Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Masennuksesta nuorena sairaseläkkeelle? Kokemuksia?
05.09.2017 |
Onko kenelläkään kokemuksia sairaseläkkeelle jäämisestä nuorena, pitkän ja vaikean masennuksen jälkeen? Kuinka nopeasti/helposti sujui, ja mitä kokeiltu ennen sitä?
Itse siis ollut masentunut jo 13v saakka, elämässä tapahtunut todella järkyttäviä asioita joita ei varmasti monelle ole käynyt Suomessa jne. Pelkään liikkua ulkona yksin tai jopa seurassa, ulkopuolisille puhuminen on ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa jne. Teininä kävin psykiatrilla ja lääkäreissä, viikon kai olin jopa psykiatrisella hoidossa. Sitten kuitenkin alkoi ahistaa lääkärissä ramppaaminen ja lääkkeiden jatkuva tuputus (mielestäni ihmisen kokemiin asioihin ei lääkkeet ainakaan auta) joten jätin kaikki sikseen. Nyt elän oman päivärutiinini mukaan suht siedettävää elämää, en käytä enää päihteitä (jotka tuli siis teininä mukaan todella rajusti), uskallan jopa liikkua kotoota ulkona poikaystävän kanssa ja öisin lenkillä. Ystäviä on tasan 2, joille puhun enimmäkseen fbssä, muut ovat kaikonneet. Itse olen tyytyväinen elämääni näin, enkä millään jaksaisi mitään lääkäriruljanssia koska se ei mihinkään johda. Nyt kuitenkin kela pakottaa joko siihen tai työkkäriin. Työkykyinen en usko koskaan olevani, välillä saatan siis ahdistua niin paljon että alan esimerkiksi itkeä täydessä bussissa.
Kokemuksia, ohjeita, apua? Ja siis vähän päälle parikymppinen olen.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
No nyyh nyyh. Sinun velvollisuutesi on auttaa itseäsi. Apu ei tule ovelle koputtelemaan. Jos et ole saanut aikaiseksi muuta kuin jotakin epämääräisiä lyhyitä hoitokokeiluita, millä oikeudella vaadit rahaa pahan olosi ylläpitoon? Tajuatko - sinulla ei ole ainoastaan oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ensihätään hankit vaikka rauhoittavat ja harjoittelet sitä kaupassa käyntiä ja ehkäpä pystyt jopa pesemään pyykkisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kertokaapa mitkä on niitä opintoja, joita voi kokonaan suorittaa etänä? Ei sellaisia olekaan. Itse opiskelin etä opintoina maatalousalaa, mutta työssäoppimis paikka piti hakea ja siihen se tyssäsi.
Koitin hakea mutta kun puhelimella soittaminenkin tuntemattomalle oli jo äärimmäisen hankalaa, niin mites sitten sinne työssäoppimis paikkaan meneminen. Mulla siis tosi vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö. Lääkkeet on ja hoitosuhdekin olemassa.
Oon vaan käpertyneenä neljän seinän sisälle, enkä käy yhtään missään. Ruoatkin tilaan kotiinkuljetuksena. Ihan turha tälläsen on opiskeluja ajatella. Kuntoutustuella olen kahetta vuotta nyt. Ikää 28v.
En halua eläkkeelle, mutta välillä tuntuu että se ois parhain ratkaisu, kun en jaksa tätä helvetin tappelua jokaisen asian kanssa, kun monille ihmisille opiskelut, työssä käynnit ja kaupassa käynnit on ihan normaalia arkista puuhaa, mutta ite ei selviydy aina edes ulko ovesta ulos.
Oispa oikein mahtavaa kun voisi jonkun tutkinnon saada ihan täysin netissä sen tekemällä, mutta sellaisia ei ole eikä tule. Ja mitä sillä tutkinnolla tekisinkään, kun en töihin kykene.
Tätä paskaa tämä on ollu jo 17vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
No nyyh nyyh. Sinun velvollisuutesi on auttaa itseäsi. Apu ei tule ovelle koputtelemaan. Jos et ole saanut aikaiseksi muuta kuin jotakin epämääräisiä lyhyitä hoitokokeiluita, millä oikeudella vaadit rahaa pahan olosi ylläpitoon? Tajuatko - sinulla ei ole ainoastaan oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ensihätään hankit vaikka rauhoittavat ja harjoittelet sitä kaupassa käyntiä ja ehkäpä pystyt jopa pesemään pyykkisi.
Ja siellä taas joku kermaperse tai trolli. Luuletko että minusta on kivaa olla nälässä tai katsella miten tuholaiset syövät vaatteeni silmieni edessä. Mielenterveysongemiin toisinaan kuuluu voimattomuus ja passiivisuus, mutta sitä ei vielä ymmärretä täysin hoitopuolella. Osaatko kuvitella sitä että ehkä mielenterveyshoito on samalla tasolla kuin fyysisten joskus reilu sata vuotta sitten? Koska sitä se on. Vielä vähän aikaa sitten meidät siivottiin pois silmistä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kärsinyt voimakkaasta masennuksesta ja ahdistuksesta koko elämäni ajan. Hyväksikäyttö taustaa löytyy myös minulta ja lapsuuteni oli hirveää aikaa. Lähdin kuitenkin opiskelemaan parikymppisenä. Kun valmistuin, huomasin, etten voi toimia ammatissani. Työnkuvani sisälsi esillä oloa, puheiden pitämistä ym. Ahdistuin suunnattomasti ja jäin kotiin.
Koin olevani valmis sairaseläkkeelle, oloni oli niin huono. Vuosien päästä uskaltauduin kuitenkin kouluttautumaan koulunkäynnin ohjaajaksi. Tämä työ sopikin minulle hyvin. Saan tehdä 6 tunnin työpäiviä ja jaksan hyvin. Minun ei tarvitse pitää esitelmiä tms. kammoksumiani asioita, vaan riittää, kun olen lasten kanssa.
Masennukseni on hieman helpottanut. Olen saanut muuta ajateltavaa ja päivissäni on selvä rytmi. Myös viikonloput tuntuvat nyt joltakin.
Ei ap kannata vielä luovuttaa! Työnteko todella auttaa :)
Tässpä yksi menestystarina. Ja miten nimenomaan se työ auttaa. Kuusi tuntia päivässä ei luulisi olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa edes masentuneelle. Ja totuushan on,että masennus helpottaa työtä tehdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
No nyyh nyyh. Sinun velvollisuutesi on auttaa itseäsi. Apu ei tule ovelle koputtelemaan. Jos et ole saanut aikaiseksi muuta kuin jotakin epämääräisiä lyhyitä hoitokokeiluita, millä oikeudella vaadit rahaa pahan olosi ylläpitoon? Tajuatko - sinulla ei ole ainoastaan oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ensihätään hankit vaikka rauhoittavat ja harjoittelet sitä kaupassa käyntiä ja ehkäpä pystyt jopa pesemään pyykkisi.
Ja siellä taas joku kermaperse tai trolli. Luuletko että minusta on kivaa olla nälässä tai katsella miten tuholaiset syövät vaatteeni silmieni edessä. Mielenterveysongemiin toisinaan kuuluu voimattomuus ja passiivisuus, mutta sitä ei vielä ymmärretä täysin hoitopuolella. Osaatko kuvitella sitä että ehkä mielenterveyshoito on samalla tasolla kuin fyysisten joskus reilu sata vuotta sitten? Koska sitä se on. Vielä vähän aikaa sitten meidät siivottiin pois silmistä.
No jaksat ihan kiitettävästi räyhätä. Käytä sama kiukku pyykinpesuun ja siivoukseen. Ihmetyttää, että Suomi on täynnä "toimintakyvyttömiä" ja "ahdistuneita" ihmisiä, joilla kyllä riittää energiaa netissä vinkumiseen ja kai ne Kelan/sossunkin paperit jaksavat täyttää, että massia tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten olet löytänyt poikaystävän?
naisille se on helppoa, ellei ole sairaan ylipainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Kertokaapa mitkä on niitä opintoja, joita voi kokonaan suorittaa etänä? Ei sellaisia olekaan. Itse opiskelin etä opintoina maatalousalaa, mutta työssäoppimis paikka piti hakea ja siihen se tyssäsi.
Koitin hakea mutta kun puhelimella soittaminenkin tuntemattomalle oli jo äärimmäisen hankalaa, niin mites sitten sinne työssäoppimis paikkaan meneminen. Mulla siis tosi vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö. Lääkkeet on ja hoitosuhdekin olemassa.
Oon vaan käpertyneenä neljän seinän sisälle, enkä käy yhtään missään. Ruoatkin tilaan kotiinkuljetuksena. Ihan turha tälläsen on opiskeluja ajatella. Kuntoutustuella olen kahetta vuotta nyt. Ikää 28v.
En halua eläkkeelle, mutta välillä tuntuu että se ois parhain ratkaisu, kun en jaksa tätä helvetin tappelua jokaisen asian kanssa, kun monille ihmisille opiskelut, työssä käynnit ja kaupassa käynnit on ihan normaalia arkista puuhaa, mutta ite ei selviydy aina edes ulko ovesta ulos.
Oispa oikein mahtavaa kun voisi jonkun tutkinnon saada ihan täysin netissä sen tekemällä, mutta sellaisia ei ole eikä tule. Ja mitä sillä tutkinnolla tekisinkään, kun en töihin kykene.
Tätä paskaa tämä on ollu jo 17vuotta.
Verkko-opintoina pystyy nykyisin tekemään jopa yliopistotutkintoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kuusi tuntia päivässä joka päivä olisi ylitsepääsemätöntä mutta neljä tuntia kerran viikossa ei ole (kunt työ). Tällöin on myös suht säännölliset tulot eli työttömyystuki ilman eläkepapereita tai toimeentulotukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
No nyyh nyyh. Sinun velvollisuutesi on auttaa itseäsi. Apu ei tule ovelle koputtelemaan. Jos et ole saanut aikaiseksi muuta kuin jotakin epämääräisiä lyhyitä hoitokokeiluita, millä oikeudella vaadit rahaa pahan olosi ylläpitoon? Tajuatko - sinulla ei ole ainoastaan oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ensihätään hankit vaikka rauhoittavat ja harjoittelet sitä kaupassa käyntiä ja ehkäpä pystyt jopa pesemään pyykkisi.
Ja siellä taas joku kermaperse tai trolli. Luuletko että minusta on kivaa olla nälässä tai katsella miten tuholaiset syövät vaatteeni silmieni edessä. Mielenterveysongemiin toisinaan kuuluu voimattomuus ja passiivisuus, mutta sitä ei vielä ymmärretä täysin hoitopuolella. Osaatko kuvitella sitä että ehkä mielenterveyshoito on samalla tasolla kuin fyysisten joskus reilu sata vuotta sitten? Koska sitä se on. Vielä vähän aikaa sitten meidät siivottiin pois silmistä.
No jaksat ihan kiitettävästi räyhätä. Käytä sama kiukku pyykinpesuun ja siivoukseen. Ihmetyttää, että Suomi on täynnä "toimintakyvyttömiä" ja "ahdistuneita" ihmisiä, joilla kyllä riittää energiaa netissä vinkumiseen ja kai ne Kelan/sossunkin paperit jaksavat täyttää, että massia tulee.
Itselläsikin on näemmä energiaa vinkua aiheesta joka ei kosketa itseäsi mitenkään. Vai onko sinullakin raha huolia kun se on ensimmäinen asia johon isket silmäsi aiheessa ja sen jälkeen purat sitä minuun. Tuo asenne että "jos jaksat tuota ja tätä niin varmasti jaksat sitä ja sitä" on myös ongelmallinen. Kun ei näytä tai vaikuta tarpeeksi sairaalta, mitä se sitten tarkoittaneekin, niin ei saa hoitoa. Ja sitten kun lopulta on siinä halvaantuneessa tilassa, ettei edes jaksa valittaa, niin kukaan ei välitä. Minulla on energiaa jonkun verran, eikä sen käyttäminen vertaistuen löytämiseen ole minusta huonosti kohdennettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, unohda koko eläke, tuskin saat edes kuntoutustukea.
Missä eläminen on niin edullista että vuokra on 100 €/kk?? Muutto ulkomaille?
Ei puhelinta?
Alussa oli yritystä, nyt 0/5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapiaan siitä!
T: Terapeutti
Ennen kävin parikin vuotta, muistaakseni kolmella erillä psykiatrilla. Kukaan ei osannut auttaa mitenkään. Yksi oli todella ymmärtäväinen hieman vanhempi rouva joka oli todella kiinnostunut ja liikuttunut tarinastani ja kokemuksistani, mutta ei osannut mitenkään auttaa tai sanoa juuta tai jaata. Välillä tuntuu että hän oli jopa utelias. Johonkin tyttöryhmiin sai käymään pariksi kerraksi mutta tuntui että se vaan sai oloa pahemmaksi.
Toiset sama juttu, kukaan ei osaa sanoa juuta tai jaata, lääkkeitä tuputettiin (joita en siis aio ikinä ryhtyä syömään), ja jotain hengitysharjoituksia yms. Joten lopulta jätin koko leikin kesken :/ apTuon kyllä allekirjoitan. Psykiatreja ja psykologeja on moneen junaan ja monet täysin ammattitaidottomia, oikeastaan suurin osa. Monen vuoden koulutukset ja opinnot, ja saat hienolta kuullostavan tittelin, osaamatta oikeastaan yhtään mitään.
Ehkäpä psykiatrin tai psykologin ammattitaitoa ja osaamista ei voi arvioida siltä pohjalta, millaista transferenssia he potilaissaan herättävät.
Ap:n mielestähän ainoa jotain osaava psykiatri oli se, joka hänestä kiinnostui ja liikuttui ja oli jopa utelias, oli siis vähän kuin hyvä äiti tai ystävä. Mutta karvas tosiasia kuitenkin on, että lääkäreillä ja terapeuteilla on potilaitaan kohtaan vain ja ainoastaan ammatillista mielenkiintoa, muu olisi ihan eettisesti väärinkin. Niin kauan kuin psykiatrista tai terapeutista etsii vanhempaa, ystävää, rakastettua, hoivaajaa - niin kauan kaikki ammattiauttajat tulevat pettämään sinut ja olemaan ammattitaidottoman ja ilkeän oloisia. Ne oikeat ihmissuhteet pitää hakea muualta.
Jos katkaisee välit omaan vanhempiinsa, se herättää vanhemmissa monenlaista tuntemusta ja ajatusta. Jos taas kiukkupäissään katkaisee välit lääkäriinsä ja hoitokontakteihinsa, nämä eivät ihan oikeasti välitä. Se suunniteltu "kosto" jää toteutumatta ja lääkäri on vaan tyytyväinen, kun kerkeää perumattoman poisjäännin aikana kerrankin kahville ja tekemään paperitöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, unohda koko eläke, tuskin saat edes kuntoutustukea.
Missä eläminen on niin edullista että vuokra on 100 €/kk?? Muutto ulkomaille?
Ei puhelinta?Alussa oli yritystä, nyt 0/5
Uskon kyllä että oli tosissaan. Tuli vaan akuutti vaikeneminen kun reaalimaailma antoi haavemaailmalle turpaan 6-0.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä eläkkeelle pääseminen on sairaalle ihan realistinen asia. Ihmellisesti terveet kuvittelevat, että sairaseläkeläinen kovasti nauttii elämästään ja haluaa olla työkyvytön. Tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että hänellä on vakavasti invalidisoiva sairaus, joka hankaloittaa elämää suuresti. Terveen on helppo asettua neuvomaan, että reipastuisit nyt vähän. Psyykkinen sairastuminen saattaa osua myös omalle kohdallenne tai läheisellenne. Muistakaapa silloin omat neuvonne reipastumisesta. Olen eläkkeellä kaksisuuntaisen mielialahäiriön, persoonallisuushäiriöiden ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön vuoksi. Vaihtaisin milloin tahansa terveen kanssa elämiä, juuri tälläisen ääliön, joka täällä kirjoittaa kateellisena sairaille ihmisille. Kuinka terve psyykeltään on ihminen, joka kadehtii toisen työkyvyttömyyttä?
No en kyllä ole tässä ketjussa lukenut mistään kateudesta, taitaa olla ihan sinun projektiosi. Ihan rauhassa saat viettää päivääsi myös toivoen muille psyykkistä sairastumista. Arvaa vain kenen psyykkistä kuntoa se nakertaa, kohteidesi vai sinun itsesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
Eihän sulla ole mitenkään samanlainen tilanne kuin ap:llä? Sinulla on takanasi useita hoitokokeiluja, ap on ollut hoidossa joskus, lähes vuosikymmen sitten? Sulla on joku lääkärin diagnosoima pääpuolen diagnoosi, ap on itse keksinyt itselleen diagnoosit. Sinä asut yksin, ap:llä on kumppani. Ap:ta passataan, sinä teet kaiken yksin tai hommat seisoo. Ap:llä on energiaa opiskeluun ja lenkkeilyyn, sinulla tiskitkin homehtuu. Ap:llä on taloudellinen vakaus kun mies elättää eikä itse kuluta juuri mitään, sinulla ei. Eihän teillä ole muuta yhteistä kuin että makaatte kotona, paitsi ap kyllä rällää ulkona iltaisin nauttimassa ihanista illoista Jos vaan haluat puhua itsestäsi niin ihan fine, mutta eihän sun tarinasi liity tähän oikeastaan mitenkään. (Ja sori, ap:n tarina on paljon viihdyttävämpi.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
Eihän sulla ole mitenkään samanlainen tilanne kuin ap:llä? Sinulla on takanasi useita hoitokokeiluja, ap on ollut hoidossa joskus, lähes vuosikymmen sitten? Sulla on joku lääkärin diagnosoima pääpuolen diagnoosi, ap on itse keksinyt itselleen diagnoosit. Sinä asut yksin, ap:llä on kumppani. Ap:ta passataan, sinä teet kaiken yksin tai hommat seisoo. Ap:llä on energiaa opiskeluun ja lenkkeilyyn, sinulla tiskitkin homehtuu. Ap:llä on taloudellinen vakaus kun mies elättää eikä itse kuluta juuri mitään, sinulla ei. Eihän teillä ole muuta yhteistä kuin että makaatte kotona, paitsi ap kyllä rällää ulkona iltaisin nauttimassa ihanista illoista Jos vaan haluat puhua itsestäsi niin ihan fine, mutta eihän sun tarinasi liity tähän oikeastaan mitenkään. (Ja sori, ap:n tarina on paljon viihdyttävämpi.)
Juuri näin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
No nyyh nyyh. Sinun velvollisuutesi on auttaa itseäsi. Apu ei tule ovelle koputtelemaan. Jos et ole saanut aikaiseksi muuta kuin jotakin epämääräisiä lyhyitä hoitokokeiluita, millä oikeudella vaadit rahaa pahan olosi ylläpitoon? Tajuatko - sinulla ei ole ainoastaan oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ensihätään hankit vaikka rauhoittavat ja harjoittelet sitä kaupassa käyntiä ja ehkäpä pystyt jopa pesemään pyykkisi.
Ja siellä taas joku kermaperse tai trolli. Luuletko että minusta on kivaa olla nälässä tai katsella miten tuholaiset syövät vaatteeni silmieni edessä. Mielenterveysongemiin toisinaan kuuluu voimattomuus ja passiivisuus, mutta sitä ei vielä ymmärretä täysin hoitopuolella. Osaatko kuvitella sitä että ehkä mielenterveyshoito on samalla tasolla kuin fyysisten joskus reilu sata vuotta sitten? Koska sitä se on. Vielä vähän aikaa sitten meidät siivottiin pois silmistä.
No jaksat ihan kiitettävästi räyhätä. Käytä sama kiukku pyykinpesuun ja siivoukseen. Ihmetyttää, että Suomi on täynnä "toimintakyvyttömiä" ja "ahdistuneita" ihmisiä, joilla kyllä riittää energiaa netissä vinkumiseen ja kai ne Kelan/sossunkin paperit jaksavat täyttää, että massia tulee.
Itselläsikin on näemmä energiaa vinkua aiheesta joka ei kosketa itseäsi mitenkään. Vai onko sinullakin raha huolia kun se on ensimmäinen asia johon isket silmäsi aiheessa ja sen jälkeen purat sitä minuun. Tuo asenne että "jos jaksat tuota ja tätä niin varmasti jaksat sitä ja sitä" on myös ongelmallinen. Kun ei näytä tai vaikuta tarpeeksi sairaalta, mitä se sitten tarkoittaneekin, niin ei saa hoitoa. Ja sitten kun lopulta on siinä halvaantuneessa tilassa, ettei edes jaksa valittaa, niin kukaan ei välitä. Minulla on energiaa jonkun verran, eikä sen käyttäminen vertaistuen löytämiseen ole minusta huonosti kohdennettua.
On koskettanut ja koskettaa. Syön loppuikäni lääkkeitä, mutta onneksi löysin sopivan, muutama vuosi siinä meni. Rahahuolia ei ole, koska olen aina ollut työelämässä.
Mikä se sun ongelmasi sitten on; oletko liian hyväkuntoinen mt-potilaaksi vai liian neuroottinen ns. normikansalaiseksi? Valitse jompi kumpi, helpottaa kummasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
Miten ihmeessä se pysyvä eläke olisi jotenkin enemmän inhimillistä tai jokin pohja, josta voisi rakentaa jotakin? Jos saisit sen rahan määräaikaisen sijaan pysyvänä, se seisova vesi ei enää homehtuisi?
Jos et kykene huolehtimaan itsestäsi, inhimillisintä mielestäni olisi että saisit jonkun laitospaikan, missä sinusta huolehdittaisiin ja saisit eristäytymisen sijaan ihmiskontakteja.
Aika härskiä on myös vaade saada itse päättää omasta terapiatahdistaan ja paranemisnopeudestaan. Ikävä kyllä aikuisten maailmassa homma ei mene noin. Jos lääkäri arvioi flunssasi vuoksi sinun olevan kolme päivää työkyvytön, ei siitä saa kahta viikkoa sairaslomaa vaikka kuinka itse haluaisi parantua siihen tahtiin. Eikä kukaan sinua voi tietysti velvoittaa menemään työhön, ja ihan samalla tavalla sinä et voi vaatia yhteiskuntaa antamaan sinulle ilmaista rahaa vastikkeetta.
Vierailija kirjoitti:
Samaa taustaa (tosin oma lapsuus perus hyväksikäyttö/alkoholismi tyyppistä ei mitään ennenkuulumatonta), kuntoutustuella olen ollut mutten varsinaisella eläkkeellä enkä noin nuorena kyllä hakeutuisikaan loppuiäkseni, ei sillä muutamallasadalla eurolla kuussa ole kivaa montaakymmentä vuotta elellä. Myös kun kaverit menee opiskelemaan, valmistuu, hankkii perheet ja on töissä niin siinäpä sitten yksikseen viettää päivät telkkarin seurassa kun mihinkään ei ole varaakaan. Ei siis ehdoinntahdoin kannata tuohon lähteä.
Ei ole kyse mistään valinnasta. Lääkäri tekee ratkaisun kymmenen vuoden auttamisen jälkeen.
Jos ei pärjää yhteiskunnassa niin eläkkeelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.
Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.
Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.
Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.
No nyyh nyyh. Sinun velvollisuutesi on auttaa itseäsi. Apu ei tule ovelle koputtelemaan. Jos et ole saanut aikaiseksi muuta kuin jotakin epämääräisiä lyhyitä hoitokokeiluita, millä oikeudella vaadit rahaa pahan olosi ylläpitoon? Tajuatko - sinulla ei ole ainoastaan oikeuksia, mutta myös velvollisuuksia. Ensihätään hankit vaikka rauhoittavat ja harjoittelet sitä kaupassa käyntiä ja ehkäpä pystyt jopa pesemään pyykkisi.
Ja siellä taas joku kermaperse tai trolli. Luuletko että minusta on kivaa olla nälässä tai katsella miten tuholaiset syövät vaatteeni silmieni edessä. Mielenterveysongemiin toisinaan kuuluu voimattomuus ja passiivisuus, mutta sitä ei vielä ymmärretä täysin hoitopuolella. Osaatko kuvitella sitä että ehkä mielenterveyshoito on samalla tasolla kuin fyysisten joskus reilu sata vuotta sitten? Koska sitä se on. Vielä vähän aikaa sitten meidät siivottiin pois silmistä.
No jaksat ihan kiitettävästi räyhätä. Käytä sama kiukku pyykinpesuun ja siivoukseen. Ihmetyttää, että Suomi on täynnä "toimintakyvyttömiä" ja "ahdistuneita" ihmisiä, joilla kyllä riittää energiaa netissä vinkumiseen ja kai ne Kelan/sossunkin paperit jaksavat täyttää, että massia tulee.
Itselläsikin on näemmä energiaa vinkua aiheesta joka ei kosketa itseäsi mitenkään. Vai onko sinullakin raha huolia kun se on ensimmäinen asia johon isket silmäsi aiheessa ja sen jälkeen purat sitä minuun. Tuo asenne että "jos jaksat tuota ja tätä niin varmasti jaksat sitä ja sitä" on myös ongelmallinen. Kun ei näytä tai vaikuta tarpeeksi sairaalta, mitä se sitten tarkoittaneekin, niin ei saa hoitoa. Ja sitten kun lopulta on siinä halvaantuneessa tilassa, ettei edes jaksa valittaa, niin kukaan ei välitä. Minulla on energiaa jonkun verran, eikä sen käyttäminen vertaistuen löytämiseen ole minusta huonosti kohdennettua.
Kyllä on taas kohtuutonta. Hoitoa saavat vain ne, jotka vaikuttavat sairailta! 🙄
Ja terveydenhuollon ammattilaiset tosiaan välittävät vain viran puolesta. Sinusta aidosti välittävät ne läheiset ihmisesi. Siksikin kannattaa vaalia kyseisiä ihmissuhteita. 🌺
Alue: Aihe vapaa
Kyllä tämä tarina haiskahtaa ja pahasti. Viittä kieltä puhuva, toimintakykyinen mutta omasta mielestään täysin lamaantunut nuori, jota ei mielenterveysasiantuntijat "osaa" auttaa ja joka ei halua edes yrittää lääkitystä? Miten jonkun suurin haave on saada loisia yhteiskunnan rahoilla?
Tuo miesystäväkin on kyllä aika hämärän oloinen. Ettei kyseessä vaan olis joku 4i0+ vanha pervo, joka on onnensa kukkuloilla, kun on saanut nuoren naisen, jota painaa. Toisaalta, jos kyseessä normaali nuorehko mies, voit ap olla varma, että jossakin vaiheessa hän tulee kohtaamaan reippaan, työssäkäyvän ja aktiivisen naisen, ja tiputtaa sinut lennossa.
Kyllä minäkin makoilisin mielelläni himassa ja lukisin kirjaston kirjoja päivät pitkät, mutta se nyt vaan ei ole oikeaa elämää. Mieluummin syön kiltisti Seronilia ja pahoina päivinä Xanoria, hoidan hommani, maksan veroni ja ajattelen, että onneksi Suomessa sentään on hyvät työterveyspalvelut. Niistähän AP tuskin tulee koskaan nauttimaan.
Yksi mahdollisuus on se, että rupeat lisääntymään. Noin niinkuin rahanäkökulman takia. En tosin suosittele - miestäsi tuskin kiinnostaa hoitaa kahta lasta.