Lue keskustelun säännöt.
Masentunut (diagnosoidut) - kerro päivästäsi
01.10.2017 |
Mitä olet tänään tehnyt ja millaisissa fiiliksissä?
Onko sinulla minkäasteinen masennus?
Kommentit (283)
Vierailija kirjoitti:
Mies lähti töihin ja heräsin siihen, kello oli 5.15. Mies sanoi minulle että "koettaisit ees vähän siivota ja vie vaikka matot ulos". Join teetä, otin lääkkeet ja purin sohvalla kynsiäni kunnes lapset heräsivät klo 7 ja aloin laittaa aamupalaa pöytään. Juustoa, kurkkua, paprikaa leivän päälle, yritän huolehtia että lapset edes syövät terveellisesti kun itse pysyn pystyssä teen ja suklaan voimin. Saatoin lapset taksiin ja viskasin eteisen maton kuistin kaiteelle, menin hakemaan vaatekaapiin piilottamani suklaalevyn ja keitin lisää teetä. Saksin otsahiuksiani pois silmiltä. Sitten alkoi ahdistaa ja tuli paniikki. Alkoi taas tuntua, että talossa on joku tai jokin ja minun on paettava. Nyt istun pyjama päällä autossa, syön suklaata ja pelkään. Ei ole ketään kelle soittaa, ystävillä on omat elämänsä ja mies ja äitini vain haukkuisivat hulluksi . Oli virhe muuttaa ok-taloon näin syrjään, epäilen keskivaikean masennukseni muuttuneen vakavaksi ja sitten on vielä nämä pelkotilat!
Voi rakas
Mulla on alkanut kanssa tulemaan tuollaisia pelkotiloja, tai pakkoajatuksia tai mitä lie ovatkaan. Niitä on kolmenlaisia, mutta eivät noin rajoittavia kuin sinulla. Ne vaan on (yksitellen, tietyissä tilanteissa) mun päässä ajatuksena jota en saa pois.
Halaisin jos voisin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heräsin 07.15 ja siitä lähtien olen istunut tässä sohvalla samassa asennossa.
Vierailija kirjoitti:
Mies lähti töihin ja heräsin siihen, kello oli 5.15. Mies sanoi minulle että "koettaisit ees vähän siivota ja vie vaikka matot ulos". Join teetä, otin lääkkeet ja purin sohvalla kynsiäni kunnes lapset heräsivät klo 7 ja aloin laittaa aamupalaa pöytään. Juustoa, kurkkua, paprikaa leivän päälle, yritän huolehtia että lapset edes syövät terveellisesti kun itse pysyn pystyssä teen ja suklaan voimin. Saatoin lapset taksiin ja viskasin eteisen maton kuistin kaiteelle, menin hakemaan vaatekaapiin piilottamani suklaalevyn ja keitin lisää teetä. Saksin otsahiuksiani pois silmiltä. Sitten alkoi ahdistaa ja tuli paniikki. Alkoi taas tuntua, että talossa on joku tai jokin ja minun on paettava. Nyt istun pyjama päällä autossa, syön suklaata ja pelkään. Ei ole ketään kelle soittaa, ystävillä on omat elämänsä ja mies ja äitini vain haukkuisivat hulluksi . Oli virhe muuttaa ok-taloon näin syrjään, epäilen keskivaikean masennukseni muuttuneen vakavaksi ja sitten on vielä nämä pelkotilat!
MInulla alkoi myös esiintyä tuollaista kun muutimme rivitaloon. Aina kun olin yksin kotona, erityisesti aamusin ja tein ulos lähtöä iski tunne että "jokin "syöksyy just nyt portaat alas kimppuuni, säntäsin sydän kurkussa ja kengät kainalossa ulos ja jätin valot eteiseen. Kerran sitten riitti, pakotin itseni seisomaan tuulikaapissa avaamatta ulko-ovea ja sanoin että "anna tulla sitte".Tunne "pyöri" hetken päällä ja katosi.
SINUA EI UHKAA MIKÄÄN TODELLINEN. Jos aaveita on, eivät ne niskaan hypi. Jos pystyt.. yritä kirjaimellisesti kohdata se pelon tunne.
Vierailija kirjoitti:
Mies lähti töihin ja heräsin siihen, kello oli 5.15. Mies sanoi minulle että "koettaisit ees vähän siivota ja vie vaikka matot ulos". Join teetä, otin lääkkeet ja purin sohvalla kynsiäni kunnes lapset heräsivät klo 7 ja aloin laittaa aamupalaa pöytään. Juustoa, kurkkua, paprikaa leivän päälle, yritän huolehtia että lapset edes syövät terveellisesti kun itse pysyn pystyssä teen ja suklaan voimin. Saatoin lapset taksiin ja viskasin eteisen maton kuistin kaiteelle, menin hakemaan vaatekaapiin piilottamani suklaalevyn ja keitin lisää teetä. Saksin otsahiuksiani pois silmiltä. Sitten alkoi ahdistaa ja tuli paniikki. Alkoi taas tuntua, että talossa on joku tai jokin ja minun on paettava. Nyt istun pyjama päällä autossa, syön suklaata ja pelkään. Ei ole ketään kelle soittaa, ystävillä on omat elämänsä ja mies ja äitini vain haukkuisivat hulluksi . Oli virhe muuttaa ok-taloon näin syrjään, epäilen keskivaikean masennukseni muuttuneen vakavaksi ja sitten on vielä nämä pelkotilat!
Auttaisko koira? Tai kissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies lähti töihin ja heräsin siihen, kello oli 5.15. Mies sanoi minulle että "koettaisit ees vähän siivota ja vie vaikka matot ulos". Join teetä, otin lääkkeet ja purin sohvalla kynsiäni kunnes lapset heräsivät klo 7 ja aloin laittaa aamupalaa pöytään. Juustoa, kurkkua, paprikaa leivän päälle, yritän huolehtia että lapset edes syövät terveellisesti kun itse pysyn pystyssä teen ja suklaan voimin. Saatoin lapset taksiin ja viskasin eteisen maton kuistin kaiteelle, menin hakemaan vaatekaapiin piilottamani suklaalevyn ja keitin lisää teetä. Saksin otsahiuksiani pois silmiltä. Sitten alkoi ahdistaa ja tuli paniikki. Alkoi taas tuntua, että talossa on joku tai jokin ja minun on paettava. Nyt istun pyjama päällä autossa, syön suklaata ja pelkään. Ei ole ketään kelle soittaa, ystävillä on omat elämänsä ja mies ja äitini vain haukkuisivat hulluksi . Oli virhe muuttaa ok-taloon näin syrjään, epäilen keskivaikean masennukseni muuttuneen vakavaksi ja sitten on vielä nämä pelkotilat!
Auttaisko koira? Tai kissa?
Ja sitten kun se koira alkaa tuijottaa jännittyneenä tyhjyyteen .. ei kiva tunne :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on keskivaikea masennus, ja olen vuorotöissä kaupan alalla. Aamuvuoropäivät: herään aikaisin, menen töihin kuolemanväsyneenä, tulen töistä kotiin, menen päiväunille, koomailen koko loppupäivän ja menen aikaisin yöunille. Iltavuoropäivät: nukun myöhään, yritän saada päätäni käynnistymään, sitten pitääkin lähteä jo töihin ja töistä tullessa suoraan nukkumaan vaan. :D Tarvitsen jotenkin ihan suhteettoman paljon unta, ja työnteko syö tosi paljon energiaa, mutta näin mielenterveysongelmien ollessa ei-akuutissa vaiheessa en halua todellakaan olla sairaslomalla, se masentaa mua vain lisää. Työnteossa on hyvää se, että se rytmittää päiviä ja siellä on myös vähän jotain sosiaalisen elämän tynkää (onneksi olen ollut samassa paikassa töissä pitkään, joten monista kollegoista on muodostunut tosi läheisiä).
Asunto on useimmiten ihan pommin jäljiltä (mieskään ei nyt jaksa työpäivinään siivota, kun sillä on kaksisuuntainen ja tällä hetkellä menossa tietty depressiovaihe). Kaikista välttämättömimmät perushommat hoituvat, eli tiskikone pyörii, pyykkikone pyörii, kissat saavat ruokaa ja niiden laatikko siivotaan, ruokakaupassa käyn ja safkaa löytyy aina talosta, niin rikkaita ei olla että noutoruokaan olisi jatkuvasti varaa, onneksi. Pölypallot pyörivät nurkissa, ja alkuvuoden muuton jäljiltä muuttolaatikoita on vieläkin purkamatta.
Söin monta vuotta SSRI-lääkkeitä, mutta lopetin lääkityksen pari vuotta sitten. Niistä ei ollut mulle mitään mainittavaa apua, päinvastoin ne vain tyhmensivät mua ja tekivät tunne-elämästä latteaa ja harmaata. Nykyään mulla on käytössä rauhoittavat tarpeen mukaan, välillä tulee paniikkikohtauksia ja useita unettomia öitä putkeen. Terapiassakin olen käynyt, mutta liekö vika terapeutissa vai mussa, kun en oikein hyötynyt touhusta... Terapeutti (ratkaisukeskeinen) keskittyi aina vain koulukiusaamistraumoihini ja huonoon itsetuntooni, vaikka mä olisin halunnut apua siihen, miten saisin perusarjen sujumaan jouhevammin.
Tästä kaikesta huolimatta mulla on tällä hetkellä melko onnellinen, seesteinen olo. Olen nimittäin aikojen saatossa ollut paljon huonommassakin kunnossa, nykyään en enää esim. käytä päihteitä tai ajattele jatkuvasti itsemurhaa. :) Tiedostan kyllä, että tähän tilanteeseen ei kannata varmaan perheenlisäystä harkita, mutta onneksi meillä on miehen kanssa iän puolesta vielä vähän aikaa pelivaraa saada itsemme parempaan kuntoon (ollaan yli 25, alle 30).
Joku vaan kirjoitti:
Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat..Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.
Hyvä suklaansyöjä, kaikella rakkaudella: kävisit apteekista (tai joku kaverisi) vahvaa poreberokkaa, d-vitamiinia 75-100mg, kalaöljyä, jossa e-epaa 1000mg sekä vaikka ihan multivitaa päälle. Olo saattaisi helpottua. Jotenkin tekstisi kosketti, toivon voimia sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin tappaisiko ittensä. Elämässä ei ole mitään odotettavaa. Ainoastaan pahaa mieltä, vanhuutta ja sairautta.
Minäkin pelkään syrjäisessä vanhassa omakotitalossa, pellon ja metsän laidassa. Oli mielestäni virhe muuttaa, ollaan asuttu tässä pari vuotta ja täällä olo ei tee hyvää mulle. Mies on pitkään töissä ja minä olen yksin kissan kanssa. Kaikenlaiset pelkotilat ja pakko-oireet ovat pahentuneet ja olen alkanut täällä ollessa saamaan myös paniikkikohtauksia. En uskalla mennä pimeän aikaan ulos ollenkaan, en käy pihalla enkä mielelläni edes eteisessä. Saatan jumittua kotiin viikoksi kerrallaan, kun en enää saa lähdettyä minnekään. Kotona on hirveä tavarakaaos.
Vaikea masennus ollut kahdeksan vuotta. Tänään heräsin kymmeneltä nukuttuani 14 tuntia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulle 110/110, älä tee itsellesi mitään, mikä veisi sinut ennenaikaisesti hautaan. Täällä toinen, joka miettii ja toteaa päivittäin, että "elämässä ei ole mitään odotettavaa". Näen tulevaisuuden entistä kurjempana, sekä etenkin köyhempänä.
Olen masentunut pitkittyneen työttömyyden vuoksi. Minulla ei ole mitään mielekästä elämässä. Ainoastaan pahaa mieltä, ikää ja tätä ahdistusta.
Silti sanon sinulle: itsetuhoisuus ei auta. Se pahentaa läheisesti elämän. Sinänsä joskus toivon, että saisi edes hetken olla huoleton. Hetken levätä. Olla vaan. "Levätä rauhassa", niinkuin kuolleet tekevät.
Olen väsynyt tähän jokapäiväiseen ahdistukseen, masennukseen, alakuloon, itkuun. Olen väsynyt työttömyyteen.
Mikään ei auta tilanteessani. Silti, ei itselle mitään.
En tiedä, miksi näin sanon sinulle. Minulla on vahva tunne, että aikasi ei ole vielä.
Tänään oon vaan lähinnä itkenyt ja pyörinyt ahdistuneena sohvalla. Päätin eilen paremmalla tuulella ollessani että tänään menen heti aamusta kuntosalille pitkästä aikaa.. no kello on mitä on ja en ole vielä päässyt liikkeelle. Huono omatunto, ärsyttää ja ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heräsin huonosti nukutun yön jälkeen klo 7.00 laittamaan lapsia kouluun ja tarhaan. Olen viettänyt jo niin monta krapulaisessa heikossa olossa univelan takia, että se on jo normaali olotila! En ikinä ole kunnolla "täällä". Lasten syödessä aamupalaa suihkutin kuivashampoota hiuksiin ja meikkasin , eli lähinnä peitin meikkivoiteella ja peitevärillä parhaani mukaan tummanruskeat silmäpussit, jotka saavat minut näyttämään sairaalta ja laitoin ripsiväriä. Join ison mukillisen kahvia, söin esimerkin vuoksi palan paahtoleipää ja tietenkin otin lääkkeeni. Koulutaksi haki tokaluokkalaisen ja eskarilaisen saatoin kävellen läheiseen tarhaan, sitten hyppäsin bussiin ja lähdin Citymarkettiin. Ostin tomaatteja, ruisleipää, kahvia ja vegepuikkoja (vegaanisia kalapuikkoja, emme ole vegaaneita mutta lapset tykkäävät noista) koska olivat tarjouksessa , en kehtaisi käydä rasvainen tukka silmillä ostamassa mikrohampurilaisia ja irtokarkkeja! Kauppareissun jälkeen menin viereiseen kahvilaan, ostin Hesburgerilta juustohampurilaisen ja veden. Sitten kotiin.
Kohta haen eskarilaisen ja varmaan touhutaan jotain, pelataan Kimbleä tms. En anna lasten nähdä, miten hiton väsynyt ja onneton äiti on :( ! Itken suihkussa tai kun ovat isällään. Keskivaikea masennus minulla.
Vierailija kirjoitti:
Sinulle 110/110, älä tee itsellesi mitään, mikä veisi sinut ennenaikaisesti hautaan. Täällä toinen, joka miettii ja toteaa päivittäin, että "elämässä ei ole mitään odotettavaa". Näen tulevaisuuden entistä kurjempana, sekä etenkin köyhempänä.
Olen masentunut pitkittyneen työttömyyden vuoksi. Minulla ei ole mitään mielekästä elämässä. Ainoastaan pahaa mieltä, ikää ja tätä ahdistusta.
Silti sanon sinulle: itsetuhoisuus ei auta. Se pahentaa läheisesti elämän. Sinänsä joskus toivon, että saisi edes hetken olla huoleton. Hetken levätä. Olla vaan. "Levätä rauhassa", niinkuin kuolleet tekevät.
Olen väsynyt tähän jokapäiväiseen ahdistukseen, masennukseen, alakuloon, itkuun. Olen väsynyt työttömyyteen.
Mikään ei auta tilanteessani. Silti, ei itselle mitään.
En tiedä, miksi näin sanon sinulle. Minulla on vahva tunne, että aikasi ei ole vielä.
Vakavan itsemurhayrityksen jälkeen pelastuneena sanon teille kaikille joiden ajatukset kiertävät itsemurha-aikeiden ympärillä: ÄLKÄÄ TEHKÖ SITÄ! Tiedän kyllä itsekin sen tietynlaisen "lohdun" tunteen jonka nuo ajatukset antavat, muistakaa että se on sairauden aiheuttamaa aivosumua joka peittää kaiken ilon valheellisesti alleen. Itsellä meni henkisessä ja fyysisessä paranemisessa vuosia. Avain on itsensä hyväksymisessä, jopa ajoittaisessa ja asteittaisessa rakastamisessa, sekä kaikkien kasautuneiden kipeiden asioiden hiljaisessa mutta vakaassa kohtaamisessa. Nykyään minulle tuo lohtua vertauskuvallinen ajatus rikkinäisestä ruukusta, osittain särkyneestä mutta silti arvokkaasta. Pitää muistaa olla armollinen itselleen ankaruuden ja syyttämisen sijaan. Ja kyllä, elämä jatkuu sittenkin ja siinä pilkahtaa onnellisuutta, vihdoinkin sisäistä rauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päivä on mennyt sisätiloissa, löhinnä oleskelen vaan ja luen välillä, katson tv.... tein jopa kaksi ruokaa ; makaronilaatikon ja kanakeiton, siitä riittää sit tälle & huomiselle ruoat perheelle :)
vilkasin tossa peiliin ja hiukset sojottaa ylöspäin ja on likaiset, tänään on tulossa joku remppamies katsomaan hanaa ja en välitä yhtään miltä näytän, nykyään on se tilanne että menen kauppaankin vaikka kusipaskaverskoissa ja reikäsessä takissa
loppuilta taas tyhjää täynnä
huomenna lääkäri ja murehdin jo
etukäteen osaanko sanoa sen mitä todella haluan
nyt kun otsaan on lyöty mielenterveys - leima niin oikein kukaan ei ota tosissaan mun kipuiluja
Aamupäivä koomailua, mitään en saanut aikaiseksi vaikka suunnittelin kaikenlaista.
Tein perheelle ruoan, pesin pyykkiä. Hain 3-4 päivää pihalla vesisateessa olleet matot sisälle.
En polttanut tupakkaa vaikka mieli teki.
Katselin ikkunasta sadetta.
Luin kirjaa, en pystynyt keskittymään.
Katsoin tv:tä ja samalla ajatukset muualla, en keskity.
Kävin kävelyllä tunnin vaikka vettä satoi. Oli ihan mukavaa. Ihmisiä ei tullut vastaan juurikaan.
Väsyin siitä niin, että makasin pari tuntia ennen kuin pakotin itseni suihkuun.
Nyt en jaksa pukeutua.
Kohta pillerit huuleen ja nukkumaan.
Vaikea masennus diagnoosina.
Heräsin jo neljän aikaan aamulla, enkä saanut enää nukuttua, kun hermoilin niin paljon psykiatrille menoa. Kamala ahdistus siitä, minkälainen tyyppi se on ja mitä tapahtuu. Olin helpottunut, kun hän osoittautui ihan miellyttäväksi nuorehkoksi naiseksi. Raskasta, mutta helpottavaa puhua tunnin verran kaikista kipeimmistä asioista elämässä. Sain päänsäryn kaikesta itkemisestä. Tulin kotiin kaupan kautta ja nyt makaan täysin uupuneena sohvalla. Kolme kuukautta lisää sairauslomaa toipumiseen ja itseni hoitamiseen. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen, että olen saanut tehtyä jotakin oman elämäni parantamisen suhteen.
Eilinen:
Heräsin puol kaheksan. En jaksanutkaan nousta vaikka ois pitäny, joten puoli tuntia meni tuijotellen kattoon. Taisin ottaa jotain mitä kaapissa oli (leipää ja aina vaan leipää).
Kävin koululla tekemässä kokeen. Siitä suoraan kauppaan, koska ruoka oli lopussa. Ahisti ne ihmiset siellä. Yleensäkkin koko kauppareissun ajan meinaan juosta pois sieltä, aina en edes mene kauppaan vaikka pitäis.
Ja oli harvinaisen puuhakas päivä, kävin suihkussa ekaa kertaa neljään päivään. Alko uuvuttaa ja vietin loppupäivän sängynpohjalla.
Itsellä on vaikea masennus. Olen yksinhuoltaja, joten minun on pakko jaksaa joka päivä laittaa ruoat, siivota ym. Jos minulla ei olisi lapsia, makaisin luultavasti myös sängyssä kattoon tuijottaen. Iltaisin sitten itken, kun lapset nukkuvat. Ihmisen on pakko vain jaksaa tässä tilanteessa, muutenhan lapset otettaisiin pois.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea masennus diagnoosina.
Heräsin jo neljän aikaan aamulla, enkä saanut enää nukuttua, kun hermoilin niin paljon psykiatrille menoa. Kamala ahdistus siitä, minkälainen tyyppi se on ja mitä tapahtuu. Olin helpottunut, kun hän osoittautui ihan miellyttäväksi nuorehkoksi naiseksi. Raskasta, mutta helpottavaa puhua tunnin verran kaikista kipeimmistä asioista elämässä. Sain päänsäryn kaikesta itkemisestä. Tulin kotiin kaupan kautta ja nyt makaan täysin uupuneena sohvalla. Kolme kuukautta lisää sairauslomaa toipumiseen ja itseni hoitamiseen. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen, että olen saanut tehtyä jotakin oman elämäni parantamisen suhteen.
Miten ihmeessä jotkut saa noin pitkiä sairaslomia "tuosta vaan". Anteeksi, ei tarkoita mollata sinua vaan ihmettelen yleisesti tätä systeemiä. Itse hakenut apua monta kertaa työterveyden kautta, aina on sairaslomat olleet 1-3 viikon mittaisia kerrallaan, sitten taas uudelleen lääkäriin ja samat sepustukset.
Tuo vie voimia tosi paljon, se että pitää aina käydä uudelleen ja uudelleen selittää kaikki miksi et ole työkykyinen. Viimeksi olin 2,5kk sairaslomalla ja "todistaakseni hulluuteni" piti ravata lääkärissä vähän väliä. Minnekään sieltä ei pääse kun en ole "tarpeeksi hullu."
Viimeksi kävi niin että sain ensin 4pv, sitten 2pv (!!!), sitten viikon, sitten taas viikon. Toi on niin kuluttavaa. Tarkoitukseni on päästä takaisin työelämään mahdollisimman nopeasti kun saan voimia (dg toistuva masennus joten tiedän jo mitä tää on ja mitä vaatii) mutta tuollainen edestakainen pomputtelu on kyllä väsyttävää :(
Mies lähti töihin ja heräsin siihen, kello oli 5.15. Mies sanoi minulle että "koettaisit ees vähän siivota ja vie vaikka matot ulos". Join teetä, otin lääkkeet ja purin sohvalla kynsiäni kunnes lapset heräsivät klo 7 ja aloin laittaa aamupalaa pöytään. Juustoa, kurkkua, paprikaa leivän päälle, yritän huolehtia että lapset edes syövät terveellisesti kun itse pysyn pystyssä teen ja suklaan voimin. Saatoin lapset taksiin ja viskasin eteisen maton kuistin kaiteelle, menin hakemaan vaatekaapiin piilottamani suklaalevyn ja keitin lisää teetä. Saksin otsahiuksiani pois silmiltä. Sitten alkoi ahdistaa ja tuli paniikki. Alkoi taas tuntua, että talossa on joku tai jokin ja minun on paettava. Nyt istun pyjama päällä autossa, syön suklaata ja pelkään. Ei ole ketään kelle soittaa, ystävillä on omat elämänsä ja mies ja äitini vain haukkuisivat hulluksi . Oli virhe muuttaa ok-taloon näin syrjään, epäilen keskivaikean masennukseni muuttuneen vakavaksi ja sitten on vielä nämä pelkotilat!