Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Kaikki eivät ole kaltaisiasi itsesäälissä piehtaroivia säälittäviä defaitisteja.
Sanoin ennen (ihan piloillani) että menopaussi on semmoinen paussi jolloin ei ole enää mitään menoa. Mutta kun se menee ohi, sitten on taas kaikenlaista menoa. Sanotaan ettei vakavilla asioilla pitäisi pilailla tai muuten ne toteutuvat. Minulle on nyt käynyt niin. N57
toi ehkä riippuu siitä, mistä olet haaveilut. Mulla on edessä vielä paljon kaikkea kivaa, tavoiteltavaa ja saavutettavaa.
Jotkut puhuvat 30:n kriisistä mutta kyllä 40 on paljon masentavampi rajapyykki. Ja 50 ehkä vielä masentavampi.
Kyllä välillä siltä tuntuu. Varsinkin nykysessä työtilanteessa ku vajaa viiskybäsiä jo iän takia syrjitään.
Onneks ei penskoja. Ei tarvi niistä olla huolissaan. Itekseen aina jotenki kikkailee etiäppäin. M46
Viiskymppisenä huomaa että eipä se siinä vielä ollutkaan.
Mielenkiintoinen elämäni alkoi vasta päälle viisikymppisenä. Jos bailaaminen on ainoa elämän sisältö, niin ymmärrän.
Pyh, elämänhän vasta alkaa kunnolla +40!! Ihan parasta aikaa mennään kohti 50v villiä.
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Nelikymppisenä tajusin, että elämästä on toinen puoli vielä jäljellä...ja se puoli jolloin on rahaa käytettävissä :)
Mistä moinen pessimismi? Ovia ei mene vain kiinni, niitä myös aukeaa. Itse olen samalla rajapyykillä, lapsi aikuistumassa, yksi ura takana, jotain muuta edessä. Isoja muutoksia ja mahdollisuuksia. Tämä elämähän on kaikkea muuta kuin lukkoon lyöty.
Höpö höpö, olet vain dramaattisuuteen taipuvainen niin kuin minäkin. On kyllä totta, että joitakin asioita tajuaa syvällisesti mutta ne on yksittäisiä asioita. Minä tajusin hyvin vahvasti 28-vuotiaana että tulen aina elämään yksin, vaikka se oli silloin viimeinen asia jota toivoin. Nyt olen 53-v ja yksin eläminen on perusjuttuni. Onneksi en kuitenkaan ole yksinäinen, sillä älysin suuntautua kohti muita ihmisiä ja sain kavereita ja hyviä ystäviä. Ongelmien käsitteleminen esim terapiassa on auttanut minua hyväksymään yksin elämistä. Ajattelen tietoisesti että elämä on hyvää ja että elämässä on paljon kiinnostavia asioita joihin kannattaa satsata. Toivottavasti sinäkin jaksat etsiä. Etsi niin löydät.
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Ja neljänkympin jälkeen tulee tää kammottava viisikymmentä. Ei oo herkkua ei. Varsinkaan työttömänä, kun työmotivaatiota, energiaa ja osaamista olisi todella paljon, mut työnantajia ei tunnu kiinnostavan. Toki tajuan, että työvoimaa on runsaasti tarjolla, mut silti pistää vihaksi! Oliko mun työura muka tässä? Epäreilua ja ihan järkyttävää resurssien tuhlaamista. Odottelenko tässä nyt siis niitä ihania eläkepäiviä?
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Toivottavasti jäät työttömäksi.
Eikä ollut. Tästä se kaikki hauskuus vasta alkaa :)!
Jaa, minulla on kohta 40 vuotta täynnä ja elämäni on parasta juuri nyt. Olen selättänyt sairauksia ja saanut lisää voimia ja löytänyt itsestäni lisää kykyjä ja lahjakkuutta, joita olen alkanut toteuttaa. Elämäni oli ensimmäisen 35 vuoden ajan niin perseestä, että tämä on ihan juhlaa verrattain. Ei tule mieleen mitään asiaa, joka olisi nyt huonommin kuin nuorempana, ainoastaan päin vastoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Toivottavasti jäät työttömäksi.
Anteeksi mutta sä kirjoitit tosi ilkeästi. Todella ilkeästi.
Menkää terapiaan kriiseilemään. Juna ei oo menny mihinkään. Tai jos meni niin uusia tulee.
Ei , hyvää tulee