Lue keskustelun säännöt.
"Anna on käynyt 77 kertaa ekoilla treffeillä kahden vuoden aikana!"
05.09.2017 |
Kommentit (235)
Vierailija kirjoitti:
Sarjaiskijöitä kuvottavina pitävät naiset: millaisia tunteita Anna ja kaltaisensa herättävät? Vai jyrätäänkö tuplastandardeilla?
Siis tämä Annako lupaili näille treffailemilleen miehille asioita, pani ja jätti? Deittaili monia yhtä aikaa? Vai mitä nämä tuplastandardit tässä nyt tarkoittaa?
Mä en ole ikinä vielä nähnyt kenenkään tuomitsevan miestä, joka käy vaan ekoilla treffeillä reilusti naisten kanssa ja antaa sitten olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin vuosia ihan kivan kanssa. Jostain velvollisuuden tunteesta koska tuli lapsi vahingossa. Kyllä me kumpikin toistamme rakastamme ja se tuli siinä suhteen aikana. Rakastamme kuten ystäviä. Suhde ei ollut hyvä, ei mitään mitä kumpikaan halusi vaikka kummallakaan ei ollut siihen mitään "kriteerejä". Olimme vain huonoja yhdessä.
Eron jälkeen tapasin toisen ja rakastuin. En ole ikinä tuntenut niin tiivistä yhteenkuuluvuutta mitä meillä on nyt. Sitä ei pysty kuvailemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Mitenkäs toteutat seksuaalisuuttasi kaverien ja sukulaisten kanssa?
Ei "ihan kivan" kanssa toteutetakaan seksuaalisuutta. Seksuaalisuuden toteuttamiseen tarvitaan enemmän kuin että joku on "ihan kiva".
Mikäs sinä olet sanomaan miten muut seksuaalisuuttaan toteuttavat tai jättävät toteuttamatta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Mitenkäs toteutat seksuaalisuuttasi kaverien ja sukulaisten kanssa?
Ei "ihan kivan" kanssa toteutetakaan seksuaalisuutta. Seksuaalisuuden toteuttamiseen tarvitaan enemmän kuin että joku on "ihan kiva".
Jaa. Itse olen kyllä harrastanut seksiä useammankin "ihan kivan" miehen kanssa ihan vai seksin harrastamisen ilosta. En tajunnut että se on kiellettyä, sori siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Tai sitten miehillä on vain pragmaattisempi lähestymistapa parisuhteiden muodostamiseen: sopivia ("riittävän hyviä") naisia on paljon ja parisuhteen laadun ja onnellisuuden kannalta ei lopulta ole juurikaan väliä sattuiko se nainen olemaan täydellinen vai "pelkästään" hyvä valinta.
Parempaan vaihtaminen on muuten nimenomaan naisille tyypillistä, miehet eivät pettäessään ja/tai vaihtaessaankaan ole yhtä valikoivia vaan uusi vaihtoehto voi olla ns. huonompikin. Siksi niitä täydellisiäkin naisia petetään ja jätetään ihan yhtä usein kuin vähemmän täydellisiä, kun taas miehellä petetyksi ja jätetyksi tulemisen riski korreloi käänteisesti niiden ominaisuuksien kanssa joita naiset tyypillisesti pitävät viehättävinä.
"Täydellisiä" naisia petetään varmaankin juuri siksi, että mies ei ole osannut valita itselleen oikeasti sopivaa kumppania, vaan on lähinnä tuijotettu kuppikokoa ja pitkiä hiuksia, tai mikä nyt kenellekin on naisessa "tärkeää". Sitten parisuhteessa ollaan onnettomia, mutta ei itsekään ymmärretä miksi. Pahoinvointia yritetään hoitaa esim. pettämällä.
Järkevämpäähän olisi erota ensin itselle sopimattomasta puolisosta ja etsiä vasta sen jälkeen se parempi tilalle, mutta ilmeisesti moni mies on niin tutkalla omista syvimmistä toiveistaan ja tarpeistaan, etteivät he luota seuraavan valinnan olevan yhtään aiempaa parempi. Sitten eletään "ota mitä irti saat" -mentaliteetilla ja maksimoidaan lyhyen aikavälin mielihyvää, välittämättä siitä päättyykö sen hetkinen suhde toilailujen seurauksena. Kun se seuraava nainen on miehelle sitten yhtä hyvä tai huono vaihtoehto kuitenkin.
Voi kuinka monen miehen olen kuullut toistelevan sitä mantraa, jonka mukaan "naisten" kanssa ei voi elää mutta ilmankaan ei voi elää. Opetelkaa miehet tunnistamaan oma persoonallisuutenne ja se, millaisen ihmisen kanssa teidän kannattaa sitä suhdetta rakentaa, ja näkemään naisetkin ihmisinä joilla on persoona pelkän tissiparin sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minusta kannatti odottaa sitä oikeaa, eikä vain ottaa joku matkanvarrelta. Edellisen suhteen loputtua olin 4 vuotta yksin ja sitten 34-vuotiaana löysin sen ihmisen johon kunnolla rakastuin. Nyt meillä on kaksi lasta ja elämän on ihanaa. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
En ole koskaan tuntenut tarvetta tehdä kokonaista sukupuolta koskevia yleistyksiä yhden, nirsoudestaan jo kuuluisaksi käyneen henkilön perusteella, joten en ole myöskään koskaan ajatellut, montako parisuhdetta syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita kuin tämä Anna. En ymmärrä miksi moista pitäisi miettiä, kun suurin osa sen enempää miehistä kuin naisistakaan tuskin on yhtä ronkeleita.
En tosin itsekään olisi halunnut miestä, joka olisi kelpuuttanut suhteeseen kenet tahansa, ja joka seurustelisi minun kanssani vain siksi, että kunhan on joku. Olen kuitenkin sen verran "ronkeli" että itse pariudun rakkaudesta ja samaa edellytän mieheltäkin. En seurustelisi miehen kanssa, josta en välitä sen enempää kuin kenestä tahansa muustakaan miehestä, enkä halua myöskään olla "ihan sama kuka nainen" omalle miehelleni. Onneksi olen löytänyt miehen, joka on kuitenkin sen verran "uniikki lumihiutale", että rakastan juuri häntä ja näen hänessä jotain sen verran spesiaalia muihin miehiin verrattuna, että haluan nimenomaan hänet. Ilman tällaista tunnetta olisin sinkku.
Luuletko löytäneesi ainoan miehen jonka kanssa olisit voinut tuntea noin?
En tietenkään luule. Olen nelikymppinen ja seurustellut kolmesti ennen tätä miestä. Jokaista seurustelukumppaniani rakastin, yksikään ei ollut "vain joku kunhan nyt jonkun suhteeseen sai". Koko ajatus kumppaninvalinnasta tuollaisella perusteella on minulle täysin vieras. En näe syytä seurustella ihmisen kanssa, jota kohtaan ei tunne mitään erityistä. Minä haluan aitoa sitoumusta, en vain kumppania jonka voi heivata heti kun joku "parempi" tulee vastaan.
Eli toisinsanoen sinunkin miehesi on "joku vaan", yksi monista joka sinulle olisi kelvannut. Ainutlaatuisen hänestä tekee lähinnä sattuma, se että satuitte kohtaamaan sopivaan aikaan ja sopivassa paikassa. Eikä siinä sinänsä ole mitään vähäteltävää. Samoin kuin ei pitäisi olla siinäkään että jollakin se seula on harvempi ja niitä potentiaalisia kumppaneita joihin tilaisuuden tullen rakastua on enemmän.
En nyt ymmärrä mitä tarkoitat. Minun mieheni on mies jota rakastan, ei siis todellakaan "kuka tahansa kunhan on joku" eikä mielestäni edes yksi monista. En todellakaan ihastu tai rakastu läheskään kaikkiin tapaamiini miehiin. Ainutlaatuisen hänestä tekee se, että hän on hän. Ei se missä tapasimme. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen yksilönsä, mutta vain harva on juuri minulle tähän mennessä ollut juuri sillä tavalla ainutlaatuinen ja rakas, että olen halunnut parisuhteen hänen kanssaan.
Jos jollakulla on enemmän potentiaalisia kumppaneita, joihin rakastuu, niin mitä sitten? Miksi se minua haittaisi jos joku rakastuu helpommin kuin minä? En minä sellaisia ihmisiä koskaan ole kritisoinut. Tunnen itsekin sellaisia ihmisiä, enkä koe että he hirveän eri perusteilla kuitenkaan pariutuvat kuin minäkään. Kyllä yleensä hekin pariutuvat rakkaudesta, eivät vain siksi, että olisi joku.
En nyt oikein ymmärrä tämän keskustelun pointtia. Henkilö jolle vastasin kertoi miesten kelpuuttavan kenet tahansa, jos meinaavat jonkun suhteen joskus saada. Oletan hänen puhuvan lähinnä itsestään, sillä tiedän omasta kokemuksesta, että eivät läheskään kaikki miehet kelpuuta ketä tahansa vaan monet haluavat sitä rakkautta ihan kuten monet naisetkin. Ja itse sanoin vain, että minä ryhdyn suhteeseen rakkaudesta ja samaa edellytän mieheltäkin. En oikein ymmärrä onko siinä nyt jotain vikaa, kun kovasti joku (sinä) pyrkii vastaan väittämään ja ikäänkuin mitätöimään tämän asian. Vai miksi ihmeessä haluat inttää, että mieheni olisi vain yksi monista, eikä sillä tavalla erityinen, että juuri häntä rakastan? Mikä tarkoitus sinulla tässä on? Jotenkin saada minut myöntämään, että olisin kelpuuttanut parisuhteeseen "kenet tahansa kunhan nyt jonkun suhteen sain"? Mitä oikein ajat takaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, oletko vela? Lapsia haluavalla naisella ei ole oikein aikaa kokeilla kovin monen miehen kanssa viittä vuotta tulisiko suhteesta jotain vai ei.
En vertaisi Yhdysvaltojen tilannetta Suomeen, koska siellä vallitsee aivan erilainen kulttuuri kuin meillä. Konservatiivisempi ja perhearvoja korostavampi. Myös edes keskiluokkainen elämä on melko mahdotonta saavuttaa ilman puolisoa. Terveydenhuolto perustuu joko oman tai puolison työnantajan maksamaan sairasvakuutukseen. Lasten opintoihin on säästettävä rahaa. Lapsia ei kuitenkaan voi päästää liikkumaan yksin kuten Suomessa voi, joten puolison on oltava kohtuullisen hyvätuloinen, jotta toisen kotivanhemmuus tai vähintään osa-aikatyö olisi mahdollista samaan aikaan, kun maksetaan asuntolainaa. Suomessa on tavallista, että nuoret hankkivat ajokorttinsa ihan omilla rahoillaan, kun tulevat täysi-ikäisiksi. USAssa ajokortin saa jo 16-vuotiaana (ja se yleensä hankitaankin, koska se vapauttaa toisen vanhemman jatkuvasta kuskaamisesta) ja useimmiten ajokortin ja auton hankkivat vanhemmat.
Järjestetty avioliitto on hyvä vain silloin, jos avioliitto tarjoaa paremman elämän kuin sinkkuus. Ts molempien pitää hyötyä liitosta jollain tavalla. Minä voisin olla järjestetyssä avioliitossa, jos sillä saisin tiettyjä etuja. En esimerkiksi edellytä, että saisin seksistä nautintoa. Jos kuitenkin laissa olisi määrätty, että eronkin jälkeen saisin mieheltä parin tonnin kuukausittaisen elatusmaksun (lasten elarit siihen päälle), niin kyllä mä avioliitossa antaisin aina, kun mies haluaisi. Ja tietenkin mies ostelisi mulle avioliiton aikana kaikenlaista kivaa ja yleensäkin maksaisi kaiken perheen elämisen. Tai ainakin lähes kaiken. Mä kävisin töissä - jos kävisin - ihan vain harrastuksena. Mies hoitaisi omakotitalon remontit, pihatyöt (ruusujen hoitamista lukuunottamatta) yms, mä voisin siivota, laittaa ruokaa (lempiharrastukseni) ja sisustaa (toinen lempiharrastuksistani). Ymmärrät varmaan, että homma ei toimisi Suomessa kuten toimii USAssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Järkevät ihmiset ymmärtävät miten totta kirjoittamasi asia on, ja miksi. Tunteidensa tuuliviirit eivät ymmärrä, eivätkä heidän suhteet yleensä kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi, tuli paha mieli, kun itselle kelpaisi melkein kuka vaan ja toiset vaan valkkaa. En nyt tietysti vihille olisi heti menossa, mutta treffeille voisin lähteä melkein kenen kanssa vaan. Niin yksin olen ollut. Ei koskaan ketään ja haluaisin tuntea toisen kosketuksen. Ärsyttää tällaiset Annat joille ei kelpaa mikään. En itsekään mikään rumilus ole, vaikka Anna nyt tietysti minut voittaa. Ärsyttää niin paljon. Ärsyttävin aloitus pitkään aikaan.
Puin nyrkkiä täällä ruudun äärellä.
Jos jokainen kävisi vain yhdet treffit ja sitten suhde nikn teitä olisi paljon ennemmin ilman treffejä. Kaikki maailman annat ja niiden miesvastineet päästävät enemmän ihmisiä treffeille kuin mitä kävisi jos heitä ei olisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Järkevät ihmiset ymmärtävät miten totta kirjoittamasi asia on, ja miksi. Tunteidensa tuuliviirit eivät ymmärrä, eivätkä heidän suhteet yleensä kestä.
Mun lähipiirissäni on kaksi järkiavioliittoa. Toinen on sitä ikäluokkaa, että avioliitto oli lähinnä velvollisuus. Nainen ei saanut miestä, jota rakasti, joten otti sitten miehen, joka oli ihan kiva ja kunnollinen. Hankkivat lapsia ja kasvattivat ne aikuisiksi. Varmasti heilläkin omat hyvät hetkensä oli, mutta kun pariskunnan mies kuoli, nainen haitajaisten jälkeisenä päivänä heitti pois kaikki miehen tavarat ja kaiken miehestä muistuttavan (olin auttamassa tavaroiden roudaamisessa) ja toivoi, että eläisi vielä edes viisi vuotta, jotta saisi kerrankin olla elämässään onnellinen. Hän eli vielä seitsemän vuotta.
Toinen on nuorempaa sukupolvea. Miehen olen tuntenut lapsuudestani asti. Paperilla tämä pari oli toisilleen täydellinen: sama arvomaailma, sama kunnianhimo, samat tavoitteet jne. Kun tapasin naisen ensimmäisen kerran, olin sanaton. Jo kädenpuristus oli kylmä ja veltto. Hetken mietinkin, että hengittääkö nainen edes vai mistä ruumishuoneen kylmäkaapista ystäväni on morsiamen itselleen hommannut. Minusta pariskunta ei sopinut tippaakaan toisilleen, paitsi tietenkin paperilla. He menivät naimisiin, hankkivat kolme lasta, elivät ulkopuolisen silmissä suurta unelmaa. Oli hulppeat omakotitalot, purjeveneet, ulkomaanmatkat jne. 10 avioliittovuoden jälkeen ystäväni alkoi pikkuhiljaa kertoa, ettei avioliitto ole onnellinen. Tai hän ei ole onnellinen. Kaikki oli periaattessa hyvin, mutta rakkaus puuttui. 15 avioliittovuoden jälkeen mies lakkasi toivomasta, että voisi joskus saada vaimoltaan myös rakkautta. Mies löysi toisen naisen. Naisen, joka oli kaikin puolin paljon vaatimattomampi versio kuin miehen vaimo. Vaimo ei edelleenkään olisi halunnut avioeroa, oli jopa sitä mieltä, että ystäväni voisi pitää pikku syrjähyppynsä, kunhan tekisi asiat niin, ettei mitään kantautuisi vaimon korviin. Mies kuitenkin halusi eron, meni naimisiin tämän toisen naisen kanssa ja on nyt onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Järkevät ihmiset ymmärtävät miten totta kirjoittamasi asia on, ja miksi. Tunteidensa tuuliviirit eivät ymmärrä, eivätkä heidän suhteet yleensä kestä.
Mun lähipiirissäni on kaksi järkiavioliittoa. Toinen on sitä ikäluokkaa, että avioliitto oli lähinnä velvollisuus. Nainen ei saanut miestä, jota rakasti, joten otti sitten miehen, joka oli ihan kiva ja kunnollinen. Hankkivat lapsia ja kasvattivat ne aikuisiksi. Varmasti heilläkin omat hyvät hetkensä oli, mutta kun pariskunnan mies kuoli, nainen haitajaisten jälkeisenä päivänä heitti pois kaikki miehen tavarat ja kaiken miehestä muistuttavan (olin auttamassa tavaroiden roudaamisessa) ja toivoi, että eläisi vielä edes viisi vuotta, jotta saisi kerrankin olla elämässään onnellinen. Hän eli vielä seitsemän vuotta.
Toinen on nuorempaa sukupolvea. Miehen olen tuntenut lapsuudestani asti. Paperilla tämä pari oli toisilleen täydellinen: sama arvomaailma, sama kunnianhimo, samat tavoitteet jne. Kun tapasin naisen ensimmäisen kerran, olin sanaton. Jo kädenpuristus oli kylmä ja veltto. Hetken mietinkin, että hengittääkö nainen edes vai mistä ruumishuoneen kylmäkaapista ystäväni on morsiamen itselleen hommannut. Minusta pariskunta ei sopinut tippaakaan toisilleen, paitsi tietenkin paperilla. He menivät naimisiin, hankkivat kolme lasta, elivät ulkopuolisen silmissä suurta unelmaa. Oli hulppeat omakotitalot, purjeveneet, ulkomaanmatkat jne. 10 avioliittovuoden jälkeen ystäväni alkoi pikkuhiljaa kertoa, ettei avioliitto ole onnellinen. Tai hän ei ole onnellinen. Kaikki oli periaattessa hyvin, mutta rakkaus puuttui. 15 avioliittovuoden jälkeen mies lakkasi toivomasta, että voisi joskus saada vaimoltaan myös rakkautta. Mies löysi toisen naisen. Naisen, joka oli kaikin puolin paljon vaatimattomampi versio kuin miehen vaimo. Vaimo ei edelleenkään olisi halunnut avioeroa, oli jopa sitä mieltä, että ystäväni voisi pitää pikku syrjähyppynsä, kunhan tekisi asiat niin, ettei mitään kantautuisi vaimon korviin. Mies kuitenkin halusi eron, meni naimisiin tämän toisen naisen kanssa ja on nyt onnellinen.
Mun lähipiirissä on aika monta. Vain yksi on päättynyt eroon, muut kukoistavat lasten varttuessakin. Roihuavan kemian liitot sen sijaan, ovat kaikki päättyneet. Yksi otti jopa pari vuottaa osumaa mieheltään, ennen kuin pääsi irti hänestä. Molemmat akateemisia.
t. Viisikymppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, oletko vela? Lapsia haluavalla naisella ei ole oikein aikaa kokeilla kovin monen miehen kanssa viittä vuotta tulisiko suhteesta jotain vai ei.
En vertaisi Yhdysvaltojen tilannetta Suomeen, koska siellä vallitsee aivan erilainen kulttuuri kuin meillä. Konservatiivisempi ja perhearvoja korostavampi. Myös edes keskiluokkainen elämä on melko mahdotonta saavuttaa ilman puolisoa. Terveydenhuolto perustuu joko oman tai puolison työnantajan maksamaan sairasvakuutukseen. Lasten opintoihin on säästettävä rahaa. Lapsia ei kuitenkaan voi päästää liikkumaan yksin kuten Suomessa voi, joten puolison on oltava kohtuullisen hyvätuloinen, jotta toisen kotivanhemmuus tai vähintään osa-aikatyö olisi mahdollista samaan aikaan, kun maksetaan asuntolainaa. Suomessa on tavallista, että nuoret hankkivat ajokorttinsa ihan omilla rahoillaan, kun tulevat täysi-ikäisiksi. USAssa ajokortin saa jo 16-vuotiaana (ja se yleensä hankitaankin, koska se vapauttaa toisen vanhemman jatkuvasta kuskaamisesta) ja useimmiten ajokortin ja auton hankkivat vanhemmat.
Järjestetty avioliitto on hyvä vain silloin, jos avioliitto tarjoaa paremman elämän kuin sinkkuus. Ts molempien pitää hyötyä liitosta jollain tavalla. Minä voisin olla järjestetyssä avioliitossa, jos sillä saisin tiettyjä etuja. En esimerkiksi edellytä, että saisin seksistä nautintoa. Jos kuitenkin laissa olisi määrätty, että eronkin jälkeen saisin mieheltä parin tonnin kuukausittaisen elatusmaksun (lasten elarit siihen päälle), niin kyllä mä avioliitossa antaisin aina, kun mies haluaisi. Ja tietenkin mies ostelisi mulle avioliiton aikana kaikenlaista kivaa ja yleensäkin maksaisi kaiken perheen elämisen. Tai ainakin lähes kaiken. Mä kävisin töissä - jos kävisin - ihan vain harrastuksena. Mies hoitaisi omakotitalon remontit, pihatyöt (ruusujen hoitamista lukuunottamatta) yms, mä voisin siivota, laittaa ruokaa (lempiharrastukseni) ja sisustaa (toinen lempiharrastuksistani). Ymmärrät varmaan, että homma ei toimisi Suomessa kuten toimii USAssa.
Kummallisia ja täysin perusteettomia oletuksia teet järjestetystä avioliitosta. Sellaisessa voi hyvin olla nautittavaa seksiä, rakkautta, sitoutumista, luottamusta ja onnea siinä missä "rakkausavioliitossakin". Viestissä johon vastasithan juuri sanottiin, että joidenkin tutkimusten mukaan ajan kanssa jopa enemmän. Sehän oli koko viestin pointti. Tuollainen kuvailemasi liitto taas on ihan oma juttunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, oletko vela? Lapsia haluavalla naisella ei ole oikein aikaa kokeilla kovin monen miehen kanssa viittä vuotta tulisiko suhteesta jotain vai ei.
Siksi se kumppani valitaankin alunalkaenkin hyvin, järjellä, eikä hetken huuman perusteella. Loppu on sitä samaa "työtä" mitä joka tapauksessa joutuu pitkässä suhteessa tekemään jotta se kukoistaa. Rakastaminen on ennenkaikkea tekoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
77 kertaa, eikä kukaan kelpaa. Selevä.
Entäs, kun joku läpäiseekin tämän nillittäjän seulan, niin parin kuukauden tapailun jälkeen vasta alkaakin paljastua toisesta uusia asioita. Silloin tuo eukko juoksee taas karkuun ja kovaa.
Pitäisi ensin löytää mies joka olisi käynyt läpi 77 naista, mutta valitsisi Annan. Mietittekö naiset ikinä montako pariskuntaa syntyisi, jos miehet olisivat yhtä ronkeleita? Tyyliin naiselle kelpaisi 1/100:sta. Jos tälle miehelle ei tämä nainen kelpaisikaan, niin käytäisiin taas läpi vaikka 100 ja toivottaisiin, että josko nyt olisi ok puolin ja toisin. Naiset välillä kertovat miten miehille kelpaa kuka tahansa. Ei ole varaa odottaa mitään uniikkia lumihiutaletta, jos meinaa jonkun suhteen joskus saada.
Tässä se taas tulee, miehille on tärkeintä, että saisi jonkun suhteen. En minä ainakaan halua olla miehelle vain hätävara, joka vaihdetaan tilaisuuden tullen parempaan. Hyvää kannattaa odottaa eikä olla jonkun kanssa vain siksi, että olisi edes joku.
Naisethan niitä eroja ottavat suurimmaksi osaksi. Musta tuntuu, että miehet osaavat suhtautua naisiin ihmisinä eivätkä vain jonain listana eri ominaisuuksia, kuten naiset. "Haluan miehen, joka on X, Y, Z ja N, ja jos hän kesken suhteen lakkaa olemasta jotain noista (esim. saa potkut), niin sitten eroan."
Uskon, että se kumppanin "hyvyys" tulee toden teolla ilmi vasta siinä vaiheessa, kun ollaan jo parisuhteessa. Jos hakee vain sitä ulkoisesti ja muodollisesti parasta Annan tapaan (mm. rugby-pelaajan vartalo pitää olla eikä hän muutenaan kuulemma aio tyytyä kuin parhaaseen mieheen), niin luultavasti missaa sen henkilön, joka olisi hänelle oikeasti sopivin.
Naiset ottavat eroja juuri siksi, että huomaavat olevansa miehilleen "vain joku". Miehelle on loppujen lopuksi aivan yhdentekevää, oletko Mäkisen Liisa, Virtasen Pirkko vai Lahtisen Jaana. Kunhat olet joku. Naiselle ei suhteeseen riitä, että hän on "vain joku".
Idea onkin juuri siinä, että ne yhteiset kokemukset ja yhdessä vietetty aika tekevät teistä toisillenne erityiset. "Jossain alla maan, ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan", sanoi Juha Tapio. Mäkisen Liisa on joku Mäkisen Liisa vain suhteen alussa, sitten hänestä tulee The Mäkisen Liisa - ainutlaatuinen nainen, jota ei voi kukaan Pirkko tai Jaana korvata.
Ja sitten kun se Liisa ei ollutkaan sopiva eikä näin käynyt ja tulee ero.
Niinkin voi tietysti käydä. Silti, välillä tulee mietittyä, että kummassakohan tapauksessa eron riski on suurempi: silloin kun aluksi ollaan vain Mäkisiä ja Virtasia, "jotkut vaan", epätäydellisiä mutta riittävän hyviä ja lähdetään siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta se kummankin epätäydellisyys huomioon ottaen vai silloin kun löytyy se "täydellinen" jonka odotetaan olevan yhtä täydellinen myös ne seuraavat 50 vuotta?
Tuossa on vain se ongelma, että suhteessa elämisen pitäisi olla parempaa kuin sinkkuna elämisen. Jonkun "ihan kivan " kanssa se ei ole. "Ihan kivaa " seuraa löytyy sukulaisista ja kavereistakin.
Miksi se ei voisi sitä ajan kanssa olla? Yhdysvalloissa on järjestettyjä avioliittoja (huom. ei sama kuin pakkoavioliitto) tutkittaessa huomattu, että tyypillisesti sellaisessa olevat parit ovat kyselyissä sitä onnellisempia, sitoutuneempia ja rakastuneempia kuin rakkausavioliitoissa olevat, mitä pidempään pari on ollut avioliitossa. Ainoastaan ensimmäisen 5 vuoden aikana rakkausavioliitot vievät voiton. Rakkausavioliitoissa onnellisuus ja tyytyväisyys tyypillisesti laskevat suhteen kestäessä, kun taas järjestetyissä on päin vastoin. Miksei sama ilmiö voisi toimia myös ns. järkiavioliitoissa joissa on valittu "riittävän hyvä" kumppani tai asetettu parisuhteen kriteereiksi vähän muutakin kuin alkuvaiheen kemia?
Oletko mies vai nainen? Jos olet nainen, oletko vela? Lapsia haluavalla naisella ei ole oikein aikaa kokeilla kovin monen miehen kanssa viittä vuotta tulisiko suhteesta jotain vai ei.
Siksi se kumppani valitaankin alunalkaenkin hyvin, järjellä, eikä hetken huuman perusteella. Loppu on sitä samaa "työtä" mitä joka tapauksessa joutuu pitkässä suhteessa tekemään jotta se kukoistaa. Rakastaminen on ennenkaikkea tekoja.
Oikeesti, ettekste koskaan ihastu johonkin jonka tapaatte muuten vaan? Ja mitä sit tapahtuu? Oikeesti mä en ymmärrä tällästä että mies/nainen valitaan jostain kuvastosta tyyliin, ihan niinkuin olis ostamassa jotain appelsiinimehua tai jtn.
Av-logiikan mukaan siis väistämättä tulee ihana ja hyvä mies vastaan, kun vaan tarpeeksi käy treffeillä. Käytännössä siis jos kuka tahansa tapaisi otollisesta kohderyhmästä 70 ihmistä, niistä löytyisi takuulla sopiva. Sellainen, johon ihastuu palavasti, jota ilman ei voi olla, jonka vuoksi tekee kaikkensa.
Rohkenen olla eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Av-logiikan mukaan siis väistämättä tulee ihana ja hyvä mies vastaan, kun vaan tarpeeksi käy treffeillä. Käytännössä siis jos kuka tahansa tapaisi otollisesta kohderyhmästä 70 ihmistä, niistä löytyisi takuulla sopiva. Sellainen, johon ihastuu palavasti, jota ilman ei voi olla, jonka vuoksi tekee kaikkensa.
Rohkenen olla eri mieltä.
Kyllä kai ihmiset yleensä ihastuu palavasti elämänsä aikana joitain kertoja kai?
Vierailija kirjoitti:
http://m.iltalehti.fi/rakkausjaseksiartikkelit/201709052200371343_rk.sh… Sillä lailla..
Perinteinen liberaalifeministi jolle parisuhdekkin on joku hyötysuhde ja kilpailutus. Koska naiset on vahvoja eikä ota miehiä jotka ei täytä heidän kaikkia tarpeitaan ja odotuksiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kahdessa vuodessa? Mä teen aktiivisesti alotteita joka viikko ja silti en ole lähelläkään
M30
Olet mies. Huomaa ero.
Mutta eikös naisilla ole ihan yhtä vaikeata päästä treffeille ja saada seksiä kuin miehenkin?
Näin olen tältä palstalta lukenut.
Minusta taas ei mitenkään erityisen epätodennäköistä vaan lähinnä tietoisen päätöksen ja toiminnan tulos. Ja sama koskee myös näitä päätä pahkaa rakastumisesta syntyneitä suhteita. Siihenhän ne usein kaatuvat että kun alun rakastuminen haihtuu ja pitäisi alkaa rakastaa niin ei osatakaan.