Lue keskustelun säännöt.
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Vaikeuksia on ollut, etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa (isän äkillinen kuolema, äidin vaikeat mt-ongelmat jotka johtivat lopulta tahdonvastaiseen hoitoon), pitkäaikainen työttömyys, lähes asunnottomaksi johtaneet taloudelliset vaikeudet, mutta kaikesta olen selvinnyt.
Ei saa jäädä tuleen makaamaan, on mentävä eteenpäin! Olen aina kartoittanut epätoivoisenkin tilanteen - missä olen, miten paljon minulla on rahaa, mitä seuraa siitä jos en voi maksaa tätä laskua - ja sitten käynyt läpi kaikki eri toimintatavat - murtovarkaus, junan alle hyppääminen, paskaduunin hakeminen sekä sellaisen vastaanottaminen.
Olisihan sitä voinut käpertyä itseensä ja jäädä itkemään kunnes kaikki on oikeasti menetetty, mutta olen aina tiennyt että jos minä en itse hoida asioita, kukaan muukaan ei tee sitä. Äiti ei enää tule pyyhkimään, vessapaperirullasta on ihan itse revittävä palaset.
Nyt minulla on vakituinen työpaikka (rakas mutta pienipalkkainen), asunto (pieni mutta kiva), kesämökki (surkeahko mutta on kuitenkin) ja auto (vanha mutta kulkee). Ystäviä on, harrastuksia on, matkustelemaan on päästy, kirjoja ja leffoja on, vaatteitakin on. Näin 40-vuotiaana elämä on varsin mukavaa, ja siitä on vielä puolet jäljelläkin!
Nainen, 40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te, jotka olette tässä neljänkympin nurkalla: oletteko huomanneet muutoksia arvomaailmassanne?
Kysyn siksi, että olen kokenut jonkinlaisen heräämisen, ja huomannut, että tavoitteeni elämässä ovat nyt ihan erilaiset kuin ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Ymmärrän ihan täysin erään aiemman kirjoittajan hitaan onnen mustikkametsässä. Jotenkin tässä on käynyt niin, että ne asiat, joiden kuvittelin joskus olevan tärkeitä, eivät olekaan sellaisia enää nyt, kun niiden saavuttamiseen olisi tilaisuus. Mietin siis, olenko tulossa vanhaksi vai mitä ihmettä tämä oikein on :)
Aiemmat vuodet ovat menneet itse sairastaessa, puolisoa hoitaessa ja erityislasta kasvattaessa. Mies on nyt eläkkeellä, lapsi kohta aikuinen, oma terveys hallinnassa, nyt on siis minun vuoroni oikaista selkäni ja tehdä niitä asioita, joista pidän. Olen myös valmistumassa yliopistosta vain huomatakseni, ettei ura ole enää millään muotoa merkityksellinen. Ei tämä mennyt minullakaan niin kuin parikymppisenä suunnittelin, mutta olen jostain syystä onnellinen, vihdoin sovussa itseni ja muun maailman kanssa.
Näin on. Varsinkin jos ystävät vähissä, olet epäviehättävä / ylipainoinen ja ilman kumppania.
Vielä on elämää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Älähän sinä höpäjä!
Minulla ei ole ehtinyt näin 56 vuoteen mennessä olla minkään kympin kriisiä, päinvastoin olen koko ajan kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. No joo, nyt alkaa pikkuhiljaa olla kaikenlaista pientä kremppaa, mutta kuka niitä jaksaa murehtia, en minä ainakaan.
Ai jos ettei neljäänkymppiin mennessä ole jotain saavuttanut, on toivo mennyttä? Ohhoh! Silloin me elimme vielä kiireistä arkea lasten ja teinien kanssa ja haaveilin heidän saavan hyvän koulutuksenja työpaikan "sitten joskus". Näin on käynyt.
Nelikymppisenä haaveilin myös voivani matkustella ympäri maailmaa. Haave toteutunut ja sitä haavetta toteutan edelleen koko ajan.
Haaveilin myös joskus omistavamme asunnon Espanjassa ja että on aikaa viettää siellä. Sekin haave toteutui muutama vuosi sitten ja sen jälkeen haaveilimme komeasta villasta siellä. Kunnes eräänä päivänä kävimme katsomassa tonttia upealla merinäköalalla ja nyt alkaa sitten villa olla valmis.
Haaveilin myös, että mies jossain vaiheessa ennen eläkeikää hillitsee työtahtia, jotta meillä on enemmän aikaa yhdessäoloon. Sekin haave toteutui keväällä.
Nyt haaveilen siitä, että voimme viettää puolet vuodesta Espanjan auringon alla. Eiköhän sekin haave vielä toteudu.
Minusta tuntuu, että juna on vielä tulossa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka olette tässä neljänkympin nurkalla: oletteko huomanneet muutoksia arvomaailmassanne?
Kysyn siksi, että olen kokenut jonkinlaisen heräämisen, ja huomannut, että tavoitteeni elämässä ovat nyt ihan erilaiset kuin ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Ymmärrän ihan täysin erään aiemman kirjoittajan hitaan onnen mustikkametsässä. Jotenkin tässä on käynyt niin, että ne asiat, joiden kuvittelin joskus olevan tärkeitä, eivät olekaan sellaisia enää nyt, kun niiden saavuttamiseen olisi tilaisuus. Mietin siis, olenko tulossa vanhaksi vai mitä ihmettä tämä oikein on :)
Aiemmat vuodet ovat menneet itse sairastaessa, puolisoa hoitaessa ja erityislasta kasvattaessa. Mies on nyt eläkkeellä, lapsi kohta aikuinen, oma terveys hallinnassa, nyt on siis minun vuoroni oikaista selkäni ja tehdä niitä asioita, joista pidän. Olen myös valmistumassa yliopistosta vain huomatakseni, ettei ura ole enää millään muotoa merkityksellinen. Ei tämä mennyt minullakaan niin kuin parikymppisenä suunnittelin, mutta olen jostain syystä onnellinen, vihdoin sovussa itseni ja muun maailman kanssa.
Enpä oikeastaan ole huomannut mitään pahempaa muutosta - mun tavoitteeni ovat nuoresta asti olleet samat: kiva asunto, jossa elää yksin kirjojen kanssa, työpaikka josta saa varmasti tarpeeksi rahaa, kaikennäköisiä seikkailuja ympäri maailmaa yksin ja ystävien kanssa ja aina se oma pysyvä turvasatama kotona, jonne voi palata.
Tietty joskus kaksikymppisenä haaveili siitä, että tulisi kuuluisaksi näyttelijäksi ja pääsisi Broadwaylle tähtirooliin, ja Kansallisteatteriin suureksi diivaksi, mutta kun lahjat ja ulkonäkö eivät ihan riittäneet, piti hankkia ihan oikeita töitä. :D
Yksi haave on vielä toteuttamatta, ja se on kirjan kirjoittaminen. Suomennostöitä olen vähän tehnyt (ammatillinen erikoissanasto), mutta ei se ole sama asia.
Mutta vielä ehtii - tässä on kuitenkin vielä puolet elämästä aikaa (enkä mä edes muista elämäni ekasta kymmenestä vuodesta juuri mitään, joten oikeastaan jäljellä on YLI puolet elämästä :o ).
/83
Kunnes viisikymppisenä huomaa, että eipäs muuten ollutkaan. Monenlaista kivaa on vielä edessäpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Anteeks kun sanon, mutta sulla on väärä asenne. Täysin väärä asenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka olette tässä neljänkympin nurkalla: oletteko huomanneet muutoksia arvomaailmassanne?
Kysyn siksi, että olen kokenut jonkinlaisen heräämisen, ja huomannut, että tavoitteeni elämässä ovat nyt ihan erilaiset kuin ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Ymmärrän ihan täysin erään aiemman kirjoittajan hitaan onnen mustikkametsässä. Jotenkin tässä on käynyt niin, että ne asiat, joiden kuvittelin joskus olevan tärkeitä, eivät olekaan sellaisia enää nyt, kun niiden saavuttamiseen olisi tilaisuus. Mietin siis, olenko tulossa vanhaksi vai mitä ihmettä tämä oikein on :)
Aiemmat vuodet ovat menneet itse sairastaessa, puolisoa hoitaessa ja erityislasta kasvattaessa. Mies on nyt eläkkeellä, lapsi kohta aikuinen, oma terveys hallinnassa, nyt on siis minun vuoroni oikaista selkäni ja tehdä niitä asioita, joista pidän. Olen myös valmistumassa yliopistosta vain huomatakseni, ettei ura ole enää millään muotoa merkityksellinen. Ei tämä mennyt minullakaan niin kuin parikymppisenä suunnittelin, mutta olen jostain syystä onnellinen, vihdoin sovussa itseni ja muun maailman kanssa.
Enpä oikeastaan ole huomannut mitään pahempaa muutosta - mun tavoitteeni ovat nuoresta asti olleet samat: kiva asunto, jossa elää yksin kirjojen kanssa, työpaikka josta saa varmasti tarpeeksi rahaa, kaikennäköisiä seikkailuja ympäri maailmaa yksin ja ystävien kanssa ja aina se oma pysyvä turvasatama kotona, jonne voi palata.
Tietty joskus kaksikymppisenä haaveili siitä, että tulisi kuuluisaksi näyttelijäksi ja pääsisi Broadwaylle tähtirooliin, ja Kansallisteatteriin suureksi diivaksi, mutta kun lahjat ja ulkonäkö eivät ihan riittäneet, piti hankkia ihan oikeita töitä. :D
Yksi haave on vielä toteuttamatta, ja se on kirjan kirjoittaminen. Suomennostöitä olen vähän tehnyt (ammatillinen erikoissanasto), mutta ei se ole sama asia.
Mutta vielä ehtii - tässä on kuitenkin vielä puolet elämästä aikaa (enkä mä edes muista elämäni ekasta kymmenestä vuodesta juuri mitään, joten oikeastaan jäljellä on YLI puolet elämästä :o ).
/83
Kuulostaa hyvin loogiselta, ne peruspalikat kun ovat kunnossa, voi toteuttaa itseään edes jossain määrin. Tuolla määrätietoisuudella ja peruspositiivisuudella en yhtään epäile, ettetkö vielä sen kirjankin kirjoittaisi :). Itse en ole oikeastaan pystynyt suunnittelemaan elämääni kovin pitkälle eteenpäin, ja ne vanhat haaveetkin olivat vuosia sivussa, joten nyt kun aloin kaivella niitä pölykerroksen alta, ne eivät enää sovi. Olen päässyt hippiintymään salaa, tulenkin onnelliseksi ihan eri asioista kuin luulin :D - ja elämä on tosiaan tässä ja nyt, ja se on kaikesta huolimatta pahuksen hyvää. Avoimin mielin kohti tulevaa, tuli mitä tuli. -84
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Toivottavasti jäät työttömäksi.
Tää ol todella asiaton vastaus ihmiselle joka jaksaa pitää hyvää asennetta yllä. Katsoisit peiliin, kannattais varmaan muuttaa omaa elämää eikä toivoa toisille pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Mikä sulla on hätänä, kun noin karmivia tekstejä kirjoittelet? :)
Olen 46 v. ja koen elämässä tapahtuvan koko ajan matkan varrella hyviä ja innostavia asioita edelleen ja luotan että tulevaisuudessakin hamaan vanhuuteen se on ihan mahdollista ja todennäköistäkin. On totta ettei tulevaisuudesta tiedä ja voihan siihen suruakin sisältyä mutta en elä peläten sitä. On tähän astiseen elämäänkin sisältynyt vaikeita aikoja ja menetyksiä mutta niistä on selvität.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mie oon 45v ja mietin mitä tekis isona.
Vierailija kirjoitti:
Kovan lapsuuden jälkeen elämäni on ollut ulkoa katsottuna suoranainen menestystarina. Vaikeista oloista sinnittelemällä hyvä tutkinto, hyvä mies, perhe ja lopulta hyvä työpaikkakin. Ongelmana vaan on se sinnittely. Liian varhain sinnittelyä, pärjäämistä ja yrittämistä. Joo, saavutin "kaiken", mutta minusta ei ole mitään enää jäljellä. Onneton olen ollut koko elämäni ajan, lapsuuden kovat kokemukset jättivät liian syvät arvet. Nyt odotan vaan kuolemaa. Ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää, sinnittelee (joo, on lapsi, mutta viittä vaille täysikäinen). En odota elämältä enää mitään. En pysty iloitsemaan mistään, en tunne mielihyvää mistään. Olen vain loputtoman väsynyt kaikkeen. On tunne, että elämä todellakin oli tässä. Enkä odottanut, että tällaista se olisi ollut.
N47
Itse olen saman ikäinen mies ja täysin samoja tuntemuksia. Masentava ikä muutenkin. Tunnen olevani vanha kuin taivas. Mikään ei tunnu juuri miltään enää.
Elän nyt nelikymppisenä elämäni tähän asti parasta aikaa. Olen raskaana ja opiskelen uutta ammattia. Itsetunto kohdillaan ja nuoruuden sekoilut historiaa. Vierellä rakas mies ja talous kunnossa. Mitä voisin vielä toivoa?
Nelikymppisenä ymmärsin, että elän joka päivä elämäni parasta aikaa. Koskaan ei voi tietää, milloin elämä loppuu. Joka päivä halaan puolisoa ja annan pusun lapselle. Jokainen, elämän paras päivä kun voi olla myös se viimeinen. Kyse on siis asenteesta. Ja kyllä elämä moukaroi ja vastoinkäymisiä ja surua riittää (läheisten menetyksiä), yritän vain aina päästä eteenpäin ja perusonnelliseen mielentilaan.
"Ongelmien käsitteleminen esim terapiassa on auttanut minua hyväksymään yksin elämistä. Ajattelen tietoisesti että elämä on hyvää ja että elämässä on paljon kiinnostavia asioita joihin kannattaa satsata."
Onkohan näin? Miksi partitiivi: "on auttanut minua hyväksymään yksin elämistä" miksi ei "yksin elämisen"?
Ajattelen tietoisesti bla bla. Entä mitä tunnet alitajuisesti? Tuoni lähestyy etkä täyttänyt elämänvelkaasi.
Psyykkausta tyhjyyden kauheuden edessä.
Täysin samaa mieltä. Aikalailla turhaa paskaa loppuelämä. Paikat alkaa hajoamaan. Kaikki asiat jo koettu. Rutiinit kypsyttää.
m45
Ei tullut kolmenkympin kriisiä, eikä neljänkympinkään kriisiä ole näköpiirissä, vaikka ikää on 40 v. Olen elänyt hyvän elämän ja uskon, että paljon hyviä, mielenkiintoisia juttuja on vielä luvassa. Enhän ole elänyt vielä edes puolta odotettavissa olevasta eliniästäni. On vaativa, mutta mielekäs työ, hyvä palkka, kiva perhe ja mahtavia ystäviä. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta nekin kuuluvat elämään. Nyt on nimenomaan aika nauttia tähän astisista saavutuksista, matkustaa paljon ja nauttia tärkeiden ihmisten seurasta. Eläkepäiviäkin odotan, mutta en uskalla elää sitku-elämää. Kaiken olen saanut ja enemmänkin, olen todellinen kiitollinen kaikesta. En vielä tiedä, onko tämä elämäni parasta aikaa, mutta oikein hyvää ainakin.