Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä? 40+ on elämän parasta aikaa! Parisuhde on kunnossa, vapaa-aikaa, harrastuksia, ystäviä, matkoja ja rahaa riittää. On aikaa opiskella ja kehittää itseään. Lapsi on jo aikuinen ja pärjää omillaan. Varakkuutta on kertynyt sen verran, että voisin jäädä vaikka heti pois töistä ja elää silti loppuikäni mukavasti. Elämä on ihanaa yli nelikymppisenä!

Mitä ihmettä? 40+ on elämän surkeinta aikaa. Ei ole parisuhdetta edes mielikuvituksessa, ulkona sataa, harrastuksiin ei ole varaa, ystävät kaikonneet, lomamatka lähipubiin ja rahat aina loppu ennen kuun vaihdetta. Opiskelu on turhaa tässä iässä ja vain keskivartalo kehittyy. Lapsia ei halusta huolimatta ole. Varakkuus on kun voi ostaa normihintaista jauhelihaa ja voihan tätä työttömyyttäkin kutsua töistä pois jäämiseksi. Mukavuus olisi uusi sänky vanhan ja kitisevän tilalle. En osannut kuvitella tällaista ihanuutta nelikymppiselle itselleni.

Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa. 

Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!

Koskaan ei tietenkään tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta itse elän elämäni parasta aikaa. Olen siis 45v. Olen tosi kivassa työpaikassa, josta haaveilin pitkään. Vanhin lapsi lukion vikalla ja nuorimmainen juuri kahdeksan täyttänyt äidin kullannuppu. Keskimmäinen mussukkani sitten siitä väliltä. Talo melkein maksettu ja rahaa jää jo vähän matkusteluun. Mieskin jaksaa vielä sytyttää monien avioliittovuosien jälkeen. Yritän joka päivä muistuttaa itselleni kuinka onnekas olen. Ja olen myös mukana hyväntekeväisyys jutuissa, jos joku nyt tekstini perusteella ajattelee, että olen itsekäs eukko.

Siis mitä? Täytän tänä vuonna 50 v.

Mun palkka on viimeisen 10 vuoden aikana noussut 3.600 eurosta 5.100 euroon. Olen vaihtanut kahdesti työpaikkaa. Ura on ollut nousu johteinen.

Lapset kasvavat ja oma vapaa-aika lisääntyy.

Ja kun vapaa-aika lisääntyy, on enemmän aikaa tehdä juuri sitä mitä haluaa. Lisääntynyt rahan määrä lisää myös mahdollisuuksia tehdä, mitä haluaa.

Elämää on paljon edessä ja vaikka mitä kivaa, matkoja, uusien asioiden oppimista, toivottavasti lastenlapsia.

Elämä on juuri sellainen, kuin siihen asennoituu ja itselleen tekee.

Mikä on menestystarina? ura, rahaa, tittelit, seksikumppanit. Kaikki nämä ovat pinnallisen ihmisen pinnallisia "onnellisuuden" lähteitä. Kun yksi tai useampi otetaan pois yhtälöstä, on ihminen onneton. Miksi?

Koska takertuu asioihin, jotka muuttuvat alituiseen ja johon ei voi vaikuttaa tai joka ei ole todellista.

Kukaan näistä vanhoista ihmisistä ei ole viisas tässä ketjussa. Missä on nykyihmisen viisaus? Miksi 50 v pitää olla samanlailla seksistä ja ulkonäöstä kiinnostunut pinnallinen hempukka kun 20-30 vuotiaan nykyään? Joku sanoo vapaudeksi, minusta tuollainen ajattelutapa on vankila. Ikuisesti, kuolemaasi asti juokset hamsteripyörässä, haalimassa "onnellisuutta" kunnes kupsahdat oppimasta elämstä yhtään mitään todellista!

Miksi me olemme täällä? miksi elämme? kuka MINÄ olen? (ei naistenlehti mielessä vaan filosofisesti, oletko identiteettisi?, omaisuutesi? parisuhteesi? mitä jos kaikki oetetaan pois, kuka sinä olet silloin?!)

Mitä on elämä?

Kukaan näistä vanhoista naisista tässä ketjussa ei kysy todella tärkeitä kysymyksiä, samaa pinnallista "menestymispaskaa" vaan suolletaan kun aivopestyt robotit.

Vihje. Ruumiisi ei ole sinä. Mielesi ei ole sinä. Jos et tästä eteenpäin pääse, et ole oppinut tässä elämssä mitään oikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna vituttaa nämä elämässä onnistuneet, jotka omahyväisyyden norsunluutornistaan huutavat poikkeavat mielipiteet kumoon ja jakavat mielivaltaisia tuomioita negatiivisuudesta ja huonosta asenteesta. Ei osata lainkaan asettua toisen ihmisen asemaan tai edes kuvitella, että ehkä pessimistisyydelle saattaa olla joku syy ja taustalla ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat asenteeseen ja suhtautumiseen tulevaisuutta kohtaan. Kaikilla kun ei elämä mene kuin Strömssössä ja lopulta huomataan, että nelikymppisenä pitäisi lähteä kuromaan sitä saavutusten ja kokemusten kuilua, joka sinun ja muiden ikäistesi välillä vallitsee.

Kaikki tämä vaikuttaa ihmiseen. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Näiden tunteiden kiistäminen ja vähättely on pahemman luokan ylimielisyyttä, jota ilmeisesti nykyään ei edes kehdata hävetä.

Minun mielestäni elämäni on enää hidasta kulkua kohti vääjäämätöntä loppuaan ja pidän sitä täysin validina mielipiteenä. Minä olen kuitenkin elämäni elänyt, tilanteeni tiedostan ja realiteetit huomisen suhteen ymmärrän.

No voi voi.

Kirjoitin hetki sitten viestin, jossa kirjoitin täyttäväni tänä vuonna 50.

Vastoinkäymiset:

- 4 keskenmenoa, pisimmälle mennyt viikolla 16

- ex-miehen pettäminen ja siitä seurannut

- avioero

- 3:n laspsen lukihäiriöt, joista 2 erittäin vaikeaa

- burnout

- miehen masennus,

- vakavia sairauksia perheessä.

- isän alzheimer

Aloitetaan näistä. Lisääkin voisin listata.

Siitä huolimatta yleensä positiivinen, onnellinen ja tulevaisuuteen uskoa

Vierailija kirjoitti:

Mikä on menestystarina? ura, rahaa, tittelit, seksikumppanit. Kaikki nämä ovat pinnallisen ihmisen pinnallisia "onnellisuuden" lähteitä. Kun yksi tai useampi otetaan pois yhtälöstä, on ihminen onneton. Miksi?

Koska takertuu asioihin, jotka muuttuvat alituiseen ja johon ei voi vaikuttaa tai joka ei ole todellista.

Kukaan näistä vanhoista ihmisistä ei ole viisas tässä ketjussa. Missä on nykyihmisen viisaus? Miksi 50 v pitää olla samanlailla seksistä ja ulkonäöstä kiinnostunut pinnallinen hempukka kun 20-30 vuotiaan nykyään? Joku sanoo vapaudeksi, minusta tuollainen ajattelutapa on vankila. Ikuisesti, kuolemaasi asti juokset hamsteripyörässä, haalimassa "onnellisuutta" kunnes kupsahdat oppimasta elämstä yhtään mitään todellista!

Miksi me olemme täällä? miksi elämme? kuka MINÄ olen? (ei naistenlehti mielessä vaan filosofisesti, oletko identiteettisi?, omaisuutesi? parisuhteesi? mitä jos kaikki oetetaan pois, kuka sinä olet silloin?!)

Mitä on elämä?

Kukaan näistä vanhoista naisista tässä ketjussa ei kysy todella tärkeitä kysymyksiä, samaa pinnallista "menestymispaskaa" vaan suolletaan kun aivopestyt robotit.

Vihje. Ruumiisi ei ole sinä. Mielesi ei ole sinä. Jos et tästä eteenpäin pääse, et ole oppinut tässä elämssä mitään oikeaa.

Eikö pääasia ole, että on onnellinen ja tyytyväinen omaan elämäänsä? Oli se sitten rahan haalimista tai sekstailua. Jos se on sitä, mitä haluat tehdä etkä tee sitä vaan siksi, kun ihmisen kuuluu niin tehdä. Koska, kun me sitten yks kaks lakataan olemasta, niin tää on kaikki, mitä meillä on. Ja se, että olet elänyt oman näköistä elämää, on tärkeintä. Mitä pitäisi oppia sun mielestä? Oppia ja sitten sillä opilla ei ole mitään merkitystä, kun kuolet.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on menestystarina? ura, rahaa, tittelit, seksikumppanit. Kaikki nämä ovat pinnallisen ihmisen pinnallisia "onnellisuuden" lähteitä. Kun yksi tai useampi otetaan pois yhtälöstä, on ihminen onneton. Miksi?

Koska takertuu asioihin, jotka muuttuvat alituiseen ja johon ei voi vaikuttaa tai joka ei ole todellista.

Kukaan näistä vanhoista ihmisistä ei ole viisas tässä ketjussa. Missä on nykyihmisen viisaus? Miksi 50 v pitää olla samanlailla seksistä ja ulkonäöstä kiinnostunut pinnallinen hempukka kun 20-30 vuotiaan nykyään? Joku sanoo vapaudeksi, minusta tuollainen ajattelutapa on vankila. Ikuisesti, kuolemaasi asti juokset hamsteripyörässä, haalimassa "onnellisuutta" kunnes kupsahdat oppimasta elämstä yhtään mitään todellista!

Miksi me olemme täällä? miksi elämme? kuka MINÄ olen? (ei naistenlehti mielessä vaan filosofisesti, oletko identiteettisi?, omaisuutesi? parisuhteesi? mitä jos kaikki oetetaan pois, kuka sinä olet silloin?!)

Mitä on elämä?

Kukaan näistä vanhoista naisista tässä ketjussa ei kysy todella tärkeitä kysymyksiä, samaa pinnallista "menestymispaskaa" vaan suolletaan kun aivopestyt robotit.

Vihje. Ruumiisi ei ole sinä. Mielesi ei ole sinä. Jos et tästä eteenpäin pääse, et ole oppinut tässä elämssä mitään oikeaa.

Vihje. Jos viittaavat henkiseen kasvuun ja itsensä kehittämiseen, empatia on keskeinen osa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanottuna vituttaa nämä elämässä onnistuneet, jotka omahyväisyyden norsunluutornistaan huutavat poikkeavat mielipiteet kumoon ja jakavat mielivaltaisia tuomioita negatiivisuudesta ja huonosta asenteesta. Ei osata lainkaan asettua toisen ihmisen asemaan tai edes kuvitella, että ehkä pessimistisyydelle saattaa olla joku syy ja taustalla ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat asenteeseen ja suhtautumiseen tulevaisuutta kohtaan. Kaikilla kun ei elämä mene kuin Strömssössä ja lopulta huomataan, että nelikymppisenä pitäisi lähteä kuromaan sitä saavutusten ja kokemusten kuilua, joka sinun ja muiden ikäistesi välillä vallitsee.

Kaikki tämä vaikuttaa ihmiseen. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Näiden tunteiden kiistäminen ja vähättely on pahemman luokan ylimielisyyttä, jota ilmeisesti nykyään ei edes kehdata hävetä.

Minun mielestäni elämäni on enää hidasta kulkua kohti vääjäämätöntä loppuaan ja pidän sitä täysin validina mielipiteenä. Minä olen kuitenkin elämäni elänyt, tilanteeni tiedostan ja realiteetit huomisen suhteen ymmärrän.

Osalla ihmisistä on sellainen asenne, että he päättävät tehdä elämästään parempaa, osalla taas itsesäälissä piehtaroiva asenne.

Minä kirjoitin yhden noista "menestystarinoista". Silti olen tähän ikään asti kokenut muutaman vakavan sairauden, kokonaan asunnottomaksi jäämisen, vaikean lapsettomuuden, potkut ja työttömyyden, burn outin ja masennuksen. Silti olen aina pinnistellyt takaisin ns pinnalle ja koen onnistuneeni elämässä ja olen tyytyväinen itseeni. Elän omannäköistä hyvää elämää ja tiedän, että tällä asenteella pystyn elämään hyvin loppupuoliskonkin. Se on asenteesta ja korvien välistä eli jokaisesta itsestään kiinni. Älä ole uhri, ole selviytyjä.

Mites kun se korvien välissä oleva ei ole aina itsestä kiinni? Mulla on vuosia vasta 22, mutta tuntuu että koko loppuelämä on jo nyt pilalla persoonallisuushäiriön vuoksi. Multa on viety mahdollisuus sen myötä esimerkiksi perheen perustamiseen ja uraihminen en ole koskaan ollut, niin mistäpä sitä iloa ja kykyä selviytyä löytää? 

Jotenkin vastenmielistä että aikuiset ihmiset eivät ymmärrä, että kaikki eivät kykene käsittelemään samoja asioita ja koettelemukset näkyvät ihmisissä eri tavalla. Ei se syöpäkään kaikkia tapa, mutta silti olisi outoa jos siitä selvinnyt piipittää että kyllä se selviytyminen onnistui minulta niin eiköhän sitten muiltakin. :D

Mä sanon vasta haudassa, että se elämä oli ja meni. Kaiken aikaahan tapahtuu ja sattuu niin hyviä kuin pahoja asioita. Jopa lapsenlapsen syntymä voi olla hulpea tapahtuma! Hulluus ja nuoruus, vanhuus ja viisaus. Tämä nykyaika vaan on niin pinnallista.

Kaikilla on näköjään nousujohteinen elämänkaari. Minulla päin vastoin. Itsevarma, positiivinen asenne on kuihtunut käppyräksi.

Parikymppisenä olin iloinen ja kaunis, miehet pörräsivät ympärilläni. En arvostanut sitä hirveästi silloin. Biletin kavereiden kanssa, matkustin ja harrastin. Nautin elämästä. Nelikymppisenä sain omituisen ihovaivan, johon ei ihotautilääkärit löydä mitään hoitoa. Nyt on naama kuin perunapelto. Se siitä kauneudesta.

Löysin elämäni miehen, jonka kanssa elo oli ihanaa. Nykyään hän vähättelee minua, eikä halua seksiä kanssani. Hänellä kaiketi on suhde työkaverinsa kanssa. Valittaa, kuinka ruma olen ja voisin tehdä niin ja näin itselleni.

Olin koulussa loisto-oppilas, pääsin hakemaani opiskelupaikkaan. Olin suvun toivo ja tähti. Valmistuin loistavin arvosanoin, mutten saanut töitä. Menin ulkomaillekin opiskelemaan, ei apua. En ole saanut töitä 16 vuoteen. Pelkkiä parin kuukauden pätkiä ja työkkärin uravalmennusta. Se siitä, hävisin suvun silmistä. Olen surkimus, jota vanhempani ja sisarukseni häpeävät. Minusta vaietaan sukujuhlissa. He kaikki ihmettelevät, miksen minä työllisty tai tee niin ja näin. Olen tehnyt kaikkeni, mutta lopputulos on aina sama. Olen paska. Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä, sillä heillä kaikilla menee hyvin. En jaksa selittää surkeuttani tai kaipaa teeskenneltyä sääliä.

Ampuisin mieheni aseella itseni, ellei meillä olisi lapsia. En voisi antaa heille niin surkeaa lapsuutta. Siispä luotsaan kolmea lastamme ja yritän elää elämäämme. Sain rintasyöpädiagnoosin, että kohtahan tämä tästä loppuukin. En sitten saanut maksettua asuntolainastamme oikeastaan mitään, koska köyhyys.

Heippa vaan kaikille. Asenne ei aina auta ja elämä tuo, elämä vie.

N44

Nelikymppisenä minäkin luulin niin. Nelikolmosena tapasin uuden miehen, nelivitosena menin naimisiin, neliseiskana sain kuopuksen.

Uusi elämä vasta alkoi sen neljänkympin jälkeen.

Mun mielestä kun elämä alkaa nelikymppisenä. Vaan voi j*esusp*rkele sentään, mikä ikäkriisi mulla oli kun 30v täytin. Silloin tuntui tosissaan, että elämä loppuu justiinsa siihen paikkaan.

Kovan lapsuuden jälkeen elämäni on ollut ulkoa katsottuna suoranainen  menestystarina. Vaikeista oloista sinnittelemällä hyvä tutkinto, hyvä mies, perhe ja lopulta hyvä työpaikkakin. Ongelmana vaan on se sinnittely. Liian varhain sinnittelyä, pärjäämistä ja yrittämistä. Joo, saavutin "kaiken", mutta minusta ei ole mitään enää jäljellä. Onneton olen ollut koko elämäni ajan, lapsuuden kovat kokemukset jättivät liian syvät arvet. Nyt odotan vaan kuolemaa. Ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää, sinnittelee (joo, on lapsi, mutta viittä vaille täysikäinen). En odota elämältä enää mitään. En pysty iloitsemaan mistään, en tunne mielihyvää mistään. Olen vain loputtoman väsynyt kaikkeen. On tunne, että elämä todellakin oli tässä. Enkä odottanut, että tällaista se olisi ollut.

N47

Minä en sano mitään, ennen kuin koko elämä on nähty. Niin katoaa mainen kunnia.

Vaikka olisi loistotyö, siitäkin voi päätyä katuojaan. Eläkekään ei ole aina onnea: tuttava pääsi viimeinkin eläkkeelle, mutta halvaantui viikon kuluttua hoivakotikuntoon. Tai unelmien perheen voi viedä lomalla tsunami. Ja vaikka olisi kaunis ja terve, voi jonakin päivänä tulla sellainen sairaus, joka vie kaiken kerralla eikä hoitoa ole. Puoliso pettää ja jättää tai kuolee. Sijoitukset romahtaa. Lapsenlapset kuolevat tai sairastuvat vakavasti, löytävät päihdepiirit ja sille tielle jäävät.

Kaikki on mahdollista myös toiseen suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, sitä tajuaa että elämä on tässä.

Just tässä.

Tiedänpä yhden rouvan, joka jäi leskeksi viisikymppisenä ja ajatteli, että ei näin vanhana enää voi suorittaa ajokorttia.

Kasikymppisjuhlissaan hän sanoi, että mitään ei ole katunut niin kuin sitä päätöstä.

Aika hemmetin surkea on elämä jos joku ajokortti on saavutus.

Itse olen 45 ja minulla on häpeämättömän hauskaa!

Ehkä avaan viinipullon puolisoni kanssa, ehkä lähdetään pitkää viikonloppua viettämään keski-Eurooppaan tai New Yorkiin tai sitten lähden ajelemaan avoautollani.

Ihan mitä sattuu huvittamaan. Voin myös istua puutarhassa omenapuun alla ja lukea hyvää kirjaa.

Nelikymppisenä minäkin luulin niin. Nelikolmosena tapasin uuden miehen, nelivitosena menin naimisiin, neliseiskana sain kuopuksen.

Uusi elämä vasta alkoi sen neljänkympin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa. 

Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!

Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elän nyt 45-vuotiaana monella tapaa elämäni parasta aikaa. Lapset eivät enää tarvitse minua koko ajan, olen mielenkiintoisessa työssä, jossa saan kehittyä, olen löytänyt omat harrastukseni ja ne piirit, joissa viihdyn ja haluan liikuskella. Miesystäväehdokkaistakaan ei ole pulaa. Rahaa ei ole edelleenkään liikaa, kuten ei ole koskaan ollut, mutta penninvenyttäminenkin voi olla oma, aika hauska harrastuksensa. 

Vietän vapaa-aikaani urheillen, kotia ja pihaa hoitaen, harrastaen yhdessä nuorimman lapsen tai koirieni kanssa, lukien ja kirjoittaen, suunnitellen pienen budjetin remontteja jne. Olen introvertti ja rakastan yksinoloa - ihan parasta on olla esimerkiksi koko päivä yksin metsässä mustikoita keräämässä. Elämä on kertakaikkisen ihanaa!

Tuo on oikeasti jo surkeaa. Se että ihminen edes hyväksyy sen että tuo on se paras mitä voi saavuttaa on todella surullista. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää.

Mikäs sinä olet tuomitsemaan, millaista on ihmisarvoinen elämä? Jos joku nauttii tuolla tavoin, niin miksi sinä vaivaudut edes kommentoimaan?