Masentunut (diagnosoidut) - kerro päivästäsi

Keskivaikea masennus.

Päivät kuluvat pitkälti tietokoneella , editoimalla itsekuvattuja videoita , lukemalla kirjoja , sekä piirettyjä katsellen. Päikkärit silloin kun tuntuu siltä , yleensä aika usein. Lenkillä sään tai fiiliksen mukaan.

Heräsin 6.00 , join appelsiinimehua ja otin lääkkeet.  Pesin hampaat ja haistelin tuolilla olevia vaatteita selvittääkseni, voiko niitä vielä pitää.  En löytänyt saman parin sukkia, onneksi ei sillä ole väliä kengät jalassa!Nyt isrtun hammaslääkärin  odotushuoneessa, poistavat kaksi hammasta, lääkityksen takia kun hampaani murunevat suuhun . Kun pääsen täältä käyn ostamassa nuudeleita ja teetä.  Sitten nukkumaan. 

Olen ollut koko yön hereillä. Eilen heräsin kai kahden aikoihin päivällä. En muistanut aikaisemmin mikä päivä tänään on.

Klo5 keitin kupin teetä jonka jälkeen lähdin viemään koiraa ulos. En osannut päättää mitä reittiä kävelen ja itketti. Korvasin lyhyen kävelyn koiralle nenätyöskentelyllä ja nyt se nukkuu syvää unta.

Olen siis joku kolmisen tuntia istunut sohvalla. Kerään voimia siihen, että jaksaisin lähteä kauppaan. Haluaisin tehdä jotain kunnollista ruokaa. Ihmiset ahdistaa. Jos pääsen sinne kauppaan, päivän kulku menee todennäköisesti näin: noin 13 aikaan kotona, koiran kanssa ulos tunniksi. Klo14 suihku jonka jälkeen sohvalla istumista ja voimien keräämistä. Klo16 ruuanlaittoa. Klo17-03 koneella istumista, koira ulos.

Todennäköisesti kuitenkin kauppaan lähtö viivästyy, lenkki jää vartin mittaiseksi, enkä jaksa tehdä ruokaa. Haluaisin viedä koiran pois mutta kun se on ainoa kunnon syy poistua täältä ja saan itsekin liikuntaa. En ole niin pohjalla ettenkö tajuaisi eläimen tarpeita. Päästän sen aina vapaana juoksemaan niin saa jotain energiaa purettua. Välillä ollaan se kaksi tuntia ulkona. En silti tunne oloani paremmaksi. Liikunta ei auta. Syön liikaa ja siihen se kyllä auttaa sen verran etten paisu ihan muodottomaksi.

Olen ollut sairas vuosia. Muitakin diagnooseja kuin masennus. Mutta nyt tämä taas vyöryy päälle. Olen alle kolmekymppinen ja haluaisin vaan eläkkeelle. No en kai oikeasti. En tiedä. Olen jo valmiiksi pohjasakkaa, muiden rahoja kuluttava paska. Niinhän sitä muutkin ajattelee. Kaikki yritykset elää normaalia elämää kaatuu aina. Tappaisin itseni jos en olisi jo nuorempana aiheuttanut niin paljon huolta ja murhetta läheisille. En halua että äiti ja isä joutuu minut hautaamaan. Mutta se vaihtoehto että olen kotona sairastava, ammattitaidoton luuseri, tuntuu välillä pahemmalta kuin kuolema. Tämä vaan jatkuu ja jatkuu, turhaa toivoa muissa, että asiat paranisi.. kuolema olisi lopullinen. Lähetän tän tekstin nyt vaan vaikka varmaan virheitä täynnä ja kappalejakoja oo nähnytkään.

Tyypillinen päivä:

Herään, toivottavasti en neljän tunnin unien jälkeen (kärsin usein unettomuudesta) milloin olen kuin zombi koko päivän enkä jaksa toimia. Yleensä heräilen läpi yön ja joka kerta vaikea nukahtaa uudelleen. Yöt tuntuvat kestävän vuoden. Usein olen väsynyt aamuisin

Syön terveellisen aamupalan. Menen koiran kanssa kävelylle. Ruokin sen.

Laitan lounasta. Siivoan keittiön ruoanlaiton jälkeen. Keittiö onkin taas melkoinen sotku. Alkaa väsyttää sietämättömästi. Nukahdan.

Herään ja juon teetä ja syön jotain pientä.

Haaveilen että jaksaisin tänään tehdä jotain/nähdä jotakuta mutta se jää haaveeksi.

Tuntuu kuin pääni olisi korvattu toimimattomaan. Panostaminen asioihin johtaa totaaliseen väsymykseen ja turhautumiseen. Yleensä minulla on joku ruumiillinen oire, esimerkiksi pääkipu. Kuin kehoni ilmoittaisi joka tavalla että voi huonosti.

Päivän aikana käyn jokapäivä ajatusketjun: "miten elämästäni tuli tällaista, en halua elää mutten uskalla kuollakaan. On pakko elää"

Ja

" miten ihmiset jaksavat tehdä asioita?" "Miten ennen jaksoin tehdä asioita?"

Makaan väsyneenä sängyssä. Näplään puhelinta. Päämäärättömästi. Kunnes lopetan. Mietin useita kertoja että edes elokuvan katsominen ei tunnu niinkuin miltä se ennen tuntui. En jaksa keskittyä. Mikään ei tunnu miltään. Tyhjyys. Tunteet on kateissa.

Lähden taas koiran kanssa kävelylle mikä on päivän parhaimpia hetkiä. Ruokin sen. Koira tuo minulle paljon elämääni, mietin joka päivä.

Syön iltapalan.

Nukkuminen alkaa jo hermostuttaa, tuleeko uni, onko taas yö levotonta pyörimistä ja herään kuolemanväsyneenä.

Käytän koiran ulkona, teen iltatoimet.

Katselen rentoutusvideoita youtubesta ja toivottavasti nukahdan mikä on päivän paras hetki jos saa nukuttua.

Arki tuntuu ponnistelulta loputtomine tehtävineen:

- kaupassakäynnit ja kauppalistan teko(eipä paljon muuta jaksakaan niinä päivinä)

- suihku (eikö kerran viikossa suihku ole jo jonkunasteista hygieniaa?)

- laskujen maksu

- puhelimessa puhuminen ystävien kanssa (usein kasvotusten on suuri ponnistelu nähdä)

- siivous,roskien vienti

Ennen jaksoin nuo ja työssäkäynnitkin helposti. Kunnes minusta tuli.. tällainen.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä te masennuslääkkeitä syövät olette tästä? Mitä jos teidän masennus on kroonistunut lääkkeiden takia, ja se olisi mennyt ohi jo ajat sitten ilman lääkkeitä hyvällä terapialla?

http://m.iltalehti.fi/terveys/2014081718579420_tr.shtml

Tuskallinen ajatus ajatella. Olen tuota miettinyt monesti. Se masennus mihin aloin lääkettä vetämään ei ollut läheskään niin vaikea millainen siitä tuli kun vuosia vedin ja lopetin ja uudelleenaloitin ja lopetin.

Nyt on menty ilman ja on ollut todella tunne että pää toimii heikommin kaikkien lääkekuurien jälkeen.. Muisti on kuin kultakalalla.

En enää ajattele että lääkkeet hoitavat aivoja ja viallisia aivokemioita. Näin ne minulle markkinoitiin. Ehkä hetkellisesti olo voi olla parempi mutta pitkällä tähtäimellä olo oli turra.

Libido katosi muutaman käyttövuoden aikana.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen päivä:

Herään, toivottavasti en neljän tunnin unien jälkeen (kärsin usein unettomuudesta) milloin olen kuin zombi koko päivän enkä jaksa toimia. Yleensä heräilen läpi yön ja joka kerta vaikea nukahtaa uudelleen. Yöt tuntuvat kestävän vuoden. Usein olen väsynyt aamuisin

Syön terveellisen aamupalan. Menen koiran kanssa kävelylle. Ruokin sen.

Laitan lounasta. Siivoan keittiön ruoanlaiton jälkeen. Keittiö onkin taas melkoinen sotku. Alkaa väsyttää sietämättömästi. Nukahdan.

Herään ja juon teetä ja syön jotain pientä.

Haaveilen että jaksaisin tänään tehdä jotain/nähdä jotakuta mutta se jää haaveeksi.

Tuntuu kuin pääni olisi korvattu toimimattomaan. Panostaminen asioihin johtaa totaaliseen väsymykseen ja turhautumiseen. Yleensä minulla on joku ruumiillinen oire, esimerkiksi pääkipu. Kuin kehoni ilmoittaisi joka tavalla että voi huonosti.

Päivän aikana käyn jokapäivä ajatusketjun: "miten elämästäni tuli tällaista, en halua elää mutten uskalla kuollakaan. On pakko elää"

Ja

" miten ihmiset jaksavat tehdä asioita?" "Miten ennen jaksoin tehdä asioita?"

Makaan väsyneenä sängyssä. Näplään puhelinta. Päämäärättömästi. Kunnes lopetan. Mietin useita kertoja että edes elokuvan katsominen ei tunnu niinkuin miltä se ennen tuntui. En jaksa keskittyä. Mikään ei tunnu miltään. Tyhjyys. Tunteet on kateissa.

Lähden taas koiran kanssa kävelylle mikä on päivän parhaimpia hetkiä. Ruokin sen. Koira tuo minulle paljon elämääni, mietin joka päivä.

Syön iltapalan.

Nukkuminen alkaa jo hermostuttaa, tuleeko uni, onko taas yö levotonta pyörimistä ja herään kuolemanväsyneenä.

Käytän koiran ulkona, teen iltatoimet.

Katselen rentoutusvideoita youtubesta ja toivottavasti nukahdan mikä on päivän paras hetki jos saa nukuttua.

Arki tuntuu ponnistelulta loputtomine tehtävineen:

- kaupassakäynnit ja kauppalistan teko(eipä paljon muuta jaksakaan niinä päivinä)

- suihku (eikö kerran viikossa suihku ole jo jonkunasteista hygieniaa?)

- laskujen maksu

- puhelimessa puhuminen ystävien kanssa (usein kasvotusten on suuri ponnistelu nähdä)

- siivous,roskien vienti

Ennen jaksoin nuo ja työssäkäynnitkin helposti. Kunnes minusta tuli.. tällainen.

Hyvinkin samanlaista elämää elän.

Olen pitkälle erakoitunut, vaikkakin perheellinen ihminen. En jaksa nähdä juuri ketään oman perheeni ulkopuolisia ihmisiä.

Kaikki asiat väsyttää tosi paljon. Kahvinkeittämisenkin jälkeen pitää levätä. Vihaan oloani. Terapeuttini sanoo, lepää ja anna itsellesi armoa. Lepään toki, en muuta jaksakaan. Lepääminen väsyttää.

Itsekin ulkoilen koirani kanssa. Askel on aina vaan raskaampaa silloinkin :(

Miten sitä reippaasta ja positiivisesta ihmisestä tuleekin tällainen?

Itselläni takana raskaita elämänvaiheita ja jatkuvaa jännitystä. Sitten koin suurtakin suuremman surun. Käsittelin sitä, nousinkin ylös. Meni kaksi vuotta ja romahdin totaalisesti.

Nyt ...

ei ole enää mitään. Tarjolla on pillereitä ja keskusteluapua 2vk välein. En jaksaisi sitäkään. En jaksaisi ottaa edes niitä lääkkeitä. Kaikki aivan kaikki on niin raskasta nyt.

Nukuin pillereillä autuaat 11h ja heräämisestä saakka olen maannut sohvalla katsoen tv:tä ja lukien kirjoja.

Käytin myös paljon aikaa haaveiluun, että saisin itseeni niskasta kiinni, menisin kuntosalille ja söisin terveellisesti, hankkisin jonkun näpsäkän hiustyylin ja hoitelisin kulmakarvani.

Äsken sorruin yhteen Opamoxiin kun syän hakkaa rinnassa ja ahdistaa kamalasti. Jo vähän helpottaa ...

Tälle päivälle ei suunnitelmia muuta kuin suihkuun pitäisi mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä te masennuslääkkeitä syövät olette tästä? Mitä jos teidän masennus on kroonistunut lääkkeiden takia, ja se olisi mennyt ohi jo ajat sitten ilman lääkkeitä hyvällä terapialla?

http://m.iltalehti.fi/terveys/2014081718579420_tr.shtml

Kun se ei mennyt ohi ilman lääkkeitä. Vai kuinka kauan olisi pitänyt odottaa? En jaksa käsittää tätä lääkkeiden demonisointia, miettikääpä kuinka moni olisi edelleen masentunut tai päättänyt päivänsä ilman lääkkeitä.

Kuinka kauan kävit terapiassa ennen lääkkeitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajua, miten yhtekskunta jaksaa vuosikaupalla elättää masentuneita? Miten on mahdollista olla vuosikymmeniä sairaslomalla?

Peukut teille, jotka edes yritätte jotakin. Suurin osa vaan  makaa sohvalla, syö paskaa ja juo kaljaa.

Siivoaminen, työt, leipominen, liikkuminen - ylipäätänsä elämänlaadun noston yrittäminen - auttaisi aika montaa teistäkin "masentuneista".

Viestistäkin käy kyllä hyvin ilmi, ettet tiedä tästä aiheesta mitään, mutta kysynpä nyt kuitenkin: miten sinun mielestäsi masentuneen tulee toimia silloin, kun ei ihan aikuisten oikeasti jaksa siivota, leipoa, urheilla tai mennä sinne töihin? Jos ei jaksa käydä suihkussa ja kaikki itkettää, niin miten ja ennen kaikkea miksi sinne töihin mentäisiin? Olisiko sinusta ihan jees työnantajana, työtoverina tai vaikka asiakkaana, että masentunut tulee siivottomana töihin itkemään, nukkumaan tai tuijottamaan tyhjyyteen, eikä saa mitään aikaan? 

En ole tuon viestin kirjoittaja, mutta haluaisin tietää, miten sitä saikkua jaksaa hakea jos ei jaksa käydä pesulla tai nousta sängystä. Eikö paljon työläämpää ole soittaa ja varata aika. Ja sitten mennä paikan päälle sinne lääkäriin ja selittää asiansa.

Ja eikö itseään voi pakottaa sinne suihkuun tai kävelylle ajattelemalla että se voi tuoda paremman olon? Yhtälailla jaksaa raahautua hakemaan sen lääkkeen, jotta tulisi parempi olo.

Saikun hakemista ei voi verrata suihkussa käymiseen. Jos saikkua ei hae, putoaa tulottomaksi tai joutuu työkyvyttömänä töihin, jos suihkussa ei käy, haisee vähän pahalta. Kumpi on tärkeämpää? Masentunut priorisoi ja käyttää vähän energiansa vain siihen mikä on oikeasti pakko tehdä.

Saikun hakeminen on stressaavaa. Sitä kun saa pätkissä (ymmärrettävää) mutta itsestäni ainakin tuntuu, etten edes kykene keskittymään "paranemiseen" ja itseni hoitamiseen kun jo murehdin, että kohta pitää taas mennä todistelemaan, etten ole työkuntoinen.

Käyn terapiassa ja hänelle puhun mielelläni, sen sijaan toinen ihminen arvioi työkykyäni ja kolmas sitten päättää sairaslomastani. On todella vaikea avautua kaikille kolmelle, kun yhdellekin on. Terapeutin sana ei paina työterveydessä.

Ohoh. Pitäisiköhän munkin mennä lääkäriin? Te diagnoosin saaneethan ootte tosi aikaansaavia ja pääsette tosi aikaisin kauppaan ja liikenteeseen!

Mulla ei oo diagnoosia siis. Saatan herätä joskus iltapäivällä / puolenpäivän jälkeen. En saa mentyä heti suihkuun, enkä moneen tuntiin. Vetelehdin yöpaita päällä ja mietin, että pitäis mennä suihkuun ja lähteä kauppaan. Hyvässä lykyssä ehdin kauppaan just ennen sen sulkemisaikaa ja teen ostokset kiireellä. Tai sitten totean illalla, että olkoot, turha sinne enää mennä. En jaksa. Ei kai sieltä mitään tartte. Enkä sit syö juuri mitään sinä päivänä. En oikein saa aikaiseksi edes syötyä. Jotain "helppoa" syön, kuten pullaa tai sipsiä...

Toistuva masennus, lie vaikea-asteinen juuri nyt.

Tänään heräsin 7.30. Vein lapset kouluun josta he menevät isälleen, hän on lähivanhempi ja aikani lastenkin kanssa lyheni äskettäin olojen pahenemisen takia.

Lapsille laitoin aamupalan pöytään, istuin peiton alla sohvassa juomassa kahvia heitä käskyttäessäni pukemaan yms.

Koiran käytin samalla kun vein lapset. Nyt istun taas peiton alla. Mietin suihkuun menoa, edellisen kerran kävin viime viikolla. Hampaat pesin varmaan samalla kertaa.

*

Keskivertopäivä:

Herään aamulla klo 8-9. Juon aamukahvia n pari tuntia. Koiran käytän pissalla ennen, kesken tai jälkeen aamukahvin.

Olen paljon koneella tai kännykällä. Hyvänä päivänä on aktiivisia hetkiä jolloin saatan tehdä jotain tai käyn koiran kanssa pidemmällä lenkillä.

Kaikki tekeminen pahentaa uupumusta. Ellen tee mitään olen myös uupunut. Jos jaksan käyttää koiran ulkona kunnolla en halveksi itseäni yhtä paljon.

En jaksa tehdä itselleni ruokaa enkä halua syödä, sitten iskee nälkä ja syön mitä eteen sattuu ja uppoaa.

Minulla on suhde, mutta tunnen surua koska en jaksa tuntea hyvää oloa.

En tunne epätoivoa, olen toivoton. Jos tunnen jotain, se on musertavaa surua. En pelkää kuolemaa, mutta en haluaisi kuolla. Yritän pitää kiinni tästä elämästä mutta se liukuu käsistä. En oikein näe enää vaihtoehtoja, koska en jaksa.

En enää kykene elämään ihmisarvoista elämää, en kykene antamaan läheisille muuta kuin negatiivisuutta. Tunnen pinnan alla kuohuvan paniikin, mutta vielä kaikki on ok. Joskus paniikki saa vallan ja makaan sikiöasennossa puremassa hammasta, yrittäen jäädä henkiin. Eilen ainoa rauhoittava ajatus illalla oli itseni satuttaminen; se miten saan rankaisun synneistäni (ettei minusta ole selviytymään). Siihen nukahdin.

Yritän miettiä miten solmia rauhan itseni kanssa. Miten olla tyytyväinen siihen mihin kykenen. Miten hyväksyä sen, että esimerkiksi omat vanhemmat eivät ymmärrä etten ole tällainen tahallani. Miten järjestää asiat että kykenen elämään.

En enää ole onneksi niin sidoksissa masennukseeni, kuin esimerkiksi 10v sitten. Nyt tunnen sen tavallaan itsestäni erillisenä, kuten voisi tuntea esimerkiksi reuman. Se ei vähennä sen musertavuutta, mutta on esimerkiksi muuttanut suhdetta kuolemanhaluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajua, miten yhtekskunta jaksaa vuosikaupalla elättää masentuneita? Miten on mahdollista olla vuosikymmeniä sairaslomalla?

Peukut teille, jotka edes yritätte jotakin. Suurin osa vaan  makaa sohvalla, syö paskaa ja juo kaljaa.

Siivoaminen, työt, leipominen, liikkuminen - ylipäätänsä elämänlaadun noston yrittäminen - auttaisi aika montaa teistäkin "masentuneista".

Viestistäkin käy kyllä hyvin ilmi, ettet tiedä tästä aiheesta mitään, mutta kysynpä nyt kuitenkin: miten sinun mielestäsi masentuneen tulee toimia silloin, kun ei ihan aikuisten oikeasti jaksa siivota, leipoa, urheilla tai mennä sinne töihin? Jos ei jaksa käydä suihkussa ja kaikki itkettää, niin miten ja ennen kaikkea miksi sinne töihin mentäisiin? Olisiko sinusta ihan jees työnantajana, työtoverina tai vaikka asiakkaana, että masentunut tulee siivottomana töihin itkemään, nukkumaan tai tuijottamaan tyhjyyteen, eikä saa mitään aikaan? 

En ole tuon viestin kirjoittaja, mutta haluaisin tietää, miten sitä saikkua jaksaa hakea jos ei jaksa käydä pesulla tai nousta sängystä. Eikö paljon työläämpää ole soittaa ja varata aika. Ja sitten mennä paikan päälle sinne lääkäriin ja selittää asiansa.

Ja eikö itseään voi pakottaa sinne suihkuun tai kävelylle ajattelemalla että se voi tuoda paremman olon? Yhtälailla jaksaa raahautua hakemaan sen lääkkeen, jotta tulisi parempi olo.

Saikun hakemista ei voi verrata suihkussa käymiseen. Jos saikkua ei hae, putoaa tulottomaksi tai joutuu työkyvyttömänä töihin, jos suihkussa ei käy, haisee vähän pahalta. Kumpi on tärkeämpää? Masentunut priorisoi ja käyttää vähän energiansa vain siihen mikä on oikeasti pakko tehdä.

Miksi alapeukut? Siis kyllä mulla ainakin on ollut kutakuinkin näin. Siis että siinä kohtaa kun menee oikein huonosti niin ei kyllä tosiaan kiinnosta miltä näyttää ja hajunkin kesti kun voimat ei riittäneet suihkuun. Täysin tulottomaksi tippuminen taas on sen verran iso uhka että siihen saikun hakemiseen kyllä on tiristänyt vaikka ne viimeiset voimat.

Vierailija kirjoitti:

Ohoh. Pitäisiköhän munkin mennä lääkäriin? Te diagnoosin saaneethan ootte tosi aikaansaavia ja pääsette tosi aikaisin kauppaan ja liikenteeseen!

Mulla ei oo diagnoosia siis. Saatan herätä joskus iltapäivällä / puolenpäivän jälkeen. En saa mentyä heti suihkuun, enkä moneen tuntiin. Vetelehdin yöpaita päällä ja mietin, että pitäis mennä suihkuun ja lähteä kauppaan. Hyvässä lykyssä ehdin kauppaan just ennen sen sulkemisaikaa ja teen ostokset kiireellä. Tai sitten totean illalla, että olkoot, turha sinne enää mennä. En jaksa. Ei kai sieltä mitään tartte. Enkä sit syö juuri mitään sinä päivänä. En oikein saa aikaiseksi edes syötyä. Jotain "helppoa" syön, kuten pullaa tai sipsiä...

Mielestäni pelkästään "jahkailu" ei ole syy diagnoosin hankkimiselle. Mutta jos olosi on muuten huono, inhoat itseäsi eikä missään näy mitään kivaa/hyvää niin mene toki lääkäriin.

Me masentuneetkin olemme erilaisia. Eivät kaikki ole "yöpaidassa makoilevia haisuleita" jotka eivät jaksa kauppaan tms.

Heräsin 4:30, nukuin ehkä 3 tuntia. Tein aamupalaa ja lähdin kuudeksi töihin. Kello 14:30 takaisin kotona ja tilasin ruokaa foodorasta kun ei jaksanut enää tehdä mitään. Naputtelin vauvapalstalla ruuan tuloon asti ja nyt olen tässä. Tunnin päästä nukkumaan, tai siis pyörimään sänkyyn josko saisi unta. Huomenna sama, itseasiassa koko viikko.

m35

Eilen en ottanut unilääkettä, koska tänään oli aikainen herätys ja lapsen kyyditseminen. Sillä reissulla meni n. 2h ja olin niin reipas että

menin oikein kauppakeskuksen kaupoille, todetakseni vaan että saan kohta paniikkikohtauksen ja lähdin pois. Jotta en näyttäisi varkaalle tai mielisairaalle, kauhaisin käteeni jotain ostettavaa. Ostin siis löylytuoksun ja käsisaippuan.

Ajoin kotiin ja annoin periksi.

Tälle väsymykselle, saamattomuudelle.

Kuljin äkkiä pihan poikki ; se on hävettänyt mua jo kauan. Sitä pitäisi siivota ja haravoida. Tunnen niskassani naapurien paheksuvat katseet, kun en sitä edes saa aikaiseksi.

Onneksi jääkaapissa on paljon ruokaa.

Koira ei päässyt tänään kotipihaa pidemmälle lenkille. Tunnen siitä suurta syyllisyyttä, niin suurta, etten pysty edes katsomaan sitä hauvaa. Vaikka se kyllä vaikuttaa ihan tyytyväiselle. Lupaan itselleni viedä se huomenna pitkälle lenkille. Tiedän jo valmiiksi, etten ehkä kykene siihen.

Pomo ilmoitti olevansa poissa ja hänen esimiehensä vastaa kaikkiin asioihin tämän kuun loppuun saakka. Sairaslomani päättyy ennen sitä. Koen etten ole työkuntoinen mutta ahdistun valtavasti kun ajattelenkin joutuvani toimittamaan sairaslomalappua esimieheni esimiehelle. Ja ahdistaa muutenkin koko sairasloman haleminen. Pitäskö kuitenkin vaan yrittää töihin?

Koen syyllisyyttä eniten siitä etten jaksa olla lasteni kanssa. En laittaa joka päivä kunnon ruokaa ja että olisimme saman ruokapöydän ääressä. En edes sen vertaa :(

Päätän aina että huomenna reipastun, huomenna minä pystyn ...

:(

Itken ...

.

.

Keskivaikea masennus.

Heräsin 9 aikoihin, join aamukahvia - ja sillä tein olen edelleen.

Päivät menee monesti niin, että kuuntelen äänikirjoja, luen lehtiä ja pelaan. Välillä tulee käytyä kirpputoreilla ja kaupassa. Suihkuun meno riittää joskus päivän ainoaksi tekemiseksi. En ole pitkään aikaan jaksanut esim. laittaa hiuksia muuten kuin ponnarille.

Parempia aikoja on ollut välillä, mutta nyt viimeiset n. puolitoista vuotta olen ollut tosi huonona. Saikulla jo neljä vuotta.

Yleistä: ei jaksa tehdä mitään, vaikka yrittää.

Tästä eri variaatioita.

Saikohan ap uteliaisuutensa tyydytettyä?