Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Dilemma: tättärää, haluankin lapsen.
zygote
27.07.2017 |
Tiedän, että keskustelu kuuluisi vauvakuume-palstalle, mutta en halua rekisteröityä.
Eli tässä sitä nyt ollaan: Olen koko aikuisikäni ollut siinä mielentilassa, että en halua lapsia. Ne vievät aikaa, rahaa, vapauden- ja koko elämän vähintään kuusi vuotta syntymänsä jälkeen. Nyt, yhtäkkiä olen alkanut miettiä, että mitä sitten, vaikka aika menee? Käytänhän sitä nytkin turhuuksiin, esimerkiksi vauva.fi -forumilla päivystämiseen. Vauvankin kanssa voi lentää vaikka toiselle puolelle maailmaa. Mitä rahasta, enhän sitä täältä kuitenkaan mukaani saa, kun heitän veivin.
Minulla on kiva ja hyväpalkkainen työpaikka pienessä firmassa ja työantaja kannustaa lapsentekoon. Lupaa, että työpaikka on äitiyslomankin jälkeen. Ei siis tarvitse pelätä työn puolesta. Varaa olisi molempien tulojen puolesta.
Mutta:
- Ikää minulla on jo 35 eikä tässä iässä ole kyse tekemisestä, vaan saamisesta.
- Aviomies on lapsivastainen (ei vihaa, ei vaan halua omia).
- Meillä on asunto puoliksi maksamatta ja on vain kaksio. Pitäisi asunto vaihtaa.
- Tukiverkot puuttuvat. Oma äitini ei ole kuvioissa mukana, isäni on kuollut. Minulla ei ole sisaruksia. Miehen äiti on heikkokuntoinen ja muu suku asuu Norjassa.
No, ilman tukiverkkoja pärjäävät muutkin, asunnonvaihto ei pitäisi olla näillä tuloilla ongelma ja ikäni puolesta voin vielä ehkä lisääntyä (sisko teki viimeisen lapsensa 39-vuotiaana ja äiti 41-vuotiaana).
Suurin huolenaiheeni on mieheni. En halua menettää häntä. Tuon parempaa miestä ei tällä planeetalla ole!
Häntä ei voi pakottaa lisääntymään ja tiedän hänen ehdottoman kantansa. Voin kyllä elää ilman lasta, mutta mitä jos tulen katkeraksi ja alan syyttää häntä siitä, että jäin lapsettomaksi? En halua hänelle sitä kohtaloa, koska olen koko suhteen alusta asti ollut tietoinen hänen kannastaan ja olen myös itse suurimman osan ajan sitä myötäillyt.
En halua hankkiutua salaa raskaaksi, sillä se on julmaa miestä kohtaan. Toisaalta taas en halua jättää miestä vain jonkun lapsihaaveen vuoksi ja sitten en tulisikaan raskaaksi (ikä, katsokaas).
Vaihtoehdot ovat siis vähissä.
Onko ketään, joka on ollut samassa tilanteessa? Minkä ratkaisun teitte? Miten kävi?
Olen asiasta todella onneton, joten arvostaisin kovasti kehittäviä ratkaisuehdotuksia enkä solvaamista. Kiitos!
Kommentit (174)
keskustele miehen kanssa asiasta, selitä tuntemuksesi. Mitä muutakaan voi
itse olen niin savage että hankkituisin "vahingossa" raskaaksi ja sitten esittäisin miehelle yhtä järkyttynyttä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että tulet loppuelämäsi pohtimaan sitä lasta, jota ei koskaan tullut miehesi takia. Pahimmillaan katkeroidut, parhaimmillaan se painaa sun mieltä satunnaisina iltoina viinilasin äärellä.
Elämä on lopulta niin tajuttoman lyhyt. Sinäkin olet jo puolet kuluttanut, siis parhaimmassa tapauksessa. Siitä lyhyestä ajasta tulisi ottaa kaikki irti. Tehdä se mitä oikeasti haluaa, se mikä tekee sinut onnelliseksi.
Saa lapsi. Mies säilyy sun rinnalla, jos sua aidosti rakastaa. Jos ei, niin pärjäät varmasti itsekin.
Miksi miehesi ei halua lapsia? Voisikohan löytyä ratkaisua jossa tämä vaikuttaisi hänen elämäänsä vähemmän kuin sinun. Esim. Hoitaisit päävastuun lapsesta tjsp.
Jos miehesi rakastaa sinua hänen pitäisi kunnioittaa myös sinun elämänarvojasi. Ei siis ainakaan väheksyä sitä että saatat haluta lapsen.
Vaikuttaahan se elämään paljon kun lapsi tulee, vaikka itsellä kokemusta vain yhdestä. Se tuntuu vain väärältä että jos joku haluaisi lapsen eikä sellainen sitten järjestykään, syystä tai toisesta.
Vierailija kirjoitti:
keskustele miehen kanssa asiasta, selitä tuntemuksesi. Mitä muutakaan voi
itse olen niin savage että hankkituisin "vahingossa" raskaaksi ja sitten esittäisin miehelle yhtä järkyttynyttä
No tämä kävi minullakin mielessä, mutta sitten mietin asiaa miehen kannalta. Enpä itsekään haluaisi joutua puijatuksi tuolla tavalla! Järkeilin, että jos en ilmoita isän nimeä eikä hän halua isyyttään tunnustaa, ei hänelle koituisi myöskään taloudellisia seuraamuksia. Mutta olemme naimisissa, joten hän ilmeisesti olisi automaattisesti lapsen isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs jos sen "vahingon" jälkeen mies haluaakin lähteä, ja ap jääkin lapsi pallona jalassa yksin, ja ei ehkä loppujenlopuksi haluaisikaan lasta varsinkaan yksin?
Myönnettävä kyllä että itsekkin tuota vahinkoa miettisin, mutta järjellä ajateltuna ehkä kaikista parasta oisi jutella miehen kanssa ja kertoa rehellisesti miltä tuntuu, ja kaikilta kannoilta?
Päätös lapsen yrittämisestä on niin suuri asia, että sitä ei voi antaa kenenkään muun käsiin, kuin omiinsa. Se on yksi elämän suurimmista päätöksistä, ja jokaisen tulisi saada sen suhteen toteuttaa itseään, halusi lapsen tai ei. Eli etenemisjärjestys on tämä:
1. Punnitset itseksesi, haluatko todella lapsen. Avoimuus on hyvä asia, ja voit kertoa miehellesi tunteistasi jo tämän harkintaprosessin aikana. Ei siis syyllistävään sävyyn, vaan jotta miehesi pysyisi kärryillä, eikä hän joutuisi yllättymään suuresti.
2. Jos haluat lapsen, kerro päätöksestäsi miehelle. Hyväksy se, että hän ei halua olla mukana, jos asia näin on. Ehkä hän on herännyt ajattelemaan asiaa perusteellisesti jo silloin, kun olet hänelle kertonut, että harkitset itse kantaasi uudelleen. Ehkä hänkin on tullut samaan päätökseen kuin sinä, mutta on aika todennäköistä, että ei. Teidän on parasta siinä tapauksessa erota. On surullista, jos ei voi jatkaa matkaa yhdessä rakastamansa puolison kanssa, mutta lapsiasiassa kummankaan teistä ei pitäisi tyytyä kompromissiin, se on aivan hirvittävän raskas taakka loppuelämäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis miten te voitte ehdottaa tai hyväksyä jonkun "vahingon"? En tajua. Täysin moraaliton koko ajatuskin! Kuka noin tekisi tärkeälle ihmiselle. Kuka haluaa hyötyä toisen kustannuksella?
Hyhhyh, te olette oikeasti aika inhottavia.
Itselläni on lapsi. Naisystävä (35v) olisi halunnut lapsen, kun taas minulle riittää tämä yksi, aiemmasta avioliitosta. Ei siinä oikein muuta voinut kuin erota. Itse en enää yksinkertaisesti halua, enkä jaksa sitä vauva-rumbaa.
m40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommentoijat 4 ja 5,
Olette kumpikin varmasti oikeassa. Olen kysynyt monta kertaa mieheltä, miksi hän ei halua lapsia, mutta hän ei vaan suostu puhumaan asiasta. Se on vaan, että ei halua, piste. Olen yrittänyt vaivihkaa kysellä anopilta, että onko heillä joku geneettinen vika, joka olisi miehen pelotellut lapsettomaksi, mutta ei silläkään osastolla pitäisi olla mitään syytä. Ehkä hän vaan näkee tuon saman vapausaspektin, joka minullakin on ollut ihan viime aikohin saakka.
Mutta tuo, että "jos mies rakastaa..." Kuka ihmeessä rakastaa ketään enää sen jälkeen, kun noin isossa asiassa on petetty lupaus? Kai minä olen luvannut olla tekemättä lapsia, koska olen itse niin sanonut jo vuosikausia.
Mikä sai mielesi muuttumaan, tuliko ns. vauvakuume vai haluatko lapsen, kun sellainen kuuluu olla sosiaalisista syistä?Kauanko halua on jatkunut ja onko se voimistunut? Missä tilanteissa lapsen haluaminen ilmenee? Haluaisitko lapsen myös yksin ja elämän yksinhuoltajana?
Tällaisia kysymyksiä voit itseltäsi kysellä ja tutkailla tuntojasi vielä hetken, vaikka ikä tuleekin vastaan. Älä tee mitään hätiköityä, äläkä ainakaan tee miehestäsi isää vasten tahtoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas on mammat ehdottamassa miehen tahdon vastaisesti raskaaksi hankkiutumista.
Oletteko oikeasti tosissanne? Yhteenkään naiseen tai naisen sanaan ei voi koskaan luottaa, sen tiedän.
Vierailija kirjoitti:
Uskon että tulet loppuelämäsi pohtimaan sitä lasta, jota ei koskaan tullut miehesi takia. Pahimmillaan katkeroidut, parhaimmillaan se painaa sun mieltä satunnaisina iltoina viinilasin äärellä.
Elämä on lopulta niin tajuttoman lyhyt. Sinäkin olet jo puolet kuluttanut, siis parhaimmassa tapauksessa. Siitä lyhyestä ajasta tulisi ottaa kaikki irti. Tehdä se mitä oikeasti haluaa, se mikä tekee sinut onnelliseksi.
Saa lapsi. Mies säilyy sun rinnalla, jos sua aidosti rakastaa. Jos ei, niin pärjäät varmasti itsekin.
Tuo viimeinen kappale on aivan hirvittävän asennoitunutta shaibaa. Yhtä lailla miehelle voisi sanoa, että "Kieltäydy lapsen yrittämisestä. Nainen säilyy sun rinnalla, jos sua aidosti rakastaa."
Kumpikaan - halu saada lapsi tai halu elää lapsettomana - ei ole toista jalompi tai tärkeämpi päätös. Molempien päätöksiä täytyy kunnioittaa tasavertaisesti. Jos päätökset eivät näin tärkeässä asiassa kohtaa, ero on käytännössä reiluin ja kaikille osapuolille paras ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on lapsi. Naisystävä (35v) olisi halunnut lapsen, kun taas minulle riittää tämä yksi, aiemmasta avioliitosta. Ei siinä oikein muuta voinut kuin erota. Itse en enää yksinkertaisesti halua, enkä jaksa sitä vauva-rumbaa.
m40
Tärkeä pointti. Miehen näkökulma. Siksi olenkin niin paineissa tästä, koska nuo voisivat olla mieheni sanat (paitsi, että hänellä ei ole sitä yhtäkään lasta). Ymmärrän toisaalta tuota naistakin, varsinkin jos olisi hänelle ensimmäinen, oma lapsi.
Pöyristyttävää kuinka monelle tuollainen "vahingon" järjestäminen on ihan ok!
zygote kirjoitti:
Kommentoijat 4 ja 5,
Olette kumpikin varmasti oikeassa. Olen kysynyt monta kertaa mieheltä, miksi hän ei halua lapsia, mutta hän ei vaan suostu puhumaan asiasta. Se on vaan, että ei halua, piste. Olen yrittänyt vaivihkaa kysellä anopilta, että onko heillä joku geneettinen vika, joka olisi miehen pelotellut lapsettomaksi, mutta ei silläkään osastolla pitäisi olla mitään syytä. Ehkä hän vaan näkee tuon saman vapausaspektin, joka minullakin on ollut ihan viime aikohin saakka.
Mutta tuo, että "jos mies rakastaa..." Kuka ihmeessä rakastaa ketään enää sen jälkeen, kun noin isossa asiassa on petetty lupaus? Kai minä olen luvannut olla tekemättä lapsia, koska olen itse niin sanonut jo vuosikausia.
Ei siinä välttämättä ole mitään vapausaspektiakaan. Kaikki vaan eivät koe mitään mielenkiintoa lapsia kohtaan.
Ehkä sitä voisi yrittää ajatella käänteisesti. Jos lapsen saaneen mielestä on käsittämätöntä, että joku ei halua lapsia, niin vastaavalla tavalla vapaaehtoisesti lapsettoman näkökulmasta olisi yhtä hullunkurista ja mahdotonta haluta lapsia. Ja tarkoitan tätä henkilökohtaisella tasolla, itselleni esimerkiksi on täysin yhdentekevää, haluaako joku muu lapsia. Omalla kohdalla vaan ei ole kiinnostusta millään tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sai mielesi muuttumaan, tuliko ns. vauvakuume vai haluatko lapsen, kun sellainen kuuluu olla sosiaalisista syistä?Kauanko halua on jatkunut ja onko se voimistunut? Missä tilanteissa lapsen haluaminen ilmenee? Haluaisitko lapsen myös yksin ja elämän yksinhuoltajana?
Tällaisia kysymyksiä voit itseltäsi kysellä ja tutkailla tuntojasi vielä hetken, vaikka ikä tuleekin vastaan. Älä tee mitään hätiköityä, äläkä ainakaan tee miehestäsi isää vasten tahtoaan.
Voi että kun osaisin sanoa, mistä tämä mielenhäiriö on tullut! Se alkoi tuossa kevään loppupuolella satunnaisilla ajatuksilla ja on vain voimistunut! Ei ole sosiaalista painetta kuitenkaan, sillä suurin osa ystävistäni on myös tahallaan lapsettomia tai jo ne tehnyt, joten en ole erityisesti ympäröity vauvoilla tai taaperoilla. Se tuntuu sellaisena ihme puristuksena rinnassa, kaipauksena ja sydänsärkynä. Suren menetystä. Tiedän, sekopäistä. Mutta vakuutan olevani mieleltäni vakaa! En ole erityisemmin altistanut itselleni vauvoille tai lapsiperheille, enkä katso televisiota tai seuraa julkkiksia mitenkään erityisesti. Olen kyllä saanut itseni kiinni ajattelemasta yksin lapsen kanssa olemista. Selviäväthän tuhannet ja taas tuhannet naiset yksin, niin miksi minä en selviäisi, olenhan suhteellisen fiksu, kouluttautunut ja työuraa jo tehnyt. Säästöjä ja sijoituksia on, joten pärjäisin varmasti senkin puolesta. Mutta se ajatus, että aviomieheni ei enää olisi rinnallani, että vaihtaisin hänet johonkin toiseen ihmiseen, särkee sydäntäni entisestään.
Ainoa vaihtoehto on puhua asiasta. Mies ei voi kuitata sinulle tärkeää asiaa sanomalla "en halua, piste", vaan hänen täytyy ymmärtää että kysymys on koko loppuelämän kannalta niin merkittävä että asia on puhuttava halki. Kummankin täytyy selkeyttää kantansa toiselle ja olla täysin rehellinen.
Ja koska kyseessä tosiaan on iso, koko loppuelämään vaikuttava asia niin mitään "vahinkoja" ei tietenkään saa tapahtua, aivan hirveä ja puistattava ajatus, ja vain mieleltään häiriintynyt käyttäisi valtaa tuolla tavalla toisen yli.
"Vahinkoa" ei missään nimessä, jos ikinä olet yhtään miestäsi rakastanut tai kunnioittanut! Kuvottavia ehdotuksia! Onneksi ap vaikuttaa järkevältä. Älä anna vauvahuurujen ja vahinkoa puoltavien puheiden sekoittaa päätä, tiedät itsekin miten väärin se olisi.
Puhu miehelle. Jos kanta on ei, ja lapsihaave voimistuu, eroa. Lapsen voi tehdä yksinkin, tiedän useamman naisen näin tehneen ja he ainakin pärjäävät hyvin :)
Pidän peukkuja, että miehesi innostuu kaikesta huolimatta ja tarina saa onnellisimman lopun!
Alue: Aihe vapaa
Niin siis minulla ei ole sisaruksia tukiverkkona. Emme ole tekemisissä. Pitkä tarina ja liittyy siihen, että äitini ei ole mukana kuvioissa.