Masentunut (diagnosoidut) - kerro päivästäsi

Ymmärrän kyllä hyvin teitä. Itselläni ei ole virallista diagnoosia, mutta lähes samalla kaavalla mennään. Väsyttää kokoajan ja pienetkin asiat vaatii ponnisteluja.

Heräsin 15.00. Mietin hetken heräämistä ja ylös nousemista, kunnes muistin ettei jääkaapissa ole taaskaan mitään koska en ole jaksanut käydä kaupassa, enkä kahviakaan halua keittää, sillä keitin on likainen. Laitoin silmät kiinni ja nukahdin tunniksi. Olen ollut hereillä nyt noin tunnin-puolitoista, ja makaan taas sängyssä, ihan hiljaisuudessa ja katselen ympärilläni olevaa sottaista huonetta, jota tuskin tänäänkään siivoan. En tiedä mitä tekisin näin vapaa päivänä, varmaan makaan sängyssä noin kahteentoista, kunnes nukahdan uudelleen. Sama toistuu huomenna.

Vakava masennus. Kohta pitäisi lähteä kauppaan. Olen maannut koko päivän sängyssä, kerran nousin vessakäynnin takia. En ole syönyt tai juonut mitään.

Keskivaikea masennus ja persoonallisuushäiriö. Epäilen että minulla on myös bipolaarisia piirteitä, vaikkei sitä olekaan suoraan diagnosoitu, hypomaniassa on tullut tehtyä sanoinkuvaamattomia asioita. Myöskin kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja voimakkaasta ahdistuksesta.

Normaalisti käyn töissä, olen vieläpä nopeatempoisissa johtotehtävissä, syön beetasalpaajia kuin karkkia että pysyn toiminnallisena jaq pystyn suoriutumaan arkeni kommunikaatiotilanteista. Olen syönyt voimakkaampia lääkkeitä mutta ne eivät _todellakaan_ sopineet minulle. Aamuherätys noin aamuseitsemän aikaan, koko päivän mietin että pääsisinpä jo takaisin kotiin nukkumaan. Iltaseitsemältä olen taas kotona, esimerkiksi tänään pitäisi jaksaa käydä suihkussa tai ainakin tukka pestä sen sijaan että menisi vain maate mitä yleensä teen, jokapäiväisen tissuttelun lisäksi. Kotityöt kuten pyykkäys saavat minut vihaiseksi, ne tuntuvat epäreilulta kuormitukselta. Oloni on tyhjä, ontto. Ihmisten ilkeys satuttaa ja usein nousee kirvelevä pala kurkkuun ihan vain tavallisesti ollessa. Haaveilen kaiken aikaa olevani toisaalla, vapaa, ja tunnen kipeästi olevani elämäni vanki.

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

65 jatkaa vielä: ajoittain saan aivan hillittömiä, hysteerisiä itkukohtauksia. Alkoholi ei sovi minulle, tästä huolimatta jatkan juomista. Olen valtavan yksinäinen, välillä tuntuu kuin kelluisin jossain toisessa todellisuudessa. päällimmäisinä syinä varmaan perimä ja varhaislapsuuden kehityshäiriöitä aiheuttanut ympäristö.

Heräsin kymmeneltä. Selasin puhelinta pari tuntia, sitten menin yliopistolle syömään ja viettämään aikaa tuttujen kanssa. Tulin kotiin, piti alkaa kirjoittaa koulutyötä mutta olenkin vain katsonut netflixiä. Kohta lähden ystäväni järjestämään tapahtumaan. Keskivaikea masennus.

Mulla on nyt alkanut olemaan sellaisia pakkoajatuksia, onko teillä muilla? Mulla on kolme erilaista joita en nyt tässä halua mainita, yleensä saan ajatukset syrjään niistä mutta yksi varsinkin on mielessä vähän väliä, se on ihan kamala! Lähinnä pelko, ei sellainen mitä itse teen vaan sellainen mitä itse tulen näkemään/kokemaan.

Vaikea masennus. Kävin aamupäivällä pitkällä kävelyllä ja kaupassa. Mietin, miltä tuntuisi hypätä mereen. Kotiin tultuani olen maannut sohvalla ja tuijottanut tablettia. Olen syönyt lääkettä nyt yli kuukauden ja olo on jotenkin turta, mutta samalla kuitenkin ahdistunut ja masentunut. Ylihuomenna ensimmäistä kertaa psykiatrille. En yhtään tiedä, mitä odottaa.

Joku vaan kirjoitti:

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

Kuten varmaan tiedätkin, masennuksia on eriasteisia. Lääkkeillä sinäkin saattaisit voida paremmin ja jaksaa tehdä asioita. Miksi ihmeessä haluat olla ilman niitä?

Tilanteesi on todella huolestuttava. Oletko ajatellut ihan osastohoitoa. Itse olen miehelleni sanonut, että sitten kun en lapsista huolehdi enää enkä nouse sängystä niin hoida mut laitokseen, että saan apua.

Vaikea masennus. Herätys klo 7, koulu (lukio) alkaa kasilta. Torkun 7:45 asti, ylös sängystä, myöhästyn noin vartin. Aamun tunnit torkkuen, lähdin koulusta jo klo 13 vaikka koulu olisi jatkunut kolmeen. Kotona istun koneelle, musat soimaan ja selailemaan netistä kaikkea. Istun niillä sijoillani kuuteen tai seitsemään, jonka jälkeen nuudelia/makaronia tulille. Ysin jälkeen suihkuun ja sitten koneella pyörimistä tai pleikkarin pelaamista noin 23 asti. Sitten nukkumaan ja sama homma uudestaan.

Tässä mun päivä miten sen ulkopuolinen näkisi. Tuon päälle loputon toivottomuuden tunne, väsymys kaikkeen ja ahdistus tulevasta. Alkoholia silloin kun rahatilanne sen sallii, känni on lähes ainoa tila jolloin hymyilyttää. Oon siis 19 vuotta, käyn lukiota jo neljättä vuotta koska yksinkertaisesti kouluhommat ei valmistu ikinä. Vaikean masennuksen lisäksi todettu ADD, joka vaikeuttaa hommaa entisestään. Lähdin lukioon koska musta piti tulla "isona" erityisopettaja. Epätodennäköiseltä näyttää.

Joku vaan kirjoitti:

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

Tarvitset ehdottomasti nyt vahvempaa apua kuin lääkitys! Osastojakso voisi auttaa. En ala hokea että "älä tapa itseäsi, elämä on ihanaa ja blaa blaa" mutta toivon, että hakisit apua ennen lopullista ratkaisua.

Tiamaria kirjoitti:

Otin unilääkkeen 22.00 ja näin painajaisia koko yön sekä heräilin, 7.00 annoin periksi ja menin suihkuun koska olin aivan hikinen.

Luin exän viestit jossa kyselee, luenko ollenkaan Wilma -viestejä ja antaa ymmärtää, että olen surkea äiti.

Tein kupillisen kaakaota ja kävin röökillä, oli vähän kylmä vain sellainen maksimekko päällä ja crocsit jaloissa.

Siistin siilin, viilasin ja lakkasin kynnet sillä käsistäni minulla on pakkomielle pitää huolta,.vaikka näyttäisin muuten miten räjähtäneeltä!

Tilasin pitsan ja yritin siivota keittiötä. Söin palan pitsaa ja join litran vettä .Päätä särkee, sitä särkee lähes aina.

Nyt yritän päästä saunaan, ensimmäinen yritys meni pieleen koska olin unohtanut oven auki.

Tuota siistit.. minkä?!

Ei kannata yrittää itsemurhaa hukuttautumalla mereen jos osaa uida, nii se on refleksi kun vajoaa veden alle niin vaikka haluaisi hukkua niin kädet ja jalat potkii pintaan , olen yrittänyt pari kertaa, ekan kerran 12 vuotiaana

Hassua miten jopa masentuneiden itsensäkin kesken elää tämä hyvin pinttynyt mielikuva siitä, että ainoastaan likainen, nuhruinen, töissäkin itkuun pillahteleva (jos on työ), lähes 24/7 sängyssä makaava zombi voi olla masentunut. Jos sinulla on puoliso, lapsia, työpaikka, harrastuksia, voit korkeintaan olla lievästi masentunut. Ihmiset on erilaisia ja masennus tulee ihmisten elämässä ilmi eri tavalla. Myöskin vaikka jo 10 vuotta masentuneena ollut ihminen on tuskin koko sitä 10 vuotta vain maannut sängyssä, vaan masennuskausia on ollut erilaisia ja eri pituisia.

Miten jollakin voi olla puoliso jos on masentunut? Koska ihminen on aika paljon muutakin kuin se sairautensa. Puolisoksi on löytynyt sellainen ihminen joka joko omien kokemustensa tai ihan vain empatian kautta osaa ymmärtää ja hyväksyy puolisonsa sellaisena kuin on. Masentuneella voi olla niitä kausia jolloin sängystä ei nousta, mutta kaikilla ei välttämättä ole ja kaikilla se ei kestä kokoaikaa.

Olen itse esim. 8 vuoden masennukseni aikana ollut suljetulla osastolla, vuoden pituisella sairaslomalla, elänyt sen kauden kun sängystä ei nousta, mutta myös sen lisäksi käynyt ammattikoulun loppuun, ollut töissä, ollut vapaaehtoistöissä, matkustellut, maalannut kotiani, elänyt yli 5 vuotta parisuhteessa, hankkinut koiran jne jne. Minä olen muutakin kuin masennus, ahdistus, itku ja epätoivo.

Vierailija kirjoitti:

Hassua miten jopa masentuneiden itsensäkin kesken elää tämä hyvin pinttynyt mielikuva siitä, että ainoastaan likainen, nuhruinen, töissäkin itkuun pillahteleva (jos on työ), lähes 24/7 sängyssä makaava zombi voi olla masentunut. Jos sinulla on puoliso, lapsia, työpaikka, harrastuksia, voit korkeintaan olla lievästi masentunut. Ihmiset on erilaisia ja masennus tulee ihmisten elämässä ilmi eri tavalla. Myöskin vaikka jo 10 vuotta masentuneena ollut ihminen on tuskin koko sitä 10 vuotta vain maannut sängyssä, vaan masennuskausia on ollut erilaisia ja eri pituisia.

Miten jollakin voi olla puoliso jos on masentunut? Koska ihminen on aika paljon muutakin kuin se sairautensa. Puolisoksi on löytynyt sellainen ihminen joka joko omien kokemustensa tai ihan vain empatian kautta osaa ymmärtää ja hyväksyy puolisonsa sellaisena kuin on. Masentuneella voi olla niitä kausia jolloin sängystä ei nousta, mutta kaikilla ei välttämättä ole ja kaikilla se ei kestä kokoaikaa.

Olen itse esim. 8 vuoden masennukseni aikana ollut suljetulla osastolla, vuoden pituisella sairaslomalla, elänyt sen kauden kun sängystä ei nousta, mutta myös sen lisäksi käynyt ammattikoulun loppuun, ollut töissä, ollut vapaaehtoistöissä, matkustellut, maalannut kotiani, elänyt yli 5 vuotta parisuhteessa, hankkinut koiran jne jne. Minä olen muutakin kuin masennus, ahdistus, itku ja epätoivo.

Eli vaikeasti masentuneena suoritat opinnot loppuun ja rilluttelet yöelämässä siinämäärin että löydät puolison? Miten tuo masennus mahtuu kuvioon? "Olen valtavan masentunut vaikka jaksankin tehdä työt, käydä treffeillä, hoitaa lapset, koirat ja talon remontit, te kateelliset ette vaan ymmärrä"?

En harkitse osastohoitoa, lääkitystä eihän se ennenkään auttanu, en enää halua tulla parempaan kuntoon enkä usko että se ois mahdollistakaan, mun elämä oli täysin pilalla jo 25vuotiaana 2 lapsen äitinä jota kukaan ei auttanut vaikka vauva oli vammainen ja mies ryyppäsi ja nai vieraita naisia, pilkkasi, mitötöi, halveksi, uupumus ei koskaan loppunut, ei edes sitten kun jätin miehen ja lapset, haluan hautaan, ikuiseen uneen ja lepoon, uneen missä ei oo painajaisia, mistä ei tarvi ikinä herätä kärsimykseen. Se riittää mulle, en tarvi taivaspaikkaa, ainoastaan rauhan

Olen hämilläni että miten paljon muut masentuneet jaksavat... Minä en kyennyt lopulta enää hoitamaan lapsia, jaksoin hoitaa lapset niin kauan että tyttö oli 15 ja poika 10. Sitten en enää kyennyt, en päässyt sängystä ylös, en saanut laitettua aamupalaa ja herätettyä kouluun, jaksanut tiskata, pyykätä kouluvaatteita, huolehtia läksyistä, lukea Wilmasta viestejä. Olen nyt asunut reilu 4 vuotta yksin toisella paikkakunnalla, lapset jäivät isälle, en minä ois kyenny niitä enää hoitamaan enkä edes hakemaan ruokaa kaupasta säännöllisesti, aina on leipä tai maito loppu. Olen olemassa, itken tänäänki, tapan itseni kun poika täyttää 18, mutta vasta pari viikkoa myöhemmin ettei se ymmärrä yhteyttä, kuolen liikenne onnettomuudessa sitte, ei sen tarvi tietää muuta. En enää hae apua, en enää käy hoidossa tai syö lääkkeitä muuta kuin rauhoittavaa jos meinaan hypätä alas parvekkeelta, koen että on pakko elää kunnes lapset on aikuisia. Ruokaa en jaksa tehdä kuin ehkä 2 kertaa kuussa, suklaalla saan energiaa sen verran etten oo alipainoinen, sitä ei tarvi jaksaa voidella kuten leipiä, seki on niin raskasta. Oon täysin raitis, ehkä pitäisi alkaa juomaan jos se kerran helpottaa ees hetkeksi.

Kuten varmaan tiedätkin, masennuksia on eriasteisia. Lääkkeillä sinäkin saattaisit voida paremmin ja jaksaa tehdä asioita. Miksi ihmeessä haluat olla ilman niitä?

Tilanteesi on todella huolestuttava. Oletko ajatellut ihan osastohoitoa. Itse olen miehelleni sanonut, että sitten kun en lapsista huolehdi enää enkä nouse sängystä niin hoida mut laitokseen, että saan apua.

Sanoin yhden kerran miehelleni siihen aikaan kun asuttiin yhdessä lasten kanssa että taidan tappaa itseni ens yönä kun en enää jaksa tätä elämää. Vastaus kuului että se oiskin hyvä kun susta pääsis eroon ilman että tätä taloa täytyy myydä ja jakaa. Velaton talo yhteisessä omistuksessa siis oli... Seuraavana yönä yritin itsemurhaa mereen hukuttautumalla yöllä klo 3 , joku tuntematon mies henkilö oli tuommoiseen kellon aikaan rannan matalassa vedessä harjoittelemassa lainelautailua ja tuli sekaantumaan asioihin jotka ei hänelle kuulu. Muuten oisin päässyt pois silloin ku minun ois kuulunutkin. Tiesin että oli minun aika.

Vierailija kirjoitti:

Mitä olet tänään tehnyt ja millaisissa fiiliksissä?

Onko sinulla minkäasteinen masennus?

Kettumainen otsikko, ap. "Masentuneet (diagnosoidut)", kiva. Että nuhan tai mahataudin voi ihminen tunnistaa itsessään, mutta ei mielisairautta?

Vastaan silti: töitä 7-9 h, asiakaspalvelua tekohymy naamalla, kehuja asiakkailta siitä kuinka olen "aina niin iloinen", kotiin ja suihkuun, jotain ruokaa ja lääkkeet naamaan, Netflixiä, äänikirjaa tai Youtubea, nukahtamislääke ja pehkuihin. Toistetaan. Vapaapäivinä enimmäkseen unta.

T: erä, jota ei diagnosoitu vuosiin, kunnes olikin keskivaikea masennus, sosiaalinen ahdistus ja pelkotilat päällä

Toistuva masennus, nyt vakavan masennuksen vaihe. Kestänyt vuoden.

Herätyskello soi klo 6.00 ja pakotin itseni suihkuun. Tein kotona aamupäivän etätöitä ja sitten vääntäydyin työpaikalle. Muuten en jaksaisikaan, jollei olisi mahdollisuutta tehdä töitä osin kotona.

Kaikki toiminnot ovat hitaita, muisti pätkii ja erilaisia tehtäviä asioita lykkäilee. Unettomuus pahentaa tilannetta. Unohtelen kaikenlaista ja tunnen itseni tolloksi.

Olen tunteeton zombie. Itkenyt olen viimeksi silloin, kun paras ystäväni kuoli pari vuotta sitten.

Mies joutuu tekemään paljon kotitöitä ja hoitaa  kaupassakäynnit. Lapset on onneksi jo aikuisia.