Jos lykkään eroa vielä siihen kunnes olen 45 v. vieläkö voin löytää rakkauden?
Olen ajatellut, että olen lasteni isän kanssa, kunnes nuorinkin neljästä lapsestamme on 18 v. Siihen on enää muutama vuosi.
(eikä tarvitse nyt takertua tuohon lasten vuoksi suhteeseen jäämiseen, se ei ole aloituksen pointti, ja tämä on pitkään harkittu ja punnittu päätös. Arki rullaa, ei ole riitoja, ilmapiiri kotona on turvallinen, kotoisa ja rento. Emme tappele, välittämistä ja kiintymystäkin vielä on)
Mutta jotenkin pelkään, että 45-vuotiaana huomaankin olevan jo liian myöhäistä uuden elämänkumppanin löytämiseen. Etten jotenkin jaksaisi enää etsiä enkä uskoa löytäväni, ja etten "kelpaisi" ja etten enää löytäisi ketään täysipäistä, minulle sopivaa kumppania.
Valakaa minuun toivoa, että yli 45-vuotiaskin vielä voi löytää elämänkumppanin, jonka kanssa viettää loppuelämä?
Ja ei, en minä sinänsä pelkää yksinjäämistä, tiedän pärjääväni, olen hyvässä fyysisessä kunnossa (ainakin vielä), mulla on vähän säästöjä, pari ammattia, olen tottunut itse huollattamaan autoni ja putsaamaan viemärikaivot. Mutta kyllä minä haluaisin vielä oikeasti jotakuta rakastaa, ja saada vastarakkautta.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Mihin sitä rakkautta tarvitsee?
Onhan se nyt mukava lisä elämään. Tuntuu ihanalta.
Ap
Niin kauan kun on elämää on toivoa, kyllä sen kumppanin voi löytää vanhainkodistakin.
Ei ole mahdollista. Ihminen on biologisesti estynyt rakastumasta uudelleen 40 ikävuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat läheisriippuvaiselta.
Väärä luulo, en ole sitä, älä huoli.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinnittelet? Petät kaikkia.
Enemmän petän kaikkia siinä vaiheessa, jos lähden tästä ennenkuin velvollisuuteni on hoidettu loppuun; lapset saateltu maailmalle.
Ja mies tietää kyllä tilanteen, hänelle asia ok.
Ap
Taattua keskustelufoorumia, jopa 2 kommenttia joissa vastataan aloittajan kysymykseen, muut vänkäävät asian vierestä. Niin minäkin kyllä, sori 🤣
-ohis
Vierailija kirjoitti:
Mihin sitä rakkautta tarvitsee?
Onhan se mukavampaa nussia kun on tunteitakin mukana.
Kannattaa avata suhde polyamoriseksi eikä erota, kun peruasioista on paljon kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsellinen aloitus.
Lapsia kuvioissa, kyllä.
Ap
Etkö voi löytää rakkautta vielä nykyisessä suhteessa?
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa avata suhde polyamoriseksi eikä erota, kun peruasioista on paljon kunnossa.
Ei sovi miehelleni, kautta rantain olen asian nostanut yleisesti keskusteluun. Itsekin lienen kuitenkin enemmän monogaamisuuden kannalla, liian monimutkaiseksi taitaisi muut säädöt mennä.
Ap
Koita päästä olemassaolon korkeammalle tasolle, jossa rakkautta ei kaipaa. Ne jotka sinne ovat päässeet tykkäävät.
Vierailija kirjoitti:
Etkö voi löytää rakkautta vielä nykyisessä suhteessa?
En sellaista, jota kaipaan. Suhteemme on ollut pitkään sisko-veli -asetelman kaltainen, ja olemme muutenkin aivan erilaisia ihmisiä nykyään, erilaisine tarpeineen ja toiveineen. Yritetty kyllä on.
Ap
Voi olla, että löydät tai sitten et. Riippuu paljon siitäkin missä vietät aikaa ja kuinka viriili ja aktiivinen itse olet.
Ei se ikä siinä se suurin este ole.
Vierailija kirjoitti:
Koita päästä olemassaolon korkeammalle tasolle, jossa rakkautta ei kaipaa. Ne jotka sinne ovat päässeet tykkäävät.
Nykyään liikaa ihannoidaan yksinpärjäämistä. Varsinkin Suomessa. Minä kyllä pärjäisin yksinkin ja introverttina viihdynkin ajoittain yksin, mutta kyllä minä kaipaisin miestä jota rakastaa, ja joka rakastaa minua. Siis haluankin kaivata rakkautta. Enkä näe siinä mitään väärää.
Ap
Itse olen jo yli 40 vuotias, enkä eläessäni ole ollut parisuhteessa. Silti haluan uskoa ja toivoa, että vielä joskus kohtaan ka löydän oman rakkaani ja erityiseni, jonka kansssa saattaisin edetä parisuhteeseen. Mutta tiedämn myös sen, että osalle ikisinkkuuteni on niin iso red flag, että eivät siksi halua edetä aprisuhteeseen kanssani. Asiaa ei tee helpommalsi ymmärtää se, että vaikka en ole elänyt parisuhteessa, niin olen onnistunut ylläpitämään vastavuoroisia ihmissuhteita niin naisten kuin miesten kanssa.
En ole erityisen inrovertti, enkä eksovertti vaan jotain näiden ääripäiden väliltä. Koska olen elänyt ikisinkkuna, niin väkisinkin sitä olen joitain kertoja kysynyt itseltäni, että mitä oiikeastaan menettäsin, jos eläisin loppuikäösinkin sinkkuna.
- Olisko se oikeasti ni-in kamalaa.ja jos olisi, niin miksi? On minullakin ollut myös omat kriiseilyni ja kipuiluni sinkkuuteni kanssa, Mutta lienenkö onnekas kun olen oppinut myös arvostamaan ja kunnioittamaan sinkkueloani niin paljon, että enää minulla ei ole ahdistavaa oloa siksi, että moni muu tuntuu löytävän ja kohtaavan kumppanin paljon mutkattomammin kuin minä. Toisaalta tuntuu tylsältä kun en saa kiinni siitä mikä on juuri se seikka tai piirre tai seikat ja piirteet, joiden johdosta juuri minun kohtaloni on ollut päätyä tai joutua elämään ikisinkkuna.
Toki myönnän, että olen ollut laiska metsästämään ja hakemaan kumppania kun kuitenkin olen viihtynyt sinkkunakin - Toiseksi en myöskään usko, että epätoivoivoisuus olisi asia, joka lisäisi mahdollsiuuksiani.
Olen kai vain ollut naivi ja sinisilmäinen hölmö, kun olen kokenut ja aatellut, että kohtaan ja löydän hänet ja hän minut, jos niin on tarkoitettu. - Ellein niin käy jatkan eloani sinkkuna. Sinkkuna elo kun on tällä hetkellä varmaan helpointa kuin koskaan historian aikana.
Mihin sitä rakkautta tarvitsee?