Masennuksesta nuorena sairaseläkkeelle? Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja ota huomioon, lääkkeiden vaikutusaika on pitkä, eli haluttu vaste saadaan usein vasta useamman kuukauden kokeilulla, ei vain muutamien päivien tai viikkojen käytöllä.

Minkä lääkkeen puoliintumisaika on kuukausia? Vaikutus alkaa yleensä hitaasti siksi, että lääke tuhoaa reseptoreita ja sekoitattaa homeostaasia.

Lähde?

Taidat viihtyä paremmin omassa haavemaailmassasi, kun oikea elämä pelottaa? Elämänsuunnitelmasi eläkkeelle jäämisestä ja ulkomaille muuttamisestasi ovat ihan vain haaveita, eivät realistisia. Olet ilmeisesti suunnitellut jostain tilaavasi itsellesi eläkkeen, jota sitten vielä nostaisit samalla kun asuisitkin pysyvästi edullisemman hintatason maassa? Ihan noin se ei mene, muuten kuin siellä haavemaailmassa.

Siellä haavemaailmassa olet myös invalidisoivasti masentunut, vaikka tunnut olevan ihan täysin toimintakykyinen, elämänhallinta rahankäyttöineen pelaa, jaksat lenkkeillä ja olet vielä ohessa opiskellut viisi eri kieltäkin. Eihän tällainen ihminen mitenkään ole vakavasti masentunut, tämäkin on ihan vain sun haavemaailmaasi.

Joskus kun elämässä tulee epäonnistumisia, jotkut koettavat välttää lisäepäonnistumisia sulkeutumalla ja eristäytymällä, vetäytymällä haavemaailmaan, missä kaikki on aivan ihanasti. Jossain määrin päiväunet ja haaveilu on meille hyvästä ja terveellistä, mutta liikaa siihen maailmaan ei saa sukeltaa.

Sinun pitää nyt vaan reipastua ja lähteä hakemaan apua ja ihmisten seuraa. Siellä haavemaailmassasi olet tietysti päättänyt, että yksikään ammattiauttaja ei voi sinua auttaa, että sinä voit myös arvioida tämän auttajan kyvykkyyden ja että mikään lääke ei sinua auta. Nämä asiat eivät vain ole totta.

Koulutettuja kääntäjiä on työttömänä ihan psyykkisesti terveitäkin ihmisiä. Freelance-kääntäjä tarvitsee sinnikkyyttä ja verkostoitumistaitoja, jotta asiakasvirrat aukeavat. Noita taitoja ei välttämättä masentuneelta löydy, puhumattakaan taidoista joilla selvitä tiukoista deadlineista ja stressistä. Voihan sitäkin reittiä (kielten opiskelu yliopistossa) toki yrittää, mutta mitenkään helppo tai automaattinen se ei ole.

Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.

Minulle työpaikkakiusaaminen aiheutti sairastumisen vakavaan masennukseen ja jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle. Harvassa ovat nykyään hyvät ja asialliset työpaikat. Onneksi pääsin eläkkeellä ja voin elää oman rytmin mukaan. Harrastaa, tavata ihmisiä ja nauttia elämästä. Ei enää ikinä työelämään.

Sulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään hoitosuhdetta joten eläkkeestä lähiaikoina on ihan turha haaveilla. Mullakin meni reilu vuosikymmen mäkeen, en koskaan hakenut apua enkä todellakaan edes kyennyt harkitsemaan töihin menoa. Ehkä tämä ei ole kovin hyvä neuvo, mutta huonosta mielenterveydestä kärsineenä sanoisin että jos et kykene tekemään mitään elantosi eteen niin jättäydyt työttömyyskorvaukselle/toimeentulotuelle ja siedät vaan kaikki karenssit mitä sitten päällesi lykkäävät jos et töihin tai kouluun mene. Niin minä tein kunnes vuosi sitten uskalsin viimein lähteä työelämään.

Toki siinä ohella kannattaa varata lääkäriaika ja katsoa millaista apua olisi saatavilla - sitä kautta se eläkekin joskus aukeaa jos niin on käydäkseen.

Mitenkäs jotkut verkkopainotteiset opinnot? Monia opintoja pystyy nykyään suorittamaan pitkälti netissä. Siinä saisit muutaman vuoden lisäaikaa parannella itseäsi ja mahdollisesti opintojen kautta löytyisi uutta sosiaalista verkostoa (minkä itse ainakin koen kyllä yhdeksi elämän kantavaksi voimaksi, vaikka olenkin introvertti ja pelkään vieraita ihmisiä). Netissä voi aluksi verkostoitua, sitten jos synkkaa, hakeutuisit livekontaktiin.

Sitten opintojen puolivälin jälkeen alkaisit miettiä pystyisitkö hakeutumaan osa-aikatyöhön esimerkiksi.

Pienin askelin.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.

Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.

Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.

Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.

Vaikka saisitkin tk-eläkkeen, Kela ei maksa ulkomailla asuvalle työkyvyttömyyseläkettä. Tai maksaa, mutta vain EU:n sisäisesti ja vain vuodeksi. Sitten rahahanat mennee kiinni. Meinasitkos ap, että se poikaystävä maksaa? Erokin voi tulla ja todennäköisesti tuleekin jossain vaiheessa.

Menehän vaan sinne hoitoon, niin ehkä se eläkekin on mahdollinen kymmenen vuoden päästä. Suosittelen kuitenkin kuntoustustukea ja sen avulla opiskelua. Pelkän eläkkeen varaan ei todellakaan kannata tulevaisuuttaan suunnitella.

t:tk-eläkeläinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuorena sillä parilla sadalla tuleekin ehkä toimeen mutta kyllä pikkuyksiössä asuminen ja kävely/kirjasto ainoina harrastuksina vuosikymmenien ajan tekee vielä hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Kun ihminen sairastuu ettei enään ole työkykyinen ja työkyvyttömyyseläke on edessä ei siinä katsota pikkuyksiötä tai miten tulevaisuudessa taloudellisesti toimeen tulee.

Ja kyllä meillä ns. nuorilla eläkeläisillä on toimintaa kuten keskusteluryhmiä, liikuntaryhmiä, askarteluryhmiä ym. Yllättävän moni meistä seurustelee ja viettää aktiivista aikaa.

Rahallisesti on tiukkaa mutta toimeen tulee. Itselleni vuokran jälkeen jää käteen vajaat 700 euroa/kk. Ja se on raha mikä ei katoa mihinkään , eikä tarvitse kuukausittain tehdä hakemuksia ym.

Itse saan 450 kuussa josta menee satanen vuokraan, ja olen pärjännyt mainiosti. Toki kokkaamme yhdessä poikaystävän kanssa ja jaamme jotkut kulut. Puhelin liittymää en edes omista vain netin. Harrastuksena lenkkeilen koiran kanssa, ja teen jumppaharjoituksia kotona. Tykkään myös opiskella kieliä ja puhunkin viittä kieltä sujuvasti. Kavereita on muutama jonka kanssa lähinnä pidämme yhteyttä fbssä, välillä kahvilla toistemme kotona jne. Mutta enempää en koe edes tarvitsevani.

Rahallisesti siis en tarvitse paljoa, enkä usko tähän tulevan muutosta. Myöskin jos vain pysymme mieheni kanssa yhdessä tulemme todennäköisesti muuttamaan ulkomaille noin kolmekymppisinä, eli siellä pärjää vielä vähemmällä. Ap

Mites nuo viisi eri kieltä, joita olet itse opiskellut ja puhut nyt sujuvasti? Jos et edes puhu muiden kanssa kuin miehesi ja Facebookissa kahden kaverisi kanssa, niin miten olet opetellut viiden kielen taituriksi? Jos et koskaan edes ole puhunut näitä kieliä kenellekään? Miten voi olla sujuva kielessä, jota ei edes koskaan ole käyttänyt puhumalla, reagoimalla kuultuun kieleen, kirjoittamalla? Oletko jossain ihan testauttanut tämän viiden kielen sujuvan kielitaitosi vai onko tämä vain oma arviosi, osa haavemaailmaasi?

Jos kerran pärjäät loistavasti ilman lääkkeitä, lääkäriä ja terapiaa, niin miksi olet sitten vakavasti psyykkisesti sairas? 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.

Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.

Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.

Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.

Itse olen ratkaissut asian niin että asutaan miesystävän kanssa eri osoitteissa. Näin miehelle koituu sairausjaksoista vähemmän riesaa. Kauppaan ei onneksi ole kuin 100 metriä. Pelkän vaikean masennuksen vuoksi en lähde osastohoitoon, mutta jos olisi esim. itsetuhoisuutta niin on sekin vaihtoehto otettava huomioon. Miesystävä löytyi, kun oli menossa parempi jakso. Uudella lääkityksellä olin vuoden remissiossa ja jaksoin vähän harrastuksia ja sosiaalisia tilanteita t: 2-suuntainen & paniikkihäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena sillä parilla sadalla tuleekin ehkä toimeen mutta kyllä pikkuyksiössä asuminen ja kävely/kirjasto ainoina harrastuksina vuosikymmenien ajan tekee vielä hullummaksi ja masentuneemmaksi.

Ilmeisesti rakas poikaystävä kustantaa elämisen, niin riittää toi 200 euroa. By the way, miksiköhän smugut pääsevät niin aikaisin eläkkeelle? Niillä on jo parikymppisenä eläke.

Vierailija kirjoitti:

Taidat viihtyä paremmin omassa haavemaailmassasi, kun oikea elämä pelottaa? Elämänsuunnitelmasi eläkkeelle jäämisestä ja ulkomaille muuttamisestasi ovat ihan vain haaveita, eivät realistisia. Olet ilmeisesti suunnitellut jostain tilaavasi itsellesi eläkkeen, jota sitten vielä nostaisit samalla kun asuisitkin pysyvästi edullisemman hintatason maassa? Ihan noin se ei mene, muuten kuin siellä haavemaailmassa.

Siellä haavemaailmassa olet myös invalidisoivasti masentunut, vaikka tunnut olevan ihan täysin toimintakykyinen, elämänhallinta rahankäyttöineen pelaa, jaksat lenkkeillä ja olet vielä ohessa opiskellut viisi eri kieltäkin. Eihän tällainen ihminen mitenkään ole vakavasti masentunut, tämäkin on ihan vain sun haavemaailmaasi.

Joskus kun elämässä tulee epäonnistumisia, jotkut koettavat välttää lisäepäonnistumisia sulkeutumalla ja eristäytymällä, vetäytymällä haavemaailmaan, missä kaikki on aivan ihanasti. Jossain määrin päiväunet ja haaveilu on meille hyvästä ja terveellistä, mutta liikaa siihen maailmaan ei saa sukeltaa.

Sinun pitää nyt vaan reipastua ja lähteä hakemaan apua ja ihmisten seuraa. Siellä haavemaailmassasi olet tietysti päättänyt, että yksikään ammattiauttaja ei voi sinua auttaa, että sinä voit myös arvioida tämän auttajan kyvykkyyden ja että mikään lääke ei sinua auta. Nämä asiat eivät vain ole totta.

Naulan kantaan. Juuri tämä mielikuva minullekin on tullut, aloittajan lapsuuden kokemuksia yhtään vähättelemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapiaan siitä!

T: Terapeutti

Ennen kävin parikin vuotta, muistaakseni kolmella erillä psykiatrilla. Kukaan ei osannut auttaa mitenkään. Yksi oli todella ymmärtäväinen hieman vanhempi rouva joka oli todella kiinnostunut ja liikuttunut tarinastani ja kokemuksistani, mutta ei osannut mitenkään auttaa tai sanoa juuta tai jaata. Välillä tuntuu että hän oli jopa utelias. Johonkin tyttöryhmiin sai käymään pariksi kerraksi mutta tuntui että se vaan sai oloa pahemmaksi.

Toiset sama juttu, kukaan ei osaa sanoa juuta tai jaata, lääkkeitä tuputettiin (joita en siis aio ikinä ryhtyä syömään), ja jotain hengitysharjoituksia yms. Joten lopulta jätin koko leikin kesken :/ ap

Tuon kyllä allekirjoitan. Psykiatreja ja psykologeja on moneen junaan ja monet täysin ammattitaidottomia, oikeastaan suurin osa. Monen vuoden koulutukset ja opinnot, ja saat hienolta kuullostavan tittelin, osaamatta oikeastaan yhtään mitään.

Kyllä eläkkeelle pääseminen on sairaalle ihan realistinen asia. Ihmellisesti terveet kuvittelevat, että sairaseläkeläinen kovasti nauttii elämästään ja haluaa olla työkyvytön. Tuntuu olevan vaikea ymmärtää, että hänellä on vakavasti invalidisoiva sairaus, joka hankaloittaa elämää suuresti. Terveen on helppo asettua neuvomaan, että reipastuisit nyt vähän. Psyykkinen sairastuminen saattaa osua myös omalle kohdallenne tai läheisellenne. Muistakaapa silloin omat neuvonne reipastumisesta. Olen eläkkeellä kaksisuuntaisen mielialahäiriön, persoonallisuushäiriöiden ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön vuoksi. Vaihtaisin milloin tahansa terveen kanssa elämiä, juuri tälläisen ääliön, joka täällä kirjoittaa kateellisena sairaille ihmisille. Kuinka terve psyykeltään on ihminen, joka kadehtii toisen työkyvyttömyyttä?

Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan kamalia asioita. Ei kenenkään pitäisi joutua tuollaista kokemaan.

Silti toivoisin, että et antaisi kamalan menneisyyden määrittää koko tulevaisuuttasi.  Että et uhriutuisi, vaan hyväksyisit sen, että loppujen lopuksi oman tulevaisuutesi avaimet ovat omissa käsissäsi. Ei kukaan voi luvata, että kykenet ikinä "normaaliin" elämään. Mutta eikä pienikin parannus ole askel oikeaan suuntaan?

Harkitse niitä lääkkeitä. Oikeasti.

Puolisollani todettiin keskivaikea masennus. Oikean lääkkeen löytämiseen meni vuosi. Ja sen vuoden aikana oli hyvin monta kertaa lähellä, etten vain lähtenyt kävelemään. Lääkkeet antoivat minulle puolisoni takaisin, pelastivat parisuhteeni ja toivat ihan uutta valoa elämään. Toki muutakin työtä tarvittiin, ja paljon, mutta sen aloittaminen ei olisi ollut mahdollista ilman lääkkeitä.

Tavallaan se, että puolisosi onnellisena ja tyytyväisenä hoivaa ja elättää sinua, sairasta ihmistä, mitään vaatimatta ja pyytämättä on äärimmäisen epäterveen oloista. Varmasti kyse on rakaudesta, mutta ehkä myös kontrollista? Haluaako poikaystäväsi edes, että elämänpiirisi laajenee, vai haluaako hän, että olet loppuelämäsi riippuvainen, avuton, hoivattava?

Haluatko itse olla koko elämäsi ajan vain uhri vai pystyisitkö alkaa ajatella itseäsi selviytyjänä? Olet selviytynyt tähän asti, mikä estää sinua selviytymästä kaikesta muustakin?

Minut auttoi masennuksesta pois nimenomaan se työ. Aloitin työkokeilulla, jota kautta työllistyin. Sairaseläke on vihoviimeinen vaihtoehto. Kotona oleminen ja rytmittömyys masentaa eniten!

Mene psykoterapiaan, niin saat käsiteltyä ongelmasi ja pystyt sen jälkeen elämään normaalimpaa elämää ilman ahdistuskohtauksia ym. Lääkkeitä ei ole pakko syödä, mutta tarvitset lääkärin lausunnon psykoterapiaa varten. Jos et ole käynyt pitkässä psykoterapiassa, niin nyt olisi aika kokeilla se ennen kuin luovuttaa, siitä voi olla hyvin paljon apua. :-)

Itse olen ollut nyt kolme vuotta kuntoutustuella eli väliaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, kun masennus paheni niin että meni työkyky. Olen terapian myötä toipunut jo aika paljon, ja voi olla että pystyn palaamaan opiskelijaksi vuoden sisällä.

Kuulostaa vähän siltä, että et oikeastaan edes halua tulevaisuudessa töihin. Sekin on ihan normaalia masentuneelle että ei tunne asioihin kiinnostusta, etenkin silloin kun ne ovat sellaisia asioita mitä ei jaksa / pysty tekemään. Mutta jospa mietit ihan järjellä tulevaisuuttasi, niin varmasti voit paremmin sekä psyykkisesti että taloudellisesti, jos käsittelet ongelmasi ja sen myötä pystyt elämään normaalia elämää. Sitä kannattaa ihan tosissaan tavoitella, koska se on aivan mahdollista vaikka ei juuri nyt tuntuisikaan siltä! :-) Osaavan terapeutin kanssa voit saada hyvinkin suuren muutoksen aikaan.

Minä olen kärsinyt voimakkaasta masennuksesta ja ahdistuksesta koko elämäni ajan. Hyväksikäyttö taustaa löytyy myös minulta ja lapsuuteni oli hirveää aikaa. Lähdin kuitenkin opiskelemaan parikymppisenä. Kun valmistuin, huomasin, etten voi toimia ammatissani. Työnkuvani sisälsi esillä oloa, puheiden pitämistä ym. Ahdistuin suunnattomasti ja jäin kotiin.

Koin olevani valmis sairaseläkkeelle, oloni oli niin huono. Vuosien päästä uskaltauduin kuitenkin kouluttautumaan koulunkäynnin ohjaajaksi. Tämä työ sopikin minulle hyvin. Saan tehdä 6 tunnin työpäiviä ja jaksan hyvin. Minun ei tarvitse pitää esitelmiä tms. kammoksumiani asioita, vaan riittää, kun olen lasten kanssa.

Masennukseni on hieman helpottanut. Olen saanut muuta ajateltavaa ja päivissäni on selvä rytmi. Myös viikonloput tuntuvat nyt joltakin.

Ei ap kannata vielä luovuttaa! Työnteko todella auttaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin kyllä ihmettelen sitä, miksi näillä sosiaalisesti pelkoisilla ja jopa kaupassakäyntiin kykenemättömillä (naisilla) on kuitenkin aina se poikaystävä. Itsekin olen masentunut eikä kukaan mies koskaan osoita minuun kiinnostusta. Kaupassa käyn kyllä ihan sujuvasti ja muutenkin yritän hoitaa omia asioitani.

Eikös se ole ihan loogista? Heillä on "varaa" tautinsa ja oireisiinsa vain siksi, koska on joku joka heitä passaa ja tämän oireilun mahdollistaa. Muuten masentunut, ahdistunut, pelkotilainen tms. joutuu vaan huonoinakin päivinä raahautumaan sinne leipäkauppaan, koska se on nälässä olemista parempi ratkaisu.

Jos sitä miestä ei olisi, pitäisi itse olla reippaampi.

Millainen sit on se parisuhde, jossa toisella on huolehtivan aikuisen ja toisella oireilevan lapsen rooli? Parhaimmillaankin varmaan läheisriippuvainen.

Kokonainen keskustelu ketju ihmisiä puhumassa aiheesta josta eivät ymmärrä mitään. Itselläni sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi takana lyhyitä hoitokokeiluja, olen hitusen vanhempi eikä minulla ole seurustelu kumppania. Mutta toiveena tosiaan olisi se taloudellinen vakaus, koska minulla on oikeasti niitä hetkiä että ei vain jaksa hoitaa omia asioita eikä ole ketään muutakaan joka auttaisi. Minä myös todella olen nälässä silloin jos ei ole kaapissa ruokaa eikä pysty menemään ulos. Ja sitten kun saa energiaa mennä ulos huomaa että ei omaa ehjiä tai puhtaita vaatteita. Sitten ruoan laitto; ensin pitää saada energiaa tehdä ruokaa, sitten huomaa että ei ole puhtaita astiota/välineitä ja sitten huomaa että tiskialtaassa on vielä edelliset tiskit homehtumassa (kirjaimellisesti. tulin todenneeksi että seisova vesikin alkaa homehtumaan). Eläkkeestä puhutaan kuin jostain lomasta, koska terveet ihmiset ovat äänessä. Mutta taloudellinen vakaus tekisi sairaan ihmisen elämästä edes hieman inhimillistä ja olisi jokin pohja josta alkaa rakentamaan jotain. Olisi myös varaa päättää terapia tahdistaan, koska terapia oikeasti on raskasta henkisesti. Sekin tuntuu unohtuvan näissä keskusteluissa.