Miten dysfasia vaikuttaa elämään aikuisena?

Ihana lukea teistä aikuisista dysfaatikoista :)   Nuorena, vuosina -95-97 työskentelin dysfasialasten parissa. Joskus mietinkin, mitenhän heillä menee.

Minulla esiintyy tuollaista puhevaikeutta nyt aikuisena, syy varmaan se että olen joutunut lapsesta asti opettelemaan kolme eri kieltä (1 isältä, 1 äidiltä, 1 toiselta mummolta) ja lisäksi ne koulussa pakolliset kielet.

Siksi sanat ja ajatukset menevät sekaisin ja tunnen itseni välillä tyhmäksi kun en muista suomeksi jotain yksinkertaistakaan sanaa esim. työelämässä. Lapsena oli helpompaa :D

Mulla on tutkittu Suomen vakavin ja laaja-alaisin dyfasia.

Toisaalta koska olen kiinnostunut sanoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta niin olen keskivertoa parempi ja älykkäämpi kirjoitustaidoiltani.

Tämän on ihan kansainvälisellä tasolla työskennellyt professori ilmaissut. Hän on mieheni hyvä ystävä.

Aiheutan joskus kateutta ja katkeruutta, kun lausun runoja julkisesti. Se on minun sydämen asia.

kyllä sen kanssa pärjää mutta huomaa jos on enemmän lukemista ja papereitten täyttelyä niin väsyy aika nopeasti vielä 33 vuotiaana itsellä oli kaikki oireet masennuksesta lähtien onneksi pääsin kunnon kouluun lopulta pisteitä ja pilkkuja en ole ikinä oppinut laittamaan paikalleen siksi en tässäkään yritä muita kieliä en ole ikinä oppinut nyt saattaisi oppia puhumalla kirjoista jää vain joitakin valokuvia sanoista no aika hyvä kun alkuun oli kaikki oppiminen valokuvamuistilla tai näkömuististahan ne lääkärit puhuu sosiaalisesti olen aika pienessä piirissä voin siis käydä tilaisuuksissa ja jutella niitä näitä karjalaisenä virne naamalla mutta tosi ystäviä joitten kanssa voisi jutella luottamuksellisesti on vaikea hankkia koulussa oli sukulaisia muitten kanssa olikin sitten vähäisempi jutustelu kuuntelin vaan sivusta saattoi tosin johtua itsetunnonviemisestä kotona

Aspergerpiirteinen dysfaatikko. 

Kaikki AS-nuoret ja aikuiset eivät ole suinkaan tunneköyhiä. Meidän täysikäisellä "paapottavalla" nuorella on erikoisherkkä mieli, kävi SI-terapiassa nuorempana, eli aistit kuormittuu nopeasti, ja tarvitsee siksi enemmän omaa tilaa ja rauhaa. 

Yksinäinen nuori, oma-aloitteisuutta saisi olla enemmän, hidas ja ahkera, todettu kuulonvarainen lyhytmuistikapasiteetti erittäin pienenä, eli ohjeet pitää antaa osissa, mutta toisaalta muistaa pitkiä pätkiä ulkoa nähtyä tekstiä.

paljon ongelmia sarjallisessa toiminnassa eli kaikki työt ei suju normisti.

Mutta huoli on dysfaatikon epäselvä puhe ja änkytys 18-vuotiaalla, kaikki työpaikat on tyssännyt viimeistään haastatteluun. Miten tuon puheen saa selväksi, aiemmin puuttui niitä kirjaimia ja tuottaminen oli vaikeaa, nyt on tullut vielä änkytys ja tiettyjen sanojen karttaminen kokonaan. Poika on kohtelias ja ahkera ja tekee parhaansa.

Jääkiekkoselostajaksi aina pääsee!

Eip vkuita juurim mitemkän,piän luennott ihanikuin enkkin.

Miniäni poika ensimmäisestä avioliitosta kirjoitti juuri ylioppilaaksi.

Hänellä todettiin ennen eskaria Dysfasia. Hän kävi 2 vuotta erityisluokkaa ja sai terapiaa. Siirtyi sitten tavalliselle luokalle., ikäluokkansa alemmalle luokalle.

Hän puhuu ja kirjoittaa normaalisti. Ei huomaa mitään eroa kavereihinsa. Hakee Tekniseen korkeakouluun, koska haluaa dipl.insinööriksi kuten isänsä.

Heinäkuussa armeijaan. Aloittaa opiskelun armeijan jälkeen.

DysfaattinenJukuri kirjoitti:

Moikka!

Kärsin itse keskivaikeasta dysfasiasta ja asia huomattiin kun olin vauva. Puhe viivästyi ja puhuin omaa kieltäni, koska en osannut puhua Suomea.

Ala-asteella alkoi koulukiusaaminen ja vaikeudet. Äidinkieli on ollut vuosi vuodelta täyttä tuskaa, mutta olen kielellisesti lahjakas (ruotsi 9, englanti 8, venäjä 9) vaikka äidinkielestä sain aina 5 todistuksiin.

Koulun jälkeen muistan elävästi kun tehtiin kotitehtäviä äidin kanssa aina nukkumaan menoon asti. En yksinkertaisesti ymmärtänyt tekstin sisältöä enkä aikuisiälläkään ymmärrä sitä kunnolla, riippuen tilanteesta tietenkin.

Annan esimerkin, vasta yläasteella minulle opetettiin mikä on virke ja mikä on lause. Amiksessa en vieläkään ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta aloitettuani aikuislukio ymmärrän niiden eron, sama juttu on haikun kanssa.

Lukiosta, että aloitin sen tänä vuonna ja alkajaisiksi reaaliaineita. Tappavan 7 oppilas olen, mutta muisti on valttikorttini ja voi olla, että ymmärrän asioita vuosien saatossa. Ehkä en koskaan.

Mitä työelämääni tulee niin sain 1,5 vuoden aikana samasta firmasta pätkätöitä aikoinaan varuskunnasta.

Työmaallani olin oma itseni ja puhuin dysfasiasta työnantajalleni ja muille työkavereille. Jokainen suhtautui asiaan mielenkiinnolla ja kyseli mikä se on, selitin sen niille.

Itselläni on kestänyt vuosia, että hyväksyin dysfasian. Koulukiusaamisen takia haukuin itseäni vammaiseksi, mutta se ei auta. Täytyy porskuttaa vaan eteenpäin kohti haasteita ja vaikeuksia.

Omat vaikeuteni ilmenee tällä hetkellä Kelan, ammattiliittoni ja sen pahimman painajaisen eli TE-toimiston sekä TYP:n kanssa (huom! ÄLKÄÄ IKINÄ LIITTYKÖ TYP:N ORJAVOIMAN TAKIA!). Ne puhuvat niin vaikea selkoisesti, että sain viime torstaina työkkäri tädit kiukkuisiksi kun kyseenalaistin monia asioita joihin olin entuudestaan perehtynyt ajan kanssa.

Lisäten vielä, että olen naispuoleinen sotilas joten dysfasiasta huolimatta jatkakaa elämäänne ja saavuttakaa unelmanne!

Kelan ja työkkärin sepitykset ovat kaikille välillä hepreaa ja itse luen paperit 5 kertaa, jotta ymmärrän, joten älä lannistu.

Tsemppiä sinulle! Olet pärjäävä ja rohkea.

Minuakin ihmetyttää ja harmittaa, kun ei ole mitään tutkimuksia tehtyä aikuisista dysfaatikoista.

Minulla on 16-vuotias sisko, jolla diagnosoitiin dysfasia 1.luokalla. Tuplasi sitten 1.luokan ja on käynyt normiluokkaa aina, mutta helpotetuilla kouluaineilla ja tukiopetuksella.

Ihan hyvin pärjää koulussa, kun opetus on niin tuettua, mutta huomaa, että lukemalla kokeisiin ei mikään jää päähän, ei siis tahdo ymmärtää lukemaansa. Mun täytyy aina selittää ne asiat hänelle mahdollisimman lyhyesti, sekä näyttää kuvilla jos se on mahdollista.

Siskoni oppi kyllä puhumaan kutakuin ikäistensä tavoin, mutta asioiden kertominen on juurikin hieman sekavaa, kun hän unohtaa sanoja tai sanoo sanat väärin. Itse niin tottunut siihen, että ymmärrän häntä mutta vieraammat ei välttämättä. Osaan tarjota hänelle sitä sanaa mitä hakee.

Ohjeet täytyy olla selkeät ja lyhyet. Jos sanot hänelle, että "laita lautasesi koneeseen, nosta takkisi naulakkoon ja vie roskapussi ulos", niin muistaa tuosta maximissaan kaksi ensimmäistä ohjetta. Eli ei saa luetella putkeen ohjeita, vaan antaa seuraava aina edellisen homman tehtyään.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on suuri. Auktoriteeteille puhuminen jännittää, kuten opettajat. Ei uskalla yksin hoitaa asioita opettajien kanssa, vaan oltava kaveri vähintäänkin mukana joka todennäköisesti sitten hoitaa puhumisen (tekee karhun palveluksen siskolleni). Nuorempana laittoi pikkusiskonsa asialle kun ei itse uskaltanut mitään sanoa.

Pelaaminen on parasta ajanvietettä hänelle, jonka avulla alkanut nyt oppia englantia paremmin kun on pakko suomentaa jotta tietää mitä pitää tehdä.

Äitimme on sitä mieltä, että siskoni ei tule ikinä pärjäämään täysin yksin, vaan hän on sidottu äitiimme lopun ikänsä. Ei välttämättä tarvitse asua yhdessä, mutta samalla paikkakunnalla ja lähellä. Arkisten asioiden hoitaminen kun ei kertakaikkiaan siskolta luonnistu. Toisaalta hänellä ei ole motivaatiotakaan, ja luulen, että jos hän haluaisi niin pärjäisi paremminkin. Toivon tuota motia elämässä pärjäämiseen itsenäisesti tulevan myöhemmällä iällä.

Jatko-opiskelu paikan tulisi olla erityisnuorille tarkoitetuista oppilaitoksista, mutta tällä hetkellä siskoni ei edes harkitse asiaa, vaikka todennäköisesti ei pääsisi saati pärjäisi normi kouluissa, joissa tuettua opetusta ei saa. Sisko kieltää dysfasiansa, ja häpeää koska on erilainen kuin muut ja siksi kieltää asian viimeiseen saakka. Asiasta ei saa puhua ääneen hänen kuullen.

Tuttavaperheissäni ollut nuorena dysfasiaa ja nyt kun lapset ovat aikuisia, niin aivan samanlaisia kuin muutkin ikäisensä.

dyf dyf dyf asia kirjoitti:

Mulla on tutkittu Suomen vakavin ja laaja-alaisin dyfasia.

Toisaalta koska olen kiinnostunut sanoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta niin olen keskivertoa parempi ja älykkäämpi kirjoitustaidoiltani.

Tämän on ihan kansainvälisellä tasolla työskennellyt professori ilmaissut. Hän on mieheni hyvä ystävä.

Aiheutan joskus kateutta ja katkeruutta, kun lausun runoja julkisesti. Se on minun sydämen asia.

Kehityshäiriöt eivät ole mikään kilpailu siitä, kenellä niitä on eniten. Tunnut olevan sitä tyyppiä, jolle kaikki on kilpailua. Annoin siksi alapeukun.

Vierailija kirjoitti:

dyf dyf dyf asia kirjoitti:

Mulla on tutkittu Suomen vakavin ja laaja-alaisin dyfasia.

Toisaalta koska olen kiinnostunut sanoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta niin olen keskivertoa parempi ja älykkäämpi kirjoitustaidoiltani.

Tämän on ihan kansainvälisellä tasolla työskennellyt professori ilmaissut. Hän on mieheni hyvä ystävä.

Aiheutan joskus kateutta ja katkeruutta, kun lausun runoja julkisesti. Se on minun sydämen asia.

Kehityshäiriöt eivät ole mikään kilpailu siitä, kenellä niitä on eniten. Tunnut olevan sitä tyyppiä, jolle kaikki on kilpailua. Annoin siksi alapeukun.

Ja hän luultavasti pyysi sinulta sen. Ja tottelit kiltisti häntä.

Entisellä poikaystävälläni todettu ala-asteella dysfasia, ja kyllähän se vaikuttaa aikuisenakin. Tosin en tiedä minkä asteisena todettu, mutta kuitenkin. Joidenkin sanojen tai sanontojen tarkoitusta oli vaikea ymmärtää, myös sarkasmin otti aina ihan tosissaan ja monesti siksi suuttuikin. Käsiala myös huonoa. Hyvin kovaääninen ja haluaa aina olla porukassa esillä. Hyvä muisti hänellä oli, kuitenkin. Mies on 30-vuotias ja olisi ihan työkykyinen fyysisesti, mutta asuu vammaisten tukiasunnossa, asunut jo vuosia. Ei käy töissä, eikä ole minkäänlaista ammattitutkintoa. Tosin montaa eri ammattia on aloittanut opiskelemaan mutta kiinnostus lopahtanut äkkiä. Teinistä asti on pelannut noin 6-10h päivässä tietokoneella, on siis peliaddikti ja se pelaaminen netissä samanhenkisten kavereiden kanssa kiinnostaa ainoastaan elämässä. Tätä menoa jaksoin katsoa 1,5 vuotta ja sitten luovutin. Toki asioihin voi vaikuttaa muutkin asiat kuin vain ja ainoastaan dysfasia, mutta tällainen kokemus minulla dysfaasikosta.

> Minuakin ihmetyttää ja harmittaa, kun ei ole mitään tutkimuksia tehtyä aikuisista dysfaatikoista.

Mitenköhän kädettömiä tyypit oikein ovat? Kukaan ei etsinyt mitään Google Scholarilla? Voiko joku ihan oikeasti kuvitella, ettei näin yleisestä asiasta ole tutkimuksia? Laita hakuun "adult dysphasia", ja tuloksia tulee hirveästi. Esim:

https://europepmc.org/abstract/med/2451853

https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/0093934X78900032

https://books.google.fi/books?hl=en&lr=&id=VohfBgAAQBAJ&oi=fnd&pg=PA3&d…

Jeesus tyypit!

Minulla on dyfasia.

Kun teen nettivideoblogia niin saan jatkuvasti kommentteja että olen mt-ongelmainen  tai "vammane" halveksuvassa merkityksessä.

Sitten kun minut tapaa niin ihmiset tajuavat että olenkin poikkeuksellisen älykäs yksilö.

Pukeudun vaan hassusti ja ulosantini on ns. pörähtelevää.

Aika monelle tulee yllätyksenä älykkyyteni. Moni tuntee vähän pettymystä kun ei kykenekään haastamaan minua tiedon laajuudessa. Yleensä lohduttelen että ei tarvitse kilpailla.

NS. terveillä ihmisillä on tapana päteä heikoimmilleen.

Annan sen yleensä antekheksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ruvennut änkyttämään vasta myöhemmällä iällä teini-iän loppupuolella. Se tuntuu joka vuosi vain pahentuvan ja pahentuvan mitä vanhemmaksi tulen. Minulla siis ei ole todettu mitään dysfasiaa, mutta tunnistan itsessäni piirteitä siihen. Sanojen suulla muodostaminen voi yhtäkkiä muuttua valtavan vaikeasti ja yritän aina uudelleen ja uudelleen. Olen oppinut tähän sen, että pidän hetken aikaa turpani kiinni, hengähdän ja yritän muodostaa kyseisen sanan ääneen hitaammin ja toden teolla keskittyen siihen. Lapsena en koskaan änkyttänyt, eikä minulla ole kielellisiä ongelmia muussa suhteessa. Osaan kirjoittaa hyvin ja ymmärrän kirjoitettua ja puhuttua kieltä. Minusta vain on alkanut tuntumaan pahalta, kun yritän keskustella jonkun kanssa ja rupean yhtäkkiä änkyttämään ihan tavallisissakin tutuissa sanoissa. En ole käynyt missään lääkärissä kuitenkaan, ehkä pitäisi? Vastauksena ap:lle: En koe, että ainakaan änkyttäminen vaikuttaisi valtavasti elämään aikuisiällä, mutta kyllä se itsetuntoa kaivaa aina silloin tällöin, kun se päättää ruveta vaivaamaan. Olen myös pohtinut, että onkohan kyseessä jokin neurologinen kohtaus, koska minulla on ollut nuoruusiän epilepsia, joka on todettu nykyisin parantuneeksi. Änkyttäminen ja tangertelu siis alkaa aina aivan yhtäkkiä.

Sinuna menisin lääkäriin. Ystävälläni epilepsian muoto muuttui nuoruudesta aikuisuuteen, ei ole enää suuria kouristuskohtauksia juurikaan aikuisena saanut, mutta välillä on niitä lyhyempiä poissaolokohtauksia. Esimerkiksi kerran sai kavereiden keskellä poissaolokohtauksen, heti kun pystyi sanoi minulle että mennään heti ulos, sitten ulkona pystyi kertomaan että oli aiemmin poissaolokohtaus käynnissä. Kukaan paikallaolijoista ei huomannut kohtausta. Saatoin hänet kotiin sillä koki olonsa epämukavaksi kohtauksen jälkeen, vaikkei mitään vakavempaa tapahtunutkaan. 

Opin puhumaan vasta 6-vuotiaana. Lukemaan opin 7-vuotiaana. Mukautettu peruskoulu ja ammattikouluopinnot. En hallitse kokonaisuuksia (esim. raha-asiat). Kukaan ei tunnu tietävän/tajuavan mikä dysfasia on. Ärsyttää kun pitää selittää kaikille. Opin hyväksymään itseni täysi-ikäisyyden jälkeen. Käsite "introvertti" on helpottanut elämääni. Luulin olevani vääränläinen pitkän aikaa. Puheen ymmärtämisessä on edelleen vaikeuksia. Ihmiset käyttävät monimutkaisia vertauskuvia. En halua kokea itseäni tyhmäksi, jos pitää kysyä monta kertaa jotain. Miksei voi selittää yksinkertaisesti? Minulla on yksi ystävä. En ole ekstrovertti persoona. Sosiaaliset suhteet ovat aina olleet haastavia minulle. Ammatinvalinta on suurin vaikeus minkä olen kokenut.

N24

Ollessani lapsi kävin foniatrian poliklinikalla ja puheterapeutilla. Papereista löysin sanat kielellinen erityisvaikeus ja autistiset piirteet. Yhdistän autistiset piirteet enemmän Aspergerin oireyhtymään, koska olen enemmän introvertti-tyyppinen ihminen, vaikken kaikkia autismin diagnoosikriteerejä täytä. Uskon tässä geeniperimällä olevan vaikutusta toiseen diagnoosiini veljeni ollessa lapsuusiän autisti, joka ei ikinä kykene itsenäiseen elämään. On minusta yritetty leipoa kehitysvammaista, mutta en todellakaan usko kehitysvammaisuuteeni päästessäni yläkoulusta 7,5 keskiarvolla. Tosiaan pari ainetta opiskelin mukautetusti, matematiikan ja fysiikan. Ilman mukautuksia suoriuduin kutosesta kasiin. Pari vitosta onnistuin nostamaan seiskoiksi, jotka näkyi koepapereissakin. Yhteiskuntaoppi, historia ja äidinkieli olivat peruskoulussa aineita, joissa pärjäsin ok:sti. Olin kyllä laiska ja pessimistinen koululaisena, ja tätäkin varjosti vaikeudet oppia.

Nyt opiskelen toista ammattia. Turhauttavaa minulle on vain vähäinen opetus ja harjoittelussa ollessani olen hankkinut itse tietoa ja kerrannut asiat pilkkomalla aiheet osiin. Vastuuta osaan ottaa, joten vaikeuteni eivät taatusti ole nähneet kehitysvammaa. Ensimmäisessä ammatissa, josta valmistuin neljä vuotta sitten, pitää osata käsitellä rahaakin ruoanlaiton ja omavalvontasuunnitelman huolehtimisen lisäksi. Rahan käsittelyssä osaan olla tarkka ja pitää huolen, että kädessäni oleva summa on oikea. Erityisammattikouluun en suostunut menemään suositteluista huolimatta, enkä olisi uskonut sellaisessa viihtyvän, jos luokkatoverit olisikin olleet kehitysvammaisia. En vain kykene pintapuoliseen keskusteluun ja small talkkiin, vaan uppoudun enemmän faktoihin. Myös työllistyminen oli itselleni tärkeää. Erityisammattikoulun papereilla olisin vain pyyhkinyt p**seeni enkä olisi nyt oikeassa työssä saamassa oikeaa palkkaa opiskelujen ohella.

Suvussa on myös tuota dysfasiaa. Velipuolella on diagnosoitu myös, ja opiskelee nyt ammattiin. Kävi kyläkoulua siskon ja veljensä tavoin, ja välillä tapaili kiertävää erityisopettajaa. Tästä on ollut ilmeisesti apua ja ihmeteltiinkin, että äidinkieli näytti sujuvan diagnoosista huolimatta. Kolmella serkullani lienee myös tuo dysfasia. Adhd-diagnoosit tiedän varmaksi ja vanhemmalla (serkut ovat sisaruksia) lievä dysfasia sekä lukihäiriö. Vaikeuksista ja 6,5 keskiarvosta huolimatta hänen uskottiin pärjäävän vilkkaan, sosiaalisen ja topakan luonteen vuoksi. Opiskeli ensin puutarha-alaa ja kaksi vuotta myöhemmin lähihoitajaksi. Harjoitteluissa hän on pärjännyt ja lääkelaskutentitkin meni ensimmäisellä kerralla läpi mukautetusta peruskoulun matematiikasta huolimatta sekä anatomia. Hän aikoo suuntautua lasten pariin. Oli kesätöissä hoivakodissa, jonka työnantajakin ottaisi mielellään taas töihin. On siis mahdollista opiskella vaikkapa lähihoitajaksi tuolla taustalla, ja se edellyttää sen, että pitää pärjätä vastuuta vaativassa työssä ja lääkelaskut tulee suorittaa. Mitään mukautuksia ei tule, ainoastaan voi saada tukea hitaan lukemisen tai kirjoittamisen takia. Samoilla ehdoilla kuitenkin mennään. Itseäni kiinnostaa erityisnuorisotyö, mutta voihan tuo mieli muuttua, kun olen kuitenkin ensimmäisen vuoden opiskelija. Kuitenkin olen hankkinut tietoa mm. autismin kirjosta ja kertonut koulussakin, että tyttöjen ja naisten oireet ovat oikeasti erilaiset ja siksi diagnosointi viivästyy. Nuorisotaloharjoittelusta olen pitänyt, vaikka jännitin aluksi ja varsinkin näyttöjä. Odotan arvosanojen olevan T2:en ja H3:en välillä, mutta en nyt ihan toivoton tapauskaan usko olevani, sillä omalla ajalla olen hakenut sitä tietoa, koska keskittyminenkin on vain silloin parempaa, koska koulussa ei enää tunneta sanaa "koulurauha". Serkkuuni verrattuna olin peruskoululaisena ujomman puoleinen ja arempi, enkä viihtynyt ryhmissä.

Sukulaispoika jolla todettu 6vuotiaana Dysfasia kirjoitti keväällä ylioppilaaksi. Lähtee tammikuussa armeijaan ja sen jälkeen Lontooseen opiskelemaan elokuva-alaa.

Sai loistavaa apua aikoinaan. 2 vuotta erityisluokalla ja sen jälkeen tavalliselle luokalle eri kouluun, puheterapiaa, koko perheen leirejä, Kela-kuljetus kouluun.

Tämä siis 13-14 vuotta sitten. En tiedä onko enää mahdollista saada tälläistä erityisempiä Helsingissä, puhumattakaan muualla Suomessa.

Hänestä ei todellakaan huomaa millään tavalla, että olisi ollut ongelmia puheen tuottamisessa.