Masentunut (diagnosoidut) - kerro päivästäsi

Vierailija kirjoitti:

Tiamaria kirjoitti:

Otin unilääkkeen 22.00 ja näin painajaisia koko yön sekä heräilin, 7.00 annoin periksi ja menin suihkuun koska olin aivan hikinen.

Luin exän viestit jossa kyselee, luenko ollenkaan Wilma -viestejä ja antaa ymmärtää, että olen surkea äiti.

Tein kupillisen kaakaota ja kävin röökillä, oli vähän kylmä vain sellainen maksimekko päällä ja crocsit jaloissa.

Siistin siilin, viilasin ja lakkasin kynnet sillä käsistäni minulla on pakkomielle pitää huolta,.vaikka näyttäisin muuten miten räjähtäneeltä!

Tilasin pitsan ja yritin siivota keittiötä. Söin palan pitsaa ja join litran vettä .Päätä särkee, sitä särkee lähes aina.

Nyt yritän päästä saunaan, ensimmäinen yritys meni pieleen koska olin unohtanut oven auki.

Tuota siistit.. minkä?!

Heh, hiukset. Siiliksi leikatut hiukset. Mutta kiitos nauruista, kommenttisi sai miettimään kesysiilin harjaamista :D

T: ei edellinen, mutta toinen siilipäinen masentunut

Vaikea masennus yms

Heräsin neljältä, ehdin nukkua 2 h kun ei uni tule... 6 mg melatoniinit käytössä

Nousin sängystä seitsemältä

Söin puuroa

Tiskasin ja imuroin

Söin salaatin

Luin kokeeseen ja vähän väliä nukahtelin mutta en pysynyt kun hetken unessa... sellaista säpsähtelyä oikeastaan...

Tein kasvislasagnea ja söin.

Nyt istun naama kirjassa taas ja etsin voimia lukemiseen että saan sen merkityksettömän kiitettävän tai kympin kokeesta.

N20 itsemurhaa kuutosluokalta saakka pohtinut...

Tsemppiä kaikille. Kyllä tästä vielä noustaan. Kai... ei kuulemma saa kuolla poiskaan. Tämän keskustelun lukeminen lohdutti ainakin itseä kun tajuaa että vois mennä huonommin jos ei pakottaisi itseään tekemään tätä paskaa rutiinia mikä pitää elossa.

Heräsin seiskalta, makasin sängyssä kahteentoista jonka jälkeen siirryin sohvalle ja laitoin netflixistä sarjoja pyörimään mutta en varsinaisesti edes jaksa keskittyä niihin. Kolmen aikaan alkoi tulla nälkä mutta vasta viideltä jaksoin mennä kauppaan. Pakaste pizzaa. Tunnen silti saavuttaneeni jotain suurta koska jaksoin kävellä tien toiselle puolelle kauppaan, aina en jaksa. Söin ja menin taas sohvalle tuijottamaan telkkaria. Nyt alkaa joka iltainen ahdistuminen joten aloin räplätä puhelinta.

Tällä samalla kaavalla ollaan menty taas kuukausia.. Suihkuun jaksoin mennä viimeksi torstaina. Uuvuttaa.

Diagnosoitu keskivaikea. Huonosti nukutun yön jälkeen aamuhommat ja sitten töihin. Aamupäivä meni ok, kun pysyttelin omissa oloissani. Iltapäivä lähinnä papereiden pyörittelyä, ja yksi palaveri menikin sitten itkuksi.

Kotiin umpiväsyneenä, ruoka mikroon ja ruoan jälkeen sohvalle.

Työpäivinä ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen. Viikonloppuisin joskus sunnuntaina jaksan käydä lenkillä.

Vierailija kirjoitti:

En tajua, miten yhtekskunta jaksaa vuosikaupalla elättää masentuneita? Miten on mahdollista olla vuosikymmeniä sairaslomalla?

Peukut teille, jotka edes yritätte jotakin. Suurin osa vaan  makaa sohvalla, syö paskaa ja juo kaljaa.

Siivoaminen, työt, leipominen, liikkuminen - ylipäätänsä elämänlaadun noston yrittäminen - auttaisi aika montaa teistäkin "masentuneista".

Suurin osa vastaajista on kertonut sunnuntaistaan, oletan. Niin minäkin. Viikonloppu ilman velvoitteita on ainakin minulle parasta mahdollista akkujen lataamista. Mitä sitten, jos siihen kuuluu kaljaa ja sohvalla makaamista, kunhan sitä ei ole joka päivä?

Itse saan edelleen masennustesteistä vakavan tai keskivaikean masennuksen pisteet, on siis ollut lievästä vakavaan diagnooseja, mutta siinäkin on eroa miten vakava on vakava masennus ja näkyykö se pelkästään ajattelussa vai viekö kaiken keskittymiskyvyn ja energian. Joku jolla vaikean masennuksen diagnoosi (esim olo toivoton, mikään ei aidosti kiinnosta, ei koe iloa jne) voi ilmeisesti käydä töissä, koska on keskittymiskykyä ja energiaa. Joku toinen ei konkreettisesti pysty muuhun kuin tuijottamaan sängyssä kattoon. Ja joku toinen ei edes pysty ymmärtämään että töissä pitäisi käydä, itse en yhdessä vaiheessa kuulemma edes reagoinut jos minulle puhuttiin.

Miksi alapeukkuja satelee? Mitä oikein odotatte masentuneen kertovan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä olet tänään tehnyt ja millaisissa fiiliksissä?

Onko sinulla minkäasteinen masennus?

Kettumainen otsikko, ap. "Masentuneet (diagnosoidut)", kiva. Että nuhan tai mahataudin voi ihminen tunnistaa itsessään, mutta ei mielisairautta?

Vastaan silti: töitä 7-9 h, asiakaspalvelua tekohymy naamalla, kehuja asiakkailta siitä kuinka olen "aina niin iloinen", kotiin ja suihkuun, jotain ruokaa ja lääkkeet naamaan, Netflixiä, äänikirjaa tai Youtubea, nukahtamislääke ja pehkuihin. Toistetaan. Vapaapäivinä enimmäkseen unta.

T: erä, jota ei diagnosoitu vuosiin, kunnes olikin keskivaikea masennus, sosiaalinen ahdistus ja pelkotilat päällä

Musta tuo diagnosoitu -täsmennys on ihan ok. Liikaa nykyään käytetään masennus-termiä parin päivän alakulosta tai hetken mielipahasta.

Vierailija kirjoitti:

Itse saan edelleen masennustesteistä vakavan tai keskivaikean masennuksen pisteet, on siis ollut lievästä vakavaan diagnooseja, mutta siinäkin on eroa miten vakava on vakava masennus ja näkyykö se pelkästään ajattelussa vai viekö kaiken keskittymiskyvyn ja energian. Joku jolla vaikean masennuksen diagnoosi (esim olo toivoton, mikään ei aidosti kiinnosta, ei koe iloa jne) voi ilmeisesti käydä töissä, koska on keskittymiskykyä ja energiaa. Joku toinen ei konkreettisesti pysty muuhun kuin tuijottamaan sängyssä kattoon. Ja joku toinen ei edes pysty ymmärtämään että töissä pitäisi käydä, itse en yhdessä vaiheessa kuulemma edes reagoinut jos minulle puhuttiin.

Itsellä on ollu vaikea masennus nuorempana sellaisena että en tehnyt muutakun makasin saastaisena sängyssä ja äiti joutui jopa syöttämään väkisin, osastolle jouduin ja tulin keskivaikeasti masentuneena pois.

Nyt on taas vaikea masennus mutta eri tavalla. Toimintakykyä on jonkin verran enemmän, mutta ahdistus niin pahentunut että silti sairaseläkkeellä, olen väsyneempi kuin ennen, silmät ei pysy auki mutta teen silti asioita. Itsemurha ajatuksena on jatkuvasti läsnä. Lääkkeitä en syö enää. Makaamispäivinä söin masennuslääkkeitä mikä on aika ironista.... eiks just sillon olis pitäny olla parempi toimintakyky?

Itse havaitsin sellaisen, että masennuslääkkeet liian suurella annoksella rasitti kropppaa ja se väsytti, jotenkin vaikuttanee kortisoliin ynnä muuhun. Masentuneella varmaan usein myös keho on burn outissa eli pitäisi juuri silloin syödä terveellisesti, nukkua hyvin ja välttää kofeiinia sekä alkoholia mutta jos itse elämä ei kiinnosta niin usein ei nuokaan asiat. Sitten jos ylirasittuneeseen kroppaan laitetaan liikaa lääkettä niin minulla se vaikutti huonosti. Täysin lääkkeettä tosin tulee sama lopputulos. Veikkaan ettei moni tiedosta että masennuksen lisäksi on fyysinen loppuunpalaminen eli lisämunuaisen uupumus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten jopa masentuneiden itsensäkin kesken elää tämä hyvin pinttynyt mielikuva siitä, että ainoastaan likainen, nuhruinen, töissäkin itkuun pillahteleva (jos on työ), lähes 24/7 sängyssä makaava zombi voi olla masentunut. Jos sinulla on puoliso, lapsia, työpaikka, harrastuksia, voit korkeintaan olla lievästi masentunut. Ihmiset on erilaisia ja masennus tulee ihmisten elämässä ilmi eri tavalla. Myöskin vaikka jo 10 vuotta masentuneena ollut ihminen on tuskin koko sitä 10 vuotta vain maannut sängyssä, vaan masennuskausia on ollut erilaisia ja eri pituisia.

Miten jollakin voi olla puoliso jos on masentunut? Koska ihminen on aika paljon muutakin kuin se sairautensa. Puolisoksi on löytynyt sellainen ihminen joka joko omien kokemustensa tai ihan vain empatian kautta osaa ymmärtää ja hyväksyy puolisonsa sellaisena kuin on. Masentuneella voi olla niitä kausia jolloin sängystä ei nousta, mutta kaikilla ei välttämättä ole ja kaikilla se ei kestä kokoaikaa.

Olen itse esim. 8 vuoden masennukseni aikana ollut suljetulla osastolla, vuoden pituisella sairaslomalla, elänyt sen kauden kun sängystä ei nousta, mutta myös sen lisäksi käynyt ammattikoulun loppuun, ollut töissä, ollut vapaaehtoistöissä, matkustellut, maalannut kotiani, elänyt yli 5 vuotta parisuhteessa, hankkinut koiran jne jne. Minä olen muutakin kuin masennus, ahdistus, itku ja epätoivo.

Eli vaikeasti masentuneena suoritat opinnot loppuun ja rilluttelet yöelämässä siinämäärin että löydät puolison? Miten tuo masennus mahtuu kuvioon? "Olen valtavan masentunut vaikka jaksankin tehdä työt, käydä treffeillä, hoitaa lapset, koirat ja talon remontit, te kateelliset ette vaan ymmärrä"?

Toivottavasti kukaan läheisesi ei koskaan masennu. Sinulta ei varmasti heruisi ymmärrystä tai empatiaa.

Aamulla heräsin töihin väsytti, pääsin töistä väsytti, sain kuitenkin käytyä kaupassa, kun pääsin kotiin nukuin päikkärit (1h) koska väsytti, piti siivota mutta väsyttää, kohta menen nukkumaan koska noh arvatenkin väsyttää mutta ensiksi pakotan kuitenkin itseni syömään jotakin. 

Menin nukkumaan 01:30, heräsin 7:15. Vein lapset 8:30 päiväkotiin, tulin kotiin ja isommat lähti kouluun. Menin nukkumaan ja heräsin 11:45, ehdin käydä syömässä ja ostamassa 2 kerää lankaa jotta on muille päiville tekemistä. Haen lapset iltapäivällä, joskus nukun enemmän ja joskus vähemmän. Yleensä katson netflixiä tai luen sohvalla..

Kerran kuussa käyn lääkärissä sekä psykologilla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten jopa masentuneiden itsensäkin kesken elää tämä hyvin pinttynyt mielikuva siitä, että ainoastaan likainen, nuhruinen, töissäkin itkuun pillahteleva (jos on työ), lähes 24/7 sängyssä makaava zombi voi olla masentunut. Jos sinulla on puoliso, lapsia, työpaikka, harrastuksia, voit korkeintaan olla lievästi masentunut. Ihmiset on erilaisia ja masennus tulee ihmisten elämässä ilmi eri tavalla. Myöskin vaikka jo 10 vuotta masentuneena ollut ihminen on tuskin koko sitä 10 vuotta vain maannut sängyssä, vaan masennuskausia on ollut erilaisia ja eri pituisia.

Miten jollakin voi olla puoliso jos on masentunut? Koska ihminen on aika paljon muutakin kuin se sairautensa. Puolisoksi on löytynyt sellainen ihminen joka joko omien kokemustensa tai ihan vain empatian kautta osaa ymmärtää ja hyväksyy puolisonsa sellaisena kuin on. Masentuneella voi olla niitä kausia jolloin sängystä ei nousta, mutta kaikilla ei välttämättä ole ja kaikilla se ei kestä kokoaikaa.

Olen itse esim. 8 vuoden masennukseni aikana ollut suljetulla osastolla, vuoden pituisella sairaslomalla, elänyt sen kauden kun sängystä ei nousta, mutta myös sen lisäksi käynyt ammattikoulun loppuun, ollut töissä, ollut vapaaehtoistöissä, matkustellut, maalannut kotiani, elänyt yli 5 vuotta parisuhteessa, hankkinut koiran jne jne. Minä olen muutakin kuin masennus, ahdistus, itku ja epätoivo.

Eli vaikeasti masentuneena suoritat opinnot loppuun ja rilluttelet yöelämässä siinämäärin että löydät puolison? Miten tuo masennus mahtuu kuvioon? "Olen valtavan masentunut vaikka jaksankin tehdä työt, käydä treffeillä, hoitaa lapset, koirat ja talon remontit, te kateelliset ette vaan ymmärrä"?

Masennusta on vaikean lisäksi myös keskivaikea ja lievä. Välillä mieliala ja toimintakyky voi olla parempi, lähellä tervettä tai jopa terve. Ja tietysti on hyvä alkaa lisätä normaalien asioiden tekemistä sitä mukaa kun voimat riittävät siihen. Opiskella, käydä töissä, ylläpitää sosiaalisia suhteita, harrastaa, seurustella. Se, että makaa vuosikausia sängyssä itkemäss, ei ole normaalia, vaan tarkoittaa sitä että hoito on tehotonta.

ohis

Vierailija kirjoitti:

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

Kuten varmaan tiedätkin, masennuksia on eriasteisia. Lääkkeillä sinäkin saattaisit voida paremmin ja jaksaa tehdä asioita. Miksi ihmeessä haluat olla ilman niitä?

Tilanteesi on todella huolestuttava. Oletko ajatellut ihan osastohoitoa. Itse olen miehelleni sanonut, että sitten kun en lapsista huolehdi enää enkä nouse sängystä niin hoida mut laitokseen, että saan apua.

Sanoin yhden kerran miehelleni siihen aikaan kun asuttiin yhdessä lasten kanssa että taidan tappaa itseni ens yönä kun en enää jaksa tätä elämää. Vastaus kuului että se oiskin hyvä kun susta pääsis eroon ilman että tätä taloa täytyy myydä ja jakaa. Velaton talo yhteisessä omistuksessa siis oli... Seuraavana yönä yritin itsemurhaa mereen hukuttautumalla yöllä klo 3 , joku tuntematon mies henkilö oli tuommoiseen kellon aikaan rannan matalassa vedessä harjoittelemassa lainelautailua ja tuli sekaantumaan asioihin jotka ei hänelle kuulu. Muuten oisin päässyt pois silloin ku minun ois kuulunutkin. Tiesin että oli minun aika.

😢

Nousin sängystä klo 8, herätin muksun ja laitoin aamupalaa, join kahvit ja meikkasin. Muksu kouluun ja itse myös. Koulun jälkeen töihin, koska en osannut sanoa ei. Kotona joskus 23 jälkeen.

Diagnoosi toistuva masennus, keskivaikea tai vaikea tällä hetkellä.

Päätä särkee ja väsyttää huonosti nukutun yön jälkeen. Unilääkkeet käytössä, niillä nukahdan ja saan n 4h unta ennenkuin herään ekan kerran. Sen jälkeen uni on katkonaista.

Huomenna pitäisi taas jaksaa kouluun, tänään jaksoin vain koska viime lähipäivillä en jaksanut.

Vierailija kirjoitti:

Joku vaan kirjoitti:

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

Tarvitset ehdottomasti nyt vahvempaa apua kuin lääkitys! Osastojakso voisi auttaa. En ala hokea että "älä tapa itseäsi, elämä on ihanaa ja blaa blaa" mutta toivon, että hakisit apua ennen lopullista ratkaisua.

Ihana! En ole tuo kenelle kirjoitit, mutta purskahdin spontaanisti nauramaan, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku vaan kirjoitti:

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

Tarvitset ehdottomasti nyt vahvempaa apua kuin lääkitys! Osastojakso voisi auttaa. En ala hokea että "älä tapa itseäsi, elämä on ihanaa ja blaa blaa" mutta toivon, että hakisit apua ennen lopullista ratkaisua.

Ihana! En ole tuo kenelle kirjoitit, mutta purskahdin spontaanisti nauramaan, mitä ei ole tapahtunut kuukausiin. Kiitos.

Outo musta huumori nosti päätään. En jaksa selittää...Oli lopulta kiva lukea koko ketju. Kommentoin ekalla sivulla ensimmäisenä, etten jaksa vastata kysymykseen. Ja edelleen kaikki on tätä samaa osastoa. Nyt pitäisi polttaa tupakka, viedä koira, ottaa lääkkeet, pestä meikit ja mennä nukkumaan.

Tänään on näköjään aamu, kun kyseenalaistan masennukseni olemassaolon.

Heräsin virkeänä klo 6 ja makasin vain vähän aikaa. Petasin sängyn (!), pyyhin wc:n tasot ja lattian (!), laitoin pyykit koneeseen (!), siistin keittiötä (!) ja sitten keitin itselleni kahvit.

Mietin touhutessani että jospa olenkin ihan terve ja turhaan tässä nyt sairaslomalla olen, huijaan kaikkia, olen täysi paska!

Tämä kuvaa sitä syyllisyyttä mitä minä koen masentuneena. Olen masentunut, turhake ja työpaikkani kuluerä = tunnen syyllisyyttä!

Ja kun olen masentunut ja jaksan sittenkin jotain tehdä, sen sijaan että kokisin siitä tyytyväisyyttä koenkin syyllisyyttä, koska eihän mun pitäs jaksaa ja nyt täällä petasin petinkin että mitähän ne töissäkin ajattelisi että siellä se vaan on vaikka vois töissäkin olla.

---

Ajatuksenkulkuni on niin sekavaa ja hämmentävää itsellenikin.

---

Iloa en ole tänään tuntenut. Kahvikin jäähtyy kupissa kum tätä kirjoitan mutta en välitä, usein juon sen sitten haaleana ja jopa kylmänä kun en muista juoda sitä heti. Tänään on koko päivä aikaa - jollekin. Ahdistaa kun ei ole mitään. En halua rasittaa ketään itselläni.

Vierailija kirjoitti:

Tänään on näköjään aamu, kun kyseenalaistan masennukseni olemassaolon.

Heräsin virkeänä klo 6 ja makasin vain vähän aikaa. Petasin sängyn (!), pyyhin wc:n tasot ja lattian (!), laitoin pyykit koneeseen (!), siistin keittiötä (!) ja sitten keitin itselleni kahvit.

Mietin touhutessani että jospa olenkin ihan terve ja turhaan tässä nyt sairaslomalla olen, huijaan kaikkia, olen täysi paska!

Tämä kuvaa sitä syyllisyyttä mitä minä koen masentuneena. Olen masentunut, turhake ja työpaikkani kuluerä = tunnen syyllisyyttä!

Ja kun olen masentunut ja jaksan sittenkin jotain tehdä, sen sijaan että kokisin siitä tyytyväisyyttä koenkin syyllisyyttä, koska eihän mun pitäs jaksaa ja nyt täällä petasin petinkin että mitähän ne töissäkin ajattelisi että siellä se vaan on vaikka vois töissäkin olla.

---

Ajatuksenkulkuni on niin sekavaa ja hämmentävää itsellenikin.

---

Iloa en ole tänään tuntenut. Kahvikin jäähtyy kupissa kum tätä kirjoitan mutta en välitä, usein juon sen sitten haaleana ja jopa kylmänä kun en muista juoda sitä heti. Tänään on koko päivä aikaa - jollekin. Ahdistaa kun ei ole mitään. En halua rasittaa ketään itselläni.

Toi syyllisyys on niin tuttua! Ihan just samoja ajatuksia itelläkin.