Miten dysfasia vaikuttaa elämään aikuisena?

Vai eikö sen pitäisi aikuisena enää vaikuttaa?

Kyllä vaikuttaa mutta sitä on vaikea sanoa millä tavoin ja kuinka paljon. Se riippuu ainakin siitä kuinka vaikeat kielelliset puutteet on.

Lapsena todettu lievä asteisenä. Nykyisin dysfasia vaikuttaa yksittäisten sanojan "katoamisena" mielestä. En tiedä onko oire dysfasiasta vai mistä, mutta työpäivän jälkeen on usein väsähtänyt ja en jaksa jutella kotosalla heti. Joskus väsyneenä änkytän/puhe epäselvää.

Dysfasiasta aikuisilla ei löydy oikein mitään tietoa. Kaikki artikkelit ovat alle kouluikäisten kielenkehityksestä sekä siitä miten koulussa voidaan tukea dysfaatikkoa. Siksi kyselen. Ap

Ei ahdista kirjoitti:

Lapsena todettu lievä asteisenä. Nykyisin dysfasia vaikuttaa yksittäisten sanojan "katoamisena" mielestä. En tiedä onko oire dysfasiasta vai mistä, mutta työpäivän jälkeen on usein väsähtänyt ja en jaksa jutella kotosalla heti. Joskus väsyneenä änkytän/puhe epäselvää.

Niin, varmaan onkin vaikea tietää, että mikä kaikki muu johtuu dysfasiasta. Kielelliset vaikeudet todennäköisesti kyllä. Mutta entä mahdolliset ongelmat sosiaalisissa suhteissa, vaikeudet töissä tai juuri tuo mainitsemasi väsyminen? Ap

Juuri näin. Kun ei voi tietää mikä johtuu mistäkin. Kummallista muuten ettei tutkimustietoa aikuisten dysfaatikkojen pärjäämisestä ole saatavilla. Dysfasiaa on kuitenkin diagnosoitu jo suhteellisen pitkään.

Tunnen kaksi ihmistä, joilla on diagnosoitu dysfasia lapsena. Toinen oppi puhumaan vasta seitsemänvuotiaana (meni kouluun sitten vanhempana) ja toisella oli hieman lievempi. Kummatkin korkeakoulutettuja, puhuvat ja kirjoittavat ihan miten sattuu, välillä on vaikea ymmärtää, ja tällä vaikeammalla tapauksella on vielä suuria vaikeuksia vieraiden kielten kanssa. Muuten ei ongelma ja ei ole estänyt opiskelua, vaikeuttaa sitä kyllä. Kommunikointi on kyllä joskus aivan tolkuttoman sekavaa ja hämmentävää ja sattuu pahojakin vahinkoja ja muita mokia kun saattaa tulla aivan vääriä ohjeita kun sanat menee sekaisin (kynttilä/saippua, kylmä/lumi, saha/naula, anna/ota, konsonantit unohtuu, äänteet tulee oudosti kulmää/kylmää yms) tai muuten tulee jotain vaikeasti ymmärrettävää höpöä. 

Kognitiivisilla vaikeuksilla, mm. dysfasialla on korkea riski päällekkäistyä muiden ongelmien kanssa (komorbiditeetti). Olikohan n. 60% tapauksista näitä ja sama sitten toisinpäin eli muilla vaikeuksilla on komirbiditeettia kielellisiin vaikeuksiin sekä autismin kirjoon. Vastaavanlaiset vaikeudet voivat tuottaa minäkuvaan, identiteettiin yms. kolhuja, jotka heijastuvat elämän muilla osa-alueilla. Lainaa psykologian/erityispedagogiikan teos oppimisen kehityksestä ja sen pulmista, sieltä voisi löytyä.

Lisäksi aivotutkimuksen kautta voi tutkia, millä aivon alueella oma pulma yleensä työstetään ja tarkistaa, mitä muita kognitiivisia toimintoja samalla aivoalueella on. Sieltä saattaa löytyä yhteyksiä esim. motoriikkaan tai spesifimpään vaikeuteen.

T. Edellinen

Mulla diagnosoitiin lapsena keskivaikea dysfasia. Vaikea sanoa, mitkä asiat johtuisivat juuri dysfasiasta vai ovatko vain normaaleja piirteitä tai omalle luonteelleni ominaisia. Itse kävin kolme vuotta dysfasialuokalla koulua ja sitten siirryin normaaliin kouluun, oliko se nyt 8-vuotiaana.

Pärjäsin aina ihan hyvin opinnoissa ja nyt mulla on ylioppilastutkinto ja kaksi ammattitutkintoa, joista toinen AMK-tasoinen. Jostain syystä olen itseasiassa hyvä kielissä ja olen opiskellut useita vieraita kieliä. Muistan hyvin sanoja ulkoa ja opin hyvin kielioppia teoriassa, mutta niin vieraalla kielellä kuin suomeksikin mulla on hieman puutteita puheessa. Puheeni on ulkopuolisten mukaan silloin tällöin epäselvää, kylläkin harvoin ja koen itse välillä vaikeuksia selittää monimutkaisia asioita ja välillä jokin sana voi hukkua. Mutta yleisesti ottaen mun puheesta ei huomaa, että mulla olisi dysfasia. Pienet puutteet puheessani menee vielä normaalin variaation sisälle.

Sitten sosiaalisista taidoista. Minusta olen suht sosiaalinen, mutta tunnistan kyllä itselläni suuren tarpeen olla itsekseni ja mieltäisin itseni enemmin introvertiksi. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta ystävyyssuhteiden solmiminen on mulle jotenkin hankalaa. Mulla on elämässäni muutama läheinen ystävä ja ei juurikaan kavereita, joita muuten tapaisin eli tuttavapiirini on melko suppea. En tiedä onko dysfasiallani tuohon asiaan vaikutusta vai ei.

Sehän voi riippua ympäristöstä ja monestakin sattumasta, että millaista aikuiselämä on. Jos saa mieleisen työn ja työyhteisön, parisuhteen, lapsia vs. ettei löydä näistä mitään. Onhan se erilaista sitten.

En tiedä varmaksi myöskään mitkä näistä liittyvät dysfasian ja mikä johonkin muuhun. Etsin itse joskus tietoa ja löysin jostakin että dysfasia saatettaisiin sekoittaa aspergeriin joissakin tapauksissa tai että dysfasia voi mahdollisesti peittää alleen muita diagnooseja. Kyseessä kuitenkin ex, joka sanoi ensimmäiset sanansa neljä vuotiaana, sanat olivat kummallisia ja niitä oli vähän, pärjäsi koulussa kuitenkin kohtalaisesti ja aloitti samana vuonna ikäryhmänsä kanssa.

-Sosiaalisia pelkotiloja

- Kieli vivahteikasta, paljon itse keksittyjä sanoja/sanamuunnoksia

- Kykenemätön ymmärtämään ohjeita ja kritiikkiä

- Ei pärjää itsenäisesti työelämässä (työssä vanhemmallaa)

-ongelmia hoitaa asioitaan itsenäisesti. Saattoi esimerkiksi kysyä käytännön asioita oudoista ja vääristä paikosta)

- Ei ymmärrä muiden tunteita ja haluton ottamaan niitä huomioon. Saattaa esimerkiksi ihmetellä jotakin aiheuttamaansa draamaa, ei ymmärrä osallisuuttaan siihen

- Mustavalkoinen ja kaksinaismoralistinen maailmankuva

- Ei puhu mistään totta, toistelee samoja muistoja aina uudelleen pienillä muokkauksilla. Monet jutut absurdeja.

Mun veljellä oli lapsena dysfasia. Lääkäri määräsi päiväkotiin vuotta ennen koulun alkua. Lisäksi kävi puheterapiassa viikottain ja harjoitteli kotona. Lisäksi osastojaksoja meilahdessa 6 ja 7 vuotiaana. Nyt 30v. Eikä mistään muusta huomaa kuin että käsiala on tosi huonoa.

Kiitos vastaajien omista kokemuksista! Kaipasin "vertaistukea" tai näkemyksiä, sillä kyse on ystävästä, ja minä olen hänen ainoa ystävänsä. Sitä sitten tässä mietiskelin, että mikä kaikki voi johtua dysfasiasta.

Meillä tuttua siis on ainakin tuo, että ystävyyssuhteita on vaikea solmia ja ylläpitää, mikä näkyy sitten sillä, että ystäviä ei ole kuin minä. Ja tuttavapiiri on suppea, kuten joku toinenkin jo sanoi.

Sosiaalista fobiaa esiintyy, eli ihmisten ilmoille lähtemiseen on korkea kynnys, sosiaaliset tilanteet muutenkin jännittävät, puhelimella soittaminen on melkein mahdotonta. Tosin, jos puhetta on vaikea tuottaa, niin eipä ole ihmekään, ettei puhelimessa puhuminen ole lempipuuhaa.

Tuo oli myös mielenkiintoinen yhteneväisyys, että on töissä vanhemmallaan. Olen monesti miettinyt, että muuten työllistyminen olisi tosi vaikeaa.

Töissä tulee joskus tilanteita, ettei ymmärrä ohjeita tai tekee eri tavalla kuin oli tarkoitus. Joskus harvoin osaa kysyä mitä ei tajunnut. Mutta usein ei, ja tekee sitten homman vähän oudosti.

Ja muiden tunnereaktioita ihmettelee. Loukkaa toisia helposti tahtomattaan ja sitten ihmettelee mistä loukkaantuivat. Tässä on ollut minulla opettelemista ja nielemistä, että olen oppinut hokemaan itselleni, että ei se tarkoittanut loukata.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastaajien omista kokemuksista! Kaipasin "vertaistukea" tai näkemyksiä, sillä kyse on ystävästä, ja minä olen hänen ainoa ystävänsä. Sitä sitten tässä mietiskelin, että mikä kaikki voi johtua dysfasiasta.

Meillä tuttua siis on ainakin tuo, että ystävyyssuhteita on vaikea solmia ja ylläpitää, mikä näkyy sitten sillä, että ystäviä ei ole kuin minä. Ja tuttavapiiri on suppea, kuten joku toinenkin jo sanoi.

Sosiaalista fobiaa esiintyy, eli ihmisten ilmoille lähtemiseen on korkea kynnys, sosiaaliset tilanteet muutenkin jännittävät, puhelimella soittaminen on melkein mahdotonta. Tosin, jos puhetta on vaikea tuottaa, niin eipä ole ihmekään, ettei puhelimessa puhuminen ole lempipuuhaa.

Tuo oli myös mielenkiintoinen yhteneväisyys, että on töissä vanhemmallaan. Olen monesti miettinyt, että muuten työllistyminen olisi tosi vaikeaa.

Töissä tulee joskus tilanteita, ettei ymmärrä ohjeita tai tekee eri tavalla kuin oli tarkoitus. Joskus harvoin osaa kysyä mitä ei tajunnut. Mutta usein ei, ja tekee sitten homman vähän oudosti.

Ja muiden tunnereaktioita ihmettelee. Loukkaa toisia helposti tahtomattaan ja sitten ihmettelee mistä loukkaantuivat. Tässä on ollut minulla opettelemista ja nielemistä, että olen oppinut hokemaan itselleni, että ei se tarkoittanut loukata.

Ap

Olen tuo aiemmin exän piirteitä luetellut ja tälläkään ei siis ollut ystäviä. Aluksi pidin ihan luonnollisena (vanhempien vikana) että paapoivat poikaansa, näin ei siis ollut muiden sisarusten kohdalla, vasta paljon myöhemmin havahduin siihen, että ehkä kyse ei varsinaisesti ollutkaan suosimisesta, vaan että vanhemmilla oli aito huoli lapsensa pärjäämisestä. Ex kanssa mölöytteli kaikkea kummaa (joka oli oikeastaan yksi niistä piirteistä joihin ihastuin) ja muutenkin sosiaalisissa tilanteissa oli aika kiusallinen.

Aloin itse epäilemään, että ehkä dysfasian sijasta tai sen lisäksi olisi kyse aspergerista ja myös psykopatia on käynyt mielessä.

Ex ei ollut fyysisesti väkivaltainen tms. Mutta henkisesti kyllä, en vieläkään tiedä oliko tarkoituksellista vai ei. Exä oli sinällään ihan fiksu, peräti älykäs, mutta tunnemaailma ja käyttäytyminen oli kuin neljävuotiaalla lapsella. Lapsuus oli muutenkin exän maailman vallitsevia teemoja, muisteli mielellään lapsuuttaan ja esimerkiksi sisustuselementit yms. Oli aika lähellä pienen lapsen mielenkiintoa.

Selitti myös kaikki asiat jotenkin aivan toisin kuin ne olivat oikeasti tapahtuneet.

Yhtenä isona asiana tuli vielä mieleen jäljittely ja matkiminen, saattoi omaksua joitakin rooleja kirjoista, sarjoista ja elokuvista.

Tai itseltäni, tavallaan dissasi juttujani, mutta saattoi myöhemmin tehdä samoin ikään kuin omana ideana tai tapanaan.

Ei mielellään muuttanut tapojaan, saattoi syödä samaa ruokaa vuosiaan tai löydettyään lenkkipolun siltä ei poikeuttu, joustamaton.

Moi,

Hyvä kysymys! Itselläni todettiin dysfasia lapsena ja lukeminen oli täysin mahdotonta vielä 9-vuotiaana. Englannin opiskelu oli todella huonoa, vasta lukiossa pääsiin vieraisiin kieliin kiinni. Lapsuudessa sönkötin kuulemma aina peruskouluun saakka (itse en tosin muista). Tänään olen tutkijana yliopistolla ja opiskellut pitkästi. Olihan se aika pitkä tie ja paljon duunia vaati. Ymmärrän monimutkaisia asioita ja pystyn lukemaan ja kirjoittamaan nykyisin hyvin. En huomaa mitään ongelmia. Puheessa tosin näkyy edelleen jäljet. Puhun aika hassusti välillä, sanat menee sekaisin ja lauseiden syntaksi on vähän sekavaa (tosin paljon lievempää kuin lapsena). Kollegat ja kaverit aika usein nauraa, mutta en ole kertonut vielä, mistä puheongelmat on peräisin. Osaan itsekin olla aika kuittaileva ihminen, joten annan myös muiden nauraa mulle. Itsellenikin nauran aika usein, kuinka hölmöltä olen saattanut kuulostaa. Kavereita olen saanut, osaan olla aika ulospäinsuuntautunut, enkä anna puhevirheiden haittaa. Ehkä itselleni on suotu jonkun verran tahtoa ja itsetuntoa, joka on ehkäissyt tietynlaisen syrjääntymisen.

Moikka!

Kärsin itse keskivaikeasta dysfasiasta ja asia huomattiin kun olin vauva. Puhe viivästyi ja puhuin omaa kieltäni, koska en osannut puhua Suomea.

Ala-asteella alkoi koulukiusaaminen ja vaikeudet. Äidinkieli on ollut vuosi vuodelta täyttä tuskaa, mutta olen kielellisesti lahjakas (ruotsi 9, englanti 8, venäjä 9) vaikka äidinkielestä sain aina 5 todistuksiin.

Koulun jälkeen muistan elävästi kun tehtiin kotitehtäviä äidin kanssa aina nukkumaan menoon asti. En yksinkertaisesti ymmärtänyt tekstin sisältöä enkä aikuisiälläkään ymmärrä sitä kunnolla, riippuen tilanteesta tietenkin.

Annan esimerkin, vasta yläasteella minulle opetettiin mikä on virke ja mikä on lause. Amiksessa en vieläkään ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta aloitettuani aikuislukio ymmärrän niiden eron, sama juttu on haikun kanssa.

Lukiosta, että aloitin sen tänä vuonna ja alkajaisiksi reaaliaineita. Tappavan 7 oppilas olen, mutta muisti on valttikorttini ja voi olla, että ymmärrän asioita vuosien saatossa. Ehkä en koskaan.

Mitä työelämääni tulee niin sain 1,5 vuoden aikana samasta firmasta pätkätöitä aikoinaan varuskunnasta.

Työmaallani olin oma itseni ja puhuin dysfasiasta työnantajalleni ja muille työkavereille. Jokainen suhtautui asiaan mielenkiinnolla ja kyseli mikä se on, selitin sen niille.

Itselläni on kestänyt vuosia, että hyväksyin dysfasian. Koulukiusaamisen takia haukuin itseäni vammaiseksi, mutta se ei auta. Täytyy porskuttaa vaan eteenpäin kohti haasteita ja vaikeuksia.

Omat vaikeuteni ilmenee tällä hetkellä Kelan, ammattiliittoni ja sen pahimman painajaisen eli TE-toimiston sekä TYP:n kanssa (huom! ÄLKÄÄ IKINÄ LIITTYKÖ TYP:N ORJAVOIMAN TAKIA!). Ne puhuvat niin vaikea selkoisesti, että sain viime torstaina työkkäri tädit kiukkuisiksi kun kyseenalaistin monia asioita joihin olin entuudestaan perehtynyt ajan kanssa.

Lisäten vielä, että olen naispuoleinen sotilas joten dysfasiasta huolimatta jatkakaa elämäänne ja saavuttakaa unelmanne!

Minulla on lapsi, jolla on kielellinen erityisvaikeus (ent. Dysfasia). Tässä keskustelussa on aikuiset dysfaatikot kertoneet tilanteestaan - sitähän ap kysyi. Tämän hetken dysfasialasten tulevaisuus saattaa olla erilainen. Haluan kommentoida tähän keskusteluun sen verran, että tämänhetken koulumalli ja integroiminen tavalliseen koululuokkaan vaikuttaa varmasti siihen miten kielellisen erityisvaikeuden omaava pärjää aikuisena. Jo aikuiset dysfaatikot olivat erilaisessa kouluympäristössä.

Samoin vanhempien merkitys on todella iso. 20-vutta sitten vanhemmilla ei ollut sellaista roolia lapsen koulunkäynnin tukemisessa kuin nykyään. Lapsi saa siis enemmän tukea vaikeuksiinsa kuin aiemmin. Myös toistojen määrä, joka on kaikenlaisessa harjoittelussa (matikka, äidinkieli, kielet) todella tärkeää dysfaatikolle on nykyään helpompaa sovellusten avulla. Toistoja saa helposti tehtyä enemmän kuin perinteisellä opetusmetodeilla.

Vierailija kirjoitti:

Mun veljellä oli lapsena dysfasia. Lääkäri määräsi päiväkotiin vuotta ennen koulun alkua. Lisäksi kävi puheterapiassa viikottain ja harjoitteli kotona. Lisäksi osastojaksoja meilahdessa 6 ja 7 vuotiaana. Nyt 30v. Eikä mistään muusta huomaa kuin että käsiala on tosi huonoa.

Ei dysfasiasta "parannuta", se on ominaisuus ihmisessä. Veljesi oli onnekas, hän sai apua ja hänelle opetettiin keinoja pärjätä dysfasian kanssa.

Ei ahdista kirjoitti:

Lapsena todettu lievä asteisenä. Nykyisin dysfasia vaikuttaa yksittäisten sanojan "katoamisena" mielestä. En tiedä onko oire dysfasiasta vai mistä, mutta työpäivän jälkeen on usein väsähtänyt ja en jaksa jutella kotosalla heti. Joskus väsyneenä änkytän/puhe epäselvää.

Itselläni on tuota sanojen katoamista ja epäselvää puhetta väsyneenä vaikka en omaa mitään diagnoosia. En edes tiennyt että tuo on jotenkin outoa, laitoin sen yleisen hajamielisyyden syyksi.