Lue keskustelun säännöt.
Nelikymppisenä tajuaa, että elämä oli tässä.
Sen jälkeen tapahtuu enää harvemmin mitään hauskaa ja kivaa. Mitä ei ole siihen mennessä saavuttanut, sitä ei saavutakaan. Etenkin jos on suomalainen nainen ja elänyt tämän päivän Suomessa. Kaikki haaveet, unelmat ja toiveet voi unohtaa. Juna meni jo.
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Minä pelkään ihan helvetisti jos pitää vielä kovin pitkään elää. Toiveeni on pienestä pitäen ollut kuolla työikäisenä pois.
Joo sama. Oon 42 ja koulukavereita ja työkavereita on kuollut monia monia jo ja täällä mä vaan porskutan edelleen. Oon jotenkin aina "tiennyt" että kuolen varhain ja paskat, en ole kuollut vieläkään! Ihan hullua, ne vahvat ja voimalliset tyypit on vienyt syöpä, liikenne, urheiluonnettomuudet tai sairaskohtaukset. Ja mä vaan elän aina vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi miten surullista porukkaa! Itse olen 34 ja sitä mieltä että it can get only better :) Turha sitä kunnioitusta on itsensä ulkopuolelta hakea, sen lampun tulee syttyä sisällä. Ihan turha myöskään syyttää kehon rapistuista siitä ettei saa kunnioitusta. Hyviä esimerkkejä upeista vanhemmista naisista on mm. Paula Koivuniemi, Katri Helena, Tanja Korpela, Armi Ratia yms yms. Ottakaa nyt hyvät ihmiset vastuu onnellisuudestanne!
Tuleppa sitten kertomaan tänne mielipiteesi uudestaan, kun vatsamakkarat pömpöttää, kauheat vaihdevuosioireet päällä (vituttaa ja hikoilluttaa), iho veltostunut eikä kosmetiikka enää toimi, hiukset lähtee, ärtymys päällä 24/7, lapset kiukkuavat kotona, miehet eivät katso enää sinua päin, oma mieskään ei huomaa (ellei se ole jo lähtenyt), työpaikka vituttaa, uutta työtä et saa koska kukaan ei ota sinua tosissaan, ja peiliin katsoessa oma olemus on väritön ja tätimäinen. 34-vuotias et tiedä vielä elämästä mitään!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten surullista porukkaa! Itse olen 34 ja sitä mieltä että it can get only better :) Turha sitä kunnioitusta on itsensä ulkopuolelta hakea, sen lampun tulee syttyä sisällä. Ihan turha myöskään syyttää kehon rapistuista siitä ettei saa kunnioitusta. Hyviä esimerkkejä upeista vanhemmista naisista on mm. Paula Koivuniemi, Katri Helena, Tanja Korpela, Armi Ratia yms yms. Ottakaa nyt hyvät ihmiset vastuu onnellisuudestanne!
Tuleppa sitten kertomaan tänne mielipiteesi uudestaan, kun vatsamakkarat pömpöttää, kauheat vaihdevuosioireet päällä (vituttaa ja hikoilluttaa), iho veltostunut eikä kosmetiikka enää toimi, hiukset lähtee, ärtymys päällä 24/7, lapset kiukkuavat kotona, miehet eivät katso enää sinua päin, oma mieskään ei huomaa (ellei se ole jo lähtenyt), työpaikka vituttaa, uutta työtä et saa koska kukaan ei ota sinua tosissaan, ja peiliin katsoessa oma olemus on väritön ja tätimäinen. 34-vuotias et tiedä vielä elämästä mitään!
Ihan muuten hyvä vuodatus, mutta mitä iloa on joidenkin limaisten äijien kiinnostuksessa?
Monelle vanhenemisen hyvä puoli on juuri se, että ei joudu kärsimään tästä.
Osalla loppuun asti on joku riesana. Niitä on vanhoja retaleita jotka hautaan asti jaksavat toivoa jotain naisseuraa joka ei heistä syty.
Onko sitten kohtalon ivailua, että joku tätä toivoo eikä saa.
Mutta raha ja työ, se on totta vaikea enää saada sillä saralla mitään jos juna meni jo.
Ihmisillä on niin eri toiveet. Jos haaveilee kilpajuoksusta eikä ole jalkoja on hieman turha syyllistää siitä, että kokee katkeruutta.
Jos taas unelmoi perheestä eikä sitä saanut niin samaten.
Urakin meni joiltakin ohi. Matkustella ei voi ilman rahaa.
Jos unelmuen täyttymys on teehetki ystävän kanssa niin se on aika helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten surullista porukkaa! Itse olen 34 ja sitä mieltä että it can get only better :) Turha sitä kunnioitusta on itsensä ulkopuolelta hakea, sen lampun tulee syttyä sisällä. Ihan turha myöskään syyttää kehon rapistuista siitä ettei saa kunnioitusta. Hyviä esimerkkejä upeista vanhemmista naisista on mm. Paula Koivuniemi, Katri Helena, Tanja Korpela, Armi Ratia yms yms. Ottakaa nyt hyvät ihmiset vastuu onnellisuudestanne!
Tuleppa sitten kertomaan tänne mielipiteesi uudestaan, kun vatsamakkarat pömpöttää, kauheat vaihdevuosioireet päällä (vituttaa ja hikoilluttaa), iho veltostunut eikä kosmetiikka enää toimi, hiukset lähtee, ärtymys päällä 24/7, lapset kiukkuavat kotona, miehet eivät katso enää sinua päin, oma mieskään ei huomaa (ellei se ole jo lähtenyt), työpaikka vituttaa, uutta työtä et saa koska kukaan ei ota sinua tosissaan, ja peiliin katsoessa oma olemus on väritön ja tätimäinen. 34-vuotias et tiedä vielä elämästä mitään!
Haha! Mä olen 57v eikä vielä mitään noista oireista:) Vaihdevuodet tuli ja meni eikä niillä ollut mitään vaikutusta mun elämääni, helpotus vaan kun pms oireet jäi pois! Itsestähän se on kiinni onko vatsamakkaroita ja vituttaako elämä. Ja todellakin on vielä tarjontaa vaikkei ole tällaisella varatulla edes haku päällä:D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten surullista porukkaa! Itse olen 34 ja sitä mieltä että it can get only better :) Turha sitä kunnioitusta on itsensä ulkopuolelta hakea, sen lampun tulee syttyä sisällä. Ihan turha myöskään syyttää kehon rapistuista siitä ettei saa kunnioitusta. Hyviä esimerkkejä upeista vanhemmista naisista on mm. Paula Koivuniemi, Katri Helena, Tanja Korpela, Armi Ratia yms yms. Ottakaa nyt hyvät ihmiset vastuu onnellisuudestanne!
Tuleppa sitten kertomaan tänne mielipiteesi uudestaan, kun vatsamakkarat pömpöttää, kauheat vaihdevuosioireet päällä (vituttaa ja hikoilluttaa), iho veltostunut eikä kosmetiikka enää toimi, hiukset lähtee, ärtymys päällä 24/7, lapset kiukkuavat kotona, miehet eivät katso enää sinua päin, oma mieskään ei huomaa (ellei se ole jo lähtenyt), työpaikka vituttaa, uutta työtä et saa koska kukaan ei ota sinua tosissaan, ja peiliin katsoessa oma olemus on väritön ja tätimäinen. 34-vuotias et tiedä vielä elämästä mitään!
Haha! Mä olen 57v eikä vielä mitään noista oireista:) Vaihdevuodet tuli ja meni eikä niillä ollut mitään vaikutusta mun elämääni, helpotus vaan kun pms oireet jäi pois! Itsestähän se on kiinni onko vatsamakkaroita ja vituttaako elämä. Ja todellakin on vielä tarjontaa vaikkei ole tällaisella varatulla edes haku päällä:D
TUlepa sinä kertomaan, mitä minä tiedän elämästä, kun et tiedä minusta yhtään mitään ;). Mutta tosiaan, tuollainen katkeroituminen on kyllä se asia mihin olen aina sanonut kiinnittäväni huomiota. Mikään ei ole pahempaa kuin katkeroituminen. Siksi elän terveesti, harrastan liikuntaa, olen sellaisissa ihmissuhteissa jotka tuovat pääsääntöisesti iloa ja teen töitä sen eteen että myös tulevaisuudessa saan ilmentää itseäni myös työn kautta.
Ja kuten jo aiemmin sanoin, minun itsetuntoni ei ole siitä riippuvainen katseleeko miehet minun perääni ;)
T. se 34v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän, että kaiken pitäisi kunnossa, koska olen terve enkä jäämässä työttömäksi. Minulla ei ole elämässä jäljellä muuta kuin työtä ja velvollisuuksia. Sekä ammatissa että kotona niitä kaadetaan niskaan enemmän kuin pystyn suorittamaan. Johtopäätös kerta toisensa jälkeen: olen täysi paska joka ei edes...
Nama jotka hyvassa kunnossa ikaihmisena ovat niita jotka eivat ole itseaan fýsisesti koko ikaansa rasittaneet.
Ne jotka urheilleet tai fyysisessa tyossa olleet ovat n.40 v jo rikki fyysisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suoraan sanottuna vituttaa nämä elämässä onnistuneet, jotka omahyväisyyden norsunluutornistaan huutavat poikkeavat mielipiteet kumoon ja jakavat mielivaltaisia tuomioita negatiivisuudesta ja huonosta asenteesta. Ei osata lainkaan asettua toisen ihmisen asemaan tai edes kuvitella, että ehkä pessimistisyydelle saattaa olla joku syy ja taustalla ikäviä kokemuksia, jotka vaikuttavat asenteeseen ja suhtautumiseen tulevaisuutta kohtaan. Kaikilla kun ei elämä mene kuin Strömssössä ja lopulta huomataan, että nelikymppisenä pitäisi lähteä kuromaan sitä saavutusten ja kokemusten kuilua, joka sinun ja muiden ikäistesi välillä vallitsee.
Kaikki tämä vaikuttaa ihmiseen. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Näiden tunteiden kiistäminen ja vähättely on pahemman luokan ylimielisyyttä, jota ilmeisesti nykyään ei edes kehdata hävetä.
Minun mielestäni elämäni on enää hidasta kulkua kohti vääjäämätöntä loppuaan ja pidän sitä täysin validina mielipiteenä. Minä olen kuitenkin elämäni elänyt, tilanteeni tiedostan ja realiteetit huomisen suhteen ymmärrän.
Minua taas sylettää se, että menestyneellä ihmisellä oletetaan aina menneen hyvin. Ettei ole paha koskaan koskettanut. Ei se niin mene. Minä esimerkiksi jäin nuorena leskeksi. Siinä olin kahdelle mitoitetun asuntolainani kanssa masentuneena ja itsetuhoisena. Mutta nyt olen perheenkin perustanut uuden ja jälleen varoissani. Elämä maistuu todella hyvälle.
juuri näin. Minulla on nyt 45-vuotiaana parempi elämäntilanne kuin koskaan ennen ja olen tyytyväinen ja kiitollinen, että asia on näin. Olen köyhästä alkoholistiperheestä, Nuorena roikuin viinaporukoissa vaihtuvien miesten kanssa ja seilasin päämäärättömänä pitkin poikin. Jossain vaiheessa tulin järkiini, rahoitin silloisella opintolainalla korkeakouluopinnot ja työstin vuosia terapiassa lapsuuttani ja nuoruuttani. Vaikea masennus on tullut koettua kuten myös yksi kauhea avioliitto ja ero, samoin burn out kaksikin kertaa. Vasta ihan viimeiset viitisen vuotta olen alkanut oikeasti huolehtia itsestäni, tehdä asioita jotka tekevät minulle hyvää, olen löytänyt työn jossa viihdyn, maksanut opintolainat pois, lapset ovat siinä sivussa kasvaneet isoiksi ja itsenäisiksi... Eli niille joita ärsyttää se, että toisilla menee hyvin: kukaan tähän ikään tullut ei ole kolhuitta selvinnyt, ja moni on tehnyt kovasti töitä päästäkseen elämässä eteenpäin. Ei kadehdita toisiamme, vaan toivotaan, että jokainen sen oman onnensa löytää.
Mutta kun ei tainnut olla kyse nyt kadehtimisesta tai toisten onnellisuuden poistamisesta, vaan siitä, että joittenkin mielestä elämä on ohi 40 v. rajapyykin ylittäneillä. En usko, että kukaan oikeasti kadehtii sinua ja haluaisi juuri sinun elämäsi. Jos on ollut paska elämä, niin varmasti silloin pienet asiat riittää ja niistä osaa iloita. Mutta kun kaikkien elämänkaari ei ole tuollainen. Toisten elämänkaari on väkisinkin laskeva, nuoruuden loistokokemukset ovat auttamatta ohi ja niihin verrattuna loppuelämä on latteaa, niin miksi tätä ei saisi sanoa ääneen? Siinä ei eufemismit, ulkoaopitut hokemat tai muut mantrat paljon auta. Omalla kohdalla siinä ei edes ole mitään ihmeellistä katkeruutta - se on pikemminkin toteamus. Näin on. Loppuaika on jäähdyttelemistä, puuhastelua, sivustakatsomista ja heikentyvän fysiikan ja terveyden sietämistä.
Näin itseni parissa kuvassa. Jestas että yhdessä kuvassa näkyy "mummoutuminen".
Sielu on kuitenkin nuori!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen elämäni alkoi vasta päälle viisikymppisenä. Jos bailaaminen on ainoa elämän sisältö, niin ymmärrän.
Onko bailaamisen yläikäraja jossain määritelty? Onku "sallittua" käydä vaikka rokkifestareilla yli viisikymppisenä? Minun mielestäni todellista itsevarmuutta on se, että ihmisten mielipiteet eivät hetkauta paskan vertaa.
Siinä vaiheessa ihminen on VANHA kun alkaa määrittelemään ihan muidenkin puolesta, että mikä missäkin iässä on sopivaa.
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, mie tein kolmikymppisenä lapsen ni neljäkymppisenä se on vasta 10v.
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mie tein kolmikymppisenä lapsen ni neljäkymppisenä se on vasta 10v.
Ja olet viisikymppinen kun lapsi itsenäistyy ja muuttaa pois (ellei sitten lähde myöhemmin). Tämän varmaankin tiesit kun laista teit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Tämä oli hyvä kirjoitus. Itsellänikin taipumusta tekemisen sijasta turhaan ininään niin osui ja upposi :-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten surullista porukkaa! Itse olen 34 ja sitä mieltä että it can get only better :) Turha sitä kunnioitusta on itsensä ulkopuolelta hakea, sen lampun tulee syttyä sisällä. Ihan turha myöskään syyttää kehon rapistuista siitä ettei saa kunnioitusta. Hyviä esimerkkejä upeista vanhemmista naisista on mm. Paula Koivuniemi, Katri Helena, Tanja Korpela, Armi Ratia yms yms. Ottakaa nyt hyvät ihmiset vastuu onnellisuudestanne!
Tuleppa sitten kertomaan tänne mielipiteesi uudestaan, kun vatsamakkarat pömpöttää, kauheat vaihdevuosioireet päällä (vituttaa ja hikoilluttaa), iho veltostunut eikä kosmetiikka enää toimi, hiukset lähtee, ärtymys päällä 24/7, lapset kiukkuavat kotona, miehet eivät katso enää sinua päin, oma mieskään ei huomaa (ellei se ole jo lähtenyt), työpaikka vituttaa, uutta työtä et saa koska kukaan ei ota sinua tosissaan, ja peiliin katsoessa oma olemus on väritön ja tätimäinen. 34-vuotias et tiedä vielä elämästä mitään!
Haha! Mä olen 57v eikä vielä mitään noista oireista:) Vaihdevuodet tuli ja meni eikä niillä ollut mitään vaikutusta mun elämääni, helpotus vaan kun pms oireet jäi pois! Itsestähän se on kiinni onko vatsamakkaroita ja vituttaako elämä. Ja todellakin on vielä tarjontaa vaikkei ole tällaisella varatulla edes haku päällä:D
TUlepa sinä kertomaan, mitä minä tiedän elämästä, kun et tiedä minusta yhtään mitään ;). Mutta tosiaan, tuollainen katkeroituminen on kyllä se asia mihin olen aina sanonut kiinnittäväni huomiota. Mikään ei ole pahempaa kuin katkeroituminen. Siksi elän terveesti, harrastan liikuntaa, olen sellaisissa ihmissuhteissa jotka tuovat pääsääntöisesti iloa ja teen töitä sen eteen että myös tulevaisuudessa saan ilmentää itseäni myös työn kautta.
Ja kuten jo aiemmin sanoin, minun itsetuntoni ei ole siitä riippuvainen katseleeko miehet minun perääni ;)
T. se 34v
Niin, mutta et nyt tajunnut pointtia. Noin minäkin ajattelin tasan kolmikymppisenä. Helppo sanoa kun hormonitoiminta on vielä nuoren naisen. Mutta 40-50-vuotiaan naisen mielentila on eri, eikä kukaan nainen sitä tietoisesti valitse että "Olenpas tänään mahdollisimman vittuuntunut ja katkeroitunut", se mielentila vaan jyllää päälle. Tulet tajuamaan vasta sitten kun se osuu omalle kohdalle, eikä se tarkoita katkeroitumista, vaan sitä että todellisuus nyt on vaan sitä, ettei ole enää sama ihminen fyysisesti eikä emotionaalisesti, kuin kolmekymppisenä. Kehon vaivat voimakkaampia, ulkonäkö muuttunut (ja älä nyt väitä että se ei tule vaikuttamaan sinuun: kerron nyt sulle että kyllä se vaikuttaa jokaiseen naiseen, ihan takuulla, kun oma ulkonäkö rapistuu!) Mutta kun nyt olet noin bessewisser, niin nauti olostasi, mutta muista että aika kuluu nopeasti, ja kyllä se sinuakin kirpaisee kun huomaat ettei miehet enää ole kiinnostuneita sinusta, joten ota nyt kaikki irti nuoruudestasi ja ihanuudestasi, sillä se ei ole pysyvää. Äläkä sinä ota niin vakavasti sitä mitä vanhemmat naiset täällä valittavat, mutta muista; jokaisella on oikeus kokea elämänsä juuri niin kuin kokee. Ja naisen elämä ei todellakaan ole aina mitään ruusuilla tanssimista!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Jännä, mutta tästä tulee vahvasti sellainen tunne, että kirjoittajalla ei ole lapsia... Ja muutenkin; miksi kehuskelet saavutuksillasi, miten ne liittyvät mitenkään tämän ketjun aiheeseen? Eihän se asioiden saavuttaminen ole mikään pointti, kun keskustellaan siitä, miltä tuntuu kun alkaa huomata vanhentuvansa. Ei paljoa saavutukset lohduta, paitsi tietty niillä jotka juoksevat hakemassa botox-piikkejä, ja kieltävät itseltään vanhenemisen. Toivottavasti et ole yksi heistä.
Olen 48 ja vaihdoin juuri työpaikkaa. Toivottavasti vielä paljon hyviä vuosia jäljellä. Haaveita on edelleen,vaikka olen tyytyväinen myös menneisiin vuosiin. Elämä on aina ollut tässä ja nyt ja niin on nytkin, mutta silti on kiva muistella menneitä ja suunnitella tulevaa. Olen kiitollinen monista asioista, miehestä, lapsista, hienoista kokemuksista, terveydestä. Yritän iloita pienistä asioista päivittäin. Suruja on ollut ja taatusti tulee jatkossakin, ne ovat osa ainutkertaista elämääni. Yritän kuitenkin keskittyä hyviin ja iloisiin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on aina ollut sellainen elämänasenne, että pyrin toteuttamaan unelmani tavalla tai toisella. Teininä haaveilin levytyssopimuksesta ja että pääsen joskus soittamaan musiikkia suuren yleisön eteen. Levytyssoppareita on sittemmin ollut kaksi kappaletta, useampi levy julkaistuna ja olen useamman kerran soittanut suurelle yleisölle festareilla jne. Parikymppisenä haaveilin yliopisto-opinnoista ja sain sittemmin suoritettua kolme tutkintoa. Jossain vaiheessa haaveilin kirjoittamisesta ja olen saanut kirjan julkaistua. Olen ollut siinä sivussa nuorempana myös SM-tason urheilija. Halusin kokeilla myös asumista ulkomailla ja olen asunut useammassa maassa Suomen ulkopuolella noin 15 vuotta.
Nyt lähemmäs viisikymppisenä teen edelleen aktiivisesti musiikkia, urheilen harrastusmielessä, olen opetellut soittamaan uusia instrumentteja ja matkustelen paljon (mikä oli myös aiemmin haaveena). En ole huomannut elämässäni mitään erityistä tylsistymisvaihetta yli nelikymppisenä.
Minusta kyse on hyvin usein "tuurin" sijaan asenteesta ja valinnoista, elleivät lähtökohdat (krooniset sairaudet jne) ole täysin "mahdottomat". Mielestäni turhan moni istuu masentuneena ja elämäänsä vittuuntuneena ja katkeroituneena kotonaan kadehtien niitä, "jotka ovat saaneet aikaiseksi". Tai sitten he yrittävät epätoivoisesti etsiä syitä omaan paskaan oloonsa itsensä ulkopuolelta (itsessähän moni ei näe koskaan mitään vikaa).
En ymmärrä alkuunkaan kommentteja tyyliin "olisi pitänyt nuorempana ennen avioliittoa ja lapsia matkustella ja nähdä maailmaa", "olisi pitänyt nuorena aloittaa soitto/tanssiharrastus/maalaaminen jne jne". Milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa uusia juttuja. Sama juttu niiden kanssa, jotka itsesäälissään vuodattavat paskaa tyyliin "en oo koskaan päässyt yli exästä ja koko elämä oli ohi eron tullessa". Mitä vittua? Aikuisten oikeasti?
Se, että jotkut vittävät, että "kun on tää perhe, lapset ja kaikki, niin ei pysty..." Perheen perustaminen on vapaaehtoinen valinta, eikö vain? Sitäpaitsi perheellinenkin voi rakentaa unelmistaan totta.
Jännä, mutta tästä tulee vahvasti sellainen tunne, että kirjoittajalla ei ole lapsia... Ja muutenkin; miksi kehuskelet saavutuksillasi, miten ne liittyvät mitenkään tämän ketjun aiheeseen? Eihän se asioiden saavuttaminen ole mikään pointti, kun keskustellaan siitä, miltä tuntuu kun alkaa huomata vanhentuvansa. Ei paljoa saavutukset lohduta, paitsi tietty niillä jotka juoksevat hakemassa botox-piikkejä, ja kieltävät itseltään vanhenemisen. Toivottavasti et ole yksi heistä.
En ole tuo ketä kommentoit, mutta paljastit itsesi niin räikeästi että en malta olla kommentoimatta. Negatiivinen suhtautumisensi siihen, että joku kertoo olleensa aina, koko elämänsä ajan aktiivinen ja innostunut omista jutuista ja aktiivisuus ja innostuneisuus jatkuu vanhanakin, paljastaa että et ole ehkä koskaan elänyt muuten kuin lastesi kautta. Olet turha tyyppi jos sinulla ei ole sinusta riippuvaisia lapsia enää. Tuosta voi olla vaikea nousta.
Ja v*tut ole. Hyvin ehtii hommata eläkeikäisen ukon ja vääntää muksun.
Vastaa varmaan myös henkistä tasoasi.