Miten dysfasia vaikuttaa elämään aikuisena?

Sukulaispoika (keskivaikea dysfasia) kirjoitti ylioppilaaksi, sai 10 vuoden jälkeen maisterintutkinnon suoritettua ihan hyvin arvosanoin, mutta töitä ei löydy. Ei kelpaa edes harjoitteluohjelmiin omalla alallaan. Käytöksestä näkyy niin selkeästi tuo ”erityisyys” että viimeistään haastattelun jälkeen todetaan, että ei kiitos. Ei osaa toimia ihmisten kanssa tai lukea heitä.

Vaimo ja lapsi kuitenkin on, mutta valitettavasti kymmenien tuhansien (veronmaksajille) arvoinen yliopistotutkinto mennee hukkaan, koska ei kelpaa töihin.

Minulla todettu dysfasia vasta aikuisena, mistä johtuu masennus ja sosiaaliset vaikeudet, sanat häviää ja lauseitten muodostaminen vaikeaa. Moni ihminen ymmärtää minut aina väärin, tai asian mitä yritin tarkoittaa ja se aiheuttaa pahaa oloa...

Sukulaispoika jolla todettiin 6v Dysfasia. Sai kaiken mahdollisen avun ja terapian. Pääsi keväällä ylioppilaaksi, nyt armeijassa.

Opiskelupaikka ammattikorkeakoulussa.

Vanhenpansa hyvin onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Sukulaispoika (keskivaikea dysfasia) kirjoitti ylioppilaaksi, sai 10 vuoden jälkeen maisterintutkinnon suoritettua ihan hyvin arvosanoin, mutta töitä ei löydy. Ei kelpaa edes harjoitteluohjelmiin omalla alallaan. Käytöksestä näkyy niin selkeästi tuo ”erityisyys” että viimeistään haastattelun jälkeen todetaan, että ei kiitos. Ei osaa toimia ihmisten kanssa tai lukea heitä.

Vaimo ja lapsi kuitenkin on, mutta valitettavasti kymmenien tuhansien (veronmaksajille) arvoinen yliopistotutkinto mennee hukkaan, koska ei kelpaa töihin.

Todella surullinen esimerkki siitä kuinka lahjoja on, mutta kaatuu juuri sosiaalisten tilanteiden ongelmiin :( olen surullinen sukulaispoikasi puolesta. Toivottavasti löytäisi kuitenkin työpaikan...

Itselläni oli pienenä Dysfasia joka ei näy nykyään mitenkään muuna kuin aika ajoin sanojen muistamisen ongelmana mutta onneksi en ota itseäni liian vakavasti. Matematiikka on tuonut aina paljon ongelmia ja olin sen takia tukiopetuksessa. Kirjoittamaan ja lukemaan opin kuitenkin normaalisti.

Lapsesta tulee juuri se mihin hän uskoo kykenevänsä. Eli parempi vain olla kertomatta mihin muka ei pystyisi Dysfasian takia

Dysfasiaton kirjoitti:

DysfaattinenJukuri kirjoitti:

Moikka!

Kärsin itse keskivaikeasta dysfasiasta ja asia huomattiin kun olin vauva. Puhe viivästyi ja puhuin omaa kieltäni, koska en osannut puhua Suomea.

Ala-asteella alkoi koulukiusaaminen ja vaikeudet. Äidinkieli on ollut vuosi vuodelta täyttä tuskaa, mutta olen kielellisesti lahjakas (ruotsi 9, englanti 8, venäjä 9) vaikka äidinkielestä sain aina 5 todistuksiin.

Koulun jälkeen muistan elävästi kun tehtiin kotitehtäviä äidin kanssa aina nukkumaan menoon asti. En yksinkertaisesti ymmärtänyt tekstin sisältöä enkä aikuisiälläkään ymmärrä sitä kunnolla, riippuen tilanteesta tietenkin.

Annan esimerkin, vasta yläasteella minulle opetettiin mikä on virke ja mikä on lause. Amiksessa en vieläkään ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta aloitettuani aikuislukio ymmärrän niiden eron, sama juttu on haikun kanssa.

Lukiosta, että aloitin sen tänä vuonna ja alkajaisiksi reaaliaineita. Tappavan 7 oppilas olen, mutta muisti on valttikorttini ja voi olla, että ymmärrän asioita vuosien saatossa. Ehkä en koskaan.

Mitä työelämääni tulee niin sain 1,5 vuoden aikana samasta firmasta pätkätöitä aikoinaan varuskunnasta.

Työmaallani olin oma itseni ja puhuin dysfasiasta työnantajalleni ja muille työkavereille. Jokainen suhtautui asiaan mielenkiinnolla ja kyseli mikä se on, selitin sen niille.

Itselläni on kestänyt vuosia, että hyväksyin dysfasian. Koulukiusaamisen takia haukuin itseäni vammaiseksi, mutta se ei auta. Täytyy porskuttaa vaan eteenpäin kohti haasteita ja vaikeuksia.

Omat vaikeuteni ilmenee tällä hetkellä Kelan, ammattiliittoni ja sen pahimman painajaisen eli TE-toimiston sekä TYP:n kanssa (huom! ÄLKÄÄ IKINÄ LIITTYKÖ TYP:N ORJAVOIMAN TAKIA!). Ne puhuvat niin vaikea selkoisesti, että sain viime torstaina työkkäri tädit kiukkuisiksi kun kyseenalaistin monia asioita joihin olin entuudestaan perehtynyt ajan kanssa.

Lisäten vielä, että olen naispuoleinen sotilas joten dysfasiasta huolimatta jatkakaa elämäänne ja saavuttakaa unelmanne!

Kelan ja työkkärin sepitykset ovat kaikille välillä hepreaa ja itse luen paperit 5 kertaa, jotta ymmärrän, joten älä lannistu.

Tsemppiä sinulle! Olet pärjäävä ja rohkea.

Kiitos todella paljon! Ne paperit ovat täyttä tuskaa lukea, samalla se täytyy pilkkoa sanasta sanaan ja ymmärtää sen juju.

Tietojani voin päivittää sen verran, että työskentelen vakituisena työntekijänä yksityisessä yrityksessä eikä dysfasia ole vaikuttanut siellä millään tavalla. Välillä työkaverit eivät ymmärrä mitä yritän heille sanoa, mutta heitteille ei ole jätetty vaikka ensimmäisen vuoden olin suht yksin toisin kuin nyt. Pää pystyyn ja menoks! 😊

Dysfaatikko armeijassa voisi tuntua kyseenalaiselta. Sen verran on monilla vaikeuksia ymmärtää ohjeita. Mutta kaikilla on tietysti omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

En tiedä miten paljon tällä on osuutta asiaan, mutta lievä dysfasia nuorena on aiheuttanut minulle aikuisiällä luultavasti mielenterveydellisiä ongelmia kuten masennusta ja ahdistuneisuutta, varsinkin sosiaalisissa tilanteissa. Toki minua on kiusattu koulussa, jolla on ollut todella paljon vaikutusta minäkuvani kehitykseen. Nykyään dysfasiaa ei mitenkään huomaa minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sukulaispoika (keskivaikea dysfasia) kirjoitti ylioppilaaksi, sai 10 vuoden jälkeen maisterintutkinnon suoritettua ihan hyvin arvosanoin, mutta töitä ei löydy. Ei kelpaa edes harjoitteluohjelmiin omalla alallaan. Käytöksestä näkyy niin selkeästi tuo ”erityisyys” että viimeistään haastattelun jälkeen todetaan, että ei kiitos. Ei osaa toimia ihmisten kanssa tai lukea heitä.

Vaimo ja lapsi kuitenkin on, mutta valitettavasti kymmenien tuhansien (veronmaksajille) arvoinen yliopistotutkinto mennee hukkaan, koska ei kelpaa töihin.

Todella surullinen esimerkki siitä kuinka lahjoja on, mutta kaatuu juuri sosiaalisten tilanteiden ongelmiin :( olen surullinen sukulaispoikasi puolesta. Toivottavasti löytäisi kuitenkin työpaikan...

Itselläni oli pienenä Dysfasia joka ei näy nykyään mitenkään muuna kuin aika ajoin sanojen muistamisen ongelmana mutta onneksi en ota itseäni liian vakavasti. Matematiikka on tuonut aina paljon ongelmia ja olin sen takia tukiopetuksessa. Kirjoittamaan ja lukemaan opin kuitenkin normaalisti.

Jostain syystä ujoja tai muulla lailla sosiaalisesti poikkeavia ihmisiä kehoitetaan muuttumaan ja samaan aikaan olemme huolissamme, kuinka löytäisimme kehitysvammaiselle töitä, joka on todellisuudessa leikkityötä.

Jokin näissä erityispalveluissakin on vikana, kun ne palvelee eniten kehitysvammaisia. On vain palveluja ns. normaaleille tai kehitysvammaisille, muttei niille, joilla älli pelaa, mutta puutteet löytyy keskittymisestä tai puheesta.

Vierailija kirjoitti:

Ollessani lapsi kävin foniatrian poliklinikalla ja puheterapeutilla. Papereista löysin sanat kielellinen erityisvaikeus ja autistiset piirteet. Yhdistän autistiset piirteet enemmän Aspergerin oireyhtymään, koska olen enemmän introvertti-tyyppinen ihminen, vaikken kaikkia autismin diagnoosikriteerejä täytä. Uskon tässä geeniperimällä olevan vaikutusta toiseen diagnoosiini veljeni ollessa lapsuusiän autisti, joka ei ikinä kykene itsenäiseen elämään. On minusta yritetty leipoa kehitysvammaista, mutta en todellakaan usko kehitysvammaisuuteeni päästessäni yläkoulusta 7,5 keskiarvolla. Tosiaan pari ainetta opiskelin mukautetusti, matematiikan ja fysiikan. Ilman mukautuksia suoriuduin kutosesta kasiin. Pari vitosta onnistuin nostamaan seiskoiksi, jotka näkyi koepapereissakin. Yhteiskuntaoppi, historia ja äidinkieli olivat peruskoulussa aineita, joissa pärjäsin ok:sti. Olin kyllä laiska ja pessimistinen koululaisena, ja tätäkin varjosti vaikeudet oppia.

Nyt opiskelen toista ammattia. Turhauttavaa minulle on vain vähäinen opetus ja harjoittelussa ollessani olen hankkinut itse tietoa ja kerrannut asiat pilkkomalla aiheet osiin. Vastuuta osaan ottaa, joten vaikeuteni eivät taatusti ole nähneet kehitysvammaa. Ensimmäisessä ammatissa, josta valmistuin neljä vuotta sitten, pitää osata käsitellä rahaakin ruoanlaiton ja omavalvontasuunnitelman huolehtimisen lisäksi. Rahan käsittelyssä osaan olla tarkka ja pitää huolen, että kädessäni oleva summa on oikea. Erityisammattikouluun en suostunut menemään suositteluista huolimatta, enkä olisi uskonut sellaisessa viihtyvän, jos luokkatoverit olisikin olleet kehitysvammaisia. En vain kykene pintapuoliseen keskusteluun ja small talkkiin, vaan uppoudun enemmän faktoihin. Myös työllistyminen oli itselleni tärkeää. Erityisammattikoulun papereilla olisin vain pyyhkinyt p**seeni enkä olisi nyt oikeassa työssä saamassa oikeaa palkkaa opiskelujen ohella.

Suvussa on myös tuota dysfasiaa. Velipuolella on diagnosoitu myös, ja opiskelee nyt ammattiin. Kävi kyläkoulua siskon ja veljensä tavoin, ja välillä tapaili kiertävää erityisopettajaa. Tästä on ollut ilmeisesti apua ja ihmeteltiinkin, että äidinkieli näytti sujuvan diagnoosista huolimatta. Kolmella serkullani lienee myös tuo dysfasia. Adhd-diagnoosit tiedän varmaksi ja vanhemmalla (serkut ovat sisaruksia) lievä dysfasia sekä lukihäiriö. Vaikeuksista ja 6,5 keskiarvosta huolimatta hänen uskottiin pärjäävän vilkkaan, sosiaalisen ja topakan luonteen vuoksi. Opiskeli ensin puutarha-alaa ja kaksi vuotta myöhemmin lähihoitajaksi. Harjoitteluissa hän on pärjännyt ja lääkelaskutentitkin meni ensimmäisellä kerralla läpi mukautetusta peruskoulun matematiikasta huolimatta sekä anatomia. Hän aikoo suuntautua lasten pariin. Oli kesätöissä hoivakodissa, jonka työnantajakin ottaisi mielellään taas töihin. On siis mahdollista opiskella vaikkapa lähihoitajaksi tuolla taustalla, ja se edellyttää sen, että pitää pärjätä vastuuta vaativassa työssä ja lääkelaskut tulee suorittaa. Mitään mukautuksia ei tule, ainoastaan voi saada tukea hitaan lukemisen tai kirjoittamisen takia. Samoilla ehdoilla kuitenkin mennään. Itseäni kiinnostaa erityisnuorisotyö, mutta voihan tuo mieli muuttua, kun olen kuitenkin ensimmäisen vuoden opiskelija. Kuitenkin olen hankkinut tietoa mm. autismin kirjosta ja kertonut koulussakin, että tyttöjen ja naisten oireet ovat oikeasti erilaiset ja siksi diagnosointi viivästyy. Nuorisotaloharjoittelusta olen pitänyt, vaikka jännitin aluksi ja varsinkin näyttöjä. Odotan arvosanojen olevan T2:en ja H3:en välillä, mutta en nyt ihan toivoton tapauskaan usko olevani, sillä omalla ajalla olen hakenut sitä tietoa, koska keskittyminenkin on vain silloin parempaa, koska koulussa ei enää tunneta sanaa "koulurauha". Serkkuuni verrattuna olin peruskoululaisena ujomman puoleinen ja arempi, enkä viihtynyt ryhmissä.

Pitäähän minun tulla kertomaan, että H3:sen sieltä sain. Vikani minullakin on: verbaalisesti olen surkimus ja tämän tiedostan. Suuntani tulee olemaan suurella todennäköisyydellä erityisnuorisotyö, joka kuitenkin kiinnostaa kaikista eniten.

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin. Kun ei voi tietää mikä johtuu mistäkin. Kummallista muuten ettei tutkimustietoa aikuisten dysfaatikkojen pärjäämisestä ole saatavilla. Dysfasiaa on kuitenkin diagnosoitu jo suhteellisen pitkään.

https://jamanetwork.com/journals/jamaotolaryngology/article-abstract/62…

Ei ole kummallista, kun nielussa on se poikittaisjuovalihas, jonka toiminta saadaan kemiallisesti estettyä. Halvaantuuko se, vai mitä tapahtuu, ei siitä tuntunut edes neurologian ylilääkäri olevan kiinnostunut, kun hänellä "toinen potilas odottaa":-D

Lähipiirissäni on kohta koulunsa aloittava nuori herra, jolla todettiin dysfasia muistaakseni kolmen vanhana. Hän sai monialaista terapiaa, aluksi otettiin viittomat käyttöön. Nyt puhuu ihan normaalisti, kehittyy normaalisti eikä kukaan asiasta tietämätön voisi arvata dysfasiaa. Kaikenkaikkiaan aivan upea lapsi. 

Tunnen yhden yli 30-vuotiaan dysfasia-diagnoosin saaneen naisen lapsuudesta saakka. En tiedä vaikuttiko hänen elämän raiteiltaan menoon se että yläasteella oli kiusattu. Teini-iässä päihteet tuli kuvioihin ja hän oli todella yllytettävissä pahoille teille ja tekoihin joita katunut. Yritin saada häntä lopettamaan paheita turhaan. Moraali alkoi liukua hänellä kun järjen sijaan tunnepuuskien vallassa toimi ja ihmissuhteita katkesi paljon. Koulu jäi kesken ja työllistyminen ollut vaikeaa, velkaantui myös korviaan myöten. Hän on taiteellinen teatraalisuuden ja runoilun muodossa.

Jos lähtökohdat olisi ollut eri (ei kasvanut rikkinäisessä perheessä jossa sisaruksistakin tuli narkkaavia rikollisia ja ei olisi päätynyt kaveeraamaan pahojen ihmisten kanssa) hänestä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin.

Hän muutti eri paikkakunnalle ja toivottavasti on löytänyt siellä tasapainoisen uuden alun. Itse dysfasiaa ei hänen puheestaan huomaisi, ärrä-vika ja nopeapuheisuus yleistä muillakin

Vierailija kirjoitti:

Mulla diagnosoitiin lapsena keskivaikea dysfasia. Vaikea sanoa, mitkä asiat johtuisivat juuri dysfasiasta vai ovatko vain normaaleja piirteitä tai omalle luonteelleni ominaisia. Itse kävin kolme vuotta dysfasialuokalla koulua ja sitten siirryin normaaliin kouluun, oliko se nyt 8-vuotiaana.

Pärjäsin aina ihan hyvin opinnoissa ja nyt mulla on ylioppilastutkinto ja kaksi ammattitutkintoa, joista toinen AMK-tasoinen. Jostain syystä olen itseasiassa hyvä kielissä ja olen opiskellut useita vieraita kieliä. Muistan hyvin sanoja ulkoa ja opin hyvin kielioppia teoriassa, mutta niin vieraalla kielellä kuin suomeksikin mulla on hieman puutteita puheessa. Puheeni on ulkopuolisten mukaan silloin tällöin epäselvää, kylläkin harvoin ja koen itse välillä vaikeuksia selittää monimutkaisia asioita ja välillä jokin sana voi hukkua. Mutta yleisesti ottaen mun puheesta ei huomaa, että mulla olisi dysfasia. Pienet puutteet puheessani menee vielä normaalin variaation sisälle.

Sitten sosiaalisista taidoista. Minusta olen suht sosiaalinen, mutta tunnistan kyllä itselläni suuren tarpeen olla itsekseni ja mieltäisin itseni enemmin introvertiksi. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, mutta ystävyyssuhteiden solmiminen on mulle jotenkin hankalaa. Mulla on elämässäni muutama läheinen ystävä ja ei juurikaan kavereita, joita muuten tapaisin eli tuttavapiirini on melko suppea. En tiedä onko dysfasiallani tuohon asiaan vaikutusta vai ei.

Onkohan se dysfasia kadonnut tai onko sulle tehty virheellinen diagnoosi tai ylidiagnosointi?

Kirjoitat hienosti ja ajattelet hienosti, ja mitä kerrot, niin kuulostat ihan normaalilta.

Ja jos kahdeksanvuotiaana olet siirtynyt normaaliluokalle, niin mä jotenkin epäilen tuota diagnoosia.

Kuulostat niin normaalilta ja fiksulta kuin voi.

Opetan dysfasia-luokkaa tällä hetkellä. Minulla ei siis ole kokemusta aikuisista dysfaatikoista. Sosiaaliset ongelmat ja vuorovaikutuksen vaikeudet ovat tyypillisiä dysfaatikoille. Kun ei jäsennä maailmaa kielen kautta ihan samalla tavalla kuin muut, niin sosiaaliset tilanteet voivat aiheuttaa hämmennystä ja väsymystä. Dysfasiaan liittyy myös motorisia ongelmia. Kannattaa aikuisenakin panostaa liikuntaan ja liikkeen kautta sanojen hahmottamiseen. Samat aivoalueet, jotka vaikuttavat puheeseen/kieleen ja liikkeeseen ovat dysfaatikoilla epänormaalempia vs. "tavalliseen" ihmiseen. Dysfasia tulee ilmeisesti vaikuttamaan lopun elämää, mutta ei estä normaaleja ihmissuhteita, opiskelua ja työntekoa. Kunhan kuuntelee itseään ja tekee itselleen sopivia ja kehittäviä asioita. Toivottavasti aikuiset dysfaatikot eivät häpeä dysfasiaansa.

Vierailija kirjoitti:

Opetan dysfasia-luokkaa tällä hetkellä. Minulla ei siis ole kokemusta aikuisista dysfaatikoista. Sosiaaliset ongelmat ja vuorovaikutuksen vaikeudet ovat tyypillisiä dysfaatikoille. Kun ei jäsennä maailmaa kielen kautta ihan samalla tavalla kuin muut, niin sosiaaliset tilanteet voivat aiheuttaa hämmennystä ja väsymystä. Dysfasiaan liittyy myös motorisia ongelmia. Kannattaa aikuisenakin panostaa liikuntaan ja liikkeen kautta sanojen hahmottamiseen. Samat aivoalueet, jotka vaikuttavat puheeseen/kieleen ja liikkeeseen ovat dysfaatikoilla epänormaalempia vs. "tavalliseen" ihmiseen. Dysfasia tulee ilmeisesti vaikuttamaan lopun elämää, mutta ei estä normaaleja ihmissuhteita, opiskelua ja työntekoa. Kunhan kuuntelee itseään ja tekee itselleen sopivia ja kehittäviä asioita. Toivottavasti aikuiset dysfaatikot eivät häpeä dysfasiaansa.

[Toivottavasti aikuiset dysfaatikot eivät häpeä dysfasiaansa]

No minä ainakin häpeän ja sen takia en uskalla rakastua, koska parisuhteessa pitäisi olla luottavainen ja avoin.

Ja mikä pahinta en edes tiedä kelpaanko kenellekään, koska olen dysfasian takia viallinen/puutteellinen.

Ainut mikä on varmaa on se, että ulkonäössäni ei ole mitään vikaa, mutta siitä ei ole mitään lohtua, koska "kiitos" dysfasian olen ikuisesti epävarma itsestäni

Pertti on puhevikainen, Pertti ei saa kahvia.

Vierailija kirjoitti:

Pertti on puhevikainen, Pertti ei saa kahvia.

Mitä ****** oikein höpäjät!?

Vierailija kirjoitti:

Sukulaispoika (keskivaikea dysfasia) kirjoitti ylioppilaaksi, sai 10 vuoden jälkeen maisterintutkinnon suoritettua ihan hyvin arvosanoin, mutta töitä ei löydy. Ei kelpaa edes harjoitteluohjelmiin omalla alallaan. Käytöksestä näkyy niin selkeästi tuo ”erityisyys” että viimeistään haastattelun jälkeen todetaan, että ei kiitos. Ei osaa toimia ihmisten kanssa tai lukea heitä.

Vaimo ja lapsi kuitenkin on, mutta valitettavasti kymmenien tuhansien (veronmaksajille) arvoinen yliopistotutkinto mennee hukkaan, koska ei kelpaa töihin.

Sama minullakin eikä ole edes dysfasiaa. Nykyään on vaikea saada töitä.

Voiko ihminen jolla on todettu dysfasia( Minulla on ) Niin opiskella esim lastentarha hoitaksi ? vaikka on vaikeuksia opiskella ? Näin aikuisena ?