Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa, jota "äärimmäinen optimismi" ärsyttää
07.09.2017 |
Nyt tarkoitan sellaista optimismia, ettei voida missään tilanteessa hyväksyä, että nyt asiat eivät menneet niin putkeen, vaan aina pitää keksimällä keksiä ko. tilanteesta jotain hyvää ja kieltäytyä olemasta realistinen.
Esimerkkejä:
-On sovittu patikkaretki ulos. Retkipäivän aamuna sataa kaatamalla ja sääennuste näyttää samanlaista säätä koko päiväksi. Optimisti on sitä mieltä, että kannattaa kuitenkin lähteä retkelle, sillä eihän nyt pienen sateen takia kannata siirtää koko hauskaa retkeä. Vaikka retken voisi aivan hyvin siirtää toiselle päivälle.
-Juuri ostettu, kallis kodinkone/elektroniikkalaite menee rikki. Optimistia ei ärsytä tai harmita yhtään. Sen kuin ostetaan heti uusi perään. Muutama tonni sinne tai tänne, vaikka rahatilanne oli jo valmiiksi huono.
-Optimisti sairastuu vakavasti. Hän ei ole yhtään surullinen, masentunut tai epätoivoinen. Mitäs tässä. Hoitoihin menee tuhottomasti rahaa, saatan joutua viettämään useamman vuoden sairaalassa, elämästäni tulee pelkkää fyysistä ja henkistä kärsimystä ja kaiken lisäksi todennäköisesti en selviä sairaudesta, mutta eihän se elämä tähän lopu!
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Miksi ei saisi tuntea pettymystä, surua, vihaa? Miksi pitää tuntea vain positiivisia tunteita? Eikö kuollessakaan saisi itse päättää, miten haluaa tuntea? Miksi haluat määrätä muiden puolesta, miten he saavat tuntea ja kokea asiat? Miksi et keskity vain omaan elämääsi ja omaan positiivisuuteesi? Antaisit muiden elää omaansa? Pakotatko muitakin uskomuksiasi muille? Uskontoasi/ateismiasi/muuta? Oikeaa tapaa syödä ja elää? Mitä saavutat sillä? Jotain positiivistako?
Ei hän niin sanonut. Ei kukaan pakota. Miksi koet että sinua määräillään? Miksi olet tässä keskustelussa?
Kuulostat vähän sellaiselta kaverilta, kenen terminaalivuoteen viereen ei tunkua ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Älä ala huutamaan. Et saa sillä mitään asiaasi edistettyä. Capslockisi menee säpäleiksi.
Ei pidä paikkaansa, ettenko osaisi ajatella asioita toisen näkökulmasta, tai olisin itsekäs ja epäempaattinen.
En yleensä kysele miltä susta tuntuu, koska näen ilmeistä, äänensävyistä ja sanavalinnoista sen itsekin. Tietysti jos on joku aleksitymian kaltainen paha..joku autismi, ettei kykene ymmärtämään, niin sitten kyselee.
Osaan kuunnella ihmisiä, ja olen elämässäni toiminun niin paljon toisen kuuntelijana ja ymmärtäjänä, ettet sinä huutaja taida arvatakaan. Välillä olen ollut oksennusämpärinä ja kohtuuttomissa tilanteissa tunnetaidottomien sekavien ja henkisesti sairaiden ihmisten toimesta.
Minusta sinä voisit pyytää minulta anteeksi, noita kohtuuttomia syytöksiäsi. Et taida pyytää, koska et jaksa.
Toisen näkökulmaan jos osaisit paneutua, niin osaisit varmasti kuvitella sen terminaalipotilaan kanssa puhuneen henkilönkin tilannetta. Mutta et.
Aivan, olet näitä toisen tunteiden lukijoita. Muiden tunteista ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska sinä kyllä näet ne kysymättäkin. Ja sinun tulkintasi on aina oikea. No, tämä selittääkin suurinpiirtein kaiken.
Ei tarvitse kysyä erikseen jos näkee että toista pelottaa, kiukuttaa, itkettää, naurattaa tai asian laita tulee ilmi toisen itse kysymättä kertoessa. Mitä sitä jälkikäteen kyselemään miltä susta tuntuu, jos toinen on tunteensa ilmaissut jo. Sitten jatketaan tarpeen mukaan niistä keskustelua sen tilanteen mukaan.
Aika monilla ihmisillä on kyky tunnistaa ilmeistä perustunteita. Etenkin jos on tuttu ihminen jonka olet tuntenut koko ikäsi ja ymmärrätte toisianne puolesta sanastakin.
Ei edelleenkään ole kyse siitä etteikö kukaan muka JAKSAISI kysyä. Ei jankuteta siitä.
Miltä susta tuntuu? NO vittu mitäpä luulet, olen tässä kuolemassa! Pitääkö noin tyhmää asiaa edes kysyä.
Ps. Kerran olen erikseen kysynyt ihmiseltä miltä tuntuu. (olin nuori ja kokematon tyhmä) vastaus oli ettei ole mitkään juhlafiilikset. Sen jälkeen en ole kysellyt, vaan käyttänyt kuuntelijan kykyjäni ja myötäelämistaitoja muuten
Täh? Eihän tuo ole mikään nolo tilanne, jos joku vastaa, ettei ole mitkään juhlafiilikset. Siitä voi jatkaa keskustelua eteenpäin, tai sanoa, että olen pahoillani. Usein ihmisillä on monia päällekkäisiä tunteita päällä, joista sinä näet ulkopuolelle yhden. Voi olla surua, jonka näet, mutta sen rinnalla myös helpotusta. Tai mitä tahansa muuta. On todella vaarallista olettaa, tutuistakaan ihmisistä, että he takuulla tuntevat juuri näin kun minä sen tulkitsen. Se voi olla toiselle jopa todella loukkaavaa, kun toinen olettaa, että sinähän tunnet nyt näin, eikö niin? On kohteliasta kysyä ja antaa sille toiselle tilaa puhua. Nimenomaan se tilan antaminen toiselle ja toisen tunteiden kunnioittaminen on se juttu. On erittäin erikoista, että joku kokee kysymisen tyhmäksi ja olettamisen (tai lukemisen) paremmaksi. Kukaan ei ole niin loistava toisen ihmisen tulkitsija, että osuisi tulkinnassaan aina oikeaan. On jopa hieman itseriittoista kuvitella niin.
Nyt olisi muutamien ihmisten syytä perehtyä tähän näin https://fi.wikipedia.org/wiki/Olkinukke
ja tähän näin https://fi.wikipedia.org/wiki/Projektio_(psykologia)
Tai jos ei jaksa lukea noita linkkejä, niin happihyppely.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Miksi ei saisi tuntea pettymystä, surua, vihaa? Miksi pitää tuntea vain positiivisia tunteita? Eikö kuollessakaan saisi itse päättää, miten haluaa tuntea? Miksi haluat määrätä muiden puolesta, miten he saavat tuntea ja kokea asiat? Miksi et keskity vain omaan elämääsi ja omaan positiivisuuteesi? Antaisit muiden elää omaansa? Pakotatko muitakin uskomuksiasi muille? Uskontoasi/ateismiasi/muuta? Oikeaa tapaa syödä ja elää? Mitä saavutat sillä? Jotain positiivistako?
Ei hän niin sanonut. Ei kukaan pakota. Miksi koet että sinua määräillään? Miksi olet tässä keskustelussa?
Kuulostat vähän sellaiselta kaverilta, kenen terminaalivuoteen viereen ei tunkua ole.
Jos sanoo, että miksi ei ajattelisi positiivisesti, vaikka pahaa tapahtuukin, niin kyllähän se on tuputtamista ja mitätöintiä. Äärimmäisen negatiivisella tavalla vielä. Sellaista passiivis agressiivista painostamista, että miksi sinä et vain valitse onnea joka tilanteessa, kun minäkin valitsen.
Ystäviä löytyy, kavereita ja tuttujakin. Ihan jopa useita :). Johtuu ehkä siitä, että hyväksyn ihmiset sellaisenaan, enkä yritä muokata heitä mieleisekseni, että minulla olisi mukava olla. On helppoa ja rentoa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka hyväksyy sinut, vaikka et aina olisikaan yhtä auringonpaistetta. Tällaista palautetta olen itsestäni kuullut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Eikö kuoleman lähestyessä kannattaisi olla kiitollinen niistä kaikista inhottavista asioista joita ei tarvitse enää kokea kun pääsee pois. Pitääkö kuolin vuoteellaan muistella haikeudella sitä kaikkea minkä menettää, en saa enää matkustaa ja uida, en saa enää nauttia siitä enkä tästä, menetän nyt sen ja tän kokemuksen. Kauhean negatiivinen tapa ajatella.
Ajattelis vaan kaikkea pahaa ja kurjaa, mikä jää nyt kokematta kun mahdollisesti pääsee toiseen ulottuvuuteen tai kokonan vain siihen tilaan missä oli ennen syntymäänsä. Positiivisempi tulokulma ajatella, miltä kaikelta nyt säästyy.
Jos talo palaa, niin voi aina ajatella että jaa, voisi olla huonomminkin kun olen sentään elossa ja terve. Kuolevalla ei oikein asiat voi enää huonommin olla, tai ainahan voi tietty ajatella, että en sentään istu elinkautista venäläisessä vankilassa tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Älä ala huutamaan. Et saa sillä mitään asiaasi edistettyä. Capslockisi menee säpäleiksi.
Ei pidä paikkaansa, ettenko osaisi ajatella asioita toisen näkökulmasta, tai olisin itsekäs ja epäempaattinen.
En yleensä kysele miltä susta tuntuu, koska näen ilmeistä, äänensävyistä ja sanavalinnoista sen itsekin. Tietysti jos on joku aleksitymian kaltainen paha..joku autismi, ettei kykene ymmärtämään, niin sitten kyselee.
Osaan kuunnella ihmisiä, ja olen elämässäni toiminun niin paljon toisen kuuntelijana ja ymmärtäjänä, ettet sinä huutaja taida arvatakaan. Välillä olen ollut oksennusämpärinä ja kohtuuttomissa tilanteissa tunnetaidottomien sekavien ja henkisesti sairaiden ihmisten toimesta.
Minusta sinä voisit pyytää minulta anteeksi, noita kohtuuttomia syytöksiäsi. Et taida pyytää, koska et jaksa.
Toisen näkökulmaan jos osaisit paneutua, niin osaisit varmasti kuvitella sen terminaalipotilaan kanssa puhuneen henkilönkin tilannetta. Mutta et.
Aivan, olet näitä toisen tunteiden lukijoita. Muiden tunteista ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska sinä kyllä näet ne kysymättäkin. Ja sinun tulkintasi on aina oikea. No, tämä selittääkin suurinpiirtein kaiken.
Ei tarvitse kysyä erikseen jos näkee että toista pelottaa, kiukuttaa, itkettää, naurattaa tai asian laita tulee ilmi toisen itse kysymättä kertoessa. Mitä sitä jälkikäteen kyselemään miltä susta tuntuu, jos toinen on tunteensa ilmaissut jo. Sitten jatketaan tarpeen mukaan niistä keskustelua sen tilanteen mukaan.
Aika monilla ihmisillä on kyky tunnistaa ilmeistä perustunteita. Etenkin jos on tuttu ihminen jonka olet tuntenut koko ikäsi ja ymmärrätte toisianne puolesta sanastakin.
Ei edelleenkään ole kyse siitä etteikö kukaan muka JAKSAISI kysyä. Ei jankuteta siitä.
Miltä susta tuntuu? NO vittu mitäpä luulet, olen tässä kuolemassa! Pitääkö noin tyhmää asiaa edes kysyä.
Ps. Kerran olen erikseen kysynyt ihmiseltä miltä tuntuu. (olin nuori ja kokematon tyhmä) vastaus oli ettei ole mitkään juhlafiilikset. Sen jälkeen en ole kysellyt, vaan käyttänyt kuuntelijan kykyjäni ja myötäelämistaitoja muuten
Täh? Eihän tuo ole mikään nolo tilanne, jos joku vastaa, ettei ole mitkään juhlafiilikset. Siitä voi jatkaa keskustelua eteenpäin, tai sanoa, että olen pahoillani. Usein ihmisillä on monia päällekkäisiä tunteita päällä, joista sinä näet ulkopuolelle yhden. Voi olla surua, jonka näet, mutta sen rinnalla myös helpotusta. Tai mitä tahansa muuta. On todella vaarallista olettaa, tutuistakaan ihmisistä, että he takuulla tuntevat juuri näin kun minä sen tulkitsen. Se voi olla toiselle jopa todella loukkaavaa, kun toinen olettaa, että sinähän tunnet nyt näin, eikö niin? On kohteliasta kysyä ja antaa sille toiselle tilaa puhua. Nimenomaan se tilan antaminen toiselle ja toisen tunteiden kunnioittaminen on se juttu. On erittäin erikoista, että joku kokee kysymisen tyhmäksi ja olettamisen (tai lukemisen) paremmaksi. Kukaan ei ole niin loistava toisen ihmisen tulkitsija, että osuisi tulkinnassaan aina oikeaan. On jopa hieman itseriittoista kuvitella niin.
Itsehän sinä oletat täysin tuntemattomasta ihmisestä vaikka mitä.
OIetatko etten minä ole antanut toisille tilaa puhua? Ei pidä paikkaansa.
Olen monta kertaa sanonut että olen hyvä kuuntelija. Sinä et ymmärrä sitä asiaa nyt, koska sinulla on oma tulkintasi ja mielikuvasi minusta.
En jaksa jankata tästä enää. Voidaan sopia sitten että en osaa kuunnella enkä myötäelää, enkä käyttäytyä, enkä auttaa, enkä mitään.
Sovitaan vaan. En muuten enää jaksa, koska minua oikeasti loukkaa tämä.
Luulet etten ole mitään kokenut elämässäni ja syytät epäempaattiseksi.
En nolostunut siitä juhafiilis jutusta, vedin vaan sellaisen johtopäätöksen ettei aina KANNATA edes kysyä, jos asia on selvä.
Asiat voivat olla myös selviä, ilman kysymistäkin. Ymmärrätkö!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttävää äärimmäisissä optimisteissa on se, että he pyrkivät mitätöimään toisten tunnekokemuksia. Esimerkiksi jokin projekti on paskasti johdettu, koko homma on yhtä kaaosta, kysymyksiin ei saa selkeää vastausta ja projektin vetäjä vittuilee kaikille kaikesta. Omaa aikaa ja energiaa menee ihan hukkaan. Kun tätä erehtyy kritisoimaan ääneen ja sanomaan, että vituttaa koko projekti, on yksi dumppaamassa kaiken sanomalla, että ollaan positiivisin mielin ja hymyä huuleen.
Kun monesti niitä ongelmia voisi korjata sillä, että niistä puhuisi ääneen, mutta yltiöpositiivinen pakottaa nuissakin tilanteissa vain hymyn huulille ja auringon mieleen.
Kaikki tunnereaktiot on ihan normaaleja. Jos harmittaa, niin antaa harmituksen tulla. Se ei ole tervettä yrittää väkipakolla tuntea ainoastaan niitä kivoja tunteita. Vihallakin on oma merkityksensä, se kertoo esimerkiksi siitä, että minua on kohdeltu väärin ja viha auttaa itseäni puolustautumaan ja pääsemään irti huonoista ihmissuhteista. Tätä nämä positiivarit ei vaan ymmärrä.
En jää myöskään märehtimään, vaan tunnen tunteeni, etsin ratkaisun ja siirryn eteenpäin. Mutta en ala esittää, että koko elämä on auringonpaistetta, jos se ei sitä ole.
Tuo on juuri se ettei vain osaa suhtautua tapahtumiin kuin negatiivisesti.
Ehkä ne tapahtuvat merkitsevät sinulle liikaa ja optimisteille ne merkitsevät samaa kuin sään muutos. Asiat vain tulevat ja menevät. Riippuu sinusta miten otat asiat vastaan.
Pikkuvauvat itkevät aina kun asiat eivät onnistu lellivauvan hyväksi.
Elämässä ei oikeasti saa aina kaikkea. Voi tulla pitkä kuivuus ja sitten menee koko sato.
Sille ei voi mitään. Ainoa asia mitä vauva voi oppia, on suhtautuminen erilaisiin tilanteisiin.
Luulet ettei maanviljelijöitä harmita se että koko sato menee vaikkei sille mitään voikaan? Se on ihan tervettä suuttua ja kirota pieleen menneitä asioita ja sen jälkeen todeta "no, ei tälle nyt mitään voi." ja jatkaa elämää. Sinusta negatiivisia tunteita ei saa ikinä näyttää eikä tuntea., vaan hymyillä vaan vaikka kuinka olisi paha mieli? Juu ei ole tervettä.
Tämä. Itse kävin kaksi vuotta terapiassa siksi, että en osannut osoittaa vihaisuutta tai surua, olin aina vain iloinen ja pirteä vaikka minua kohdeltiin törkeästi.
Kaikki tunteet kuuluvat ihmisen elämään. Se ei ole tervettä, jos jotain tunnetta ei saa tuntea. Olen itse ratkaisukeskeinen ja mietin aina, miten huonostakin tilanteesta löytyy jotain hyvää. Mutta vasta sitten, kun olen rauhassa saanut tuntea myös surua ja pettymystä. Olen pääosin hyväntuulinen.
Olen samanlainen. Alkujärkytyksen jälkeen kykenen näkemään hyviä puolia järkyttävissäkin asioissa, mutta se vaatii sen, että olen saanut surra, tuntea vihaa, pettymystä, tai muuta ensin. Olen myös ratkaisukeskeinen ja pääosin hyväntuulinen. Räntäsade vaellusretkellä ei saa minua huonotuuliseksi. Noin niinkuin esimerkkinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Eikö kuoleman lähestyessä kannattaisi olla kiitollinen niistä kaikista inhottavista asioista joita ei tarvitse enää kokea kun pääsee pois. Pitääkö kuolin vuoteellaan muistella haikeudella sitä kaikkea minkä menettää, en saa enää matkustaa ja uida, en saa enää nauttia siitä enkä tästä, menetän nyt sen ja tän kokemuksen. Kauhean negatiivinen tapa ajatella.
Ajattelis vaan kaikkea pahaa ja kurjaa, mikä jää nyt kokematta kun mahdollisesti pääsee toiseen ulottuvuuteen tai kokonan vain siihen tilaan missä oli ennen syntymäänsä. Positiivisempi tulokulma ajatella, miltä kaikelta nyt säästyy.
Jos talo palaa, niin voi aina ajatella että jaa, voisi olla huonomminkin kun olen sentään elossa ja terve. Kuolevalla ei oikein asiat voi enää huonommin olla, tai ainahan voi tietty ajatella, että en sentään istu elinkautista venäläisessä vankilassa tms.
On kaksi tapaa ajatella ahdistuksen keskellä. Siis hyödyllisiä. Haitallisia on sitten enemmän.
1: Tämä kärsimys ei kestä ikuisesti, vaan loppuu aikanaan
2: Pahemminkin voisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Miksi ei saisi tuntea pettymystä, surua, vihaa? Miksi pitää tuntea vain positiivisia tunteita? Eikö kuollessakaan saisi itse päättää, miten haluaa tuntea? Miksi haluat määrätä muiden puolesta, miten he saavat tuntea ja kokea asiat? Miksi et keskity vain omaan elämääsi ja omaan positiivisuuteesi? Antaisit muiden elää omaansa? Pakotatko muitakin uskomuksiasi muille? Uskontoasi/ateismiasi/muuta? Oikeaa tapaa syödä ja elää? Mitä saavutat sillä? Jotain positiivistako?
En yritä pakottaa ketään ajattelemaan toisin, kuten et toivottavasti sinäkään. Sanon vain, että positiivinen ote asioihin kantaa, enkä ole hörhö. Minulla on monia kokemuksia positiivisen ajattelun voimasta, moni täällä haluaa sen varmasti mitätöidä. Lapsivedet menivät vkolla 28 (lääkäri sanoi että näin joskus käy, kukaan ei tiedä miksi). Synnytyslääkäri sanoi, että tulen lähes 100 % tod näk synnyttämään parin vuorokauden sisään. Minä tyttö päätin, etten synnytä ja keskitin kaikki positiiviset asiat kohtuun ja ajattelin positiivisesti kuten tapanani on, mukaan lukien sen että lauloin ulkomaisessa sairaalassa suomenkielisiä tuutulauluja. Makasin sairaalassa 6 vkoa ja synnytin kuin synnytinkin terveen vauvan, johon REALISTISET synnytyslääkärit eivät uskoneet. Lopuksi vielä alleviivaisin mitä kaikkea noihin viikkoihin sisätyi. Mm laskuja tuli ovista ja ikkunoista, yksityissairaalassa kun olin. Jos olisin epätoivon päästänyt hetkeksikään valloileen niin olisin synnyttänyt siihen paikkaan. Kenguruhoito vauva tarvitsi synnyttyään ja aina tuutulaulut kuullessaan sydänsykkeet normalisoituivat. Tämä ei ole ainut kokemukseni positiivisen ajattelun voimakkuudesta. Ajattelin vinkata, että kannattaa kokeilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Nimenomaan x 2. Ei kenenkään toisen pitäisi määritellä toisen ihmisen tunteita ja tilannetta. Tietysti kuolevan tai vakavasti sairaan kanssa voi keskustella asiasta ja pohtia sitä yhdessä, mutta omia mielipiteitä en näin henkilökohtaisessa asiassa esiin toisi kuin vain kysyttäessä. Kuolevan kanssa voi puhua myös aivan kaikesta muusta kuin siitä kuolemasta, aivan samoista asioista kuin muidenkin kanssa ja vaikka säästä tai lapsenlapsista tai Suomen yleisurheilumenestyksestä jutteleminen tuo huoneeseen sitä kaivattua hyvää tuulta ja optimistista realismia.
Ok. Siis tosi selvät säännöt olet asiantuntijana ja auktoriteettina luonut, kuinka toimitaan.
Urheilusta saa siis puhua, ja vaikka pornosta, mitä naapuri osti kirpparilta.
Omaa mielipidettä kuolemasta ei saa tuoda esiin, ellei toinen kysy.
Onneksi sinä osaat olla oikein esimerkillisen paras noissa aika vaikeissa tilanteissa.
Niin ja haaste sana oli kielletty.
Ja piti kysyä miltä susta tää tilanne nyt itsestäs tuntuu ja kuinka sä kuvailisit sun tuntoja.
Et ilmeisesti ole niin hyvä sanallisen tekstin lukija, että olisit hoksannut sen, että keskustelet useamman henkilön kanssa.
T. Se kysymisestä vinkannut
Kyllä huomasin. Sulle tuli ymmärrettävästi sellainen kuva, etten olisi tajunnut. Ja tiedän mistä se tuli.
Siitä haaste jutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Älä ala huutamaan. Et saa sillä mitään asiaasi edistettyä. Capslockisi menee säpäleiksi.
Ei pidä paikkaansa, ettenko osaisi ajatella asioita toisen näkökulmasta, tai olisin itsekäs ja epäempaattinen.
En yleensä kysele miltä susta tuntuu, koska näen ilmeistä, äänensävyistä ja sanavalinnoista sen itsekin. Tietysti jos on joku aleksitymian kaltainen paha..joku autismi, ettei kykene ymmärtämään, niin sitten kyselee.
Osaan kuunnella ihmisiä, ja olen elämässäni toiminun niin paljon toisen kuuntelijana ja ymmärtäjänä, ettet sinä huutaja taida arvatakaan. Välillä olen ollut oksennusämpärinä ja kohtuuttomissa tilanteissa tunnetaidottomien sekavien ja henkisesti sairaiden ihmisten toimesta.
Minusta sinä voisit pyytää minulta anteeksi, noita kohtuuttomia syytöksiäsi. Et taida pyytää, koska et jaksa.
Toisen näkökulmaan jos osaisit paneutua, niin osaisit varmasti kuvitella sen terminaalipotilaan kanssa puhuneen henkilönkin tilannetta. Mutta et.
Aivan, olet näitä toisen tunteiden lukijoita. Muiden tunteista ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska sinä kyllä näet ne kysymättäkin. Ja sinun tulkintasi on aina oikea. No, tämä selittääkin suurinpiirtein kaiken.
Ei tarvitse kysyä erikseen jos näkee että toista pelottaa, kiukuttaa, itkettää, naurattaa tai asian laita tulee ilmi toisen itse kysymättä kertoessa. Mitä sitä jälkikäteen kyselemään miltä susta tuntuu, jos toinen on tunteensa ilmaissut jo. Sitten jatketaan tarpeen mukaan niistä keskustelua sen tilanteen mukaan.
Aika monilla ihmisillä on kyky tunnistaa ilmeistä perustunteita. Etenkin jos on tuttu ihminen jonka olet tuntenut koko ikäsi ja ymmärrätte toisianne puolesta sanastakin.
Ei edelleenkään ole kyse siitä etteikö kukaan muka JAKSAISI kysyä. Ei jankuteta siitä.
Miltä susta tuntuu? NO vittu mitäpä luulet, olen tässä kuolemassa! Pitääkö noin tyhmää asiaa edes kysyä.
Ps. Kerran olen erikseen kysynyt ihmiseltä miltä tuntuu. (olin nuori ja kokematon tyhmä) vastaus oli ettei ole mitkään juhlafiilikset. Sen jälkeen en ole kysellyt, vaan käyttänyt kuuntelijan kykyjäni ja myötäelämistaitoja muuten
Täh? Eihän tuo ole mikään nolo tilanne, jos joku vastaa, ettei ole mitkään juhlafiilikset. Siitä voi jatkaa keskustelua eteenpäin, tai sanoa, että olen pahoillani. Usein ihmisillä on monia päällekkäisiä tunteita päällä, joista sinä näet ulkopuolelle yhden. Voi olla surua, jonka näet, mutta sen rinnalla myös helpotusta. Tai mitä tahansa muuta. On todella vaarallista olettaa, tutuistakaan ihmisistä, että he takuulla tuntevat juuri näin kun minä sen tulkitsen. Se voi olla toiselle jopa todella loukkaavaa, kun toinen olettaa, että sinähän tunnet nyt näin, eikö niin? On kohteliasta kysyä ja antaa sille toiselle tilaa puhua. Nimenomaan se tilan antaminen toiselle ja toisen tunteiden kunnioittaminen on se juttu. On erittäin erikoista, että joku kokee kysymisen tyhmäksi ja olettamisen (tai lukemisen) paremmaksi. Kukaan ei ole niin loistava toisen ihmisen tulkitsija, että osuisi tulkinnassaan aina oikeaan. On jopa hieman itseriittoista kuvitella niin.
Itsehän sinä oletat täysin tuntemattomasta ihmisestä vaikka mitä.
OIetatko etten minä ole antanut toisille tilaa puhua? Ei pidä paikkaansa.
Olen monta kertaa sanonut että olen hyvä kuuntelija. Sinä et ymmärrä sitä asiaa nyt, koska sinulla on oma tulkintasi ja mielikuvasi minusta.
En jaksa jankata tästä enää. Voidaan sopia sitten että en osaa kuunnella enkä myötäelää, enkä käyttäytyä, enkä auttaa, enkä mitään.
Sovitaan vaan. En muuten enää jaksa, koska minua oikeasti loukkaa tämä.
Luulet etten ole mitään kokenut elämässäni ja syytät epäempaattiseksi.
En nolostunut siitä juhafiilis jutusta, vedin vaan sellaisen johtopäätöksen ettei aina KANNATA edes kysyä, jos asia on selvä.
Asiat voivat olla myös selviä, ilman kysymistäkin. Ymmärrätkö!!!!
Rauhoitu hyvä ihminen. Ei se isojen kirjainten hakkaaminen tai huutomerkkien pinoaminen auta sinullakaan yhtään sen enempää. Annat koko ajan esimerkkejä siitä, että sinä nimenomaan tulkitset. Sanot sen vieläpä suoraan. Ei siitä oikein muutakaan mielikuvaa voi vetää, jos toinen sanoo, että kysyminen on turhaa, koska osaa lukea tunteita, osuu aina oikeaa ja tulkitsee kysymisen tyhmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Eikö kuoleman lähestyessä kannattaisi olla kiitollinen niistä kaikista inhottavista asioista joita ei tarvitse enää kokea kun pääsee pois. Pitääkö kuolin vuoteellaan muistella haikeudella sitä kaikkea minkä menettää, en saa enää matkustaa ja uida, en saa enää nauttia siitä enkä tästä, menetän nyt sen ja tän kokemuksen. Kauhean negatiivinen tapa ajatella.
Ajattelis vaan kaikkea pahaa ja kurjaa, mikä jää nyt kokematta kun mahdollisesti pääsee toiseen ulottuvuuteen tai kokonan vain siihen tilaan missä oli ennen syntymäänsä. Positiivisempi tulokulma ajatella, miltä kaikelta nyt säästyy.
Jos talo palaa, niin voi aina ajatella että jaa, voisi olla huonomminkin kun olen sentään elossa ja terve. Kuolevalla ei oikein asiat voi enää huonommin olla, tai ainahan voi tietty ajatella, että en sentään istu elinkautista venäläisessä vankilassa tms.
Kuolevalla voi asiat olla varmasti monella tapaa huonosti niin, että sitä oloa voisi helpottaa. Voisihan sitä olla vielä halvaantunut niin, ettei saa itse edes kylkeä käännettyä, tai niin kipeä, ettei kipulääkkeistäkään enää ole apua. Tai joutua odottelemaan kuolemaa yksin ilman ketään joka hoitaa ja kuuntelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kokemusta positiivisen ajattelun voimakkuudesta ja merkityksestä, olematta hörhö. Asioilla on aina kaksi puolta. Kannattaa etsiä se positiivinen tapa suhtautua asioihin. Elämä on paljon onnellisempaa, kaikille niitä takapakkeja tulee. Harva asia on pelkästään niin negatiivinen kuin kuolema.
Ehkä, mutta kyllä niitä asioita kuitenkin on. Esim. levinnyt/ parantumaton syöpä.
Jos nyt näin ikävästi on niin siitäkin voi yrittää ottaa parhaat irti, kaikki me kuolemme vai oletko erimieltä? Syövistäkin on joissain tapauksissa ihmeparannuttu.
Miksi ei saisi tuntea pettymystä, surua, vihaa? Miksi pitää tuntea vain positiivisia tunteita? Eikö kuollessakaan saisi itse päättää, miten haluaa tuntea? Miksi haluat määrätä muiden puolesta, miten he saavat tuntea ja kokea asiat? Miksi et keskity vain omaan elämääsi ja omaan positiivisuuteesi? Antaisit muiden elää omaansa? Pakotatko muitakin uskomuksiasi muille? Uskontoasi/ateismiasi/muuta? Oikeaa tapaa syödä ja elää? Mitä saavutat sillä? Jotain positiivistako?
En yritä pakottaa ketään ajattelemaan toisin, kuten et toivottavasti sinäkään. Sanon vain, että positiivinen ote asioihin kantaa, enkä ole hörhö. Minulla on monia kokemuksia positiivisen ajattelun voimasta, moni täällä haluaa sen varmasti mitätöidä. Lapsivedet menivät vkolla 28 (lääkäri sanoi että näin joskus käy, kukaan ei tiedä miksi). Synnytyslääkäri sanoi, että tulen lähes 100 % tod näk synnyttämään parin vuorokauden sisään. Minä tyttö päätin, etten synnytä ja keskitin kaikki positiiviset asiat kohtuun ja ajattelin positiivisesti kuten tapanani on, mukaan lukien sen että lauloin ulkomaisessa sairaalassa suomenkielisiä tuutulauluja. Makasin sairaalassa 6 vkoa ja synnytin kuin synnytinkin terveen vauvan, johon REALISTISET synnytyslääkärit eivät uskoneet. Lopuksi vielä alleviivaisin mitä kaikkea noihin viikkoihin sisätyi. Mm laskuja tuli ovista ja ikkunoista, yksityissairaalassa kun olin. Jos olisin epätoivon päästänyt hetkeksikään valloileen niin olisin synnyttänyt siihen paikkaan. Kenguruhoito vauva tarvitsi synnyttyään ja aina tuutulaulut kuullessaan sydänsykkeet normalisoituivat. Tämä ei ole ainut kokemukseni positiivisen ajattelun voimakkuudesta. Ajattelin vinkata, että kannattaa kokeilla.
Et yritä pakottaa, mutta ajattelit vinkata? Tätähän ne yltiöpositiiviset nimenomaan sanovat, varsin negatiivisella äänensävyllä. Että en tuputa, mutta tässä vaan vinkkaan, että kannattaisi ajatella positiivisemmin.
Tietämättä yhtään, miten positiivisesti tämä kyseinen henkilö olisi kyennyt ajattelemaan siihen asti. Jossain vaiheessa kaikkien kamelinselkä vain katkeaa, jos tapahtuu liikaa kerralla, liian kuormittavia asioita. Ihminen tuntee sen, mikä on luonnollista ja normaalia siihen tilanteeseen suhteutettuna. Sinun tilanteessasi sinulle positiivinen ajattelu oli se luonnollinen tapa ottaa haaste vastaan. Jollekin toiselle, jolla lapsen tilanteen lisäksi on voinut olla vaikka miehen vakavaa sairastumista ja isän kuolemaa samanaikaisesti, paukut ei enää vain riitä positiiviseen. Positiivinen ajattelu vaatii energiaa ja tietoista valintaa ja joidenkin elämä on vain niin kuormittavaa ja raastavaa, ollut jo pitkään, ettei kykene niitä "haasteita" ottamaan ilolla vastaan. Vaan tuntevat niitä luonnollisia tunteita, kuten surua, ahdistusta, masennusta jne. Nekin ovat aivan yhtä oikein, aivan yhtä hyviä.
Ei ole olemassa huonompia ja parempia tunteita. Kaikille tunteille on oma luonnollinen tarkoituksensa ja oma paikkansa. Kaikki tunteet ovat yhtä hyviä ja yhtä oikein. Positiivisuus pakotettuna tietyissä tilanteissa voi vaikka tappaa. Jos vaikka luottaa pakotetun positiivisesti ihmiseen, joka on vaarallinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Sinähän se onanoit toisen kohtalolla.
Hän varmaan ymmärsi lukemansa väärin( ei ymmärtänyt tunnetilansa vuoksi ollenkaan) ja luuli että "uupuneella" tarkoitetaan sitä ketä sanoin haaste ja puhui yhteisestä.
Tuossa tarkoitettiin että se kuoleva on uupunut.
Ei sanottu ettei jaksettaisi kysyä, vaan että on täysin mahdotonta ennalta tietää kysyä kaikkia miljardeja sanoja, mitä saa käyttää ja mitä ei.
Ei kenellekään tule mieleen toisen kuolemista katsellessaan kysyä: "Niin hei kun oot tossa kuolemassan, niin sitä mää tässä vaan mietin, että jos käyttäisin sanaa yhteinen ja haaste, kuvailemaan sitä, miten pahalta musta tuntuu kun olet tod. näk. delaamassa, ja en voi auttaa sua, niin kokisistko sää sen silleen et mä muka yrittäisin omia tän tilanteen itselleni tms. Ihan vaan siksi kysyn, kun vauvapals..."
-TURPA KIINNI JO! Hullunako mua pidät, en ole noin päästäni vajaa mitä alentuvasti ajattelet. En jaksa kuunnella, ole normaalisti, mulla on kipuja, en jaksa näitä keskusteluja...aargh...piip piiip piip
Lääkäri: Exitus..
Hienoa tarinankerrontaa. Melkein hairlekiinin tasoista. Onhan se ylitsepääsemätöntä kysyä, miltä sinusta tuntuu, kun se toinen saattaa vaikka dramaattisesti kuolla siihen. Saada sydärin :D.
Jankuta nyt lisää. Ei ole ylitsepääsemätöntä kysyä. Ei sille kuolevallekaan tuossa tilanteessa tule mieleen vastata että: No tuntuu siltä että tämä on tai ei ole haaste sulle tai mulle, mut en halua että tässä tilanteessa sulle tulis joku tarve omia tämä kuolemani itsellesi. Koska tää on mun juttu nyt. Et sais käyttää sanaa haaste, koska se tois mulle sellasen fiiliksen että sullakin ois täs vaikeeta, tai mä en ois yksin tässä se päätähti.
Edelleenkin. Minut oikeasti tuntevat ihmiset pitävät minua hyvänä kuuntelijana ja ystävänä, jolta oikeasti saa tukea ja apua, kun on vaikeuksia. Muut kaikkoavat, minä olen ollut vierellä.
En ota sun syytöksiäs vastaan, koska et tunne minua ollenkaan.
Miksi jankkaat tarinassasi vieläkin tuosta haasteesta? Miksi et kuvittele tilannetta sillä tavalla, miten se luonnollisesti tuossa menisi? Menet kuolevan luokse, kysyt siltä, miltä hänestä tuntuu. Kuoleva vastaa. Miksi se jäisi jankkaamaan pitkät litanniat tuosta haasteesta ja siitä, mitö se sinulle tarkoittaa tai olisi tarkoittamatta, ellet tyrkyttäisi sitä sanaa itse esiin? Puhumattakaan tuosta ihmeellisestä turhautumiseen kuolemisesta, joka oli edellinen tarinasi. Miksi teet asioista vaikeaa? Kyse on vain kysymyksestä. Ei haasteen jankkaamisesta tai siitä, että siitä pitäisi tehdä tunnin mittainen analyysi kuolevalle.
Tai kuten tuo toinen kirjoittaja vinkkasi, voi jutella vaikka jostain ihan muusta. Jos ei osaa jankata muuta kuin haastetta, jos tunteista tulee kyse.
Koska kuvittelen tilanteen miten se luonnollisesti menisi. En kysy ensimmäisenä miltä susta nyt tuntuu.
Tilanteet menevät yleensä siten käytännössä, että se kenen luokse menen, on ensin kertonut tilanteestaan, ja on tullut asioita jo ilmi. Keskustelu ei ala tuolla aloituksella miltä susta nyt tuntuu. Vaan jatkuu siitä mihin viimeksi on jäänyt, ja minä olen pääasiassa siinä kuuntelijan roolissa, ja sanoitan toisen tunteita, siten kun ne olen itse ymmärtänyt.
Siis sinulle näyttää nyt olevan jotenkin erityisen tärkeää että tuo MUODOLLINEN kysymys esitetään sinulle, kun sinulla on joku vaikeus.
Minusta on vaikka kuinka pinnistelisin, niin täysin absurdia kuvitella että kukaan minun läheisistäni tai edes hoitajista lääkäreistä toimisi oikeasti noin, että olen vuoteessa, ja sinne pamahdetaan: HEI MILTÄ SUSTA TUNTUU?
Ei se vaan mene noin.
Minua ei ärsytä se, että yritetään nähdä asioissa niiden hyvät puolet. Vaikka vähätkin. Se on ainoa keino, joilla pärjää oikeasti surkeassa tilanteessa muuttumatta yhtä surkeaksi ihmiseksi. Sen sijaan on epäilyttävää, jos ei halua nähdä mitään muuta. Elämä on hyvää ja pahaa, usein molempia yhtä aikaa. Viisas keskittyy hyvään vaikka sen tietääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Älä ala huutamaan. Et saa sillä mitään asiaasi edistettyä. Capslockisi menee säpäleiksi.
Ei pidä paikkaansa, ettenko osaisi ajatella asioita toisen näkökulmasta, tai olisin itsekäs ja epäempaattinen.
En yleensä kysele miltä susta tuntuu, koska näen ilmeistä, äänensävyistä ja sanavalinnoista sen itsekin. Tietysti jos on joku aleksitymian kaltainen paha..joku autismi, ettei kykene ymmärtämään, niin sitten kyselee.
Osaan kuunnella ihmisiä, ja olen elämässäni toiminun niin paljon toisen kuuntelijana ja ymmärtäjänä, ettet sinä huutaja taida arvatakaan. Välillä olen ollut oksennusämpärinä ja kohtuuttomissa tilanteissa tunnetaidottomien sekavien ja henkisesti sairaiden ihmisten toimesta.
Minusta sinä voisit pyytää minulta anteeksi, noita kohtuuttomia syytöksiäsi. Et taida pyytää, koska et jaksa.
Toisen näkökulmaan jos osaisit paneutua, niin osaisit varmasti kuvitella sen terminaalipotilaan kanssa puhuneen henkilönkin tilannetta. Mutta et.
Aivan, olet näitä toisen tunteiden lukijoita. Muiden tunteista ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska sinä kyllä näet ne kysymättäkin. Ja sinun tulkintasi on aina oikea. No, tämä selittääkin suurinpiirtein kaiken.
Ei tarvitse kysyä erikseen jos näkee että toista pelottaa, kiukuttaa, itkettää, naurattaa tai asian laita tulee ilmi toisen itse kysymättä kertoessa. Mitä sitä jälkikäteen kyselemään miltä susta tuntuu, jos toinen on tunteensa ilmaissut jo. Sitten jatketaan tarpeen mukaan niistä keskustelua sen tilanteen mukaan.
Aika monilla ihmisillä on kyky tunnistaa ilmeistä perustunteita. Etenkin jos on tuttu ihminen jonka olet tuntenut koko ikäsi ja ymmärrätte toisianne puolesta sanastakin.
Ei edelleenkään ole kyse siitä etteikö kukaan muka JAKSAISI kysyä. Ei jankuteta siitä.
Miltä susta tuntuu? NO vittu mitäpä luulet, olen tässä kuolemassa! Pitääkö noin tyhmää asiaa edes kysyä.
Ps. Kerran olen erikseen kysynyt ihmiseltä miltä tuntuu. (olin nuori ja kokematon tyhmä) vastaus oli ettei ole mitkään juhlafiilikset. Sen jälkeen en ole kysellyt, vaan käyttänyt kuuntelijan kykyjäni ja myötäelämistaitoja muuten
Täh? Eihän tuo ole mikään nolo tilanne, jos joku vastaa, ettei ole mitkään juhlafiilikset. Siitä voi jatkaa keskustelua eteenpäin, tai sanoa, että olen pahoillani. Usein ihmisillä on monia päällekkäisiä tunteita päällä, joista sinä näet ulkopuolelle yhden. Voi olla surua, jonka näet, mutta sen rinnalla myös helpotusta. Tai mitä tahansa muuta. On todella vaarallista olettaa, tutuistakaan ihmisistä, että he takuulla tuntevat juuri näin kun minä sen tulkitsen. Se voi olla toiselle jopa todella loukkaavaa, kun toinen olettaa, että sinähän tunnet nyt näin, eikö niin? On kohteliasta kysyä ja antaa sille toiselle tilaa puhua. Nimenomaan se tilan antaminen toiselle ja toisen tunteiden kunnioittaminen on se juttu. On erittäin erikoista, että joku kokee kysymisen tyhmäksi ja olettamisen (tai lukemisen) paremmaksi. Kukaan ei ole niin loistava toisen ihmisen tulkitsija, että osuisi tulkinnassaan aina oikeaan. On jopa hieman itseriittoista kuvitella niin.
Itsehän sinä oletat täysin tuntemattomasta ihmisestä vaikka mitä.
OIetatko etten minä ole antanut toisille tilaa puhua? Ei pidä paikkaansa.
Olen monta kertaa sanonut että olen hyvä kuuntelija. Sinä et ymmärrä sitä asiaa nyt, koska sinulla on oma tulkintasi ja mielikuvasi minusta.
En jaksa jankata tästä enää. Voidaan sopia sitten että en osaa kuunnella enkä myötäelää, enkä käyttäytyä, enkä auttaa, enkä mitään.
Sovitaan vaan. En muuten enää jaksa, koska minua oikeasti loukkaa tämä.
Luulet etten ole mitään kokenut elämässäni ja syytät epäempaattiseksi.
En nolostunut siitä juhafiilis jutusta, vedin vaan sellaisen johtopäätöksen ettei aina KANNATA edes kysyä, jos asia on selvä.
Asiat voivat olla myös selviä, ilman kysymistäkin. Ymmärrätkö!!!!
Rauhoitu hyvä ihminen. Ei se isojen kirjainten hakkaaminen tai huutomerkkien pinoaminen auta sinullakaan yhtään sen enempää. Annat koko ajan esimerkkejä siitä, että sinä nimenomaan tulkitset. Sanot sen vieläpä suoraan. Ei siitä oikein muutakaan mielikuvaa voi vetää, jos toinen sanoo, että kysyminen on turhaa, koska osaa lukea tunteita, osuu aina oikeaa ja tulkitsee kysymisen tyhmäksi.
Nyt minä tulkitsen että olen pelaamassa pulun kanssa shakkia. Minä osaan kyllä "luovuttaa", kun huomaan toisen olevan tarpeeksi luupäinen tai kehittymätön ihminen.
Moro!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Sinähän se onanoit toisen kohtalolla.
Hän varmaan ymmärsi lukemansa väärin( ei ymmärtänyt tunnetilansa vuoksi ollenkaan) ja luuli että "uupuneella" tarkoitetaan sitä ketä sanoin haaste ja puhui yhteisestä.
Tuossa tarkoitettiin että se kuoleva on uupunut.
Ei sanottu ettei jaksettaisi kysyä, vaan että on täysin mahdotonta ennalta tietää kysyä kaikkia miljardeja sanoja, mitä saa käyttää ja mitä ei.
Ei kenellekään tule mieleen toisen kuolemista katsellessaan kysyä: "Niin hei kun oot tossa kuolemassan, niin sitä mää tässä vaan mietin, että jos käyttäisin sanaa yhteinen ja haaste, kuvailemaan sitä, miten pahalta musta tuntuu kun olet tod. näk. delaamassa, ja en voi auttaa sua, niin kokisistko sää sen silleen et mä muka yrittäisin omia tän tilanteen itselleni tms. Ihan vaan siksi kysyn, kun vauvapals..."
-TURPA KIINNI JO! Hullunako mua pidät, en ole noin päästäni vajaa mitä alentuvasti ajattelet. En jaksa kuunnella, ole normaalisti, mulla on kipuja, en jaksa näitä keskusteluja...aargh...piip piiip piip
Lääkäri: Exitus..
Hienoa tarinankerrontaa. Melkein hairlekiinin tasoista. Onhan se ylitsepääsemätöntä kysyä, miltä sinusta tuntuu, kun se toinen saattaa vaikka dramaattisesti kuolla siihen. Saada sydärin :D.
Jankuta nyt lisää. Ei ole ylitsepääsemätöntä kysyä. Ei sille kuolevallekaan tuossa tilanteessa tule mieleen vastata että: No tuntuu siltä että tämä on tai ei ole haaste sulle tai mulle, mut en halua että tässä tilanteessa sulle tulis joku tarve omia tämä kuolemani itsellesi. Koska tää on mun juttu nyt. Et sais käyttää sanaa haaste, koska se tois mulle sellasen fiiliksen että sullakin ois täs vaikeeta, tai mä en ois yksin tässä se päätähti.
Edelleenkin. Minut oikeasti tuntevat ihmiset pitävät minua hyvänä kuuntelijana ja ystävänä, jolta oikeasti saa tukea ja apua, kun on vaikeuksia. Muut kaikkoavat, minä olen ollut vierellä.
En ota sun syytöksiäs vastaan, koska et tunne minua ollenkaan.
Miksi jankkaat tarinassasi vieläkin tuosta haasteesta? Miksi et kuvittele tilannetta sillä tavalla, miten se luonnollisesti tuossa menisi? Menet kuolevan luokse, kysyt siltä, miltä hänestä tuntuu. Kuoleva vastaa. Miksi se jäisi jankkaamaan pitkät litanniat tuosta haasteesta ja siitä, mitö se sinulle tarkoittaa tai olisi tarkoittamatta, ellet tyrkyttäisi sitä sanaa itse esiin? Puhumattakaan tuosta ihmeellisestä turhautumiseen kuolemisesta, joka oli edellinen tarinasi. Miksi teet asioista vaikeaa? Kyse on vain kysymyksestä. Ei haasteen jankkaamisesta tai siitä, että siitä pitäisi tehdä tunnin mittainen analyysi kuolevalle.
Tai kuten tuo toinen kirjoittaja vinkkasi, voi jutella vaikka jostain ihan muusta. Jos ei osaa jankata muuta kuin haastetta, jos tunteista tulee kyse.
Koska kuvittelen tilanteen miten se luonnollisesti menisi. En kysy ensimmäisenä miltä susta nyt tuntuu.
Tilanteet menevät yleensä siten käytännössä, että se kenen luokse menen, on ensin kertonut tilanteestaan, ja on tullut asioita jo ilmi. Keskustelu ei ala tuolla aloituksella miltä susta nyt tuntuu. Vaan jatkuu siitä mihin viimeksi on jäänyt, ja minä olen pääasiassa siinä kuuntelijan roolissa, ja sanoitan toisen tunteita, siten kun ne olen itse ymmärtänyt.
Siis sinulle näyttää nyt olevan jotenkin erityisen tärkeää että tuo MUODOLLINEN kysymys esitetään sinulle, kun sinulla on joku vaikeus.
Minusta on vaikka kuinka pinnistelisin, niin täysin absurdia kuvitella että kukaan minun läheisistäni tai edes hoitajista lääkäreistä toimisi oikeasti noin, että olen vuoteessa, ja sinne pamahdetaan: HEI MILTÄ SUSTA TUNTUU?
Ei se vaan mene noin.
Tunnen aika monia ihmisiä, itseasiassa suurin osa tuntemistani ihmisistä ovat sellaisia, jotka arvostavat suoraa kysymystä olettamuksen sijaan. Harvoin tilanteet menevät niin, ainakaan minun tai tuntemieni ihmisten elämässä, että olen jossain prosessissa koko ajan mukana ja se henkilö kykenisi koko ajan sanoittamaan tuntemuksiaan minulle. Ihmiset käyvät töissä, koulussa, matkoilla, sukulaisissa, harrastuksissa. Ne kuolevan läheisetkin. En minä ainakaan pysy jatkuvasti perillä edes oman mieheni tunnetiloista, vaikka asumme saman katon alla ja näen häntä kaikista eniten. Puhumattakaan ystävistä, sukulaisista, perheenjäsenistä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Älä ala huutamaan. Et saa sillä mitään asiaasi edistettyä. Capslockisi menee säpäleiksi.
Ei pidä paikkaansa, ettenko osaisi ajatella asioita toisen näkökulmasta, tai olisin itsekäs ja epäempaattinen.
En yleensä kysele miltä susta tuntuu, koska näen ilmeistä, äänensävyistä ja sanavalinnoista sen itsekin. Tietysti jos on joku aleksitymian kaltainen paha..joku autismi, ettei kykene ymmärtämään, niin sitten kyselee.
Osaan kuunnella ihmisiä, ja olen elämässäni toiminun niin paljon toisen kuuntelijana ja ymmärtäjänä, ettet sinä huutaja taida arvatakaan. Välillä olen ollut oksennusämpärinä ja kohtuuttomissa tilanteissa tunnetaidottomien sekavien ja henkisesti sairaiden ihmisten toimesta.
Minusta sinä voisit pyytää minulta anteeksi, noita kohtuuttomia syytöksiäsi. Et taida pyytää, koska et jaksa.
Toisen näkökulmaan jos osaisit paneutua, niin osaisit varmasti kuvitella sen terminaalipotilaan kanssa puhuneen henkilönkin tilannetta. Mutta et.
Aivan, olet näitä toisen tunteiden lukijoita. Muiden tunteista ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska sinä kyllä näet ne kysymättäkin. Ja sinun tulkintasi on aina oikea. No, tämä selittääkin suurinpiirtein kaiken.
Ei tarvitse kysyä erikseen jos näkee että toista pelottaa, kiukuttaa, itkettää, naurattaa tai asian laita tulee ilmi toisen itse kysymättä kertoessa. Mitä sitä jälkikäteen kyselemään miltä susta tuntuu, jos toinen on tunteensa ilmaissut jo. Sitten jatketaan tarpeen mukaan niistä keskustelua sen tilanteen mukaan.
Aika monilla ihmisillä on kyky tunnistaa ilmeistä perustunteita. Etenkin jos on tuttu ihminen jonka olet tuntenut koko ikäsi ja ymmärrätte toisianne puolesta sanastakin.
Ei edelleenkään ole kyse siitä etteikö kukaan muka JAKSAISI kysyä. Ei jankuteta siitä.
Miltä susta tuntuu? NO vittu mitäpä luulet, olen tässä kuolemassa! Pitääkö noin tyhmää asiaa edes kysyä.
Ps. Kerran olen erikseen kysynyt ihmiseltä miltä tuntuu. (olin nuori ja kokematon tyhmä) vastaus oli ettei ole mitkään juhlafiilikset. Sen jälkeen en ole kysellyt, vaan käyttänyt kuuntelijan kykyjäni ja myötäelämistaitoja muuten
Täh? Eihän tuo ole mikään nolo tilanne, jos joku vastaa, ettei ole mitkään juhlafiilikset. Siitä voi jatkaa keskustelua eteenpäin, tai sanoa, että olen pahoillani. Usein ihmisillä on monia päällekkäisiä tunteita päällä, joista sinä näet ulkopuolelle yhden. Voi olla surua, jonka näet, mutta sen rinnalla myös helpotusta. Tai mitä tahansa muuta. On todella vaarallista olettaa, tutuistakaan ihmisistä, että he takuulla tuntevat juuri näin kun minä sen tulkitsen. Se voi olla toiselle jopa todella loukkaavaa, kun toinen olettaa, että sinähän tunnet nyt näin, eikö niin? On kohteliasta kysyä ja antaa sille toiselle tilaa puhua. Nimenomaan se tilan antaminen toiselle ja toisen tunteiden kunnioittaminen on se juttu. On erittäin erikoista, että joku kokee kysymisen tyhmäksi ja olettamisen (tai lukemisen) paremmaksi. Kukaan ei ole niin loistava toisen ihmisen tulkitsija, että osuisi tulkinnassaan aina oikeaan. On jopa hieman itseriittoista kuvitella niin.
Itsehän sinä oletat täysin tuntemattomasta ihmisestä vaikka mitä.
OIetatko etten minä ole antanut toisille tilaa puhua? Ei pidä paikkaansa.
Olen monta kertaa sanonut että olen hyvä kuuntelija. Sinä et ymmärrä sitä asiaa nyt, koska sinulla on oma tulkintasi ja mielikuvasi minusta.
En jaksa jankata tästä enää. Voidaan sopia sitten että en osaa kuunnella enkä myötäelää, enkä käyttäytyä, enkä auttaa, enkä mitään.
Sovitaan vaan. En muuten enää jaksa, koska minua oikeasti loukkaa tämä.
Luulet etten ole mitään kokenut elämässäni ja syytät epäempaattiseksi.
En nolostunut siitä juhafiilis jutusta, vedin vaan sellaisen johtopäätöksen ettei aina KANNATA edes kysyä, jos asia on selvä.
Asiat voivat olla myös selviä, ilman kysymistäkin. Ymmärrätkö!!!!
Rauhoitu hyvä ihminen. Ei se isojen kirjainten hakkaaminen tai huutomerkkien pinoaminen auta sinullakaan yhtään sen enempää. Annat koko ajan esimerkkejä siitä, että sinä nimenomaan tulkitset. Sanot sen vieläpä suoraan. Ei siitä oikein muutakaan mielikuvaa voi vetää, jos toinen sanoo, että kysyminen on turhaa, koska osaa lukea tunteita, osuu aina oikeaa ja tulkitsee kysymisen tyhmäksi.
Nyt minä tulkitsen että olen pelaamassa pulun kanssa shakkia. Minä osaan kyllä "luovuttaa", kun huomaan toisen olevan tarpeeksi luupäinen tai kehittymätön ihminen.
Moro!
Ei millään pahalla, mutta et sinä kaikesta mainostamisestasi huolimatta vaikuta kovinkaan mukavalta ihmiseltä. Mukavaa viikonloppua kaikesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän ihmistyypin ja ärsyttävät ääliöeufemismit. Ihmistyyppi joka voi sanoa vaikka terminaalivaiheessa olevalle syöpäpotilaalle että tässä MEILLÄ on "haaste"...
No miten sinä olisit sanonut asian paremmin. Kerro toki, jos sulla on parempi laini, niin se varmaan hyödyttäisi meitä kaikkia.
Menikö vähän ohi? vain toinen on kuolemassa, ja toinen "osallistuu" siihen turvallisesti ja vähättelee samalla väistämättömän "meidän" "haasteeksi". Etkö näe mikä mättää?
Kuule siinä vaiheessa kun itse siinä kuolinvuoteellasi makailet, et todennäköisesti juurikaan viitsi välittää kenenkään kommenteista. Vaikka ne olisi miten fiksusti sanottu. Toki kuolema ei kaikille ole haaste, ja kuoleva voi sen sanoa.
Eli hössöoptimisti saa omia sinun kuolemasi omaksi "haasteekseen".
Nimenomaan. Siltä kuolevalta voisi vaikka kysyä, että miltä hänestä itsestään tämä tilanne tuntuu ja millä sanoilla kuvaisi omaa tilannettaan. Oisko mitään? Jos kuoleva haluaa itse käyttää sanaa haaste, niin käyttää sitä sitten, mutta ei väkipakolla tuputa opia tulkintojaan, vaan voisi edes joskus antaa tilaa ja hyväksyntää sen kuolevan omille tunteille.
Itse en tykkäisi tuollaisesta alentuvasta minä tässä leikin ammattipsykoterapeuttia ja lässytän sulle vähän.
Jokainen sanako pitää etukäteen kelpuuttaa jo ennestään uupuneella ihmisellä.
Saako käyttää tätä, saako sanoo sitä.
Ei tarvitse ihmetellä yhtään jos on sellaisia ihmisiä jotka noissa tilanteissa valitsevat kokonaan hylätä ihmisen, kun pelkäävät joka ikistä sanaa.
Sitten ei saa itkeäkään varmaan, eikä saa nauraa, eikä saa olla tunteetonkaan. Pitäisi vaan kysellä, miten päin mä tässä nyt sun mieliks oon. Sekin on väärin.
Niin, SINÄ et tykkää. Nimenomaan tämä on sinulla se ongelma. Et ajattele asioita toisen näkökulmasta etkä edes halua. Jopa toisen tunteiden kysyminen on SINUSTA liian raskasta. Mahtaa olla hyvät sosiaaliset taidot tällaisella MINÄ EN JAKSA- ihmisellä.
Sinähän se onanoit toisen kohtalolla.
Hän varmaan ymmärsi lukemansa väärin( ei ymmärtänyt tunnetilansa vuoksi ollenkaan) ja luuli että "uupuneella" tarkoitetaan sitä ketä sanoin haaste ja puhui yhteisestä.
Tuossa tarkoitettiin että se kuoleva on uupunut.
Ei sanottu ettei jaksettaisi kysyä, vaan että on täysin mahdotonta ennalta tietää kysyä kaikkia miljardeja sanoja, mitä saa käyttää ja mitä ei.
Ei kenellekään tule mieleen toisen kuolemista katsellessaan kysyä: "Niin hei kun oot tossa kuolemassan, niin sitä mää tässä vaan mietin, että jos käyttäisin sanaa yhteinen ja haaste, kuvailemaan sitä, miten pahalta musta tuntuu kun olet tod. näk. delaamassa, ja en voi auttaa sua, niin kokisistko sää sen silleen et mä muka yrittäisin omia tän tilanteen itselleni tms. Ihan vaan siksi kysyn, kun vauvapals..."
-TURPA KIINNI JO! Hullunako mua pidät, en ole noin päästäni vajaa mitä alentuvasti ajattelet. En jaksa kuunnella, ole normaalisti, mulla on kipuja, en jaksa näitä keskusteluja...aargh...piip piiip piip
Lääkäri: Exitus..
Hienoa tarinankerrontaa. Melkein hairlekiinin tasoista. Onhan se ylitsepääsemätöntä kysyä, miltä sinusta tuntuu, kun se toinen saattaa vaikka dramaattisesti kuolla siihen. Saada sydärin :D.
Jankuta nyt lisää. Ei ole ylitsepääsemätöntä kysyä. Ei sille kuolevallekaan tuossa tilanteessa tule mieleen vastata että: No tuntuu siltä että tämä on tai ei ole haaste sulle tai mulle, mut en halua että tässä tilanteessa sulle tulis joku tarve omia tämä kuolemani itsellesi. Koska tää on mun juttu nyt. Et sais käyttää sanaa haaste, koska se tois mulle sellasen fiiliksen että sullakin ois täs vaikeeta, tai mä en ois yksin tässä se päätähti.
Edelleenkin. Minut oikeasti tuntevat ihmiset pitävät minua hyvänä kuuntelijana ja ystävänä, jolta oikeasti saa tukea ja apua, kun on vaikeuksia. Muut kaikkoavat, minä olen ollut vierellä.
En ota sun syytöksiäs vastaan, koska et tunne minua ollenkaan.
Miksi jankkaat tarinassasi vieläkin tuosta haasteesta? Miksi et kuvittele tilannetta sillä tavalla, miten se luonnollisesti tuossa menisi? Menet kuolevan luokse, kysyt siltä, miltä hänestä tuntuu. Kuoleva vastaa. Miksi se jäisi jankkaamaan pitkät litanniat tuosta haasteesta ja siitä, mitö se sinulle tarkoittaa tai olisi tarkoittamatta, ellet tyrkyttäisi sitä sanaa itse esiin? Puhumattakaan tuosta ihmeellisestä turhautumiseen kuolemisesta, joka oli edellinen tarinasi. Miksi teet asioista vaikeaa? Kyse on vain kysymyksestä. Ei haasteen jankkaamisesta tai siitä, että siitä pitäisi tehdä tunnin mittainen analyysi kuolevalle.
Tai kuten tuo toinen kirjoittaja vinkkasi, voi jutella vaikka jostain ihan muusta. Jos ei osaa jankata muuta kuin haastetta, jos tunteista tulee kyse.
Koska kuvittelen tilanteen miten se luonnollisesti menisi. En kysy ensimmäisenä miltä susta nyt tuntuu.
Tilanteet menevät yleensä siten käytännössä, että se kenen luokse menen, on ensin kertonut tilanteestaan, ja on tullut asioita jo ilmi. Keskustelu ei ala tuolla aloituksella miltä susta nyt tuntuu. Vaan jatkuu siitä mihin viimeksi on jäänyt, ja minä olen pääasiassa siinä kuuntelijan roolissa, ja sanoitan toisen tunteita, siten kun ne olen itse ymmärtänyt.
Siis sinulle näyttää nyt olevan jotenkin erityisen tärkeää että tuo MUODOLLINEN kysymys esitetään sinulle, kun sinulla on joku vaikeus.
Minusta on vaikka kuinka pinnistelisin, niin täysin absurdia kuvitella että kukaan minun läheisistäni tai edes hoitajista lääkäreistä toimisi oikeasti noin, että olen vuoteessa, ja sinne pamahdetaan: HEI MILTÄ SUSTA TUNTUU?
Ei se vaan mene noin.
Toisen tunteista selville pääsemiseen voi käyttää tarkentavia kysymyksiä ja sanoittamista.
"Ymmärsinkö nyt oikein että susta tuntuu nyt siltä ja tältä, tai ajatteletko nyt että sitä ja tätä." Ei ole pakko käyttää tuota teennäisen kömpelöä terapeuttipsykologi kysymystä.
Eikö kuoleman lähestyessä kannattaisi olla kiitollinen niistä kaikista inhottavista asioista joita ei tarvitse enää kokea kun pääsee pois. Pitääkö kuolin vuoteellaan muistella haikeudella sitä kaikkea minkä menettää, en saa enää matkustaa ja uida, en saa enää nauttia siitä enkä tästä, menetän nyt sen ja tän kokemuksen. Kauhean negatiivinen tapa ajatella.
Ajattelis vaan kaikkea pahaa ja kurjaa, mikä jää nyt kokematta kun mahdollisesti pääsee toiseen ulottuvuuteen tai kokonan vain siihen tilaan missä oli ennen syntymäänsä. Positiivisempi tulokulma ajatella, miltä kaikelta nyt säästyy.