Lapsuutesi kirjatrauma?

Pieni merenneito Suuressa satukirjassa.

Opin lukemaan 5-vuotiaana ja luin satuja itsekseni.

Tämä tarina on lohduton, ahdistava. Opetus on kummallinen: jos rakastat, joudut lähtemään kotimaastasi, kärsimään hirveitä tuskia ja jäät ypöyksin. Lopuksi bonus uskovaisille: menetät myös iankaikkisen elämän. Pieni merenneito -parka ei saanut edes prinssiään.

Vierailija kirjoitti:

En muista kirjoittajaa, suomalainen kuitenkin, mutta sellainen teos kuin "Tähtikoira". Perheen pojan rakas koira (nuori ja tervekkin) lopetetaan pikkusiskon allergian vuoksi. Pahinta on se kun vanhemmat valehtelevat pojalle miten koiralle etsitään uusi kiva koti ja aina voi mennä moikkaamaan. "Lohdutukseksi" hankitaan akvaario.

Ja näin aikuisena tulin miettineeksi, että yllättävän paljon lastenkirjoissa on ns. demonisoitu allergiota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kunhan Helen tulee -niminen kirja ja erityisesti sen kansikuva. Nimittäin tämä: https://www.risingshadow.fi/library/book/3530-kunhan-helen-tulee-kummit…

Luin sen ala-asteella ja jostain syystä tämä kirja sai minut pelkäämään aivan hirveästi. Kyseessähän on nuorille tarkoitettu kummitustarina eli ei tuo nyt mikään aikuisten kirja ollut, mutta jotenkin hirveän ahdistava. En enää edes muista kunnolla mitä kaikkea siinä oli, paitsi tuon kansikuvan. Pitäisi varmaan hankkia se jostain ja lukea uudestaan.

Meillä lapsi toi sen kirjastosta ja sanoi vähän luettuaan, että kirja on pelottava. Kiinnostuin itsekin ja lukaisin sen. Se oli suggeroivasti kirjoitettu ja jopa aikuista puistatti.

Ai tätä on muutkin pelänneet! En halua lukea uudestaan, koska olen kai jotenkin herkistynyt kummitusjutuille. Melkein ryömin sängyn alle kun katsoin Haunting of Hill House.

Tämä jäi kyllä kiehtovan kammottavana mieleen lapsuudesta. Minulle oli sopivan jännittävä, vaikka jäikin pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa! Pitäisi etsiä käsiinsä ja lukea uudestaan näin aikuisiällä.

Eläinrakkaalle tytölle Tähtikoira oli myös surullinen lukukokemus.

Pimeyden kukat jatko-osineen olivat iljettäviä. Jostakin syystä olivat tiettyyn aikaan tosi suosittuja kirjoja, kun luin muutaman, en voinut ymmärtää miksi. Onneksi en silloin ollut enää lapsi. Nuorellekin olivat vastenmielisiä. Noissa Andewsin (?) kirjoissa oli muutenkin järjestään epämiellyttäviä seksuaalisia teemoja, kuten tirkistelyä ja nuorten tyttöjen ahdistelua.

Kiitos linkistä Grimmin Kiikkerin lintuun - olipa totisesti omituinen. Olen lukenut Grimmin satuja paljonkin, mutta tämä ei ollut tuttu. Sentään loppu oli onnellinen ja paha äijä kaveripiireineen sai palkkansa. MInulle ei Grimmin saduista jäänyt traumoja, paitsi parista; eräässä sadussa taian lumoissa ollut mies joutui jotenkin pelastaakseen perheensä hakkaamaan lapsensa kappaleiksi (palasivat henkiin myöhemmin taian rauettua, kuitenkin) ja jossakin Kultalintu-sadun versiossa kettu pyytää lopuksi, että palkkioksi antamastaan avusta kuninkaanpojan tulisi hakata ystävällisen ketun pää ja raajat irti. Kun poika tästä murheellisena kieltäytyy säälien kettuystävää, kävi jotakin ikävää, ja vasta kun hän myöhemmin tämän teki, taika raukeni ja kaikki kääntyi hyväksi. Mikä ihmeen tarve noissa vanhoissa saduissa on ollut tehdä pahasti, että asiat muuttuisivat oikealle tolalleen?

Veljeni Leijonamieli kirja ja elokuva 9-vuotiaana. 

Kärpästen herra 11-vuotiaana. 

Enkä lapsena oikein edes tajunnut, mikä iski, vaikka aina varoiteltiin että "tulee painajaisia". En nähnyt painajaisia öisin, mutta nuo kirjat ja niiden tapahtumat ahdistivat aivan hirveästi valveilla ollessa ja syöpyivät pitkäksi aikaa mieleen. Vasta aikuisena tajusin, että olin ollut liian nuori lukemaan niitä, ja osittain tämän perusteella ymmärsin miksi tietyissä asioissa on oikeasti ikärajat. 

Vierailija kirjoitti:

Tarina tulitikkutytöstä. Pieni tyttö raapi tulitikkuja nähdäkseen kuolleen mumminsa, ja lämmittääkseen kylmiä käsiään. Loppujen lopuksi paleltuu itse kuoliaaksi hankeen😢

Sama tarina tuli mullakin mieleen tätä ketjua selatessa, vaikka muuten en ole sen olemassaoloa edes muistanut. Elävästi tuli heti mieleen se ahdistus minkä tuo satu lapsena aiheutti. :(

Vierailija kirjoitti:

Punahilkka. Säälin sitä sutta kun lopussa mummo tunki sen vatsan kiviä täyteen. Sitten hirveässä janossa susi putosi kaivoon ja jäi sinne kitumaan. Mietin pienenä miten hirveät kivut ja jano sillä sudella on siellä kaivon pohjassa. En ymmärtänyt miten sellainen kituminen on hyvä loppu tarinalle. 😢

Minäkin pelkäsin sitä satua. Erityisesti kohtaa, jossa ahmaistiin "yhtenä ainoana suupalana"!

Grim ja Roine olivat ok, mutta pienenä Bambi ahdisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät nykyiset lastenkirjat välttämättä ole sen vähemmän ahdistusta herättäviä. Niiden tapahtumissa torjutaan ympäristöntuhoa, ilmastonmuutosta ja muita todellisia ongelmia. Niihin verrattuna kummitukset ovat harmiton pelon aihe. Ilmeisesti jo lasten pitäisi pelastaa maailma!

Tästä syystä en lue lapsilleni tiedostavia kirjoja. Maailman asioissa on korjattavaa, mutta tunkemalla lapsiin ilmastoahdistusta saadaan vain sellaisia neuroottisia aikuisia, joita tämä maa on nyt jo valmiiksi pullollaan. Juttelen kyllä lasten kanssa maailman ongelmakohdistakin, mutta sadut ovat ahdistuksesta vapaata mielikuvitusaluetta.

Nythän lastenkirjat promotoivat tätä uutta sukupuoli-ajattelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veljeni leijonanmieli on minusta aika vastenmielinen kertomus. Tiedän, että se on monen lempikirja, mutta minusta siinä on pikkuveljelleen kuolemanjälkeisestä kauniista elämästä valehteleva isoveli. Kirjan lopussa jää tunne, että veli valehtelee taas ja edessä on uudet kauhut.

Sama. Ala-asteella katsottiin koulussa ELOKUVANA, osana oppivelvollisuuden suorittamista joka ei ollut vapaaehtoista. En ehtinyt kirjoittaa kuin edelliset kaksi virkettä, kun se paha olo tuli jo takaisin.

Se on outo kirja, jossa tuntuu olevan jotain kuoleman viettiä.

Vierailija kirjoitti:

Mä sain jo lapsena lukea tosi vapaasti, vanhemmat ei hirveästi seuranneet mitä kirjoja kirjastosta selkä vääränä kotiin kannoin. Tietenkin siellä oli neiti etsiviä ja nummelan ponitallia, mutta luin myös älyttömän kasan keskitysleireistä selvinneiden kertomuksia, Hemingwayta, jopa Dantea. Mikään kirja ei ole traumatisoinut, mutta jostain syystä Astrid Lindgrenin sadut jättivät useimmiten pahan mielen. Häräntappoase ja Kärpästen herra olivat ällöttäviä. Aikuisena Sofi Oksasen Puhdistus on tuonut vähän saman tyyppisen olon kuin nuo kaksi mainittua, että pitäisi käydä suihkussa, hirveän likainen ja ällö olo.

Sama tuntemus mulla Oksasen kirjasta. Sujuvasti kirjoitettu tekstin tasolla, mutta sen sisältö on jotenkin hyvin vastenmielinen ja tarkoituksellisen inhottavasti kuvattu. Kirjailijan pyrkimys vaikuttaa lukijaan näkyy liian selvästi. Yliarvostettu kirja.

Grimmin (?) satu Aasinnahka kun isä haluaa hyväksikäyttää tytärtään, mutta tämä pääsee pakenemaan. En siinä iässä edes ymmärtänyt mistä oli kysymys ja ihmettelin kovasti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei traumoja, ja luin muuten jo ala-asteen kolmannella "Eikä yksikään pelastunut" tai "Kymmenen pientä ...poikaa" sen nimi oli silloin. Ilmeisesti lapset eroavat tässä suhteessa paljon toisistaan.

Mutta eihän tuo olekaan mikään traumatisoiva kirja. En ole kenenkään kuullut sitä pitävän siinä mielessä pahana, eikä Christien kirjat muutenkaan ole sellaisia.

Esim. Veljeni Leijonamieli on todennäköisesti ahdistava siitä syystä että henkilöt on lapsia.

Joissain Christien kirjoissa on tosi yököttävät kannet ja pitkään lapsena ajattelin, että ne ovat jotain kauhukirjoja. Yläasteella luin koulussa Kurpitsajuhlan ja siitä lähti Christie-innostukseni :) ---Mutta Christie-tarinat pääsääntöisesti vain rauhoittavat :) Joskus niissä on synkkiä sävyjä, mutta valtaosa kirjoistahan on maailman laittamista taas järjestykseen (kun murhaa ratkotaan) ja sen ajan elämä oli muutenkin aika rauhallista ja ennakoitavaa.

Itsekin olen Christie-fani ollut jo 50 vuotta. Ne ovat niin kodikkaita, mikä on paradoksi, kun kuitenkin murhia selvitellään. Esim. Kurpitsajuhlassa kuolee lapsi, eli siinä Christie rikkoo vanhan dekkariperinteen sääntöä, että lapsia ei tapeta. Mutta se lapsi oli ärsyttävä ja työnsi nenänsä joka paikkaan. :)

Nykyäänhän viihteessä lapsia raiskataan ja suljetaan loukkoon vangiksi.

Vierailija kirjoitti:

Maria Jotuni: Huojuva talo, luin sen alle 10v salaa ja paitsi että lapsuuteni oli traumaattinen, kirja traumatisoi lisää, miesviha ja inho vain kasvoi.

Siitähän tehtiin loistava sarjafilmi 80-luvulla. Kirja itse on aika huono noin kirjana, hajanainen ja sekava.

Vierailija kirjoitti:

Ryhmälleni luettiin päiväkodissa kahta kirjaa, joista sain pitkäaikaiset traumat: joku merirosvoaavekirja (olin jotain 4v., en uskaltanut olla yksin kotona moneen vuoteen.) Toinen pelottava kirja oli Veljeni leijonamieli.

Tuon ikäisille pitäisi lukea jotain pupukirjoja yms.

Veljeni Leijonamieli on liian rankka päiväkoti-ikäiselle. What were they thinking!

Joku dekkari jossa tee oli myrkytettyä. Olin lapsena innokas teen juoja mutta aloin pelätä,että joku myrkyttää sen ja kuolen hirveissä kivuissa.

Mun poika sai varmaan kolmivuotiaana traumat kuvakirjasta "Heinäsirkka ja tarhakotilo", jossa se heinäsirkka kuolee syksyllä, kotilo kaivautuu maahan. Poika itki kirjan loputtua heinäsirkan takia, ja mulla oli hätä kädessä lohdutella sitä.

Veljeni Leijonamieli. Siinähän on veljekset Joonatan ja Kaarle. Pikkuveli Kaarle eli Korppu on kuolemassa ilmeisesti tuberkuloosiin ja tietää sen itsekin, vaikka hänen ei ollut tarkoitus saada tietää sitä. Isoveli Joonatan lohduttaa Korppua sillä, että tämä pääsee kuoltuaan jonnekin ihmeelliseen paikkaan, jonka nimeä en muista kunnolla. Nangilima tai jotain sellaista. Siellä on leiritulien, satujen ja kaikenlaisten seikkailujen aikakausi. Korppu tahtoisi, että Joonatan pääsisi sinne ensin ja olisi siellä odottamassa Korppua kun tämä kuolee. Joonatan sanoo, että hän saattaa elää vielä vaikka 90 vuotta maan päällä ilman Korppua kun taas Korppu on siellä kuoleman jälkeisessä maailmassa odottamassa Joonatania.

Sitten syttyykin tulipalo, jossa Joonatan kuolee pelastaessaan Korppua ja menee sinne maahan mistä hän kertoi. Hän tulee valkoisena kyyhkysenä käymään Korpun luona lohduttamassa tätä ja kertomassa, että odottaa siellä Korppua. Sitten Korppukin kuolee ja pääse hänkin sinne maailmaan. Siellä heillä on oma talo, hevoset, kaniineja ja kaikki on hyvin. Korppukin on terve, osaa ratsastaa ja uida. Mutta siellä on paha hallitsija Tengil, jota vastaan Joonatan on yhtenä johtamassa jonkinlaista sotaa tämän kukistamiseksi. Siinä onnistutaankin, Tengil kuolee Joonatanin surmaamana ja tämän hallitsema lohikäärme Katla kuolee myös. Mutta Katlan tulenliekki polttaa Joonatania ja tämä halvaantuu. Kaarle ottaa Joonatanin selkäänsä ja hyppää alas jyrkänteeltä, jolloin he kuolevat taas päästen taas johonkin uuteen maailmaan, jossa kaikki on sitten ihan oikeasti hyvin. 

Minua tuo pelotti lapsena. Siis ajatus, että kuoleman jälkeisessä elämässäkin pitää kuolla ja että siellä on kaikenlaisia pelottavia tyranneja ja tulta syökseviä lohikäärmeitä. Aikuisena sain tietää, että tuo kaikki tulipaljon ja Joonatankin kuoleman jälkeen olisi ollut korpun kuumehoureissa näkemää unta tai jotain. Sitten kun hän kirjan lopussa hyppää Joonatanin kanssa jyrkänteeltä ja huutaa, että "Näen valon, minä näen valon enkä enää pelkää" niin Korppu kuoleekin oikeasti vasta tuolloin. Eli hän kuollessaan siinä lopussa pääsee oikeasti kuoleman jälkeiseen maailmaan, näkee valon eikä enää pelkää. Mutta oikeasti minua pelotti kuolema kun luin tuon kirjan, erityisesti se että lapsikin voi kuolla. Ajatus siitä, että minäkin olen lapsi ja voin silti kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Luin lapsena todella paljon ja ala-asteiässä myös aikuisten kirjoja. Kerran nappasin vanhempieni kirjahyllystä teoksen Portnoyn tauti. Oli aika erikoinen lukukokemus.Lukiessa tiesi, että tekee nyt jotain sopimatonta.

Itse luin sen varhaisteininä. Päähenkilö mm. masturboi jääkaapissa olevaa jauhelihamöykkyä keinovaginana käyttäen. Siitä kai tehtiin ruokaa myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Tää on enemmän nuoruuden, mutta PAAHDE! Ihan järkyttävän tylsä eikä yhtään mun tyylinen. Olis siis pakko lukea, koska siitä oli koe.

Jouduin sitä sitten väkisin yrittää lukea.

Siitä tehty elokuva on hyvä nuortenelokuva. Kirja on omituisen hahmoton, esim. ympäristö ja ihmisten ajatusmaailma kuvataan ohuesti. Aika paljon dialogia, joka ei kuitenkaan hahmota henkilöitä kovin hyvin. Oppilaat kumminkin pitivät siitä, kun luin sen heille. Monet pitävät sitä myös helppona itse lukea, kun ei ole pitkiä kuvailuja. t. äikän ope

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herra Jackin Salattu Huone. Kesälomalla sukulaisten luona valitsin tämän kirjan umpimähkään, olin kysynyt tädiltäni luvan ottaa luettavaa eikä kukaan kysynyt minkä kirjan otin, puun alla sitten luin silmät suurina  yksityiskohtaisia raiskauskuvauksia!  Olin 13. Suurin osa  hyllyn kirjoista oli muuten tyyliin Kaari Utriota, tiedä mistä tuo kirja oli sinne ilmestynyt...

Me luettiin teininä silloisen poikaystävän kanssa ja kikatettiin niille jutuille

Kaikkien sm-vinoa seksiä harrastavien perusteos.