Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Terveyttä osaa arvostaa. Juhlahetkiä on vähän ja arkea runsaasti. Arjen iloista ja suruista elämä muodostuu. Joillekin ei riitä mikään ja ovat onnettomia ja toinen iloitsee pienistä asioista kin ja elää tyytyväisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Ahaa, ymmärrän. Olen elämässäni matkustellut todella paljon, tosin Aasia on vielä näkemättä. Lisäksi olen sellaisessa työssä, että pääsen jo sen kautta kokemaan paljon hienoja asioita: paikkoihin, joihin moni ei pääse ja tapaamaan todella mielenkiintoisia ihmisiä. Asun omakotitalossa, jota pikku hiljaa remppaan mieleisekseni. Rakastan hyvää ruokaa ja kokkailua, ja sienestys ja marjastus ovat jo senkin takia intohimojani. Ostan vain vähän vaatteita, mutta sellaisia, jotka ovat laadukkaita ja tyylikkäitä, sopivat juuri minulle ja kestävät aikaa.
Mielestäni elämässä ei voi odottaa, että hyvän elämän ainekset tulisivat jotenkin annettuina - ne pitää itse tehdä. Olemalla niin ahkera ja mukava ihminen, että siitä ennen pitkää palkitaan. Auttamalla muita ja ottamalla vastuuta silloin, kun kukaan muu ei ehkä sitä halua ottaa. Siten rakentuu hyvä elämä, joka muuttuu iän myötä vain paremmaksi. Palkintoja omista teoista ei saa heti - ehkä vasta viiden tai kymmenen vuoden päästä, tai sitten ei koskaan. Mutta aina jokin teko muistetaan ja palkitaan edes jotenkin.
Kultalusikalla ei ole minullekaan annettu - kasvoin alkoholistiperheessä ja olen kantanut vastuun lapsistani oikeastaan yksin. Olen kuitenkin aina nähnyt elämässä paljon mahdollisuuksia ja ollut kiinnostunut monista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän se vituttaa, että on ensiksi pyrkinyt sisään ja opiskellut jonkun alan tutkinnon, mutta huomaa valmistuessaan, ettei pääse kuin pätkätöihin, koska saattaa lisääntyä ja sekös työnantajaa hirvittää.
On siinä heittopussina on-off aikansa ja hankkii ne lapset työttömänä vielä, kun on hedelmällinen. Hoitaa niitä ja hakee samalla töitä, eikä kuitenkaan pääse vakihommiin, koska on lama ja muka liian vanha, kun on 42.
Aika kuluu, eikä kukaan enää arvosta. Yhteiskunta haukkuu, mies haukkuu, omat vanhemmat haukkuu, omat lapset alkaa haukkua ja ystäväpiiri kaventuu, koska on luuseri.
Kaikki peittelee paskaa elämäntilannettaan ja esittää, että asiat ovat paremmin kuin ovat. Kituuttaa siinä samoilla surkeilla tuloilla kuin opiskelijanakin, eikä elämä koskaan alkanut. Pelkää jo etukäteen paskaa vanhuutta heitteille jätettynä vaipoissaan surkeine eläkkeineen, kun jotkut viihtyvät golffaten Bahamalla senkin ajan.
Katkeroituu ja alkaa suunnitella vallankumousta. Naamakin alkaa rypistyä ja hiukset harmaantua. Tässä se elämä sitten meni, saatana! Ei mennyt niin kuin ajatteli.
Peesi! Avioero, omakotitalo vaihtui vuokraluukkuun, uutta miestä ei saa koska kukaan ei halua äiti-ihmisen kanssa sutinoida vaikka olen 36 ja kroppa ja naama on kuosissa. Työkaverit ja muut asuvat leveästi ja matkustelevat, mä katon itsekseni telkkaria kotona ja hoidan lapsia, oikeen hyvänä päivänä saatan ostaa oikeen karkkipussin. Ei mennyt tosiaan niin kun suunnittelin ja tästä ei enää nousta kun tavoitteena olisi joskus se parisuhde saada.
Terveyttä osaa arvostaa. Juhlahetkiä on vähän ja arkea runsaasti. Arjen iloista ja suruista elämä muodostuu. Joillekin ei riitä mikään ja ovat onnettomia ja toinen iloitsee pienistä asioista kin ja elää tyytyväisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Minä asun jo "kunnon asunnossa" ja siihen ei paljon vaadita. On sänky missä nukkua, sohva millä löhöillä, pöytä jonka ääressä istua, keittiö missä tehdä ruokaa ja hiljaiset naapurit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpö höpö. Elämäähän on vielä puolet edessä. Siihen mahtuu vielä monta tavoitetta ja on vielä paljon aikaa nauttia elämästä.
N42
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
Sinun tuttavapiirissä 60-vuotiaat on jo niin sairaita että toinen jalka on haudassa? Minun tuttavapiirissä ei todellakaan, esim. useat työkaverini ovat 60 v + ja hyväkuntoisia ja pystyvät matkustelemaan ja tekemään mitä tahansa normaaleja harrastuksia (mukaan lukien vaellus) vaikeuksitta ja tekevätkin. Ei nyt extremeurheilua kuitenkaan mutta eipä se kaikkien juttu ole muutenkaan. Sama tavoite itsellä, ei siis voi tietää mutta toivotaan.
Aika harva 60 vuotias on niin hyvässä kunnossa että kykenee lähtemään esim. kuukauden patikkaretkelle Lapin erämaahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpsis, silloinhan elämä alkaa olla parhaimmillaan! Minä olen jo lähmempänä viittäkymppiä ja tuntuu, että elämä vaan paranee koko ajan. Nelikymppisenä vasta löysin oman alani, siihen asti vain tein töitä, koska siitä sai rahaa. Nyt nautin jokaisesta työpäivästä, rakkaasta harrastuksesta tuli työ, joka tuo leivän pöytään, voisko paremmin ollakaan? Lainat alkaa olla maksettu, lapset aikuisia, nuorinkin muuttaa parin vuoden päästä omilleen. Nyt saa iloita siitä kasvatustyöstä, jota on vuosia tehnyt; lapset menestyvät opinnoissaan ja löytävät sen oman tiensä. Ihanaa kuitenkin, että haluavat usein käydä kotona, viettää yhdessä joulua yms. Voi että nautin!
Parisuhde on parempi kuin koskaan, eihän mikään voi olla parempaa kuin se, että aviopari on sekä toistensa parhaita ystäviä että rakastajia! Neljästäkympistä seksikin alkaa parantua, siihen astihan se on pelkkää harjoittelua.
On niin ihanaa, kun tuntee itsensä ja myös uskaltaa vihdoin olla täysin oma itsensä, muiden mielipiteillä ei ole enää mitään merkitystä. Ja on myös aikaa itselleen, parisuhteelle ja ystäville, voi opetella kaikenlaista uutta ja kokeilla ennakkoluulottomasti erilaisia asioita. Kyllä tosiaan nautin elämästäni enemmän kuin koskaan ennen, vaikka ei se nuorenakaan hassumpaa ollut. Elämän ensimmäinen puoliska on sitä elämän rakentamista ja työteliäsyyttä, toinen puoli sitten rentoudutaan ja nautitaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Minä asun jo "kunnon asunnossa" ja siihen ei paljon vaadita. On sänky missä nukkua, sohva millä löhöillä, pöytä jonka ääressä istua, keittiö missä tehdä ruokaa ja hiljaiset naapurit.
Noin ajattelee koirakin syödessään toisen koiran sontaa: elämä on ihanaa.
Mutta joillakin on "pikkuisen" suuremmat vaatimukset elämälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Lienet nuori tai köyhä tai molempia. Sitten kun on matkustellut suurimmat intohimonsa jo läpi alkaa nauttia ihan yksinkertaisista asioista kuten vaikka siitä mustikkametsästä. T: 44 -v, varakas, hyvin asuva ja syövä maailmaa kattavasti matkustellut nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai jaa, mulla on ihan erilainen kokemus. Toki olen joutunut luopumaan monesta asiasta ja unelmasta, mutta tilalle on tullut uusia, ehkä jopa parempia asioita. Nautin työstä, seksuaalisuudestani, elämästä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tälleen vähän päälle viisikymppisenä kyllä pohtii paljon enemmän asioita, eikä kaikki ole niin ruusuista tässä iässä. Konkreettisia asioita ovat mm. että iho rypistyy ja tulee muita ikääntymisen merkkejä kuten vaikka silmäpusseja, polvet ovat yksi kohta, jossa ikä alkaa näkyä. Ei se ole mitään kaunista eikä kivaa. Ei jaksa enää samalla tavalla kuin aiemmin (vaikka kuntoilen aika paljon ja olen hoikka + terveys hyvä), aiemmin jaksoin ihan kauheasti, esim. nyt vaikka valvoa myöhään työkavereiden kanssa keskellä viikkoa joskus. On erilaisia univaikeuksia, nekin ikään liittyviä, hormonaalisia, hiukset harventuneet. Ei ole enää samalla tavalla notkea ja vetreä jnejne. Tulee välillä mieleen, että nuoruus se vaan on kaunista ja ihanaa aikaa. Elämän rajallisuus mietityttää paljon. Ahdistaa välillä, kuolemanpelko vaikkapa. Miksi täällä saa olla vain tämän lyhyen hetken. Eipä joku työelämässä menestyminen enää tunnu tavoittelemisen arvoiselta loppupeleissä. Kivaahan se on, kun tulee rahaa, mutta mitä sitten. Toki mielekäs työ on tärkeää monessa mielessä, mutta kiikkustuolissa tuskin miettii, että ai kun olin menestynyt ja pääsin etenemään. Muut asiat merkitsevät. Olen itse asiantuntijatehtävissä ja tämä on ihan riittävä taso, olen sen tajunnut muutamia vuosia sitten. En halua edetä, vaikka se ei mahdotonta olisi, opiskelen ja kehitän itseäni työn ohessa harrastuksenani kuitenkin. Jotenkin se, että on sinut itsensä kanssa, saavuttaa tasapainon henkisesti, jonkinlaisen ymmärryksen mistä tässä kaikessa on kysymys - siinä on jollain tavalla se mitä itse tavoittelen ja jossa onkin riittävästi ihmiselle opeteltavaa. Olen alkanut uskoa karmaan. Joskus mietin, että sairauksia tai muita koettelemuksia tulee tielle, että oppisi jotain. Kiitollisuus ja hyvyys ovat omia arvojani ja minusta tuntuu, että niitä kohti on itseäni vähän kolhien viety, siis noilla kohdalleni osuneilla "opetuksilla". Pahuus maailmassa ahdistaa myös ja ehkä erityisesti se miten huonosti ihminen kohtelee luontoa ja eläimiä. Toivoisin, että olisi onnellinen mieli, olisi tehnyt tilit tavallaan selviksi, että läheisten kanssa on hyvät välit, ne on ehkä tärkeimpiä asioita. Jollain tavalla siis joo, 40 on raja, tiettyjen juttujen alamäki alkaa siitä. En silti sano, ettei olisi paljon ihanaa edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
Aika harvaa kiinnostaa minkäänikäisenä vaikka sukeltaminen avomerellä. En ole koskaan haaveillut mistään erämaapatikoinnista tai sukeltamisesta, en pidä matkustamisestakaan. Rakastan tehdä asioita käsilläni ja siihen mulla vihdoin on aikaa; neulon, virkkaan, kirjon, kudon, ompelen, askartelen, teen koruja, entisöin huonekaluja, nyt aloitin keramiikkatyöt ja lasinsulatuksen. Lisäksi rakastan lukemista ja luonnossa liikkumista kävellen, hiihtäen, pyöräillen ja sienestäen. Myös kieltenopiskelu on intohimoni, opiskelen italiaa ja japania, entisten lähes 10 kielen lisäksi. Seuraavaksi haluan opiskella luovaa kirjoittamista ja opetella soittamaan pianoa. Liikunnassa haluan tulla yhä paremmaksi joogaajaksi, olen joogannut parikymmentä vuotta ja uskonpa, että olen aika paljon notkeampi kuin monet puolta nuoremmat.
Mitään sairauksia tai vaivoja ei ole. Äitini on 85-v ja muuten täysin terve, mutta lonkat on leikattu onnistuneesti. Hänkin vielä nauttii elämästään, asuu omassa talossaan, puuhailee puutarhassa, tekee käsitöitä, kyläilee, hoitaa kaikki kotityöt, käy konserteissa ja teatterissa, ajaa autoa, on joka talvi kuukauden Thaimaassa miesystävänsä kanssa.
Appiukkoni oli vielä kasikymppisenä rautaisessa kunnossa, pyöräili useamman tuhat km vuodessa, hiihti, pelasi tennista ja lentopalloa, jumppasi, ui, remontoi taloaan, rakensi pihasaunan, kalasteli, matkusteli. Ei ikä ole rajoittava tekijä, vaan kunto. Lisäksi iän myötä ne haaveetkin muuttuu ja nuoruuden unelmia alkaa pitämään hassuina tai ne eivät vain enää ole unelmia, tilalle on tullut jotain muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa.
Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!
Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.
Kertoisitko minulle, millainen elämä olisi sinun mielestäsi ihmisarvoista elämää? Mikä minun elämässäni on sinun mielestäsi erityisen kamalaa, kun mielestäni elän ihan normaalia, hyvää elämää ja nautin arjesta?
t. se mustikassa viihtyvä
Se että ihminen pääsee eteenpäin elämässä ja toteuttamaan haaveitaan. Näkemään maailmaa ja kokemaan asioita joita ei uskonut koskaan pääsevän kokemaan.
Se että on rahaa niin että ei niitä tarvitse laskeskella ja voi ostaa hyvää ja monipuolista ruokaa, ostaa hyviä vaatteita ja asua kunnon asunnossa jne.
Lienet nuori tai köyhä tai molempia. Sitten kun on matkustellut suurimmat intohimonsa jo läpi alkaa nauttia ihan yksinkertaisista asioista kuten vaikka siitä mustikkametsästä. T: 44 -v, varakas, hyvin asuva ja syövä maailmaa kattavasti matkustellut nainen.
Väitän että ei montaa ihmistä tällä pallolla ole joka on nähnyt niin sanotusti kaiken.
Hyvä elämä on sitä että jopa vanhempana elämä on kuin koululaisella lomalla: joka päivä on uusi seikkailu ja jokainen päivä tuntuu ikuisuudelta koska on niin paljon koettavaa.
jooo niin on, 46 vuotiasolen ja ei ole leämäsä enää mitään mielenkiintoista
ei oo kyllä töitäkään eikä vaimookaan taoi lapsia
muttenhan mä voi 40 vuitiasta naistakaan otta, liian vanha sellainen eikä voi tehdä lapsia
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
Aika harvaa kiinnostaa minkäänikäisenä vaikka sukeltaminen avomerellä. En ole koskaan haaveillut mistään erämaapatikoinnista tai sukeltamisesta, en pidä matkustamisestakaan. Rakastan tehdä asioita käsilläni ja siihen mulla vihdoin on aikaa; neulon, virkkaan, kirjon, kudon, ompelen, askartelen, teen koruja, entisöin huonekaluja, nyt aloitin keramiikkatyöt ja lasinsulatuksen. Lisäksi rakastan lukemista ja luonnossa liikkumista kävellen, hiihtäen, pyöräillen ja sienestäen. Myös kieltenopiskelu on intohimoni, opiskelen italiaa ja japania, entisten lähes 10 kielen lisäksi. Seuraavaksi haluan opiskella luovaa kirjoittamista ja opetella soittamaan pianoa. Liikunnassa haluan tulla yhä paremmaksi joogaajaksi, olen joogannut parikymmentä vuotta ja uskonpa, että olen aika paljon notkeampi kuin monet puolta nuoremmat.
Mitään sairauksia tai vaivoja ei ole. Äitini on 85-v ja muuten täysin terve, mutta lonkat on leikattu onnistuneesti. Hänkin vielä nauttii elämästään, asuu omassa talossaan, puuhailee puutarhassa, tekee käsitöitä, kyläilee, hoitaa kaikki kotityöt, käy konserteissa ja teatterissa, ajaa autoa, on joka talvi kuukauden Thaimaassa miesystävänsä kanssa.
Appiukkoni oli vielä kasikymppisenä rautaisessa kunnossa, pyöräili useamman tuhat km vuodessa, hiihti, pelasi tennista ja lentopalloa, jumppasi, ui, remontoi taloaan, rakensi pihasaunan, kalasteli, matkusteli. Ei ikä ole rajoittava tekijä, vaan kunto. Lisäksi iän myötä ne haaveetkin muuttuu ja nuoruuden unelmia alkaa pitämään hassuina tai ne eivät vain enää ole unelmia, tilalle on tullut jotain muuta.
Ensinnäkään et todellakaan osaa 10 kieltä. Siitä menen takuuseen. Niitä ihmisiä jotka oikesti osaa 10 kieltä ei ole montaa maailmassa.
Mitä järkeä oppia kieliä jos ei aio koskaan mennä siihen maahan missä sitä kieltä puhutaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 51, eikä todellakaan ole mikään ohi! Päinvastoin. Työelämä parhaimmillaan kun osaa ja tietää paljon, ja asema on sellainen että voi valita kiinnostavimmat hommat. Palkkaa tulee hyvin, lainat on maksettu, lapsi on aikuinen. On aikaa ja rahaa tehdä ihan mitä huvittaa. Varhaiseläkkeelle voin jäädä alle kuuskymppisenä, ja sitten se vapaus vasta koittaakin. Ihanaa!
Anteeksi mutta mua niin masentaa tämä elämä. Toki toi kuulostaa ihanalta, mut sitten kun se vapaus alkaa siinä kuudenkympin tienoilla niin johan terveys menee. Oon "vasta" kolkyt ja jo nyt masentaa.
Minua kanssa naurattaa nämä jotka hyppivät innoissaan että 60 vuotiaana on rahaa ja aikaa. Kuinka moni 60 vuotias jaksaa matkustella ympäri maailmaa, patikoida pitkiä matkoja Suomen erämaassa ja opetella joku uusi laji esim. sukeltaminen avomerellä?
No kuule aika moni. Ei kuusikymppiset nykyään ole vanhuksia. Tai no ehkä nykyinen pari-kolmikymppisten pullamössösukupolvi tukee taas olemaan, koska eivät muuta osaa tehdä kuin niska kenossa tuijottaa jotain älylaitetta eikä viitsi pitää huolta itsestään, jotta olisi elämänsä kunnossa vielä vanhemmitenkin.
Alue: Aihe vapaa
Sinun tuttavapiirissä 60-vuotiaat on jo niin sairaita että toinen jalka on haudassa? Minun tuttavapiirissä ei todellakaan, esim. useat työkaverini ovat 60 v + ja hyväkuntoisia ja pystyvät matkustelemaan ja tekemään mitä tahansa normaaleja harrastuksia (mukaan lukien vaellus) vaikeuksitta ja tekevätkin. Ei nyt extremeurheilua kuitenkaan mutta eipä se kaikkien juttu ole muutenkaan. Sama tavoite itsellä, ei siis voi tietää mutta toivotaan.