Lue keskustelun säännöt.
Lapsena kuritettu, miten suhtaudut asiaan nykyään?
21.09.2017 |
Tässä oli päivällä kruunuketjuna kuritusväkivaltaan liittyvä ketju, mutta en löytänyt sitä enää, joten kysyn tässä erikseen tätä.
Itse suhtaudun aika ristiriitaisesti. Tietysti se tuntuu väärältä, mutta en kuitenkaan koe traumatisoituneeni. Meillä ei tarvinnut pelätä mitään satunnaista väkivaltaa ollenkaan, vaan silloin vain, kun oli tehnyt jotain rangaistavaa, otettiin vyö ja mentiin omaan huoneeseeni ja kuritettiin takapuolelle. Ei mitenkään kovasti, mutta sillain, että kuitenkin vähän tuntui.
Mitään erityisen pahaa en koskaan tehnyt, joten kuritus tuli nyt ajateltuna aika pienistä jutuista, esim. tulin ilmoittamatta vasta reilusti kotiintuloajan jälkeen kotiin. Tai kun kerran lintsattiin parin kaverin kanssa puoli päivää koulusta. Ja joskus ihan kiukuttelusta, tottelemattomuudesta tms. Kuritukset loppui joskus murrosiän kynnyksellä, varmaan 12-13-vuotiaana.
Kommentit (239)
Olen aina ollut kiltti lapsi. En ainakaan ole kuullut vanhempieni muuta väittävän. Kouluikäisenä varsinkin pelkäsin ja kunnioitin auktoriteetteja, kuten varmaan suurin osa 1950-luvulla syntyneistä. Meille vanhemmat olivat aina oikeassa, vaikka olisivat olleet väärässäkin. Piiskaa sain muistini mukaan pihasta "kaskaamisesta". Jotenkin on aina vaivannut tämä; asuttiin maalla, oli vähän liikennettä, enkä tehnyt kyläreissuilla mitään pahaa. Kerran karattiin kesäteatteriin katsomaan Tukkijoella-näytelmää! Vein mukanani pari vuotta nuoremman kaverin. Itse olin 7-8 vuotta vanha. En muista, tuliko tuosta piiskaa. Niin, karkasin myös pyhäkouluun, jonka rauhalliset opettajat ilmeisesti vetosivat minuun. Kotona kun oli sodassa (ja jo sitä ennen kovan kotikurin johdosta) sairastunut isä, joka määräsi kaikesta. En usko, että olen saanut traumoja kurituksesta, siitä jatkuvasta riitelystä kotona kylläkin. Se kyllä ihmetyttää, miksi minua piiskattiin niin pikku asioista. Ehkä he purkivat pahaa oloaan sitten minuun.
Minusta tuli sitten ujo, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ihminen. Helposti manipuloitavissa oleva. Näihin päiviin asti. Nykyään olen omasta mielestäni liikaakin äänessä. Hassua :) Ujouden opin peittämään ilmeisen hyvin, koska OIKEA ujoushan ei ole koskaan ollut mikään hyve. Ilman tuota varsinkin nuoruudessa kiduttanutta ihmis- ja erityisesti miespelkoa elämäni olisi varmasti muodostunut onnellisemmaksi. Mutta nämä kortit sain ja jotenkin olen selvinnyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien kanssa välit huonot (olemattomat), pitää todella luottaa ihmiseen että annan koskee...
Vierailija kirjoitti:
Tyttö -81. Rangaistukset olivat aina liioiteltuja ja epärationaalisia. Piiskaukset mattopiiskalla minuutteja kerrallaan. Kerran minut heitettiin tukasta lattialle, kun olin kolauttanut pääni kaapinoveen ja huutanut kivusta. Lopulta sain pyytää anteeksi huutamistani ja luvata etten enää tee niin.
Selkään saattoi saada väärästä sanasta tai siitä, jos rikkoi jotain vahingossa. Lopulta meistä ei saanut lähteä pihaustakaan kun olimme kotona, ja aikuiset katsoivat telkkariakin makuuhuoneessa suljetun oven takana, me saimme katsoa lastenohjelmat äänettömästä televisiosta olohuoneessa.
Äiti toivotti hyvää yötä sanomalla, että jos hän ei herää aamulla, niin sanokaa vakuutusyhtiölle, että se (unilääkkeiden yliannostus) oli vahinko.
Joskus, kun kerrossänky romahti, sain tiukasti avokämmenestä herätettyäni isäpuoleni sillä metelillä, nukuin matolla ja menin kouluun silmä mustana. Ikää tuolloin 11 vuotta.
Jos pelleilymme kävi äitin ja isäpuolen hermoille, äiti saattoi yllyttää isäpuolta että "anna niille oikein isän kädestä".
Meistä tuli nujerrettuja, hiljaisia tyttöjä, jotka vielä aikuisina yrittävät ansaita paikkaansa maailmassa ja joutuvat toistuvasti todistelemaan itselleen, että ovat hyviä ja arvokkaita juuri tällaisina.
Kummastakin tuli raittiita, väkivallattomia, jalat maassa olevia kunnon kansalaisia. Kai meillä kävi tuuri. Haavoja silti parannellaan kai loppuelämämme.
Äitin kuolinilmoitukseen muutama vuosi sitten ei päästy surijoiksi, koska isäpuoli oli sitä mieltä, etteivät (baari)kaverit tiedä keitä nämä nn ja nn edes ovat. Että niin läheisissä väleissä oltiin aikuisina.
Taisi hävetä sitä, että siellä olisikin ollut yhtäkkiä lasten nimet. Ja olivatko selittäneet nyyhkystooria kapakassa, että lapset ovat ne meidät hylänneet paskat. Niin sitten ois mennyt selitykset vähän vituralleen, jos olisittekin olleet kuolinilmoituksessa mukana. Huhhuh, mikä k*sipää.
Ei sillä, jos minun isäni kuolee ennen uutta vaimoaan, joka on loukannut minua suhteessani isään, niin en halua häntä kuolinilmoitukseen, vaan aion laittaa oman. Isä ei ollut koskaan väkivaltainen.
Suhtaudun erittäin huonosti. En ollut edes tehnyt mitään pahaa, olin lähinnä ollut hätääntynyt (jo etukäteen). Olen tullut araksi ja pelokkaaksi. Sanoin vanhemmilleni jo lapsena, että tämän takia tulen löymään heitä kun he ovat vanhoja ja heikkoja. Akuisena en sitten kuitenkaan niin tehnyt, mutta sanoin isälleni, että en anna hänelle lyömistä ikinä anteeksi. Hän oli kyllä hiukan järkyttyneen näköinen ja se ehkä oli pieni "laastari", mutta tarkoitin kyllä mitä sanoin.
Sairasta että jotkut teistä on saanu selkäänsä jo pelkästä kiukuttelusta. Lapsen kuuluuki sanoo välillä vastaan ja näyttää kiukkua. Sillon pitää huolestua jos ei uskalla näyttää sitä avoimesti edes omalle vanhemmalle oman kodin seinien sisällä. Tosi surullista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen vihaa, vieläkin, vaikka olen jo kypsässä iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vielä 90-luvulla piiskaa isältä kun olin tehnyt tuhmuuksia, rikkonut jotain kallista tai ollut huomattavan epärehellinen. Yhteensä raippa lauloi kai kaksi tai kolme kertaa ja se oli kovin rangaistus mihin vanhempani joutuivat kohdallani turvautumaan. Ja koskaan ei kurmuutettu syyttä, vaan olen kyllä piiskaukseni ansainnut.
En ole millään lailla traumatisoitunut piiskauksista tms. rangaistuksista koska vanhempani ovat aina olleet oikeudenmukaisia ja rakastavaisia kasvattajia ja koen että omalla kohdalla fyysisestä kurittamisesta on ollut enemmän etua kuin haittaa.
vm-83
Joo samaa mieltä täälläkin. 90-luvulla sai vyöstä takapuolelle jos oli käyttäytynyt julkisesti liian villisti eikä totellut käskyjä rauhoittua/hiljentyä. Eihän se kivaa koskaan ollut, mutta olen nykyään siitä kiitollinen. Vanhempani olivat aina oikeudenmukaisia rangaistuksessaan, eikä mulle ole jäänyt mitään traumoja. Toivoisin että nykyaikanakin lapsia kuritettaisiin kunnolla - koska kaikkihan näkevät mitä siitä on seurannut kun annetaan nykylapsien riekkua. Jokainen vuosikymmen eteenpäin lapsista tulee kurittomampia ja mistähän se mahtaa johtua... Kun vanhemmat ovat niin välinpitämättömiä etteivät anna lapsilleen mitään rangaistuksia ja opeta käyttäytymään. Nykyajan vanhemmat eivät rakasta lapsiaan.
Oletteko itse fyysisesti kurittaneet lapsia, te jotkaa olette "kiitollisia" pahoinpitelyistä?
Yksikään lastaan pieksevä vanhempi ei todellakaan ole oikeudenmukainen, lapsen pahoinpitely ei ole ikinä oikeudenmukaista, se on rikos ja siihen sortuvat vanhemmat eivät ansaitse kuin halveksuntaa.
Viimeksi olen harrastanut fyysistä väkivaltaa lapsia kohtaan joskus pikkulapsena kun kumautin pikkusiskoa pesäpallomailalla kalloon niin että veri roiskui. Piiskaa tuli perseelle vaikka pahimmalta tuntui pikkusiskon itku kun poloinen itki niin sydäntäsärkevästi. Sen jälkeen olen jättänyt ihmiset ja eläimet rauhaan.
vm-83
Empatiakyky on ihmisissä luontaisesti, eikä sitä pysty kirjaimellisesti hakkaamaan lapseen. Väkivalta on täysin hyödytöntä empatian opettamisessa. Itseäni on kuritettu ja vanhempien antamalla mallilla tein sitä myös itse pikkusiskolle, kunnes opin normaalin kehityksen myötä tuntemaan myötätuntoa. Myöhemmin yritin puolustaa siskoa kuritukselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sain piiskaa ja nyt minulle on sen seurauksena diagnosoitu vakava mielenterveyshäiriö.
Sen lääketieteellinen nimi on "toisten kunnioittaminen".
Vierailija kirjoitti:
Olisiko kellään antaa neuvoa, miten kuritusmuistoista voisi vapautua ja päästä irti? Olen 50-vuotias nainen, enkä edelleenkään ole vapautunut kamalista muistoista.
Ongelma on, että kumminkin olen hyvissä väleissä vanhempiini ja välitän heistä. He ovat valtavan tärkeitä myös omille lapsilleni. Oikeasti en voisi esim. pahoinpidellä heitä, koska he ovat liian vanhoja ja hauraita. Lisäksi he ovat moninkertaisesti osoittaneet rakkautensa vuosikymmenien varrella.
Olen joskus yrittänyt laittaa vanhukset tilille törkeistä ratkaisuistaan, mutta vastassa on ollut hölmistyneet katseet eikä minkäänlaista muistikuvaa. Sanoipa isäukko jopa niinkin, ettei hän kyllä muista mitään tuollaista, mutta pyytää joka tapauksessa anteeksi.
Äskeisessä viestissä kuvailtiin, miten mies oli hakannut kostoksi aikuisena isänsä, muttei ollut sittenkään vapautunut siitä ahdistavasta muistosta. Mikä auttaisi?
Kognitiivisesti suuntautunut psykoterapautti, jolla on EMDR-pätevyys. Tässä on aika hyvä artikkeli lapsuuden kompleksisesta traumatisoitumisesta.
https://asiakas.kotisivukone.com/files/ttkeskus.palvelee.fi/tiedostot/s…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka sanotte, ettei jäänyt traumoja...eihän niistä välttämättä ole tietoinen. Ne voivat tulla ilmi omassa luonteessa tai käytöksessä. Aika hyvin kaikki kuitenkin muistavat nuo kuritustapaukset, huomioon ottaen että traumoja "ei jäänyt". Defenssit on kunnossa.
Kukapas se muu osaisi tilanteensa tässä asiassa arvioida parhaiten kuin kukin itse. Ja voihan olla jopa niinkin että lapset eivät traumatisoidu vaikka heitä kuritetaankin fyysisesti - kunhan vain rangaistukset, ja kasvatusmenetelmät yleensäkin, ovat oikeudenmukaisia eikä liioiteltuja, moni täällä kirjoittava on joutunut systemaattisen ja julman kurituksen uhriksi - se on silkkaa väkivaltaa eikä mitään kasvatusta.
Traumatisoitunut nimenomaan ei ole tietoinen tilastaan.
https://asiakas.kotisivukone.com/files/ttkeskus.palvelee.fi/tiedostot/s…
Suhtaudun niin, että se -70-luku oli sitä aikaa, ja nyt eletään tätä aikaa. Ymmärrys ja ajatukset on nyt eri. Vanhempani ovat ihania, rakastavat minua, ja ajattelivat minun parastani kun antoivat risusta. Olen saanut ehkä viisi kertaa eli aika harvinainen rangaistus kuitenkin. He siis toimivat silloisella parhaalla tiedollaan, fyysinen kurittaminen oli silloin "normaalia" ja toivottavaakin toimintaa vastuulliselta vanhemmalta. Totta kai silloinkin jotkut vanhemmat käyttivät väärin väkivaltaa, esim. naapurin isä oli alkoholisti ja siinä kurituksessa ei ollut mitään järkeä tai oikeudenmukaisuutta :( Minä taas aina ymmärsin miksi sain selkään, ei ollut ensimmäisestä rikkeestä vaan uhmasin aika tietoisesti. Mutta siis nyt en itse anna lapsilleni fyysisiä rangaistuksia, koska tämän hetken ymmärrykseni on eri. Nyt asiat hoidetaan eri tavalla. Mutta en tuomitse mitenkään vanhempiani, eivät tehneet sitä ilkeyttään vaan rakkaudesta, halusivat että minusta kasvaa kunnon ihminen, ja on kasvanutkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulen muistamaan ikuisesti sen kun äitini piti minua tiukasti otteessa jalkojensa juurella ja piiskasi nahkavyöllä paljalle iholle. Yritin paeta ja itkin tietenkin valtavasti, mutta kukaan naapureista ei ikinä siihen puuttunut. Sain usein myös tukkapöllyä, joka on ilmeisesti aiheuttanut minulle kaljuja kohtia. Anteeksi hän ei tähän päivään asti pyytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä sain vielä 90-luvulla piiskaa isältä kun olin tehnyt tuhmuuksia, rikkonut jotain kallista tai ollut huomattavan epärehellinen. Yhteensä raippa lauloi kai kaksi tai kolme kertaa ja se oli kovin rangaistus mihin vanhempani joutuivat kohdallani turvautumaan. Ja koskaan ei kurmuutettu syyttä, vaan olen kyllä piiskaukseni ansainnut.
En ole millään lailla traumatisoitunut piiskauksista tms. rangaistuksista koska vanhempani ovat aina olleet oikeudenmukaisia ja rakastavaisia kasvattajia ja koen että omalla kohdalla fyysisestä kurittamisesta on ollut enemmän etua kuin haittaa.
vm-83
Joo samaa mieltä täälläkin. 90-luvulla sai vyöstä takapuolelle jos oli käyttäytynyt julkisesti liian villisti eikä totellut käskyjä rauhoittua/hiljentyä. Eihän se kivaa koskaan ollut, mutta olen nykyään siitä kiitollinen. Vanhempani olivat aina oikeudenmukaisia rangaistuksessaan, eikä mulle ole jäänyt mitään traumoja. Toivoisin että nykyaikanakin lapsia kuritettaisiin kunnolla - koska kaikkihan näkevät mitä siitä on seurannut kun annetaan nykylapsien riekkua. Jokainen vuosikymmen eteenpäin lapsista tulee kurittomampia ja mistähän se mahtaa johtua... Kun vanhemmat ovat niin välinpitämättömiä etteivät anna lapsilleen mitään rangaistuksia ja opeta käyttäytymään. Nykyajan vanhemmat eivät rakasta lapsiaan.
Oletteko itse fyysisesti kurittaneet lapsia, te jotkaa olette "kiitollisia" pahoinpitelyistä?
Yksikään lastaan pieksevä vanhempi ei todellakaan ole oikeudenmukainen, lapsen pahoinpitely ei ole ikinä oikeudenmukaista, se on rikos ja siihen sortuvat vanhemmat eivät ansaitse kuin halveksuntaa.
Viimeksi olen harrastanut fyysistä väkivaltaa lapsia kohtaan joskus pikkulapsena kun kumautin pikkusiskoa pesäpallomailalla kalloon niin että veri roiskui. Piiskaa tuli perseelle vaikka pahimmalta tuntui pikkusiskon itku kun poloinen itki niin sydäntäsärkevästi. Sen jälkeen olen jättänyt ihmiset ja eläimet rauhaan.
vm-83
Empatiakyky on ihmisissä luontaisesti, eikä sitä pysty kirjaimellisesti hakkaamaan lapseen. Väkivalta on täysin hyödytöntä empatian opettamisessa. Itseäni on kuritettu ja vanhempien antamalla mallilla tein sitä myös itse pikkusiskolle, kunnes opin normaalin kehityksen myötä tuntemaan myötätuntoa. Myöhemmin yritin puolustaa siskoa kuritukselta.
Rangaistuksen tarkoitus ei ole parantaa ketään, rangaistus on peloite, kuten termikin jo sanoo. Ne on tarkoitetu esimerkiksi juuri niille, joilta empatiakyky puuttuu. Terapiat ovat sitten erikseen ja monta kertaa sellaistakin tarvittaisiin rangaistuksen oheen. Näitä asioita ei kuitenkaan pidä sekoittaa keskenään.
Linnaankaan ei ketään laiteta siksi, että ihminen muuttuisi siellä paremmaksi ihmiseksi. Jos jollakulla on niin humaani ihmiskäsitys, että uskoo rangaistusten olevan hyödyttömiä, niin se on tietysti upean idealistista, mutta ei se realistista ole.
Ja tämä ei sitten ollut puolustuspuhe kotikuritukseen noin niin kuin yleensä. Kuten aiemmin sanoin, kuritusta voidaan käyttää myös tekosyynä. Iso ongelma on se, että kurituskieltoa noudattavat lähinnä ne, jotka eivät käyttäisi mielivaltaa, vaikka kuritus olisi sallittua. Sadistisia taipumuksia toteuttava vanhempi ei tuollaisista kielloista välitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen saanut railakkaasti selkääni, mutta aina aiheesta. Olin ehtiväinen ja villi lapsi. Kolttosia tuli tehtyä varmaan kymmenen kersan edestä. Eivätkä selkäsaunat minua juurikaan hillinneet.
Olin lapsi 60-luvulla ja silloin selkäsaunat olivat ihan tavallista arkipäivää. Joskus kaverit kysyivät, että etkö pelkää saavasi selkään? No en pelännyt. Tietysti se hetki isän kotiintulon ja äidin lausuman "odotas kun isä tulee kotiin" välillä oli kauhun paikka.
Mutta olen jälkeenpäin sen ajatellut niin, että se oli sellaista synti ja sovitus menttaliteettiä. Kun olin tehnyt pahojani, sain selkääni ja se oli siinä. Asiasta ei enää koskaan jälkeenpäin mainittu. Saamani selkäsauna oli se sovitus puolin ja toisin ja sen jälkeen lähdettiin taas puhtaalta pöydältä.
Vaikka sytytin seurojentalon tuleen. Tai käskin kaveria pihistämään myymälänhoitajaäitinsä yleisavaimen ja kävimme osuuskaupassa varkaissa tai kun päästimme suursikalan siat kesäyönä mutakylpyyn tai kun varastimme naapurin mopedin, että päästiin kaverin kanssa Kauppalaan naisiin (13 vuotiaana) tai kun kähvelsimme Korpikyyneltä ja kävimme myymässä sitä. Juttuja olisi vaikka kuinka paljon. Enkä minä kaikista kolttosista edes jäänyt kiinni. Oli meidän kylällä muitakin vilperttejä. Niin ja jouduin minä joskus kärsimään muiden rikkeistä. Mutta koskaan ei kaveria käräytetty.
Olen minä kerran 9-vuotiaana jopa vallesmannille sanonut, että vaikka tietäisinkin ja vaikka vankilaan panisitte niin en kerro syyllistä. Ja taas tuli selkään.
Jos vanhempani eivät olisi uskoneet minusta kurilla kasvattavansa kunnon kansalaista, olisin varmaan päätynyt koulukotiin ja kukaties vaikka vankilaankin. Mutta koska minua kuritettiin, sain kyläläisiltäkin kaiken anteeksi. Vaikka vieläkin kolttosiani muistellaan.
Tulipalon jälkeen opettajani oikein tarkisti takapuoleni remmin jäljet ja totesi vain, että varmaan sain elämäni opetuksen.
Ei ole katkeruutta. Joskus murrosiässä kyllä äiteeltä kysyin, että miksei hän koskaan puolustanut minua tai yrittänyt estää isää. Totesi äiti vaan, että ei siitä olis mitään hyötyö ollut, oltaisiin sitten vaan saatu molemmat selkään.
Omia lapsiani en ole koskaan ruumiillisesti kurittanut. Kotiaresti ja erilaiset rajoitteet on toiminu meillä hyvin. Tosin lapset ovat kyllä enemmän tulleet rauhalliseen äitiinsä ;-)
Vuosimallia -93, nainen. Meillä ei koskaan turpaan mätetty, mutta muistan edelleen miten inhosin kotonamme olevaa kärpäslätkää. Sitä, jossa on se punainen pää ja metallinen lenkki kahvana, sillä se metallikahva vasta tekikin kipeää.
Ollaan veljeni kanssa molemmat oltu aina sanavalmiita ja äiti on ollut tiukka, että vastaan ei väitetä. Luunapit ja tukkapöllyt olivat ihan normaalia, monesti peloteltiin että "oletko kunnolla vai pitääkö pyöräyttää?". Kärpäslätkää juoksin karkuun ja koetin päästä aina vessaan lukkojen taakse pakoon. Olihan sillä kurituksella joku syy varmaan, mutta näin aikuisiällä en kyllä millään muista mistä olisin ansainnut moista. Ilkein temppuni ikinä oli piirtää kiviseinään ja rangaistuksena jouduin pesemään seinän. Toimi selvästi paremmin kuin kuritus, koska muistan sen niin hyvin. Äiti ei koskaan pyytänyt mitään anteeksi ja saattoi sanoa kiukuspäissään todella ilkeästi. Isä on ollut aina lempeä ja pyytänyt äänen korottamistakin aina anteeksi.
Näin aikuisena olen vähän perfektionisti ja todella itsenäinen. Olen vähän miellyttämisenhaluinen ja edelleen ahdistaa olla eri mieltä vanhempien kanssa. Sanomista tulee aina tällöin ja ei aina niin nätisti, onneksi olen oppinut itsevarmaksi väittelijäksi. Olen silti vanhempieni kanssa hyvissä väleissä, suhteemme on parantunut paljon aikuisiällä.
Oma avomieheni on elänyt lapsuuden ilman kuritusta. Heillä ovat kaikki lapset kunnollisia kansalaisia ja empatiakykyisiä. Oikein mukava perhe, tuntuu ihan omalta kun ovat niin hyvin ottaneet minutkin joukkoon. Ollaan puhuttu, että omiin tuleviin lapsiin ei kajota, koska onhan se nurinkurista, että jos työkaveriakaan ei ole ok läpsiä niin miksi puolustuskyvytöntä lasta olisi?
Perheessäni sain pelätä usein väkivaltaa. Isäni suuttui mielestäni spontaanisti ja helposti. Vakavampi väkivalta, kuten vyöllä piiskaaminen takamukselle, kohdistui uhmakkaampaan pikkuveljeeni. En tiedä kumpi oli pahempi, olla piiskattavana vai kuunnella sitä toisesta huoneesta ja pelätä että pikkuveli kuolee. Olin niin pieni, että todella pelkäsin, että veljeni kuolee. Äitinikin hyväksyi kurittamisen, se oli mielestäni kamalaa. Isäni ei uskoakseni pahoinpidellyt äitiäni, mutta äänekkäiden (ja joskus tuhoisien) riitojen aikana pelkäsin että äitinikin kuolee. Toisaalta fyysinen ja henkinen väkivalta ja sen uhka aiheuttivat niin voimakasta ahdistusta ja häpeää, että siitä ei voinut kertoakaan kenellekkään.
Lapsena vuoroin rakastin ja vihasin isääni. Koin, että hän on uhka äidilleni ja pikkuveljelleni. Toivoin ja pelkäsin että vanhempani eroaisivat tai isäni kuolisi. Olin iloinen kun hän joutui pitkän työmatkan takia olemaan viikot toisella paikkakunnalla vuoden ajan. Vannoin että laitan välit hänen kanssaan poikki kun muutan omilleni.
Aikuisena pidin muutaman opiskeluvuoden erittäin pitkää hajurakoa, mutta tavatessamme en osannut käyttäytyä eri tavalla kuin lapsena, kun vihasin häntä salaa mutta käyttäydyin ystävällisesti, jotta minulle ei suututa. Tarkoittaako se että en vihannut häntä tosissaan?
Onkohan isäni huomannut, että en ole kutsunut häntä isäksi pitkään aikaan?
Nykyään inhoan taas vanhempiani/isääni, kun minulla on oma lapsi. Voin vain ajatella, että lyhyt pinnani on opittu käyttäytymismalli. En ikimaailmassa haluaisi tehdä mitään lapselleni, mutta hallitsenko itseni kun uhmaikä tulee?
N90
Ei ole traumoja jäänyt. Mutta silti kuritus on aiheetonta, lapsi vaan oppii että lyöminen on sallittua. Ennemmin aresti tai jokin muu rankaisu käyttöön.
Muistan luokaltani tytön. Hänen äitinsä oli lastentarhanhoitaja. Tytön isä oli antanut remmiä niin, ettei tyttö voinut kunnolla olla koulussa tunneilla. 80-luvulla.
Itse olin alkoholistiperheestä. Minua ei koskaan hakattu eikä tukistettu.
Ahdistavinta on tunneriepotus, kun kaikki normaalitkin asiat selitetään jotenkin vauhkosti.
Syyttelyn ilmapiiri, lopuksi kaikki tuntevat jotain kollektiivista syyllisyyttä eivät itsekään tiedä miksi.
Jos ei uskalla puhua jotain on pahasti.
Uskon että tuohon huonoon itsetuntoon perustui vaikka kiusaajien rohkeus 70-80 -luvuilla.
Jos fyysistä reaktiota kaipaa, niin esimerkiksi kyyneleet huolestuneen äidin silmissä olisivat saattaneet toimia paremmin kuin hakkaaminen.