Masennuksesta nuorena sairaseläkkeelle? Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Ja siellä taas joku kermaperse tai trolli. Luuletko että minusta on kivaa olla nälässä tai katsella miten tuholaiset syövät vaatteeni silmieni edessä. Mielenterveysongemiin toisinaan kuuluu voimattomuus ja passiivisuus, mutta sitä ei vielä ymmärretä täysin hoitopuolella. Osaatko kuvitella sitä että ehkä mielenterveyshoito on samalla tasolla kuin fyysisten joskus reilu sata vuotta sitten? Koska sitä se on. Vielä vähän aikaa sitten meidät siivottiin pois silmistä. 

Vakava masennus voi hyvin lamauttaa vuodepotilaaksi. Jos taas toimintakyky riittää hyvin roikkua päivät netissä ja kirjoitella sinne, ei todellakaan ole vakavasti masentunut. Keskivaikeaa masennukseen taas ei suositella nykyisin edes sairaslomaa vaan tarvittaessa vain kevennettyä työviikkoa. Hoitomuotona muiden joukossa siis pyykinpesu, arkirutiinit ja elämässä kiinni pysyminen.

Mut niin, sähän et edes halunnut parantua vaan pysyvän eläkkeen, muu oli suorastaan epäinhimillistä.

Itse olen ollut viime joulukuusta lähtien sairaslomalla masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia ja olen tämän vuoden loppuun. Ensimmäisiä jännittämis ja ahdistusoireita tuli 13 vuotiaana, nyt olen 24. Hoidon piiriin hakeuduin vasta 18 vuotiaana kun olin ollut 5v ilman minkäänlaista sosiaalista elämää ja oireet paheni. Olin 5 vuotta käymättä kaupassa tai ilman kavereita. Vanhempani eivät koskaan ottaneet puheeksi tarvitsisinko apua. Sitten lukion viimeisellä oireet paheni ja hain apua.

Sain lähetteen nuorisopsykiatrian polille ja lääkityksen tk lääkäriltä. Escitalopram auttoi ja vei pahimmat oireet. Pystyin pikkuhiljaa käymään kaupassa ja menin työkokeiluun pajalle ja olin maksimin 6kk. Terapiaan pääsin polin kautta maksusitoumuksella kesä 2013 ja kävin siellä aina kesään 2015 asti. Noina vuosina kävin työkokeiluissa ja aloitin opiskelunkin 2014. Terapeutin kanssa yhteistuumin katsoimme että vointini on paljon parempi ja tarvetta ei olisi jatkaa. Ahdistusta oli silti, mutta minulla oli jotenki varmuutta että pystyn elämään. 

Vointini alkoi huonota syksyllä 2015 ja työkokeiluissa alkoi ilmetä voimakasta ahdistuneisuutta ja itkuisuutta, kyvyttömyys rentoutua jne jne...Koulussa sinnittelin viellä 2016 keväällä. En ymmärtänyt hakea apua, ajattelin että kesäloma auttaa.  Sitten tuli syksy ja yhtenä päivänä en vain enään kyennyt menemään uuteen työssäoppimiseen. Niin absurdilta kuin kuulostaa. Menin aamuisin monesti vessaan suihkun alle istumaan ja mietin viillänkö ranteeni auki. Hain apua taas. Tällä kertaa opiskelijaterveydenhuollosta, Sain aluksi muutaman viikon sairaslomaa ja sitä aina jatkettiin. Lääkitys vaihdettiin venlafaksiiniin. Nyt elokuussa aloitin käynnit mielenterveystoimistossa. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa vuoden loppuun ja lääkityskin vaihdetaan todennäköisesti taas toiseen. Käyn tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa ja menen nuorten kuntoutusselvitykseen kun aika tulee. 

En tiedä tulevaisuudestani mitään. Itsekkään en ajattele eläkkeen olevan joku tavoiteltava asia, en edes kuntoutustuen. En vain tällä hetkellä ole päästäni terve. Toivon että tulevaisuus olisi parempi.

Anteeksi sekava teksti, se on vain tajunnan virtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut viime joulukuusta lähtien sairaslomalla masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia ja olen tämän vuoden loppuun. Ensimmäisiä jännittämis ja ahdistusoireita tuli 13 vuotiaana, nyt olen 24. Hoidon piiriin hakeuduin vasta 18 vuotiaana kun olin ollut 5v ilman minkäänlaista sosiaalista elämää ja oireet paheni. Olin 5 vuotta käymättä kaupassa tai ilman kavereita. Vanhempani eivät koskaan ottaneet puheeksi tarvitsisinko apua. Sitten lukion viimeisellä oireet paheni ja hain apua.

Sain lähetteen nuorisopsykiatrian polille ja lääkityksen tk lääkäriltä. Escitalopram auttoi ja vei pahimmat oireet. Pystyin pikkuhiljaa käymään kaupassa ja menin työkokeiluun pajalle ja olin maksimin 6kk. Terapiaan pääsin polin kautta maksusitoumuksella kesä 2013 ja kävin siellä aina kesään 2015 asti. Noina vuosina kävin työkokeiluissa ja aloitin opiskelunkin 2014. Terapeutin kanssa yhteistuumin katsoimme että vointini on paljon parempi ja tarvetta ei olisi jatkaa. Ahdistusta oli silti, mutta minulla oli jotenki varmuutta että pystyn elämään. 

Vointini alkoi huonota syksyllä 2015 ja työkokeiluissa alkoi ilmetä voimakasta ahdistuneisuutta ja itkuisuutta, kyvyttömyys rentoutua jne jne...Koulussa sinnittelin viellä 2016 keväällä. En ymmärtänyt hakea apua, ajattelin että kesäloma auttaa.  Sitten tuli syksy ja yhtenä päivänä en vain enään kyennyt menemään uuteen työssäoppimiseen. Niin absurdilta kuin kuulostaa. Menin aamuisin monesti vessaan suihkun alle istumaan ja mietin viillänkö ranteeni auki. Hain apua taas. Tällä kertaa opiskelijaterveydenhuollosta, Sain aluksi muutaman viikon sairaslomaa ja sitä aina jatkettiin. Lääkitys vaihdettiin venlafaksiiniin. Nyt elokuussa aloitin käynnit mielenterveystoimistossa. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa vuoden loppuun ja lääkityskin vaihdetaan todennäköisesti taas toiseen. Käyn tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa ja menen nuorten kuntoutusselvitykseen kun aika tulee. 

En tiedä tulevaisuudestani mitään. Itsekkään en ajattele eläkkeen olevan joku tavoiteltava asia, en edes kuntoutustuen. En vain tällä hetkellä ole päästäni terve. Toivon että tulevaisuus olisi parempi.

Anteeksi sekava teksti, se on vain tajunnan virtaa. 

Ei ollut yhtään sekava teksti. ❤️ Hyvinkin selkeä ja looginen. 🌺

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut viime joulukuusta lähtien sairaslomalla masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön takia ja olen tämän vuoden loppuun. Ensimmäisiä jännittämis ja ahdistusoireita tuli 13 vuotiaana, nyt olen 24. Hoidon piiriin hakeuduin vasta 18 vuotiaana kun olin ollut 5v ilman minkäänlaista sosiaalista elämää ja oireet paheni. Olin 5 vuotta käymättä kaupassa tai ilman kavereita. Vanhempani eivät koskaan ottaneet puheeksi tarvitsisinko apua. Sitten lukion viimeisellä oireet paheni ja hain apua.

Sain lähetteen nuorisopsykiatrian polille ja lääkityksen tk lääkäriltä. Escitalopram auttoi ja vei pahimmat oireet. Pystyin pikkuhiljaa käymään kaupassa ja menin työkokeiluun pajalle ja olin maksimin 6kk. Terapiaan pääsin polin kautta maksusitoumuksella kesä 2013 ja kävin siellä aina kesään 2015 asti. Noina vuosina kävin työkokeiluissa ja aloitin opiskelunkin 2014. Terapeutin kanssa yhteistuumin katsoimme että vointini on paljon parempi ja tarvetta ei olisi jatkaa. Ahdistusta oli silti, mutta minulla oli jotenki varmuutta että pystyn elämään. 

Vointini alkoi huonota syksyllä 2015 ja työkokeiluissa alkoi ilmetä voimakasta ahdistuneisuutta ja itkuisuutta, kyvyttömyys rentoutua jne jne...Koulussa sinnittelin viellä 2016 keväällä. En ymmärtänyt hakea apua, ajattelin että kesäloma auttaa.  Sitten tuli syksy ja yhtenä päivänä en vain enään kyennyt menemään uuteen työssäoppimiseen. Niin absurdilta kuin kuulostaa. Menin aamuisin monesti vessaan suihkun alle istumaan ja mietin viillänkö ranteeni auki. Hain apua taas. Tällä kertaa opiskelijaterveydenhuollosta, Sain aluksi muutaman viikon sairaslomaa ja sitä aina jatkettiin. Lääkitys vaihdettiin venlafaksiiniin. Nyt elokuussa aloitin käynnit mielenterveystoimistossa. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa vuoden loppuun ja lääkityskin vaihdetaan todennäköisesti taas toiseen. Käyn tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa ja menen nuorten kuntoutusselvitykseen kun aika tulee. 

En tiedä tulevaisuudestani mitään. Itsekkään en ajattele eläkkeen olevan joku tavoiteltava asia, en edes kuntoutustuen. En vain tällä hetkellä ole päästäni terve. Toivon että tulevaisuus olisi parempi.

Anteeksi sekava teksti, se on vain tajunnan virtaa. 

Halusin vain kommentoida että kaikkea hyvää elämääsi <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapiaan siitä!

T: Terapeutti

Kaikki ei pääse terapiaan. Minä kävin 5 kertaa juttelemassa psykologin kanssa ja vastaus oli " Yksityiseltä puolelta saat terapian " Kelalta kävin kysymässä siitä niin vastaus oli " Ei katsota sinun hyötyvän siitä " .  Kuusi vuotta olin kuntoutustuella ja sinä  aikana kahdessa eri kuntouttavassa työpaikassa sekä 3 eri kurssia missä keksittiin napille tarina ja maalarinteipistä tehdyllä yhden neliömetrin alueella halailtiin toisiamme.

T: Eläkeläinen

Toinen mt-eläkeläinen täällä myös ihmettelee näitä "mene hoitoon/terapiaan/kuntoutukseen". Onkohan nämä hoitoonohjaajat yrittäneet saada apua? Oikeastiko joku kuvittelee, että kuka vaan mt-potilas saa hoitoa halutessaan? Rahalla toki saa. Muuten aika hiljasta. Esim. edellä psyk. sairaanhoidon sos.tt.:n kertoma DKT on ehkä hyvin harvojen sitä tarvitsevien saatavilla.

En ehdota tätä suoraan aloittajalle, mutta kerron kuitenkin vaihtoehtona kotona olemiselle. Jotkut nuoret hyötyvät niistä nuorten työpajoista, joissa lyhyet päivät sisältävät vain nuorten itse ideoimaa kivaa puuhastelua. Moni saa sieltä sosiaalista itseluottamusta ja ymmärtää päivärytmin hyödyn. Se on jo masentuneelle hyödyksi, että joutuu poistumaan kotoaan. Kulkeminen kävellen tai pyöräillen tekee varmasti hyvää. Olen monien muiden kanssa samaa mieltä siitä, että kotona makaaminen ei auta masennukseen. Vaikka pelkäisi sosiaalista kanssakäymistä, ei voi olla omassa pienessä piirissä loppuelämää. Joihinkin asioihin on myös pakko hieman siedättyä.

Älkää lähtekö mukaan tähän PROVOILUUN mitä tää yks tyyppi tällä palstalla vetää. Vastailee omiin aloituksiinsa. Hyökkää yleensä aina juuri työttömien, sairaiden ns. huonommassa olevien kimppuun. Hyvin säälittävä (sairas)typpi, jolla on jatkuvasti aikaa provota av:llä. Katsotaan mitä vastaa tähän seuraavaksi:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.

Miten ihmeessä se pysyvä eläke olisi jotenkin enemmän inhimillistä tai jokin pohja, josta voisi rakentaa jotakin? Jos saisit sen rahan määräaikaisen sijaan pysyvänä, se seisova vesi ei enää homehtuisi?

Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja.

Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta.

"Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja."

Tämä on hieman harhakuvitelmia hipovaa toiveajattelua. Moni ihminen laitostuu eli päätyy laitokselle yhä uudestaan, koska laitosarkeen tottuu eli nimenomaan siihen, että  ihmiset pitävät huolta ja aina on juttuseuraa ympärillä. Jos ihminen vain kykenee olemaan kotona, niin on hyödyllisempää tukea häntä itsenäiseen elämiseen siellä. Mutta kotona asumisen tueksi on esim. päiväsairaala, jossa ollaan useinmiten aamusta iltapäivään ja sitten mennään kotiin. Ikävä fakta on se, että niitä paikkoja on todella VÄHÄN tarjolla suhteessa tarpeeseen. Huvittavaa kun ihmiset tosiaan kuvittelee, että laitokseen pääsee helposti puhumattakaan siitä, että se olisi aina optimaalisin hoitokeino tai edes toimivin.

Masennuksen vuoksi käytännössä laitokseen päädytään M1-lähetteellä, jos on erittäin itsetuhoinen ja välittömässä vaarassa. Pelkkä arkielämän vaikeutuminen masennuksen vuoksi ei ole vielä riittävä peruste vaan vaaditaan yleensä akuutti itsetuhoisuus tai esim. katatoninen tila. 

"Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta."

Itse asiassa terapiatahtiin on potilaalla vaikutusvaltaa juuri siitä syystä, että terapiaprosessi voi olla erittäin raskas. Lääkärit eivät myöskään voi määrittää missä ajassa esim. traumoista tulee olla toipuneena. En mielestäni huomannut, että kirjoittaja, jolle vastasit, olisi halunnut määritellä oman paranemisnopeuden, koska sitä ei kukaan tiedä. Terapiaa ei todellakaan voi verrata johonkin flunssasta paranemiseen, joka on myös yksilöllistä. Jotkut ravaavat terapiassa 3-4 krt / vko, mutta kaikille se ei ole mahdollista ja työttömän terapian maksaa yhteiskunta. Oma ylemmän erityistason psykoterapeuttini kustansi 85 euroa/ sessio. Laskeppa siitä kuinka kalliiksi tulisi 4 krt viikossa noin 10kk vuodessa terapian hinnaksi ja pahimmassa tapauksessa terapia saattaisi jatkua pidempään kuin jos se olisi ollut 1-2 krt/vko. Tutkimukset eivät tue sitä, että useasti viikossa tapahtuvat lyhyellä aikavälillä olevat terapiat olisivat tehokkaampia kuin pidemmällä ajalla harvakseltaan tapahtuvat. Terapiassa käyminen on jatkuvaa muistutusta omista ongelmista ja jaksaisitko itse tiuhaan tahtiin puhua samasta asiasta jatkuvasti, jos sinut olisi raiskattu lapsena useasti? Terapeuttista työskentelyä tehdään itse asiassa suurimmaksi osaksi terapian ulkopuolella, joten aina ei ole hyötyä siitä, että ravataan joka toinen päivä puhumassa asioita, jos ei ole ollut aikaa istellä pohtia sitä mitä on puhuttu. No mutta turha tässä selittää henkilölle, joka näytti jo valmiiksi päättäneen ettei edes yritä ymmärtää edellisen kirjoittajan tilannetta.

Ottamatta kantaa aloittajan tilanteeseen, moni tuntuu unohtavan täällä että masennuskin on aaltoileva sairaus. Välillä on parempia päiviä jolloin jaksaa tehdä jotain, välillä voi olla viikon vuoteen oma. Tästä johtuu että moni ei ymmärrä masennusta, vaan luulee että toinen on täysin toimintakykyinen kun näkee hänet sellaisenä hyvänä päivänä, eikä tiedä kokonaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.

Miten ihmeessä se pysyvä eläke olisi jotenkin enemmän inhimillistä tai jokin pohja, josta voisi rakentaa jotakin? Jos saisit sen rahan määräaikaisen sijaan pysyvänä, se seisova vesi ei enää homehtuisi?

Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja.

Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta.

"Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja."

Tämä on hieman harhakuvitelmia hipovaa toiveajattelua. Moni ihminen laitostua eli päätyy laitokselle yhä uudestaan, koska laitosarkeen tottuu eli nimenomaan siihen, että  ihmiset pitävät huolta ja aina on juttuseuraa ympärillä. Jos ihminen vain kykenee olemaan kotona, niin on hyödyllisempää tukea häntä itsenäiseen elämiseen siellä. Mutta kotona asumisen tueksi on esim. päiväsairaala, jossa ollaan useinmiten aamusta iltapäivään ja sitten mennään kotiin. Ikävä fakta on se, että niitä paikkoja on todella VÄHÄN tarjolla suhteessa tarpeeseen. Huvittavaa kun ihmiset tosiaan kuvittelee, että laitokseen pääsee helposti puhumattakaan siitä, että se olisi aina optimaalisin hoitokeino tai edes toimivin.

Masennuksen vuoksi käytännössä laitokseen päädytään M1-lähetteellä, jos on erittäin itsetuhoinen ja välittömässä vaarassa. Pelkkä arkielämän vaikeutuminen masennuksen vuoksi ei ole vielä riittävä peruste vaan vaaditaan yleensä akuutti itsetuhoisuus tai esim. katatoninen tila. 

"Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta."

Itse asiassa terapiatahtiin on potilaalla vaikutusvaltaa juuri siitä syystä, että terapiaprosessi voi olla erittäin raskas. Lääkärit eivät myöskään voi määrittää missä ajassa esim. traumoista tulee olla toipuneena. En mielestäni huomannut, että kirjoittaja, jolle vastasit, olisi halunnut määritellä oman paranemisnopeuden, koska sitä ei kukaan tiedä. Terapiaa ei todellakaan voi verrata johonkin flunssasta paranemiseen, joka on myös yksilöllistä. Jotkut ravaavat terapiassa 3-4 krt / vko, mutta kaikille se ei ole mahdollista ja työttömän terapian maksaa yhteiskunta. Oma ylemmän erityistason psykoterapeuttini kustansi 85 euroa/ sessio. Laskeppa siitä kuinka kalliiksi tulisi 4 krt viikossa noin 10kk vuodessa terapian hinnaksi ja pahimmassa tapauksessa terapia saattaisi jatkua pidempään kuin jos se olisi ollut 1-2 krt/vko. Tutkimukset eivät tue sitä, että useasti viikossa tapahtuvat lyhyellä aikavälillä olevat terapiat olisivat tehokkaampia kuin pidemmällä ajalla harvakseltaan tapahtuvat. Terapiassa käyminen on jatkuvaa muistutusta omista ongelmista ja jaksaisitko itse tiuhaan tahtiin puhua samasta asiasta jatkuvasti, jos sinut olisi raiskattu lapsena useasti? Terapeuttista työskentelyä tehdään itse asiassa suurimmaksi osaksi terapian ulkopuolella, joten aina ei ole hyötyä siitä, että ravataan joka toinen päivä puhumassa asioita, jos ei ole ollut aikaa istellä pohtia sitä mitä on puhuttu. No mutta turha tässä selittää henkilölle, joka näytti jo valmiiksi päättäneen ettei edes yritä ymmärtää edellisen kirjoittajan tilannetta.

Itse asiassa lyhyet terapiat taitavat nykynäkemyksen mukaan olla ne tehokkaimmat:

Keskimääräinen terapeuttisten kontaktien määrä on, riippumatta terapeutin orientaatiosta, kuudesta kahdeksaan kertaan. Tutkimus on osoittanut, että 75 % asiakkaista tai potilaista saavat hyödyn psykoterapiasta ensimmäisten kuuden kuukauden aikana.

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat olleet 6 kk sairaslomalla, eivät enää palaa työelämään.

Kun resurssit ovat rajallisia, täytyy niitä tietysti koettaa kohdentaa järkevästi. Joku kolmas terapiavuosi on yleensä Kelan rahojen hukkaamista. Olisi kiva nähdä tilastoja, miten paljon terapian hyöty lisääntyy ensimmäisen vuoden jälkeen.

Terapian tarkoitus on saada ihminen parantumaan ja takaisin tuottavaksi ihmiseksi. Tämä kirjoittajahan halusi saada ensin pysyvän eläkkeen ja sen jälkeen vielä jatkaa terapiaa sopivaksi katsomassaan tahdissa...

Kukaan ei ole tässä ketjussa väittänyt, että laitospaikkoja olisi paljon tai ylimäärin, tai että ketjuun kirjoittaneen tiskiveden homehduttajan kohdalla kriteerit laitoshoidolle täyttyisivät. Sanottiin, että laitospaikka olisi inhimillisin ratkaisu, ei pysyvä eläke (joita niitäkään ei myönnetä helposti).  Laitospaikka olisi tiskiveden homehduttajalle inhimillisin ratkaisu on kirjoittajan mielipide. Varmasti kirjoitat totta kokiessasi toisen mielipiteen harhaisuutta hipovana toiveajatteluna, mutta ehkä sen mainitseminen ei edusta oivallista keskustelukulttuuria.

Olen itse toipunut aika suurista traumoista. Niiden kanssa ongelmana oli se, että niitä ei voinut olla ajattelematta. Ne tulivat uniin, ne tulivat silmiin kun yritti nukahtaa, ne pulpahtivat mieleen jokaisen tyhjän hetken tullen pitkin päivää. Jos terapiassa käyminen on raskasta siksi, että se muistuttaa omista ongelmista, ei ehkä enää tarvitse sitä terapiaa? Jos asiasta ei enää edes jaksaisi puhua, taitaa terapia olla tehotonta ja korkea aika lopettaa se, ja jatkaa normaalia elämää. Sehän on sen terapian tarkoitus. Märehdittävää varmasti löytyy vielä neljännellekymmenennelle terapiavuodelle, jos sellaista etsimällä etsii. 

Minä olen ap:tä paljon vanhempi, ja sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Enkä todellakaan ole eläkkeellä :) Pitkiä sairaslomajaksoja on, olen ollut myös sairaalassa välillä itsetuhoisuuden takia. Kuitenkin vahvalla lääkityksellä tauti on välillä pitkiä aikoja remissiossa ja olen työkykyinen. Ja se lääkitys, se on vahva. Mutta ei ole mulla varaa valita haluanko syödä sitä vai en. Todennäköisesti en olisi enää hengissä ilman lääkitystä. Ei ole miestäkään, ihan ite elätän itseni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.

Miten ihmeessä se pysyvä eläke olisi jotenkin enemmän inhimillistä tai jokin pohja, josta voisi rakentaa jotakin? Jos saisit sen rahan määräaikaisen sijaan pysyvänä, se seisova vesi ei enää homehtuisi?

Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja.

Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta.

"Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja."

Tämä on hieman harhakuvitelmia hipovaa toiveajattelua. Moni ihminen laitostua eli päätyy laitokselle yhä uudestaan, koska laitosarkeen tottuu eli nimenomaan siihen, että  ihmiset pitävät huolta ja aina on juttuseuraa ympärillä. Jos ihminen vain kykenee olemaan kotona, niin on hyödyllisempää tukea häntä itsenäiseen elämiseen siellä. Mutta kotona asumisen tueksi on esim. päiväsairaala, jossa ollaan useinmiten aamusta iltapäivään ja sitten mennään kotiin. Ikävä fakta on se, että niitä paikkoja on todella VÄHÄN tarjolla suhteessa tarpeeseen. Huvittavaa kun ihmiset tosiaan kuvittelee, että laitokseen pääsee helposti puhumattakaan siitä, että se olisi aina optimaalisin hoitokeino tai edes toimivin.

Masennuksen vuoksi käytännössä laitokseen päädytään M1-lähetteellä, jos on erittäin itsetuhoinen ja välittömässä vaarassa. Pelkkä arkielämän vaikeutuminen masennuksen vuoksi ei ole vielä riittävä peruste vaan vaaditaan yleensä akuutti itsetuhoisuus tai esim. katatoninen tila. 

"Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta."

Itse asiassa terapiatahtiin on potilaalla vaikutusvaltaa juuri siitä syystä, että terapiaprosessi voi olla erittäin raskas. Lääkärit eivät myöskään voi määrittää missä ajassa esim. traumoista tulee olla toipuneena. En mielestäni huomannut, että kirjoittaja, jolle vastasit, olisi halunnut määritellä oman paranemisnopeuden, koska sitä ei kukaan tiedä. Terapiaa ei todellakaan voi verrata johonkin flunssasta paranemiseen, joka on myös yksilöllistä. Jotkut ravaavat terapiassa 3-4 krt / vko, mutta kaikille se ei ole mahdollista ja työttömän terapian maksaa yhteiskunta. Oma ylemmän erityistason psykoterapeuttini kustansi 85 euroa/ sessio. Laskeppa siitä kuinka kalliiksi tulisi 4 krt viikossa noin 10kk vuodessa terapian hinnaksi ja pahimmassa tapauksessa terapia saattaisi jatkua pidempään kuin jos se olisi ollut 1-2 krt/vko. Tutkimukset eivät tue sitä, että useasti viikossa tapahtuvat lyhyellä aikavälillä olevat terapiat olisivat tehokkaampia kuin pidemmällä ajalla harvakseltaan tapahtuvat. Terapiassa käyminen on jatkuvaa muistutusta omista ongelmista ja jaksaisitko itse tiuhaan tahtiin puhua samasta asiasta jatkuvasti, jos sinut olisi raiskattu lapsena useasti? Terapeuttista työskentelyä tehdään itse asiassa suurimmaksi osaksi terapian ulkopuolella, joten aina ei ole hyötyä siitä, että ravataan joka toinen päivä puhumassa asioita, jos ei ole ollut aikaa istellä pohtia sitä mitä on puhuttu. No mutta turha tässä selittää henkilölle, joka näytti jo valmiiksi päättäneen ettei edes yritä ymmärtää edellisen kirjoittajan tilannetta.

Itse asiassa lyhyet terapiat taitavat nykynäkemyksen mukaan olla ne tehokkaimmat:

Keskimääräinen terapeuttisten kontaktien määrä on, riippumatta terapeutin orientaatiosta, kuudesta kahdeksaan kertaan. Tutkimus on osoittanut, että 75 % asiakkaista tai potilaista saavat hyödyn psykoterapiasta ensimmäisten kuuden kuukauden aikana.

Suurin osa ihmisistä, jotka ovat olleet 6 kk sairaslomalla, eivät enää palaa työelämään.

Kun resurssit ovat rajallisia, täytyy niitä tietysti koettaa kohdentaa järkevästi. Joku kolmas terapiavuosi on yleensä Kelan rahojen hukkaamista. Olisi kiva nähdä tilastoja, miten paljon terapian hyöty lisääntyy ensimmäisen vuoden jälkeen.

Terapian tarkoitus on saada ihminen parantumaan ja takaisin tuottavaksi ihmiseksi. Tämä kirjoittajahan halusi saada ensin pysyvän eläkkeen ja sen jälkeen vielä jatkaa terapiaa sopivaksi katsomassaan tahdissa...

Kukaan ei ole tässä ketjussa väittänyt, että laitospaikkoja olisi paljon tai ylimäärin, tai että ketjuun kirjoittaneen tiskiveden homehduttajan kohdalla kriteerit laitoshoidolle täyttyisivät. Sanottiin, että laitospaikka olisi inhimillisin ratkaisu, ei pysyvä eläke (joita niitäkään ei myönnetä helposti).  Laitospaikka olisi tiskiveden homehduttajalle inhimillisin ratkaisu on kirjoittajan mielipide. Varmasti kirjoitat totta kokiessasi toisen mielipiteen harhaisuutta hipovana toiveajatteluna, mutta ehkä sen mainitseminen ei edusta oivallista keskustelukulttuuria.

Olen itse toipunut aika suurista traumoista. Niiden kanssa ongelmana oli se, että niitä ei voinut olla ajattelematta. Ne tulivat uniin, ne tulivat silmiin kun yritti nukahtaa, ne pulpahtivat mieleen jokaisen tyhjän hetken tullen pitkin päivää. Jos terapiassa käyminen on raskasta siksi, että se muistuttaa omista ongelmista, ei ehkä enää tarvitse sitä terapiaa? Jos asiasta ei enää edes jaksaisi puhua, taitaa terapia olla tehotonta ja korkea aika lopettaa se, ja jatkaa normaalia elämää. Sehän on sen terapian tarkoitus. Märehdittävää varmasti löytyy vielä neljännellekymmenennelle terapiavuodelle, jos sellaista etsimällä etsii. 

Varsinkin nuorille henkilöille myönnettyjä "pysyviä" eläkkeitä voidaan myöhemmin purkaa, jos työkyvyttömyydelle ei ole enää näyttöä. Tälle tiskivesihomeessa tyypille saattaisi sopia pitkä kuntoutustuki eli määräaikainen työkyvyttömyyseläke. Mitä tulee terapian kestoon niin lyhyet terapiat soveltuvat ns. nykyhetken ongelmiin ja sellaisiin, jotka eivät vaadi koko lapsuuden ja nuoruuden läpikäymistä. Erittäin traumatisoituinut ihminen ei välttämättä pysty avautumaan kaikesta parilla ensimmäisellä käynnillä. 8-12 kertaakin mikä on lyhytterapian kesto, on kovin vähän ja se on yleensä kertaviikkoista. Vanhojen asioiden kaivelu liian nopeaan tahtiin voi olla kohtalokasta varsinkin jos on vuosikausia pyrkinyt sulkemaan ne pois mielestä. Se, ettei asioita haluaisi käsitellä joka päivä ei todellakaan ole merkki siitä, etteikö terapiaa tarvitsisi, koska ihminen osaa sulkea mielensä todellisilta ongelmilta silloinkin kun kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Kun on pitkään rakentanut suojamuureja suojellakseen itseään pahalta, niiden murtaminen nopeasti voi johtaa päinvastaiseen lopputulokseen kuin mikä on tarkoitus. Terapian tarkoitus ei suinkaan ole, että isketään ihminen heti siihen pahimman eteen siedätykseksi vaan mitä kauheampi se asia on henkilölle itselleen sitä varovaisemmin sitä kohdin kuljetaan ja hoidettavan ehdoilla. Terapiaa voi käsitellä matkana. 

Terapian onnistuneisuuteen vaikuttaa viitekehystä enemmän terapian ja asiakkaan välinen luottamussuhde. Sen kehittyminen voi viedä paljon aikaa varsinkin, jos taustalla on turvaton kiintymyssuhde omiin vanhempiin. Terapeutti ei ole automaattisesti luottohenkilö, vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi vaan voi mennä useita viikkoja ennen kuin ne mielen syvimmät ja pimeimmät asiat uskaltaa tuoda esiin. Ongelmat, jotka ovat kehittyneet pitkällä aika välillä useiden vuosien aikana eivät muutamalla terapiasessiolla parane. Kun joudutaan palaamaan useita vuosia taaksepäin usein lapsuuten asti niin se vaatii pitkäkestoista työskentelyä. Esimerkiksi epävakaan persoonallisuushäiriön hoito voi kestää pisimmillään 10 vuotta, mutta henkilö ei välttämättä ole koko aikaa työtön tai sairaslomalla tuona aikana. 

Vierailija kirjoitti:

Sulla on mies ja olet masentunut? No huh huh...

Miksi nostat ketjua vuodelta 2017?

Oikeasti masentuneet eivät tänne kirjoittele. Tylsistyneet kyllä.

Voiisin sanoat 20 vuoden kokemuuksella 2/3 osaaa elämästä syrjäytyneeen muutaman neliön huoneessa verhotkiinnni oman päääni ja mielen vankilasssa niiin ampuisin mielummmin itseni. Tuoo ei ole ihmiselle luonnnollinen tila kun erkautuuu kulttuuurista kiusaamisten yms seurauksesta jo peruskouulusssa.

Elämä on kyllä raskasta. Täälläkin masennus nostaa päätään. Se on toi perhe!

Elämä on lisäksi myös raskasta, uuvuttavaa. Lapset,työ,kaverit

Lääke: Älä hanki perhettä, syrjäydy!