Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Dilemma: tättärää, haluankin lapsen.
zygote
27.07.2017 |
Tiedän, että keskustelu kuuluisi vauvakuume-palstalle, mutta en halua rekisteröityä.
Eli tässä sitä nyt ollaan: Olen koko aikuisikäni ollut siinä mielentilassa, että en halua lapsia. Ne vievät aikaa, rahaa, vapauden- ja koko elämän vähintään kuusi vuotta syntymänsä jälkeen. Nyt, yhtäkkiä olen alkanut miettiä, että mitä sitten, vaikka aika menee? Käytänhän sitä nytkin turhuuksiin, esimerkiksi vauva.fi -forumilla päivystämiseen. Vauvankin kanssa voi lentää vaikka toiselle puolelle maailmaa. Mitä rahasta, enhän sitä täältä kuitenkaan mukaani saa, kun heitän veivin.
Minulla on kiva ja hyväpalkkainen työpaikka pienessä firmassa ja työantaja kannustaa lapsentekoon. Lupaa, että työpaikka on äitiyslomankin jälkeen. Ei siis tarvitse pelätä työn puolesta. Varaa olisi molempien tulojen puolesta.
Mutta:
- Ikää minulla on jo 35 eikä tässä iässä ole kyse tekemisestä, vaan saamisesta.
- Aviomies on lapsivastainen (ei vihaa, ei vaan halua omia).
- Meillä on asunto puoliksi maksamatta ja on vain kaksio. Pitäisi asunto vaihtaa.
- Tukiverkot puuttuvat. Oma äitini ei ole kuvioissa mukana, isäni on kuollut. Minulla ei ole sisaruksia. Miehen äiti on heikkokuntoinen ja muu suku asuu Norjassa.
No, ilman tukiverkkoja pärjäävät muutkin, asunnonvaihto ei pitäisi olla näillä tuloilla ongelma ja ikäni puolesta voin vielä ehkä lisääntyä (sisko teki viimeisen lapsensa 39-vuotiaana ja äiti 41-vuotiaana).
Suurin huolenaiheeni on mieheni. En halua menettää häntä. Tuon parempaa miestä ei tällä planeetalla ole!
Häntä ei voi pakottaa lisääntymään ja tiedän hänen ehdottoman kantansa. Voin kyllä elää ilman lasta, mutta mitä jos tulen katkeraksi ja alan syyttää häntä siitä, että jäin lapsettomaksi? En halua hänelle sitä kohtaloa, koska olen koko suhteen alusta asti ollut tietoinen hänen kannastaan ja olen myös itse suurimman osan ajan sitä myötäillyt.
En halua hankkiutua salaa raskaaksi, sillä se on julmaa miestä kohtaan. Toisaalta taas en halua jättää miestä vain jonkun lapsihaaveen vuoksi ja sitten en tulisikaan raskaaksi (ikä, katsokaas).
Vaihtoehdot ovat siis vähissä.
Onko ketään, joka on ollut samassa tilanteessa? Minkä ratkaisun teitte? Miten kävi?
Olen asiasta todella onneton, joten arvostaisin kovasti kehittäviä ratkaisuehdotuksia enkä solvaamista. Kiitos!
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono juttu että miehesi kiirehtii sterilisaation kanssa. Ei tainnut ihan ymmärtää kuinka vakavissasi olet.
Aivan käsittämätön kommentti. Etkö tajua, ettei aloittajan mies halua lapsia koskaan, missään olosuhteissa? Mikä kohta "en halua lapsia" -ajatuksesta on sinulle vaikea?
Kun mies ei halua lapsia, on täysin loogista hakeutua vasektomiaan. Jos jotakin, miehellä on kestänyt tässä asiassa jopa yllättävän kauan.
Tarkoitin vain että kuulosti siltä että mies pitää suhteen jatkumisen joka tapauksessa itsestään selvänä. Toki hän voi tehdä vasektomian, mutta olisi hyvä että mies on täysin kartalla valinnan mahdollisesta seurauksesta parisuhteelle. Se mikä mielestäni on huonoa on tuo kiirehtiminen meiningillä "ratkaistaan tämä pois alta". Kun pitäisi yhdessä miettiä, vaikka mies päätöksessään pysyisi. Nyt vaikuttaa siltä että ap on jäänyt asian ja sen ratkaisemisen kanssa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, miten menee? Aiotko jäädä suhteeseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono juttu että miehesi kiirehtii sterilisaation kanssa. Ei tainnut ihan ymmärtää kuinka vakavissasi olet.
Aivan käsittämätön kommentti. Etkö tajua, ettei aloittajan mies halua lapsia koskaan, missään olosuhteissa? Mikä kohta "en halua lapsia" -ajatuksesta on sinulle vaikea?
Kun mies ei halua lapsia, on täysin loogista hakeutua vasektomiaan. Jos jotakin, miehellä on kestänyt tässä asiassa jopa yllättävän kauan.
Tarkoitin vain että kuulosti siltä että mies pitää suhteen jatkumisen joka tapauksessa itsestään selvänä. Toki hän voi tehdä vasektomian, mutta olisi hyvä että mies on täysin kartalla valinnan mahdollisesta seurauksesta parisuhteelle. Se mikä mielestäni on huonoa on tuo kiirehtiminen meiningillä "ratkaistaan tämä pois alta". Kun pitäisi yhdessä miettiä, vaikka mies päätöksessään pysyisi. Nyt vaikuttaa siltä että ap on jäänyt asian ja sen ratkaisemisen kanssa yksin.
Miksi ajattelet, että mies pitää suhteen jatkumista itsestäänselvänä? Eiköhän jokainen vapaaehtoisesti lapseton tiedä, mitä eriävät näkemykset tässä asiassa tarkoittavat. Ja ap on tosiaan yksin tässä päätöksessä, koska vain hän voi päättää, jääkö suhteeseen vai ei. Tuossa ei ole yhtään mitään yhdessä miettimistä.
Puhe kiirehtimisestä menee myös ohi maalin. Miehenhän olisi kannattanut hakeutua vasektomiaan jo aikaisemmin, mutta viimeistään nyt, kun hänen kumppaninsa on ilmaissut halun saada lapsia, pitää ehkäisy ottaa omiin käsiin. Ei vasektomia ole mikään komiteapäätös. Miehen keho, miehen ratkaisu.
Minä mietin tuota lapsiperhe-elämää ja sen vaivalloisuutta. Kun se vaivalloisuus yöheräämisineen kestää parhaimmillaankin vain muutaman vuoden. Toki lapsella voi olla joku hankala perussairaus tai hän voi olla vakavasti allerginen, jolloin vaivaa on enemmän. Mutta pääsääntöisesti jo koululaisen kanssa alkaa päästä melko helpolla. Pyykkiä ja ehkä sotkuakin tulee vielä, mutta tuon ikäinen osaa myös jo auttaa pienissä askareissa. Yläkoululainen osaa jo pestä pyykkiä itsenäisesti ja laittaa ruokaa. Onko mitään ihanampaa kuin tulla töistä kotiin valmiiseen pöytään, kun yläkoululainen on saanut päähänsä tehdä poronkäristystä? Tuon ikäisten kanssa voi käydä jo mielenkiintoisia keskustelujakin. Lukiolainen lähestyy jo hiljalleen aikuisuutta ja hänen kanssaan on mielenkiintoista pohtia erilaisia ammatinvalintoja ja opiskelupaikkoja. Tuon ikäinen ei tarvitse edes mitään vahtia, jos vanhemmat haluavat olla viikonlopun mökillä ja nuori ei halua lähteä. (Tässä oletuksena fiksu ja vastuuntuntoinen nuori.)
Sitten se lapsi lähteekin jo opiskelemaan ja käy vanhempien luona visiitillä harvakseltaan. Toki ammattimurehdijat jaksavat kantaa huolta lapsistaan vielä silloinkin kun nämä ovat keski-ikäisiä, mutta enimmäkseen lapsista on niiden ensimmäisten vuosien jälkeen enemmän iloa kuin vaivaa, monesti jopa suoranaista apua. Minusta lasten tekemättä jättäminen sen vuoksi, että ne ensimmäiset vuodet ovat vaivalloisia, on yhtä lyhytnäköistä kuin tehdä pari lasta peräjälkeen sillä ajatuksella, että ne leikkivät keskenään. Jos lapset tehdään kolmekymppisenä, niin siinä ehtii hyvinkin nauttia 50 vuotta vanhemmuudesta. Joku viisi vuotta vaivalloisuutta siinä alussa on yhtä tyhjän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, miten menee? Aiotko jäädä suhteeseen?
Minuakin jäi kiinnostamaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tarinalle tullut päätöstä?
Vierailija kirjoitti:
Minä mietin tuota lapsiperhe-elämää ja sen vaivalloisuutta. Kun se vaivalloisuus yöheräämisineen kestää parhaimmillaankin vain muutaman vuoden. Toki lapsella voi olla joku hankala perussairaus tai hän voi olla vakavasti allerginen, jolloin vaivaa on enemmän. Mutta pääsääntöisesti jo koululaisen kanssa alkaa päästä melko helpolla.
Lol, oletko tosissasi?
Todellakin aivan minkä ikäinen lapsi tahansa tekee elämästä todella paljon vaivalloisempaa kuin lapsettomasta elämästä. Luuletko oikeasti, että sinun kommenttisi vakuuttaisi aloittajan miehen, joka ei halua olla isä minkään ikäisille lapsille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä kuuluu ap?
Hei,
Kiitos kysymästä, kuuluu sitä samaa kuin aiemmin. Miehen kanssa on asiasta käyty yksi keskustelu ja yksi huutoraivokeskustelu (minä huutoraivosin) - ja hän pysyy kannassaan.
En itse asiassa kärsi tästä kuitenkaan hirveästi henkisesti, koska luulen, että tämä vauvakuume on vain kropan viimeisiä, kovimpia hätähuutoja ja se huuto vaimenee ja lakkaa jossain vaiheessa. Antaa vain ajan kulua niin se varmasti tasoittuu. Olenhan melkein koko elämäni ollut haluamatta lapsia ja koska se nyt tuli ja tällä iällä, oletan, että tämä on vain luonnon mekanismi.
Eniten kirpaisee oikeastaan vain silloin, kun näen pikku perheitä pienten lasten kanssa. Vähän myös silloin, kun vauva kujertaa, tiedättekö semmoisen kivan äänen? Edes vauvan itkuhuutoraivarit bussissa eivät enää ärsytä. Haluaisin lähinnä ottaa sen syliin ja jutella kivoja. Jostain syystä vauvat aina rauhoittuvat sylissäni, vieraatkin.
Muuten tämä on tätä päivästä toiseen työelämässä puurtamista. En itse asiassa mieti asiaa edes joka päivä enää. Presidentin rouvan raskaus jotenkin nosti asian vahvempana mieleeni, kun olen jotenkin häntä aina ihaillut ja ajatellut, että hän on vapaaehtoisesti lapseton ja keskittynyt muihin asioihin elämässään, mutta nyt kun paljastui että tilanne onkin ollut koko ajan päinvastoin... en tiedä... vähän outo olo jäi. Tietysti olen onnellinen hänen puolestaan, etenkin kun ulospäin hän on ollut järkähtämättömän tyyni ja vahvan näköinen ja sisällä on palanut pelko ja epätoivo... Toivon, että kaikki käy hyvin hänelle.
Kaikki faktat ja neuvot, joita tässä keskustelussa olen saanut, ovat kyllä mielessäni!
Jos ajatellaan asiaa ihan järjen kannalta:
Tiedän, että mieheni voi lähteä nuoremman matkaan vaikka ylihuomenna, mutta sitten lähtee. En minä häntä omista. Voin vaan pitää niin kauan kun suodaan! Sen jälkeen tarvitsisin erosta toipumiseen aikaa (edellisestä meni melkein kaksi vuotta ennen kuin lähdin edes treffeille), joten aikani lasten suhteen olisi joka tapauksessa ohi ennen kuin asia olisi ajankohtainen uuden kumppanin kanssa.
Ja en ehkä voikaan saada lapsia. Mistä sen tietää, kun en ole aiemmin yrittänyt enkä tullut myöskään vahingossa raskaaksi (koska olen huolellinen).
Ja let's face it: vaikka olen ihan mukiinmenevän näköinen ja tarpeeksi sporttinen kääntääkseni katseita, sitä ei kestä kauaa. Ikä tulee vastaan ja pariutumisen mahdollisuus on koko ajan pienempi.
Koska harvalukuinen mieshistoriani (olen siis ollut yhdessä todella pitkässä parisuhteessa tätä ennen ja sitä ennen seurustellut pari lyhyempää) on aika lapsivastainen, on todennäköisyys houkutella sellainen mies myös jatkossa aika suuri. Tuntuu myös vähän siltä, että kaikki vapaat miehet ovat joko 2. tai 3. kierroksella olevia ja heidän lapsilukunsa on täynnä. Tai sitten jos eivät kelpaa kenellekään muullekaan, miksi vaihtaisin planeetan parhaan miehen sellaiseen vain lisääntyäkseni? Tyhmähän olisin.
Ja sitten on se paska äiti -syy. Oma äitini oli pääosin paska ja olen nähnyt hänestä paljon itsessäni. En halua samanlaista äitiä kenellekään.
En ole ollut erityisen deterministinen, mutta nyt uskon, että minun kohtaloni on olla lapseton, teen mitä valintoja tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taas on mammat ehdottamassa miehen tahdon vastaisesti raskaaksi hankkiutumista.
Oletteko oikeasti tosissanne? Yhteenkään naiseen tai naisen sanaan ei voi koskaan luottaa, sen tiedän.
Vielä kun opit sen, ettei miestenkään sanoihin ole luottamista, alat olla oikeilla jäljillä. Sitten ehkä opit ottamaan itse vastuun elämästäsi.
Ota uusi äijä, koska kadut lapsettomuutta ihan varmasti myöhemmin. Niin se vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä lisäys, että ollaan tosiaan jonossa vasektomiaan. Olen siis jo sinut sen kanssa, kroppa vaan on vielä asiasta eri mieltä, tai ainakin sitä aion syyttää niistä hetkellisistä haaveista joita pulpahtelee silloin tällöin. Mieheni on päätöksensä siis tehnyt.
Moni on kysellyt, että mikä on minun päätökseni. Minun päätökseni on jäädä tähän suhteeseen punnittuani kaikki hyvät ja huonot saamani neuvot. Järjellä tein päätöksen, etten ole äitiainesta emmekä ole yhdessä vanhemmuusainesta. Minä en halua ottaa sataprosenttista vastuuta eikä hän halua ottaa vastuutta yhtään. Sydämellä tein sen päätöksen, että edellä mainitusta huonosta ominaisuudesta huolimatta parempaa miestä ei ole, eikä koskaan tule, joten tästä pidän kiinni.
Meni syteen tai saveen.
Kiitos kaikille. <3
Entäs sitten jos tekeekin sen virheen? Ei kenenkään elämä yleensä ole täydellistä. Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka valitsivat aikanaan alansa sen perusteella mitä kaverit ajattelivat. Nyt sitten kärvistelevät epämieluisassa ammatissa, luultavasti eläkeikään saakka.
Ei miehen pakottama lapsettomuus ole kovin kurja kohtalo, kun vertaa miljardiin muuhun naiseen maailmassa. Ja kehitysmaista puheenollen, kyllä niitä lapsia riittää tuolla otettavaksi, jos vaan sydän on riittävän suuri lapselle, joka ei olekaan itse tekemä. Tällä ap naisella ei vauvalle riitä sydäntä, jos sen hetkinen parisuhde ankeine puolisoineen menee lapsen edelle. Kunhan krijoittelee palstalle saadakseen jotain yhteisön hyväksyntää (ei muuten ole tulossa, jos et sitä vielä tajunnut) tai on alun alkaenkin provo.
Alue: Aihe vapaa
Ei me 2 lapsen myötä ole heitetty mitään omasta suhteesta pois vaan siihen on tullut lisää!
Olimme ensin 5 vuotta kahden ja ihanaa oli. Nyt on eletty lapsiperhe-elämää jo 20 vuotta eli esikoinen on jo aikuinen ja omillaan. Parin vuoden päästä kuopuskin muuttaa omilleen. Kaikki erittäin ok.
Alkaa taas uusi vaihe elämässä ja saamme taas elää arkea kahden mikä tuntuu jo ihan mukavalta ajatukselta. Joskus tulevaisuudessa ehkä saamme lapsenlapsia ja taas on erilainen elämänvaihe.