Lue keskustelun säännöt.
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Yksi hyvä harrastus aikuisiällä on hampun eli kannabiksen kotikasvatus. Helppoa ja mukavaa puuhaa. Ei maksa paljon ja palkitsee sitten kun saa polttaa pilveä.
Ai niin... mutta se onkin Suomessa laitonta. Minä asun täällä Kaliforniassa, jossa se on laillista. Hehehehehhe... ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Kovin on suorituskeskeinen elämä sinulla. Muista, että monilla on elämässään muitakin arvoja kuin jatkuva suorittaminen ja saavuttaminen. Lisäksi myös kohtalon joskus ikävätkin oikut.
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka olette tässä neljänkympin nurkalla: oletteko huomanneet muutoksia arvomaailmassanne?
Kysyn siksi, että olen kokenut jonkinlaisen heräämisen, ja huomannut, että tavoitteeni elämässä ovat nyt ihan erilaiset kuin ne olivat vielä 10 vuotta sitten. Ymmärrän ihan täysin erään aiemman kirjoittajan hitaan onnen mustikkametsässä. Jotenkin tässä on käynyt niin, että ne asiat, joiden kuvittelin joskus olevan tärkeitä, eivät olekaan sellaisia enää nyt, kun niiden saavuttamiseen olisi tilaisuus. Mietin siis, olenko tulossa vanhaksi vai mitä ihmettä tämä oikein on :)
Aiemmat vuodet ovat menneet itse sairastaessa, puolisoa hoitaessa ja erityislasta kasvattaessa. Mies on nyt eläkkeellä, lapsi kohta aikuinen, oma terveys hallinnassa, nyt on siis minun vuoroni oikaista selkäni ja tehdä niitä asioita, joista pidän. Olen myös valmistumassa yliopistosta vain huomatakseni, ettei ura ole enää millään muotoa merkityksellinen. Ei tämä mennyt minullakaan niin kuin parikymppisenä suunnittelin, mutta olen jostain syystä onnellinen, vihdoin sovussa itseni ja muun maailman kanssa.
.
Oman kokemukseni mukaan elämä vain paranee iän myötä, enää ei juokse niiden turhien asioiden perässä. Oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt. Oppii nauttimaan elämän pienistä asioista ja huomaa, että juuri ne ovat merkityksellisiä, ei jatkuvat uudet elämykset. Oppii myös olemaan armollinen sekä itselleen että muille, ymmärrys ja viisaus kasvaa, jos niille antaa mahdollisuuden. Voi seurailla rauhassa elämänvirtaa ja virrata itse siinä mukana kamppailematta. Tietynlainen tyyneys ainakin mulle on vuosien myötä tullut. En kyllä yhtään koe, että elämä olisi ohi, päinvastoin, koen, että elän ehkä väkevämmin kuin koskaan.
Nythän hyvä on olla, kohta viisikymppisenä, kun huomaa, että elämä itsessään on se juttu. Jonkinlainen sisäinen turvallisuuden ja riittävyyden tunne. Halu auttaa läheisiä, tyytyväisyys ja kiitollisuus, rentous ja lempeä suhtautuminen muihin ihmisiin, ei ota kaikkea jotenkin niin vakavasti kuin nuorena, ulkoiset suoritukset menettää merkityksensä päivä päivältä ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jenni Haukio ei varmaankaan ajattele, että elämä oli tässä. Sydämelliset onnittelut pressa-parille!
Nelikymppisenä voi aloittaa vaikka mitä. Suomalaisten eliniän ennuste kipuaa yhä korkeammalle, "60 on uusi 40."
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan elämä vain paranee iän myötä, enää ei juokse niiden turhien asioiden perässä. Oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt. Oppii nauttimaan elämän pienistä asioista ja huomaa, että juuri ne ovat merkityksellisiä, ei jatkuvat uudet elämykset. Oppii myös olemaan armollinen sekä itselleen että muille, ymmärrys ja viisaus kasvaa, jos niille antaa mahdollisuuden. Voi seurailla rauhassa elämänvirtaa ja virrata itse siinä mukana kamppailematta. Tietynlainen tyyneys ainakin mulle on vuosien myötä tullut. En kyllä yhtään koe, että elämä olisi ohi, päinvastoin, koen, että elän ehkä väkevämmin kuin koskaan.
Ei jeesus pärkele, meni kyllä kahvet näppäimille....nimittäin meillä töissä täällä riittää naitä 'itselleen ja muille armollisia', 'elämänvirran mukana virtailevia', 'ymmärtäviä' ja 'hirmu viisaita' viisi- ja kuusikymppisiä. Meno on sen mukaista. Jatkuvaa tappelua ja melskaamista milloin mistäkin. Hiki ja kusi vain virtaa siinä elämänvirrassa.
Kyllähän se tosiaan on niin, että jos nuorempana on kokenut kaikenlaista ja on elänyt täysillä, niin loppuelämä tuntuu siltä 'opin nauttimaan elämän pienenpienenpienistä jutuista, jotka siis niinku jollain ihmeellisellä tavalla tunnistan heti maailman tärkeimmiksi asioiksi, ei yhtään ne isot asiat ole niinku niin tärkeitä, ei terveys, ei perhe, ei yhteiskuntarauha, ei työn merkityksellisyys - vain ne pienet asiat'. Kyllähän siinä varmasti tuntee taantuvansa yksisarvisista hoopoilevien sarjaan tuollaisessa hölinässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Mä olen pahoillani sun puolesta jos sulle on käynyt noin.
Mulla on näet täysin päinvastoin; minulla on kivaa, nautin lastenikin seurasta enemmän nyt kun ovat teinejä, kuin silloin kun olivat vaippaikäisiä. Mulla on työ jossa olen jo edennyt hyvin ja voin keskittyä siihen paremmin kuin silloin kun lapset oli pieniä.
Mulla on vielä paljon saavutettavana, ja paljon oon jo saavuttanut.
Vierailija kirjoitti:
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Heh, no ei todellakaan. Tunnen useita 40+ naisia jolla se "uusi" elämä alkaa kaikennäköisten opiskelujen ja uusien töiden, työurien, harrasteiden ja ihmissuhteiden muodossa. Moni 40+ mieskin tekee myös muutoksia elämäänsä tuon rajapyykin jälkeen. Eli se, että osaa elää hetkeänsä ja aikaansa auttaa asiaa. Jossain vaiheessa se elämä tietysti on ohi, mutta nykytiedon mukaan se on sen toisen 40 jälkeen, sitä ennen kannattaa kehittyä ja pitää hauskaa, kukin omalla tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Minä, minä, minä. Itsekeskeistä tekstiä. "Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena jne...kadehtien niitä jotka ovat saaneet aikaiseksi." Mistä ihmeestä keksit tuon teorian, että kaikki onni tulee vain saavutuksista? Itselleni onni tulee ihan muista asioista, esimerkiksi pitkäaikaisista ja onnellisista suhteista ja perheestä. Monilla keski-ikäisillä on rikkoontunut avioliitto, ja se on aivan hyvä syy olla masentunut ja vittuuntunut. Ja jos viittaat oikeaan masennukseen, se ei ole valinta, se on sairaus. Ei pidä aliarvioida muiden vaikeuksia, ne voivat olla hyvinkin rankkoja, vaikka kuinka olisit positiivinen ja aikaansaava ihminen. Ja se, että perheen perustaminen totta tosiaan on vapaaehtoinen valinta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, pitäisi koko ajan esittää olevansa tyytyväinen, vaikka ei ole. Aitojen ystävien edessä voi olla rehellinen, ja myös myöntää että joskus harmittaa. Se on normaalia elämää, ei tuo mitä sinä kirjoitit. Jokaisen ihmisen elämässä on käännekohtia tai suruja, ja se kuuluu elämään. Minun mielestäsi ikävällä tavalla vähättelet tätä. Loppujen lopuksi kuolinvuoteellasi tuskin lasket saavutuksiasi, vaan sitä että oletko kokenut rakkautta, ja viettänyt aikaa rakkaittesi parissa.
Pakko sanoa että lainattu teksti 1. kirjoittaja vaikuttaa onnellisemmalta ihmiseltä kuin lainattu teksti 2. kirjoittaja. Päätee muihinkin tämän tekstin lainanneisiin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Minä, minä, minä. Itsekeskeistä tekstiä. "Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena jne...kadehtien niitä jotka ovat saaneet aikaiseksi." Mistä ihmeestä keksit tuon teorian, että kaikki onni tulee vain saavutuksista? Itselleni onni tulee ihan muista asioista, esimerkiksi pitkäaikaisista ja onnellisista suhteista ja perheestä. Monilla keski-ikäisillä on rikkoontunut avioliitto, ja se on aivan hyvä syy olla masentunut ja vittuuntunut. Ja jos viittaat oikeaan masennukseen, se ei ole valinta, se on sairaus. Ei pidä aliarvioida muiden vaikeuksia, ne voivat olla hyvinkin rankkoja, vaikka kuinka olisit positiivinen ja aikaansaava ihminen. Ja se, että perheen perustaminen totta tosiaan on vapaaehtoinen valinta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, pitäisi koko ajan esittää olevansa tyytyväinen, vaikka ei ole. Aitojen ystävien edessä voi olla rehellinen, ja myös myöntää että joskus harmittaa. Se on normaalia elämää, ei tuo mitä sinä kirjoitit. Jokaisen ihmisen elämässä on käännekohtia tai suruja, ja se kuuluu elämään. Minun mielestäsi ikävällä tavalla vähättelet tätä. Loppujen lopuksi kuolinvuoteellasi tuskin lasket saavutuksiasi, vaan sitä että oletko kokenut rakkautta, ja viettänyt aikaa rakkaittesi parissa.
Missä kohtaa sanoin, että "kaikki onni tulee saavutuksista"? Ei tietenkään tule ja itselläni suurin onni lapsen lisäksi on keski-iässä solmittu toinen avioliitto ja sen lisääksi tietenkin ystävät. Halusin vain painottaa sitä, että ei ole mitään mieltä esim ryytyä katkerana rikkoutuneen avioliiton takia vuosikausia. Elämä jatkuu!
Väitän myös, että kirjoittamani on myös normaalia elämää ainakin siltä osin, että viime kädessä onnellisuus nousee omasta asenteesta elämään.
T: se, jolle vastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan elämä vain paranee iän myötä, enää ei juokse niiden turhien asioiden perässä. Oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt. Oppii nauttimaan elämän pienistä asioista ja huomaa, että juuri ne ovat merkityksellisiä, ei jatkuvat uudet elämykset. Oppii myös olemaan armollinen sekä itselleen että muille, ymmärrys ja viisaus kasvaa, jos niille antaa mahdollisuuden. Voi seurailla rauhassa elämänvirtaa ja virrata itse siinä mukana kamppailematta. Tietynlainen tyyneys ainakin mulle on vuosien myötä tullut. En kyllä yhtään koe, että elämä olisi ohi, päinvastoin, koen, että elän ehkä väkevämmin kuin koskaan.
Ei jeesus pärkele, meni kyllä kahvet näppäimille....nimittäin meillä töissä täällä riittää naitä 'itselleen ja muille armollisia', 'elämänvirran mukana virtailevia', 'ymmärtäviä' ja 'hirmu viisaita' viisi- ja kuusikymppisiä. Meno on sen mukaista. Jatkuvaa tappelua ja melskaamista milloin mistäkin. Hiki ja kusi vain virtaa siinä elämänvirrassa.
Kyllähän se tosiaan on niin, että jos nuorempana on kokenut kaikenlaista ja on elänyt täysillä, niin loppuelämä tuntuu siltä 'opin nauttimaan elämän pienenpienenpienistä jutuista, jotka siis niinku jollain ihmeellisellä tavalla tunnistan heti maailman tärkeimmiksi asioiksi, ei yhtään ne isot asiat ole niinku niin tärkeitä, ei terveys, ei perhe, ei yhteiskuntarauha, ei työn merkityksellisyys - vain ne pienet asiat'. Kyllähän siinä varmasti tuntee taantuvansa yksisarvisista hoopoilevien sarjaan tuollaisessa hölinässä.
Kylläpä sinä suollat katkeraa tekstiä! Ei herrajumala sentään. Olisko aika kiinnittää huomiota itseesi ja itsetuntoosi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Kovin on suorituskeskeinen elämä sinulla. Muista, että monilla on elämässään muitakin arvoja kuin jatkuva suorittaminen ja saavuttaminen. Lisäksi myös kohtalon joskus ikävätkin oikut.
En koe sitä suorituskeskeisyytenä, että olen onnistunut osan unelmistani toteuttamaan. Sitäpaitsi en ole kilpaillut kenenkään kanssa eli ei ole ollut tarkoitus olla "huippu" missään asiassa vaan tehdä ja kokea niin paljon kuin kerkeää tämän lyhyen elämäån aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Jännä, mutta tästä tulee vahvasti sellainen tunne, että kirjoittajalla ei ole lapsia... Ja muutenkin; miksi kehuskelet saavutuksillasi, miten ne liittyvät mitenkään tämän ketjun aiheeseen? Eihän se asioiden saavuttaminen ole mikään pointti, kun keskustellaan siitä, miltä tuntuu kun alkaa huomata vanhentuvansa. Ei paljoa saavutukset lohduta, paitsi tietty niillä jotka juoksevat hakemassa botox-piikkejä, ja kieltävät itseltään vanhenemisen. Toivottavasti et ole yksi heistä.
Taisit missata pointtini tai sitten kirjoituksestani sai sellaisen kuvan, että olen syntynyt kultalusikka suussa (no, ehkä sitten niin jos linnakundi-isä lasketaan lottovoitoksi) tai surut ja murheet eivät ole koskaan ovelle kolkutelleet (olen asunut orpokodissa, menettänyt toisen vanhemmistani, isovanhempani ja läheisiä ystäviä sekä kokenut vaikean avioerotaistelun huoltajuuskiistoineen). Kyllähän sitä kaikkea on tullut koettua. Pointtini oli se, että en ymmärrä, että mitä järkeä on katkerana tilittää siitä ettei elämässä ole muka itselleen mitään jäljellä vastra nelikymppisenä. Katkeruutta ja ikävää vuosikymmenestä toiseen kuolemaa odotellessa. Mitä järkeä sellaisessa on?
T: se, jolle vastasit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Minä, minä, minä. Itsekeskeistä tekstiä. "Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena jne...kadehtien niitä jotka ovat saaneet aikaiseksi." Mistä ihmeestä keksit tuon teorian, että kaikki onni tulee vain saavutuksista? Itselleni onni tulee ihan muista asioista, esimerkiksi pitkäaikaisista ja onnellisista suhteista ja perheestä. Monilla keski-ikäisillä on rikkoontunut avioliitto, ja se on aivan hyvä syy olla masentunut ja vittuuntunut. Ja jos viittaat oikeaan masennukseen, se ei ole valinta, se on sairaus. Ei pidä aliarvioida muiden vaikeuksia, ne voivat olla hyvinkin rankkoja, vaikka kuinka olisit positiivinen ja aikaansaava ihminen. Ja se, että perheen perustaminen totta tosiaan on vapaaehtoinen valinta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, pitäisi koko ajan esittää olevansa tyytyväinen, vaikka ei ole. Aitojen ystävien edessä voi olla rehellinen, ja myös myöntää että joskus harmittaa. Se on normaalia elämää, ei tuo mitä sinä kirjoitit. Jokaisen ihmisen elämässä on käännekohtia tai suruja, ja se kuuluu elämään. Minun mielestäsi ikävällä tavalla vähättelet tätä. Loppujen lopuksi kuolinvuoteellasi tuskin lasket saavutuksiasi, vaan sitä että oletko kokenut rakkautta, ja viettänyt aikaa rakkaittesi parissa.
Missä kohtaa sanoin, että "kaikki onni tulee saavutuksista"? Ei tietenkään tule ja itselläni suurin onni lapsen lisäksi on keski-iässä solmittu toinen avioliitto ja sen lisääksi tietenkin ystävät. Halusin vain painottaa sitä, että ei ole mitään mieltä esim ryytyä katkerana rikkoutuneen avioliiton takia vuosikausia. Elämä jatkuu!
Väitän myös, että kirjoittamani on myös normaalia elämää ainakin siltä osin, että viime kädessä onnellisuus nousee omasta asenteesta elämään.
T: se, jolle vastasit
Minä taas en ole se jolle vastasit, mutta voin kerto että onnellisuus näkyy tekemistäsi asioista. Kukaan masentunut tai ihminen joka ei usko itseensä ei olisi saanut aikaan vastaavaa. Nämä 2. jotka ovat vastanneet taas haluavat vakuuttaa sinulle että saat onnellisuutesi jotenkin väärin tai että et voi olla onnellinen kuin ajattelet noin tai teet noin. Joten minä alan epäillä heidän onnellisuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan elämä vain paranee iän myötä, enää ei juokse niiden turhien asioiden perässä. Oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt. Oppii nauttimaan elämän pienistä asioista ja huomaa, että juuri ne ovat merkityksellisiä, ei jatkuvat uudet elämykset. Oppii myös olemaan armollinen sekä itselleen että muille, ymmärrys ja viisaus kasvaa, jos niille antaa mahdollisuuden. Voi seurailla rauhassa elämänvirtaa ja virrata itse siinä mukana kamppailematta. Tietynlainen tyyneys ainakin mulle on vuosien myötä tullut. En kyllä yhtään koe, että elämä olisi ohi, päinvastoin, koen, että elän ehkä väkevämmin kuin koskaan.
Ei jeesus pärkele, meni kyllä kahvet näppäimille....nimittäin meillä töissä täällä riittää naitä 'itselleen ja muille armollisia', 'elämänvirran mukana virtailevia', 'ymmärtäviä' ja 'hirmu viisaita' viisi- ja kuusikymppisiä. Meno on sen mukaista. Jatkuvaa tappelua ja melskaamista milloin mistäkin. Hiki ja kusi vain virtaa siinä elämänvirrassa.
Kyllähän se tosiaan on niin, että jos nuorempana on kokenut kaikenlaista ja on elänyt täysillä, niin loppuelämä tuntuu siltä 'opin nauttimaan elämän pienenpienenpienistä jutuista, jotka siis niinku jollain ihmeellisellä tavalla tunnistan heti maailman tärkeimmiksi asioiksi, ei yhtään ne isot asiat ole niinku niin tärkeitä, ei terveys, ei perhe, ei yhteiskuntarauha, ei työn merkityksellisyys - vain ne pienet asiat'. Kyllähän siinä varmasti tuntee taantuvansa yksisarvisista hoopoilevien sarjaan tuollaisessa hölinässä.
Mitähän yrität sanoa, että hoopoilet yksisarvisista vai mitä? Sääli, että et ole löytänyt elämääsi mitään merkityksellistä, mutta ei siitä kannata olla kuitenkaan katkera. Voit aloittaa uuden elämän heti vaikka tänään ja löytää elämällesi sisältöä ja merkitystä. Teet kummallisia oletuksia.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmettä? 40+ on elämän parasta aikaa! Parisuhde on kunnossa, vapaa-aikaa, harrastuksia, ystäviä, matkoja ja rahaa riittää. On aikaa opiskella ja kehittää itseään. Lapsi on jo aikuinen ja pärjää omillaan. Varakkuutta on kertynyt sen verran, että voisin jäädä vaikka heti pois töistä ja elää silti loppuikäni mukavasti. Elämä on ihanaa yli nelikymppisenä!
Jollain voi olla parisuhde kunnossa, vapaa-aikaa, harrastuksia, ystäviä, matkoja ja rahaa jo kaksikymppisenä, toisilla ei koskaan. Eli nuo kaikki asiat vaaditaan että elämä on kivaa, aika paljon, ja yhden puute vaikuttaa kaikkiin muihin (useimmiten työn ja sitä kautta rahan).
Kuusikymppinen mummo kirjoitti:
Haloo nuoret narisijat ja omaan napaan tuijottavat. Ettehän te ole oikeasti vanhoja. Elinaikaa nelikymppiselle jäljellä vielä 40-60 vuotta. Miten pystytte tuolla asenteella kestämään ne vuodet. Luulis ajan tulevan pitkäksi. Kun toisaalta voi tehdä vaikka mitä ihanaa, vaikka aloittaa uuden elämän. Taitaa olla Suomessa asiat ihan liian hyvin, kun voimat ei riitä kuin narinaan ja itsesääliin. Suomessa on rauha, ollut jo kauan, lääketiede kehittynyt, kenelläkään ei vilu eikä nälkä, yhteiskunnan tukiverkot. Mutta jos pikkuisen tarvisi itse tehdä jotakin alkaa hirveä ruikutus. Hävetkää. Jokaisella on mahdollisuus uuteen ja kivaan. Kaikki on kiinni omasta elämänasenteesta. Mutta jos mikään uusi ei kiinnosta olet tosiaan vanha, jää sisälle, vedä verhot ikuisen eteen, älä mene ulos eikä varsinkaan muiden ihmisten pariin ja seikkailuihin. Vanhuksen elämä, se saattaa olla sinulle ihan sopivaa.
No, eläppä vuokralla edes vuosi, rahana yht n 600 e joista puolet vuokraan ja katso muuttuuko käsityksesi turvaverkoista sun muusta kivasta mihinkään. Edes tuo aika työttömänä, ja katso miten se vaikuttaa siihen miten muut ihmiset suhtautuu..
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan elämä vain paranee iän myötä, enää ei juokse niiden turhien asioiden perässä. Oivaltaa, että elämä on tässä ja nyt. Oppii nauttimaan elämän pienistä asioista ja huomaa, että juuri ne ovat merkityksellisiä, ei jatkuvat uudet elämykset. Oppii myös olemaan armollinen sekä itselleen että muille, ymmärrys ja viisaus kasvaa, jos niille antaa mahdollisuuden. Voi seurailla rauhassa elämänvirtaa ja virrata itse siinä mukana kamppailematta. Tietynlainen tyyneys ainakin mulle on vuosien myötä tullut. En kyllä yhtään koe, että elämä olisi ohi, päinvastoin, koen, että elän ehkä väkevämmin kuin koskaan.
Ehheee...voin tosiaan kuvitella, kuinka se toinen puoli Suomea oksentaa tällaisten tyyppien päälle. Onnellisuuden kupla, tyyneydet ja viisaudet, ymmärrys....puuttuu vain suvaitsevaisuus, avoimuus ja kulttuurien rikkaus, niin kupla olisi täydellinen. On luettu Coelhoa ja muita 'viisaita' ja vähän kokoomuksen vaaliohjelmaa ja otettu kaikki todesta ja ilman mitään kritiikkiä. Sitten paasataan sitä muille suurena viisautena. Ymmärrän kyllä, kun moni sanoo et mitä muuta tahansa mut ei tätä siirappiin kastettua fasismia.
Minä, minä, minä. Itsekeskeistä tekstiä. "Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena jne...kadehtien niitä jotka ovat saaneet aikaiseksi." Mistä ihmeestä keksit tuon teorian, että kaikki onni tulee vain saavutuksista? Itselleni onni tulee ihan muista asioista, esimerkiksi pitkäaikaisista ja onnellisista suhteista ja perheestä. Monilla keski-ikäisillä on rikkoontunut avioliitto, ja se on aivan hyvä syy olla masentunut ja vittuuntunut. Ja jos viittaat oikeaan masennukseen, se ei ole valinta, se on sairaus. Ei pidä aliarvioida muiden vaikeuksia, ne voivat olla hyvinkin rankkoja, vaikka kuinka olisit positiivinen ja aikaansaava ihminen. Ja se, että perheen perustaminen totta tosiaan on vapaaehtoinen valinta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, pitäisi koko ajan esittää olevansa tyytyväinen, vaikka ei ole. Aitojen ystävien edessä voi olla rehellinen, ja myös myöntää että joskus harmittaa. Se on normaalia elämää, ei tuo mitä sinä kirjoitit. Jokaisen ihmisen elämässä on käännekohtia tai suruja, ja se kuuluu elämään. Minun mielestäsi ikävällä tavalla vähättelet tätä. Loppujen lopuksi kuolinvuoteellasi tuskin lasket saavutuksiasi, vaan sitä että oletko kokenut rakkautta, ja viettänyt aikaa rakkaittesi parissa.