epätyydyttävä suhde väärän kumppanin kanssa koska pakko olla joku. Lisäksi oletetaan että sen huonon kumppanin voi muuttaa paremmin itselle sopivaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä saan paljon tästä parisuhteesta. Ystävyyttä, kumppanuutta, turvaa, seuraa, ihanan isän ja isoisän lapsille.

Vaakakupissa on siis intohimoinen rakkaussuhde (jonka löytymisestä ei ole takeita) tai sopuisa ja mukava kumppanuussuhde.

Ei mulla ole paha olla, kaipaan vain välillä jotain enemmän. Toki tuo intohimon puute satuttaa varsinkin kun mies harventaa seksikertoja jatkuvasti. Tiedän olevani rakastettu mutta haluaisin olla suuren rakkauden ja intohimon kohde. Tiesin alussa jo minkälaisen suhteen saisin mieheni kanssa.

yli 20v yhdessä

No eihän tuo sitten mikään epätyydyttävä parisuhde ole! Ei ainakaan kuulosta sellaiselta... Itse ajattelen että epätyydyttävä = onneton koko ajan. Kyllä hyvissäkin suhteissa voi olla laimeita kausia! Itse erosin, kun olin monta vuotta enemmän onneton kuin onnellinen.  Mutta kyse oli kyllä paljon muusta kuin intohimon puuttesta, vaikka toki siitäkin. 

Siksi koska naisten silmissä ihmisarvo riippuu siitä "kelpaako" jollekin. Naisten laumasieluisuus ja ryhmäpaine korostaa tätä ja siksi pitää näyttää kelpaamistaan muille, vaikka itseä se vituttaisikin. Pääasia että muut näkee että kelpaa jollekin jq näin saa suuremman ihmisarvon.

Koska en jaksaisi aloittaa taas alusta jonkun toisen kanssa

En halua olla joka toinen viikko erossa lapsistani. Menettäisin puolet lasteni lapsuudesta. Olen miettinyt paljon tätä eroasiaa ja tähän päätökseen tullut. En myöskään haluaisi, että lapsilla olisi "uusi äiti".

Toihan on siis todella itsekästä olla ihmisen kanssa, jolla ei ole kanssanne hyvä olla. Koska jos olisi, hän tuskin ois muuttunut siksi idiootiksi, jota ette enää rakasta.

Voin eroperheen lapsena sanoa ainakin omalta kohdaltani, että olin paljon onnellisempi vanhempien erottua. Eron jälkeen muutimme huomattavasti pienempään taloon (mm teini-ikäisenä jaoin huoneen pikkusiskoni kanssa tai nukuin äidin kanssa olohuoneessa) ja ei ollut rahaa ostaa kaikkea mitä olisin halunnut. Mutta olin paljon onnellisempi.

Vanhemmat eivät erityisesti riidelleet ennen eroa, eikä ollut väkivaltaa, mutta rakkaus puuttui. Me lapset huomattiin se. Tuli just sellainen fiilis, että äiti ja isä on yhdessä vain meidän takia ja se tuntui paskalta. Syytin itseäni siitä, että äiti ei ollut onnellinen.

Vanhemmat erosi vuosi sitten ja ollaan nyt vuosi totuttelu uuteen elämään. Iso juttu äidille, monta kymmentä vuotta vanha parisuhde, mutta äiti on silminnähden onnellisempi nyt ja niin ollaan myös me lapset.

N16

Vierailija kirjoitti:

Ap ei tuu koskaa saama pitkää suhdetta. Se on varma. Kovin epärealistinen tyyppi. Eli hyvä kun pärjäät itseksesi. Se on tulevaisuutesi joka suhde yrityksen jälkeen.

Mitä sitten? Mikä itseisarvo pitkällä suhteella on? Minä ajattelisin, että se, että se on parempi, kuin lyhyet suhteet. Mutta jos juuri niin ei ole, niin sitten?

Vierailija kirjoitti:

En halua olla joka toinen viikko erossa lapsistani. Menettäisin puolet lasteni lapsuudesta. Olen miettinyt paljon tätä eroasiaa ja tähän päätökseen tullut. En myöskään haluaisi, että lapsilla olisi "uusi äiti".

Tämä. Itse en osannut ajatella ennen eroa, miten iso juttu tuo viikko-viikkosysteemi on. Nyt kaksi vuotta eron jälkeen tuntuu, etten tunne enää lapsiani kunnolla. Säälittää myös katsoa, kun lapset lähtevät reput selässä. Heillä ei ole enää kotia, vaan he ovat "äidillä" ja "isällä" omien sanojensa mukaan. En olisi eronnut, jos olisin tiennyt, miten raskasta tämä on.

Vierailija kirjoitti:

Voin eroperheen lapsena sanoa ainakin omalta kohdaltani, että olin paljon onnellisempi vanhempien erottua. Eron jälkeen muutimme huomattavasti pienempään taloon (mm teini-ikäisenä jaoin huoneen pikkusiskoni kanssa tai nukuin äidin kanssa olohuoneessa) ja ei ollut rahaa ostaa kaikkea mitä olisin halunnut. Mutta olin paljon onnellisempi.

Vanhemmat eivät erityisesti riidelleet ennen eroa, eikä ollut väkivaltaa, mutta rakkaus puuttui. Me lapset huomattiin se. Tuli just sellainen fiilis, että äiti ja isä on yhdessä vain meidän takia ja se tuntui paskalta. Syytin itseäni siitä, että äiti ei ollut onnellinen.

Vanhemmat erosi vuosi sitten ja ollaan nyt vuosi totuttelu uuteen elämään. Iso juttu äidille, monta kymmentä vuotta vanha parisuhde, mutta äiti on silminnähden onnellisempi nyt ja niin ollaan myös me lapset.

N16

Minulla vastaava kokemus. En tuntenut että olisivat meidän lasten takia yhdessä, joskus eron jälkeen isältäni kysyin ja hän sanoi sen saman tottumuksen mitä moni täällä.

Mutta kuinka kuvailisin sitä mitä lapsuudenkotini oli? Olen alkanut ymmärtää asioista vasta nyt aikuisena kun näen miten olen tunnepuolella kasvanut jotenkin kieroon vaikka olen aina luullut olevani empaattinen ja lämmin ihminen .

Meidän perheessä ei ollut rakkautta kai koskaan koska kukaan perheen lapsista ei sellaista osaa näyttää, siellä ei halata tai kehuttu vaan vanhemmat kyräilivät toisiaan mikä me lapset myös opimme. Koskaan ei tehty mitään koko perheen voimin ja olimme jotenkin hajallaan vaikka olimme samassa asunnossa. Minä olin isän lapsi, nuorin oli äidin ja vanhin jäi oman onnensa nojaan.

Erossa sama jako eli minä jäin isälle, nuorin äidille ja vanhin muutti omilleen. Jälkeen päin olen kaikkien kanssa jossain vaiheessa keskutellut siitä miten helpottunut ja levyt olo muutoksesta tuli, siis myös meille lapsille. Emme kai edes tajunneet miten panostava ja kylmä se entinen koti meille kaikille oli.

Nyt minä opettelen halaamaan omia lapsiani ja näyttämään heille sekä puolisolleni että rakastan heitä. Ei kaikki lapset mene rikki siitä ettei lapsuuden kodissa ole rakkautta mutta älkää hyvät ihmiset pitäkö itsestään selvänä että ydinperhe on aina ainoa oikea ratkaisu lapsille.

N28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun päähäni ei mahdu, miksi olisin vuosikausia suhteessa, josta en saa mitään irti. Puhumattakaan, että harkitsisin avioliittoa tällaisen ihmisen kanssa. Does not compute. Minä haluan suhteelta intohimoa, romantiikkaa, seksiä, välittämistä, yhteistä laatuaikaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tällä palstalla moni nainen ei saa mitään näistä? Miksi?

No ei saa moni mieskään kaikkea mitä haluaa. Seksi on meillä melkoinen harvinaisuus nykyisin ja vaimo suhtautuu siihen kuten kotitöihin, eli vaikka ei kiinnosta niin pakkohan sitä on joskus tehdä. Olkoon, selviän pornolla ja omalla kädellä luonnollisista tarpeistani. Naisilla on sellainen periaate että miehen pitää ansaita seksi, joten ei kiinnosta pätkääkään alkaa lämmittelemään jotain uutta naista parisuhteeseen, ei oikeasti ole sen vaivan arvoista. Joten koska nykyinen on luotettava täysjärkinen kumppani ja olemme melkein kaikissa asioissa joksenkin samolla linjoilla, niin elellään tässä sitten muuten vain ystävinä, vaikka intohimo on yksipuolista ja minäkin olen sen tukahduttanut, ehkä se siitä sammuu kokonaan ja lakkaa vaivaamasta mieltä.

t. Mies

Minä antaisin kyllä seksiä miehelleni jos hän antaisi minun nukkua, mutta kun ei, ja koko ajan pitää olla viihdyttämässä, niin lopulta väsyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole mitään muuta syytä kuin lapset. On asuntolainaa ja kiva talo, mutta ei ne merkkaa niin paljoa, että jäisin tähän suhteeseen, jos lapsia ei olisi.

Olen ihan täysin vain siksi, kun lapset nauttii koko perheen yhdessä tekemisestä. He rakastavat sitä, kun katsotaan koko perheen kanssa elokuva/tv-sarjan jakso ja syödään samalla herkkuja, ja kun käydään koko perheellä lomamatkalla, mökillä, mummoloissa, kesällä jätskillä kaupungilla jne. jne. Tai kun ihan vain haravoidaan kaikki yhdessä omaa pihaa.

Ei mun sydän kestä viedä heiltä niitä iloja. Minä kyllä jaksan kitua tässä kuolleessa liitossa kunhan lapset ovat onnellisia. Ja nyt he ovat, joten olen tässä.

Vanhempien parisuhde on lasten koti.

Siinä sitten lapset käsittelevät omissa parisuhteissaan noita vanhemmiltaan opittuja vääristyneitä, tunteettomia parisuhdemalleja. Tunnetasolla teet hallaa lapsille noin, halusit tai et.

Juuri näin. Vanhempani tekivät meille lapsille karhunpalveluksen pysymällä yhdessä, vaikka rakkaus oli kuollut jo aikoja sitten. Jo ala-asteikäisenä toivoin heidän eroavan ja etsivän itselleen kumppanit, joilta saisivat hellyyttä ja läheisyyttä. Valitettavasti ovat edelleen yhdessä ja elelevät kuin kaverit.

Omaan rakkauselämääni näin huono parisuhdemalli vaikutti tietenkin negatiivisesti. Saamani parisuhteen malli oli tunnekylmä ja seksi oli siinä kaupankäyntiväline. Tällaisen mallin omaava ei tietenkään hakeudu järkeviin parisuhteisiin, vaan tiedostamattamaan samantyylisiin kuin vanhempansa ja toteuttaa niissä jo lapsena oppimiaan malleja. Vasta nykyisen mieheni tavattuani minulle valkeni, kuinka eri tavalla asiat voivat olla.

Täysin ohis mutku huomasin et jotkuu on lapsien takia yhessä ni näin eroperheen lapsena voin kertoo et mä ja mun sisko oltiin ihan tosi tyytyväisiä kun mei vanhemmat eros. Jos tunnelma on kotona huono, sen aistii kaikki!

Kaikki oli onnellisempia eron jälkeen.

Ap:n kysymykseen vastaan, että suhde muuttuu vuosien mittaan, ei se pysy samana, opit tuntemaan kumppanisi läpikotaisinkin vasta noin neljän vuoden jälkeen.. tai jos koskaan?

Niin ne vuodet vierii! Alusta asti tiesin mihin lähden, mies ei puhu, ei kosketa, mutta haluaa, että hänelle puhutaan ja häntä kosketaan ja usein. Olen antavana osana joka asiassa. Minä hoidan puhumiset, mnemiset, tekemisest.....

Raja kulkee siinä, että en pidä yhteyttä hänen sukulaisiin kun ei kerran pidä itsekkään. Olen melko yksin tässä kahden liitossa. Monta kertaa olen miettinyt lähtöä ja joku päivä vielä lähdenkin etten muutu katkeraksi. Olen menettämässä elämän iloa.

Vierailija kirjoitti:

Siksi koska naisten silmissä ihmisarvo riippuu siitä "kelpaako" jollekin. Naisten laumasieluisuus ja ryhmäpaine korostaa tätä ja siksi pitää näyttää kelpaamistaan muille, vaikka itseä se vituttaisikin. Pääasia että muut näkee että kelpaa jollekin jq näin saa suuremman ihmisarvon.

Näin ajattelevalla on kyllä sitten todella huono itsetunto.... itseäni ei oo kyllä pahemmin tuollaiset vaivanneet. Nim. Yksin parempi kuin huonossa seurassa/suhteessa.

Jokainen voi omalla kantillaan mielestäni ajatella asiaa näin. Kun menet tänään kotiin.sinne ei täydelliseen suhteeseen. Kysy itseltäsi että miksi se on ei täydellinen? Voitko SINÄ vaikuttaa siihen. Tottakai voit. Itse tiedän sen,että vaikka siellä kotona odottaa välillä hurjistunut rouva, tai apaattisen oloinen vaimo, niin tiedän että tuon ihmisen kanssa haluan matkaani taittaa. Tiedän ne viat hänessä,jotka olen vuosien saatossa oppinut. Ja hyväksyn ne.

Kaikissa suhteissa tulee ylämäkiä. Jopa kavereiden kanssa. On eri asia vaan luovuttaa, kun jatkaa yrittämistä. Itse en ole luovuttanut. Alle 10 vuoden kriisiä pukkaa, ja kaikki ei olekaan ruusuja.

Mutta tiedän että olemme selvinneet pahemmastakin. Ja yritämme molemmat korjata tilanteen. Aina se toinen ei välttämättä ole täysillä mukana, tai itse et ole. Mutta se tulee kyllä sieltä, jos molemmat sitä yrittää. Kun on jotain hyvää saanut rakennettua.

Miksi se pitäisi kaataa ensimmäisessä vaiheessa kun on vaikeaa?

Tulen jatkossakin panostamaan vaimooni. Niinkun luvattu. Myötä - ja vastoinkäymisissä. Nyt ja aina

Vierailija kirjoitti:

Täysin ohis mutku huomasin et jotkuu on lapsien takia yhessä ni näin eroperheen lapsena voin kertoo et mä ja mun sisko oltiin ihan tosi tyytyväisiä kun mei vanhemmat eros. Jos tunnelma on kotona huono, sen aistii kaikki!

Kaikki oli onnellisempia eron jälkeen.

Voin allekirjoittaa tämän täysin. Vaikka vanhemmillani ei ollutkaan mitään hirveitä riitoja niin kyllä lapset aistivat sen kireän ilmapiirin ja vanhempien huonot välit ja toisen kunnioituksen ja hyväksynnän puutteen. Toivoin ensimmäisen kerran vanhempieni eroavan, kun olin 10-vuotias, mutta ero tapahtui vasta 9 vuotta myöhemmin.