Lue keskustelun säännöt.
Miksi olette epätyydyttävisssä parisuhteissa?
Minun päähäni ei mahdu, miksi olisin vuosikausia suhteessa, josta en saa mitään irti. Puhumattakaan, että harkitsisin avioliittoa tällaisen ihmisen kanssa. Does not compute. Minä haluan suhteelta intohimoa, romantiikkaa, seksiä, välittämistä, yhteistä laatuaikaa ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tällä palstalla moni nainen ei saa mitään näistä? Miksi?
Kommentit (259)
Vierailija kirjoitti:
-deittailu on tuskaa ja yli 30v lapsettomia naisia on erittäin vähän! En ole kiinnostunut elättämään toisen miehen lasta tai ainakin preemiot pitäisi olla melkoiset (tyyliin suihinotto ja ruoka pöydässä aina kun tulen töistä mallitasoiselta leskeltä)
-joutuisin palkkaamaan ajoittain lastenhoitajan
-en ehdi deittailla
-en saa apua mistään lastenhoitoon, uusi nainen tuskin auttaisi lapsen kanssa
-en tykkää ryypätä
-seksi voi taas loppua ja sittenkö taas nainen pihalle?
Taitaa olla itse aiheutettu ahdinko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joo. Ei ole/ ollut valinnan varaa.
Pöndellä asuvana piti tyytyä naiseen minkä sain muuttamaan tänne.
Olen melko hyvin menestyvä, työlistän kymmeniä, urheilullinen, myös hyvä tapanen.
Nuoruuden tuhlasin uraan, eka ja ainoa suhde alko vasta 30 vuotiaana. Yritin löytää vuosia.
Ei se vaan ole niin helppoa saada ketään kun joudut asumaan pöndellä.
Vierailija kirjoitti:
No joo. Ei ole/ ollut valinnan varaa.
Pöndellä asuvana piti tyytyä naiseen minkä sain muuttamaan tänne.
Olen melko hyvin menestyvä, työlistän kymmeniä, urheilullinen, myös hyvä tapanen.
Nuoruuden tuhlasin uraan, eka ja ainoa suhde alko vasta 30 vuotiaana. Yritin löytää vuosia.
Ei se vaan ole niin helppoa saada ketään kun joudut asumaan pöndellä.
Jos olisit kokenut ton merkitykselliseksi niin olisit voinut muuttaa pois sieltä pöndeltä vai onko kyseessä sukutila tms.?
Itse olen 26 v ja 7 vuotta naimisissa, 10 yhdessä. Meidän suhteessa intohimo on säilynyt ja on ihanaa kun oma mies katsoo joskus vieläkin minua samalla ilmeellä kuin sillon 16 veenä :) Meistä on tullut parhaat kaverit mutta samalla romanttisuus on säilynyt ja rakkaus syventynyt niin, ettei osattaisi varmaan edes olla enää muiden kanssa. ei siinnä koska ei kyllä halutakaan! Ymmärrän kyllä kysymyksen sillä tätä olen itsekin ihmetellyt, on kavereita jotka tuntuu olevan suhteessa vain sen takia että on suhde?!? Siinäkö sitten on onnellinen kun on rakennettu tällainen kulissi? Totuus on se että tuhlaavat toistensa aikaa, sillä kumpikin vois löytää oikeasti onnelliset suhteet! :o
Hmm, kovasti täällä puhutaan että suhteissa tulee huonoja aikoja mutta täytyy jaksaa yrittää. Itse aattelen niin että oikean ihmisen kanssa ei kovin vaikeita aikoja tule, eikä tarvi väkisin yrittää saada suhdetta toimimaan. Olen siis itse seurustellut (nykyään avioliitossa) kohta 15 vuotta ja eipä meillä ole jäärin vaikeita aikoja ollut? :D Pidetty koko ajan kipinä yllä romanttisilla teoilla, esim yhteisillä matkoilla. Seksi on yhä älyttömän hyvää enkä pysty vieläkään pitämään näppejäni erossa siitä toisesta puoliskosta :o Rakastan vaimoani enemmän kuin koskaan ja tiiän että yhessä vedetään loppuun asti. Kannattaisi ehkä miettiä onko suhde yrittämisen arvoinen, jos näitä vaikeita ''vaiheita'' tulee useinkin tai kestää kauan yms. Ei ole aina yrittämisen arvoista, varsinkin kun löytää sen suhteen jossa ei tarvi olla yrittämässä mitään, se on nimittäin mahdollista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täydellistä suhdetta olemassa? Missä kohti pitää sitten lähteä pois? Katsella kuukausi vai vuosi?
Kuukaudessa tai kahdessa saa ainakin selville sen, onko suhde korjattavissa ja onko suhteen toinen osapuoli sitoutunut tekemään muutoksia, jotta tarpeisiisi vastataan riittävällä tavalla. Aika usein taitaa käydä niin, että toisen mielestä mitään ei tarvitse muuttaa, ja silloinhan mikään ei myöskään tule muuttumaan. AP
Kovin armoton olet.
On totta, että mikään ei muutu, ellei osapuolet halua. Mutta on armotonta ja yksioikoista antaa ihmiselle vain 1 kk aikaa.
No ei kyllä ole. Jos käymme keskustelun, jossa kerron selvästi ja avoimesti, mitä ongelnallista olen huomannut, miltä suhde minusta tuntuu, mitä tarvitsen suhteelta ja mitä toivon toisen tekevän, kuukausi on enemmän kuin riittävästi aikaa sen toisen päättää, haluaako hän tehdä asialle jotakin vai ei, ja ottaa ensimmäinen askel. Jos ihmisen täytyy tuota kauemmin miettiä, onko suhde edes kehittämisen arvoinen, en halua olla enää hänen kanssaan. AP
Vierailija kirjoitti:
Koska en usko, että avioliitto on mikään loputon romanttinen, seksipitoinen, hauska juttu.
Siinä tapauksessa se ei myöskään sitä ole. Tämä on itsensä toteuttava ennustus. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Amen kirjoitti:
Hmm, kovasti täällä puhutaan että suhteissa tulee huonoja aikoja mutta täytyy jaksaa yrittää. Itse aattelen niin että oikean ihmisen kanssa ei kovin vaikeita aikoja tule, eikä tarvi väkisin yrittää saada suhdetta toimimaan. Olen siis itse seurustellut (nykyään avioliitossa) kohta 15 vuotta ja eipä meillä ole jäärin vaikeita aikoja ollut? :D Pidetty koko ajan kipinä yllä romanttisilla teoilla, esim yhteisillä matkoilla. Seksi on yhä älyttömän hyvää enkä pysty vieläkään pitämään näppejäni erossa siitä toisesta puoliskosta :o Rakastan vaimoani enemmän kuin koskaan ja tiiän että yhessä vedetään loppuun asti. Kannattaisi ehkä miettiä onko suhde yrittämisen arvoinen, jos näitä vaikeita ''vaiheita'' tulee useinkin tai kestää kauan yms. Ei ole aina yrittämisen arvoista, varsinkin kun löytää sen suhteen jossa ei tarvi olla yrittämässä mitään, se on nimittäin mahdollista!
kaikki ei arvosta helppoutta yhtälailla. Me ollaan miehen kans molemmat kestävyysliikkujia, jotkut nauttii oudosti niistä tuntien lenkeistä räntäsateessakin. Välillä ollaan jatkuvasti kränällä kun niin monissa muissa asioissa ollaan erilaisia, silti enpä keksi toista ihmistä joka tuntisi ja ymmärtäisi mua yhtä hyvin kun puolisoni, ja sama toisinkin. Ja kun elämä on tuonut eteen ihan oikeita ongelmiakin, ei ole tarvinnut pelätä että toinen jättää ne yksin hoitamaan kun ei vaan oo kivaa. Kaikkien eteen tulee joskus pahaa, sairauksia, onnettomuutta, hometaloja mitä itse kullekin. Hienoa jos siinäkin pysyy suhde helppona, mutta jotkut meistä arvostaa sitäkin et se suhde vaan pysyy.
En ole maatalous alalla. Muutto vaatisi alan vaihtoa ja yrityksen myyntiä. Siihen vielä talon myynnit, josta ei saa omia pois näillä euduilla.
Yritykseni kautta mulla on kaikenlaista omaisuutta, kuten halleja, koneita, hehtaarien kokosia ja pinnoitettuja käsittelyalueita. Karkeesti näissä on jo 2-3 milliä rahaa kiinni, siihen vielä yritystoimen js varaston arvot päälle. Velkaa nolla, jos möisin pankki arvio hinnan pyörivän vähintään 6 millissä
Usein mietin valintoja että teinkö oikein, kun valitsin työt ja kotiseudun, opiskelun ja muuton sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole maatalous alalla. Muutto vaatisi alan vaihtoa ja yrityksen myyntiä. Siihen vielä talon myynnit, josta ei saa omia pois näillä euduilla.
Yritykseni kautta mulla on kaikenlaista omaisuutta, kuten halleja, koneita, hehtaarien kokosia ja pinnoitettuja käsittelyalueita. Karkeesti näissä on jo 2-3 milliä rahaa kiinni, siihen vielä yritystoimen js varaston arvot päälle. Velkaa nolla, jos möisin pankki arvio hinnan pyörivän vähintään 6 millissäUsein mietin valintoja että teinkö oikein, kun valitsin työt ja kotiseudun, opiskelun ja muuton sijaan.
Vastasin siihen kun kysyttiin miksi en muuta ja tyydyin naiseen vain koska muutti
Mä en kyllä ikinä voisi elää sellaisessa suhteessa jossa ei ole intohimoa. Elämä on liian lyhyt sellaiseen
T. 43v, pari lasta ja hyvillä mielin ilman parisuhdetta lasten isästä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihminen on missään mikä on epätyydyttävää juuri sillä hetkellä? Äitiys on monesti epätyydyttävää, varsinkin nyt kun lapsi on teini. Hyväksyn tyytymättömyyden, koska elämä ei ole sekunnissa elämistä, vaan on olemassa myös aikaa ennen, ja jälkeen. Työni on monesti epätydyttävää, mutta en irtisanoudu sillä sekunnilla kun se ajatus hiipii päähäni. Miksi en? No siksi, että työ voi olla seuraavalla viikolla taas hyvin mielekästä. Lenkilä käyminen vituttaaa tosi usein. Ja ei, niilläkään kerroilla ei ole järkevää tulevaisuuden kannalta jättää menemättä, sillä se palvelee myöhempää elämää. Nykyajan pullamössösukupolvelle pitäisi ruokakin pureskella valmiiksi, ja erota ekasta mieliteosta. Tällä tyylillä vain ei tule koskaan tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Kun ei kykene olemaan epätäydellisessä tilanteessa onnellinen, niin tulee jatkuvasti haluttua muutosta, ja toivottua että elämä paranee, koska onnellinen elämähän on tokkiinsa kiinni siitä että saanko joka hetkellä täyden tyydytyksen parisuhteesta, työstä vanhemmuudesta jne.
Olen yksinäinen, siis ei yhtään ystävyyssuhteita enää, joten jäin roikkumaan infantiilin ja koppavan miehen kanssa parisuhteeseen. Seksiä ei ole, käydään kuitenkin yhdessä lomilla ja tapahtumissa. Kanssakäyminen on muodollista ja etäistä. Ei jaksa enää edes riidellä, kun on muutenkin voimat vähissä. Jotenkin ihan lamaantunut sitä on henkisesti, kaipa mulla joku masennus on jo iskenyt. Mies on vähän "erikoinen", ja aikaansaamaton, joten eipä ole sekään mihinkään tästä lähdössä, vaikka varmasti sille ihan yhtä epätyydyttävää kuin itselleni. Tunnelukkoisia ollaan molemmat, ja tuntuu että patoutuu vaan yhä pahemmin. Pelottaa mitä käy, kun joku päivä räjähtää vuosien patoumat..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihminen on missään mikä on epätyydyttävää juuri sillä hetkellä? Äitiys on monesti epätyydyttävää, varsinkin nyt kun lapsi on teini. Hyväksyn tyytymättömyyden, koska elämä ei ole sekunnissa elämistä, vaan on olemassa myös aikaa ennen, ja jälkeen. Työni on monesti epätydyttävää, mutta en irtisanoudu sillä sekunnilla kun se ajatus hiipii päähäni. Miksi en? No siksi, että työ voi olla seuraavalla viikolla taas hyvin mielekästä. Lenkilä käyminen vituttaaa tosi usein. Ja ei, niilläkään kerroilla ei ole järkevää tulevaisuuden kannalta jättää menemättä, sillä se palvelee myöhempää elämää. Nykyajan pullamössösukupolvelle pitäisi ruokakin pureskella valmiiksi, ja erota ekasta mieliteosta. Tällä tyylillä vain ei tule koskaan tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Kun ei kykene olemaan epätäydellisessä tilanteessa onnellinen, niin tulee jatkuvasti haluttua muutosta, ja toivottua että elämä paranee, koska onnellinen elämähän on tokkiinsa kiinni siitä että saanko joka hetkellä täyden tyydytyksen parisuhteesta, työstä vanhemmuudesta jne.
Tämä on aivan loistavasti kirjoitettu! Jos kokoajan metsästää niitä huippuhetkiä ja kokemuksia, jää elämättä suuri osa elämästä.
Olin hyvinkin epätyydyttävässä suhteessa useita vuosia. Ajattelin, että sisulla selvitään, lupasin rakastaa ja että elämäähän tämä on. Ei aina voi olla hauskaa ja ruusuilla tanssimista.
Miehen muuttuessa väkivaltaiseksi aloin harkita eroa ja miettiä elämääni tarkemmin.
Pelkäsin olevani väärässä ja ympäristön reaktioita. Onneksi löysin rohkeutta lähteä, se kannatti!
Nykyinen suhde on juurikin sitä, mitä haluan ja tarvitsen ollakseni - ja tehdäkseni toisen - onnelliseksi.
Näitä lukiessa olen ehkä sittenkin ihan tyytyväinen, että olen sinkku, joka on niistä huonoista suhteista kuitenkin päässyt eroon, vaikka niitäkin säätöjä aina katsellut liian pitkään.
Mutta minua kiinnostaisi tietää, kun usein omat suhteeni kosahtavat siihen, että minä haluan keskustella ongelmista (ja muustakin) ja toinen taas mieltää puhumisen ongelmaksi, niin alistutteko te sitten näissä epätyydyttävissä parisuhteissanne vain tähän, ettei puhuta? Olen hämmentynyt siitä, miten tähän tulisi reagoida. Ketään ei voi pakottaa puhumaan, mutta jos oikeasti vaan pitäisi puhua, niin itselleni ei ole ikinä selvinnyt, millä se yhteisymmärrys sitten löydetään. Siksi toiseksi olen maailman paskin vain toteamaan, että jaa, no ei me sitten puhuta, kun sä sanot niin, vaan edes yritän palata asiaan uudestaan. Toki huonolla menestyksellä.
Aika aikaa jne. Itse elin nuoruuteni keski-ikään asti suhteessa jossa meitä yhdisti kunnianhimo, opiskelukaveruus ja samanlaiset harrastukset. Kun jäätiin suhteeseen ja tehtiin lapset niin pitkään kaikki pyöri lasten ympärillä. Kun lapset kasvoivat oli pakko katsoa myös sitä parisuhteen tilaa. Yhteinen oli hävinnyt, jäljellä kaksi toisistaan vieraantunutta, entisen arvostuksen sijaan toisiaan halveksivaa ihmistä. Näin vain kävi, se yhteinen ei kantanut enää keski-iässä ja eroavaisuudet hiersivät koko ajan enemmän. Erottiin. Löysin myöhemmin itselleni hyvin sopivan kumppanin jonka kanssa olemme hyvin onnellisia yhdessä, juuri odottelen häntä kotiin työmatkalta.
Olisinko ollut onnellisempi jos olisin tavannut nuorena nykyisen kumppanini? Todennäköisesti en, silloin olin eri ihminen ja niin oli hänkin. Olisimme tehneet samat virheet kuin molemmat teki nuoruuden liitoissa ja olisimme sopineet kehnommin yhteen silloin kun mitä sovimme silloisten kumppaniemme kanssa. Ihmiset vaan muuttuvat, prioriteetit muuttuvat, tarpeet ovat erilaiset. Tavallaan surullista, että hyvin harvoilla elinikäiset liitot enää onnistuvat, toisaalta lohdullista, että voi saada vielä uuden mahdollisuuden, uuden suhteen jossa haluaa välttää ne kuopat johon aiemmin kaatui ja osaa olla onnellinen toimivasta suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Ollaan työn ja lapsen takia naimisissa. Alkuun se oli työpaikkaromanssi, mutta naimisiin mennessämme emme tosiaankaan tunteneet toisiamme... miehen luonteenpiirteet ovat osoittautuneet aika turhauttaviksi ja itsekkäiksi. Niin että järkiavioliitto. Tuttuus, tottumus, työ, yhteinen lapsi ja kaikkeen tähän kietoutuva tietynlainen kiintymys estää eron. Mutta siis mitään rakkautta (ainakaan mun puoleltani) tai fyysistä kanssakäymistä ei ole.
No ennen pitkää se fyysinen kanssakäyminen löytyy suhteen ulkopuolelta..
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihminen on missään mikä on epätyydyttävää juuri sillä hetkellä? Äitiys on monesti epätyydyttävää, varsinkin nyt kun lapsi on teini. Hyväksyn tyytymättömyyden, koska elämä ei ole sekunnissa elämistä, vaan on olemassa myös aikaa ennen, ja jälkeen. Työni on monesti epätydyttävää, mutta en irtisanoudu sillä sekunnilla kun se ajatus hiipii päähäni. Miksi en? No siksi, että työ voi olla seuraavalla viikolla taas hyvin mielekästä. Lenkilä käyminen vituttaaa tosi usein. Ja ei, niilläkään kerroilla ei ole järkevää tulevaisuuden kannalta jättää menemättä, sillä se palvelee myöhempää elämää. Nykyajan pullamössösukupolvelle pitäisi ruokakin pureskella valmiiksi, ja erota ekasta mieliteosta. Tällä tyylillä vain ei tule koskaan tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Kun ei kykene olemaan epätäydellisessä tilanteessa onnellinen, niin tulee jatkuvasti haluttua muutosta, ja toivottua että elämä paranee, koska onnellinen elämähän on tokkiinsa kiinni siitä että saanko joka hetkellä täyden tyydytyksen parisuhteesta, työstä vanhemmuudesta jne.
Tämä!
Jännä etten itse osaa ajatella noin, että menetän lapseni lapsuudesta jotain, vaikka emme jatkuvasti näekään. Mutta itse nautinkin paljon myös siitä omasta ajasta ja vapaudesta kuin olla kahlittuna huonoon liittoon. Ja kait poikkeus olen muutenkin, kun suhde ex-mieheen on hyvä ja vaihdetaan lapsea koskevia kuulumisia (kuvat, videot) silloinkin, kun on toisen hoitoviikko. Ja tuntuu että vastuu arjessa nyt todella jakaantuu tasapuolisesti. Tiedän toki, että kaikilla ei näin ole ja siksi osaankin arvostaa omaa tilannettani sen suhteen.