Dilemma: tättärää, haluankin lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Yksi skenaario on myös, että mies lähtee kun kuulee vauvahaaveista ja ap ei jostain syystä tule raskaaksi - eli jää yksin ja ei löydä hyvää kumppania rinnalle. 

Kyllä. Tämä on potentiaalinen lopputulema. Se ajatus myös painaa siellä lapsen puolesta puhuvassa vaakakupissa - ja on käynyt kyllä mielessäni, että mitä jos käykin niin, että en saa lasta hänen kanssaan, eroamme ja hän ottaa nuoremman. Nuoren naisen kanssa diiliin kuuluu yleensä myös se lisääntyminen. Sitten varmasti katkeroituisinkin! Mutta voi käydä myös niin, että saan hänen lapsensa ja hän lähtee siltikin sen nuoremman mukaan. Voi myös käydä niin, ettei hän lähde.

Enkä halua, että hän lähtee! Pelkkä ajatuskin puristaa mahan tiukaksi sykeröksi. Siksi yritän löytää keinon edes kertoa hänelle mitä minä haluan nyt ja kuulla miten hän asian näkee. Ehkä näytän hänelle tämän ketjun.

Voi olla, että - kuten yksi kommentoija jo sanoikin - että tämä on vain vauvakuumetta ja kuumeesta pakkaa parantumaan.

Mutta jossittelu ei auta. Otan asian puheeksi kuitenkin. Voin luottaa siihen, että hän ainakin kuuntelee. Jos vastaus on edelleen, että "lapsia ei tule", asia vain on niin. Sitten teen ratkaisuni.

Vierailija kirjoitti:

Miltä sinusta tuntuisi, jos valitset miehen ja teille tuleekin syystä tai toisesta ero. Mies löytää uuden ja yhtäkkiä saakin lapsen. Tuntuiko hyvältä sanoa omalle unelmalleen lopullisesti hyvästit?

Sano miehelle, että joko teette lapsen yhdessä, tai teet sen yksin ja ryhdy hommiin. Suru erosta unohtuu äkkiä kun on pieni ihme tulossa maailmaan. Asunto- ja raha-asiat lutviutuvat painollaan, varsinkin kun on ymmärtäväinen työnantaja.

Niin, ajatus on tosiaan käynyt mielessäni. Se on potentiaalinen lopputulema. En voi muuta kuin osoittaa hänelle rakkauttani joka päivä ja toivoa, että se riittää. En halua heittää kehään mitään ultimaatumeita. Tiedän kyllä, että pärjäisin yksinkin ainakin taloudellisesti, mutta kaikkein mieluiten haluaisin katsoa tämän elämän loppuun yhdessä mieheni kanssa. Lapset eivät kuuluneet suunnitelmaan, mutta harvoinpa elämä kenelläkään menee suunnitelman mukaan. Katsotaan mitä tapahtuu, kun saan otettua asian puheeksi.

Jos todella haluat lapsen, älä paina villasella tätä haavetta. Vielä ehdit. Itse raskauduin 34v. Terve lapsi tuli.

Meillä oli niin päin et mieheni rupes tahtoo lasta ja mä en missään nimessä halunnu aluksi. Mies sitten parin vuoden ajan nosti asian vaivihkaa esiin mutta ei painostanu. Ja lopulta mielipiteeni muuttui: ensin niin että "ei ehdottomasti lapsia"->"ei lapsia" -> "no ehkä lapsia" -> "joo lapsi jos saan sektion" -> "joo kokeillaan".

Eli anna hänelle aikaa muuttaa mieltä. Ainakin kantsii puhua siitä et mitkä on syyt miks hän ei haluu ja voiko syille tehä mitään.

Itelläni syy miksi en halunnu lapsia ja ratkaisut niihin:

-en haluu synnyttää alakautta -sektio

-en tykkää lapsista -tulen silti rakastamaan omaa lastani ja niin tulinkin rakastamaan häntä,en edelleen pidä muiden lapsista

-vauva-aika raskasta -se kestää vaan vuoden, verrattain lyhyt aika

Eli anna mahdollisuus muuttaa mielensä pikkuhiljaa...

Lisäys vielä: minä itse olin aikoinani se joka miehelleni sanoin et mä en IKINÄ tuu lapsia tekee ja jos vahinko tulis, tekisin abortin. Olin siis täysin varma et en halua lapsia. Onneks mies kuitenki kärsivällisesti parin vuoden ajan sillai vaivihkaa sai mut muuttaa mieltä. Nimittäin muuten mulla ei olis tätä pientä ihmettä, niin rakasta omaa pikkusta. Nyt ymmärrän oman lapsen arvon. Onneks mun mies ei antanu periks heti vaan jaksoi odottaa et muutan mieltäni.

Jos AP:n mies on varma, ettei halua lapsia, hän on varmaan katkaissut piuhansa.

Olisi mielenkiintoista kuulla perustelut, jos hän ei ole tehnyt sitä.

zygote kirjoitti:

Välähti tässä mieleeni, että mieheni isä lähti aikoinaan tanskaan jättäen mieheni ja mieheni äidin yksinään -  eikä ole koskaan oikein pitänyt yhteyttä jokavuotista joulukorttia ja synttärionnittelua lukuun ottamatta. Isänsä perusti siellä uuden perheen ja lopulta erosi tuosta uudesta perheestäkin, koska ei kestänyt kahta pientä lasta ja niiden tuomaa vastuuta, vaan kaipasi vapautta. Voisikohan tuossa olla jotain syytä? Että hän pelkää olevansa samanlainen kuin isänsä...

Ainakaan hän tiedä millaista on olla isä, kun ei ole omaa isää ollut mallina.

Ehkä hän on kironnut isänsä, joka hylkäsi, eikä halua itse isäksi, ettei vain jotenkin tulisi toistaneeksi samoja (tai eri) virheitä.

Me emme voi tietää syitä, vain hän itse tietää mitä ajattelee ja tuntee. Voit kyllä hyvinkin olla oikeilla jäljillä tämän ajatuksen suhteen.

zygote kirjoitti:

Aikaisemmat keskustelumme lapsista ovat vaan hänen osaltaan olleet aika pitkälle: "Lapsia ei tule. Piste."

Kuulostaa aika kipeältä aiheelta miehellesi. Kumma, jos muusta voi keskustella, mutta tästä asiasta ei.

Pöyristyttävän lapsivihamielistä juttua vauvapalstalla.

Vauvakuume ei parane muuten kuin vauvalla. Se on aito biologispohjainen tarve.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän vaivaa tyhjä syli.

Mies ei riitä lapsen korvikkeeksi.

Nuorena ollaan usein itsekkäitä ja kuvitellaan että lapsista on ainoastaan vaivaa.

Vasta oman lapsen kanssa tiedät mitä on aito rakkaus.

Oma lapsi on niin hieno, ainutlaatuinen kokemus että sen soisi jokaiselle. Minulla on niitä kolme. Ilo ja ylpeys omista lapsista on vieläkin läsnä elämässäni päivittäin.

Loppuelämänkö sitä jaksaa peilin edessä ihastella omaa timmiä vartaloaan?

Vierailija kirjoitti:

Jestas, mitä harlekiini-settiä taas. :D

En ehkä kestä, joten menen pois.

p.s. Oo varovainen mitä sanot sille ukollesi, se kun vaikuttaa hauraalta kuin sudenkorennon siipi ilta-auringon säteiden osuessa siihen ja hän voi murtua jos sanot sille suoraan "Bebe, mä haluun sun siemenestä pennun."

Aah mitä lyriikkaa.Voisitko kirjoittaa kirjan, lukisin varmasti :)

Hei,

hankala tilanne. Mutta näin se on, että puhuminen taitaa olla paras aloitus. "Vaivihkaa raskaaksi" ei kyllä ole reilua. Suhteessa toisen kunnioittaminen on kaiken a ja o, ja noin suuren valheen kanssa eläminen voisi käydä todella raskaaksi. 

Mutta raskaaksi elämä voi käydä myös silloin, jos jäät hiljaiseksi ja hyväksyt miehesi toiveen. Vauvakuume ei välttämättä ikinä poistu. Tiedän monia pareja, jotka ovat eronneet juurikin tästä syystä, että toinen haluaa lapsen ja toinen ei. Usein vielä niinpäin, että nainen haluaa, mies ei. Miehellä ei ikä paina samalla tavalla vastaan kuin naisilla, joten he voivat hyvin vielä jossain vaiheessa vaihtaa nuorempaan ja tehdä lapsia. 

Jos miehesi ei keskustelun ja pohdiskelunkaan jälkeen näytä vihreää valoa, pitää sinun miettiä voitko elää elämäsi ilman lasta. Siinäkin tapauksessa, että miehesi myöhemmin löytäisikin toisen ja saisi tämän kanssa lapsia (kauhuskenaario!). Jos ajatus lapsettomasta elämästä tuntuu tosi pahalta, onko muita vaihtoehtoja kuin ero? Ainakin sinulla olisi mahdollisuus löytää rinnallesi henkilö, joka toivoo samoja asioita elämässä. Ei silti ole varmaa, että ikinä saisit lapsia, mutta ainakin sinulla olisi mahdollisuus siihen. 

Kaveripiirissäni on myös valitettavasti niitä miehiä, jotka "varovaisesti" näyttävät vihreää valoa. Eli eivät vielä halua "mutta sitten myöhemmin". Eli nyt olemme 35-vuotiaita, "myöhemmin" ei ehkä ikinä tule. Ei siis myöskään kannata antaa liian pitkää odottelua, ettei asia vaivihkaa lykkäänny ja lykkäänny. Se ei ole myöskään reilua toista kohtaan. 

Nosta kissa pöydälle! Jos miehelläsi on todella vahva "ei lapsia" ajatus, voi olla hankala kääntää hänen päänsä. Mutta jos hän todella rakastaa ja arvostaa sinua, hän saattaa tulla tässä asiassa vastaan. Vaikka tosin, ei se aina rakkaudesta ole kyse, jos ei vaan yksinkertaisesti halua lapsia. Jomman kumman teistä on joustettava, että pysytte yhdessä. Tai sitten eroatte. 

Tsemppiä ja tule tänne kertomaan miten meni! Taitaa näitä neuvoja olla niin monta kuin neuvojaa, mutta itse tiedät parhaiten mitä pitää tehdä. 

Eräs tuttuni ilmoitti 10 v. sitten 35-vuotiaana avomiehelleen, että hän haluaa lapsen. Huutomerkki.

Miehen tuli valita a) alkaako lapsentekoprojektiin (koskaanhan ei voi olla varma, kuinka käy) b) lopettaako suhteen. Mies valitsi vaihtoehdon a, ja molemmat ovat olleet asiasta hyvin onnellisia.

Kyse oli siis samantyylisestä suunnanmuutoksesta kuin aloittajalla (ensin ei ollut kummallakaan kiinnostusta hommata lapsia), ja asian ilmaiseminen ja toimeenpaneminen olivat lakonisia. Ei turhaan veivattu. Pelätä ehtisi myöhemminkin.

Itsekin olin yli kolmekymppiseksi sitä mieltä, että en sovellu äidiksi, en pidä lapsista tms., mutta myöhemmässä vaiheessa halusin ja sain 2 lasta. En edes osaa kuvailla, kuinka paljon heitä rakastan. Suosittelen lastenhankintaa kaikille ihmisille, joilla ei ole siihen rajoitetta.

zygote kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan aluksi sanoisin, että sinulla on aikaa kuulostella tunteitasi. Heeelmällisyyteen vaikuttaa moni muukin asia kuin vain ikä, eikä ole ole mitenkään selvää, etyä biologiselta kannalta juuri nyt olisi hirmuinen kiire. Toki voi olla tai voi olla jo myöhäistäkin, mutta sitä et voi tietää eikä asian kanssa tarvitse siksi hätiköidä. Vaikka miettimisaikaa ei ole vuosia, on sitä kuitenkin kuukausia, voit ihan hyvin pohtia asiaa rauhassa.

Kerro puolisollesi, että tämä on sinulle iso asia. Jotain sellaista, jota ei voi vain puhumatta sivuuttaa. Että tahdot puhua tunteistasi ja ajatuksistasi lapsiin liittyen ja toivot hänen voivan rauhassa kuunnella ja asiasta jutella. Kerro tuo vaikka tänään ja ehdota viikonlopulle tai muuhun lähellä olevaan rauhalliseen hetkeen aikaa ja paikkaa jutelulle. Sellaista teille sopivaa ja häiriötöntä, oli se sitten lauantai sana, sunnuntai brunssi tai pitkä kävelylenkki.

Eli varoitat ja pyydät aikaa.

Ja sitten kerrot sen mitä olet kertonut täälläkin. Rakastat puolisoasi etkä tahdo pakottaa häntä mihinkään. Huomaat toivovasi lasta ja pelkääväsi omien ajatusten muutosta. Kerrot mitä toivot, mitä pelkäät. Että sinulla on kriisi ja sen edessä käännyt puolisosi puoleen koska olette kumppaneita. Ja sen miksi asiasta täytyy puhua. Ja sitten olet hiljaa. Vaikka viikonkin hiljaa jos miehesi sen ajan miettimiseen tarvitsee.

Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Kiitos tästä. Juuri näin aion toimia.

Mietit miten aloittaa keskustelu. Yllä olevan nevo on hyvä keskustelun sisällöksi. Aloitus siinä varsinaisessa keskustelussa, voisiko mennä näin: Pyydä mieheltäsi apua. Sano että nyt se iski, hormonit, tässä ollaan, voi kamala. Nyt tarvitsisi tukea ja apua. Ja sitten tuo yllämainittu.

Tsemppiä, puhuminen kannattaa. Ja on viisasta valita sanansa taiten.

Meillä on vähän samankaltainen tilanne. Sillä erotuksella, että meillä on jo yksi lapsi. Alusta asti puhuimme, että teemme vain yhden. Olin tähän päätökseen varsin tyytyväinen aika pitkään. Nyt kun lapsemme on viisivuotias, olen ruvennut kaipaamaan sitä toista lasta. Mietin asiaa melkein päivittäin, mutta miehen kanta on selkeä. Hän ei halua toista lasta. Minä en halua häntä huijata, sillä se olisi todella väärin. Ja johtaisi todennäköisesti eroon, jolloin olisin yhtäkkiä kahden lapsen yksinhuoltaja. Lisäksi rakastan miestäni, enkä halua tehdä mitään mikä satuttaisi häntä.

Sinun tilanne on tietenkin kinkkisempi, kun sinulla ei ole sitä ensimmäistäkään. Minun on vähän helpompi tyytyä tähän, kun olen saanut kuitenkin tämän yhden lapsen. Mutta pakkoa sanoa, että ilman kunnollista tukiverkkoa en itse uskaltaisi tehdä ensimmäistäkään lasta. Meillä lapsi valvotti ensimmäiset kolme vuotta.

Olisimme varmaan hypänneet jokeen taskut täynnä kiviä, jos ei olisi ollut mahdollisuutta laittaa lasta hoitoon välillä ja nukkua. Nykyisin elämämme ei poikkea paljoakaan elämästämme ennen lasta, mutta sekin on pitkälti tukiverkon ansiota.

No, sun tilanteessa puhuisin miehen kanssa ja kertoisin toiveesta saada lapsi. Jos miehelle ei käy, niin ei käy. Sihde loppuu ja uutta matoa koukkuun. Elämä on liian lyhyt katkeroitumiseen.

AP, mitä mieheksi sanoi!?

Hyviä ajatuksia ja kokemuksia! Kiitos, että sain asiallisia vastauksia ja neuvoja! Juuri sitä etsinkin, että saan uusia ajatuksia laatikon ulkopuolelta! Tuli monta asiaa, jota en ollut ajatellut ja toisaalta taas sellaisia, jotka allekirjoittivat omani ja osoittivat, että en ole ihan yksin omituisilta tuntuneiden ajatusten kanssa.

Otan asian puheeksi miehen kanssa nyt lauantaina. Olemme menossa viikonlopuksi patikoimaan ja metsän keskellä on rauhallinen paikka selvittää asia ilman ulkopuolisia häiriöitä. Pitäkää peukkuja. Tulen tietysti kertomaan, miten kävi.

Vierailija kirjoitti:

Pöyristyttävän lapsivihamielistä juttua vauvapalstalla.

Vauvakuume ei parane muuten kuin vauvalla. Se on aito biologispohjainen tarve.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän vaivaa tyhjä syli.

Mies ei riitä lapsen korvikkeeksi.

Nuorena ollaan usein itsekkäitä ja kuvitellaan että lapsista on ainoastaan vaivaa.

Vasta oman lapsen kanssa tiedät mitä on aito rakkaus.

Oma lapsi on niin hieno, ainutlaatuinen kokemus että sen soisi jokaiselle. Minulla on niitä kolme. Ilo ja ylpeys omista lapsista on vieläkin läsnä elämässäni päivittäin.

Loppuelämänkö sitä jaksaa peilin edessä ihastella omaa timmiä vartaloaan?

Voisitpa antaa edes osan tuosta ilosta ja ylpeydestä tuttavilleni, joiden lapsi on narkkari. Siinä ei hirveästi iloa ja ylpeyttä tunneta, kun tytär kolmannen kerran vuoden sisään on käynyt kotoa hakemassa telkkarin ja muita arvoesineitä. Vanhemmathan eivät tyttärestään poliisille ilmoitusta tee.

Kahden nuoren miehen äitinä on todella järkyttävää, että täällä jotkut suosittelevat hankkiutumaan raskaaksi salaa mieheltä. Itse nykyisen aviomieheni kanssa käytettiin ensin kondomia, jonka jälkeen pillereitä ja nyt on sterilisaatio. Aivan törkeää jos hankkiutuu raskaaksi salaa. Se kertoo todella paljon kyseisestä naisesta ja hänen ajatusmaailmastaan tai lähinnä hänen tyhjästä päästään.

Vauvakuume voi mennä ohikin.  Tiedän sen nimittäin ihan omasta kokemuksesta, koska olen jo 56-vuotias. Olen aina ollut sitä mieltä, etten kaipaa lapsia, mutta noin nelikymppisenä mullekin tuli pienimuotoinen vauvakuume ja tulinkin pari kertaa raskaaksi, mutta sain molemilla kerroilla keskenmenon. Syynä oli syöpä, joka paljastui vasta myöhemmin. Mieheni halusi kyllä lapsia ehkä enemmänkin kuin minä.  

Mutta nyt kun tapahtuneesta on jo aikaa  jo 16 vuotta olen oikeastaan ihan tyytyväinen etten saanut lapsia. En siis sure menetettyjä lapsiani. Omassa ystäväpiirissä on aika vaikeita kokemuksia lapsista: on syömishäiriöitä, itsetuhoisuutta, oppimisvaikeuksia, autismia etc. Oma ystäväni joutui yli vuodeksi sairaslomalle lastensa vaikean tilanteen vuoksi. Kaikki ei aina mene niin aurinkoisesti, vaan lapsista voi tulla joskus lähes taakkoja vanhemmilleen, vaikka rakkaita olisivatkin.

Myös mieheni on sopeutunut hyvin tilanteeseen ja olemme ihan tyytyväisiä elämäämme kahdestaan.  Meillä on kuitenkin toisemme ja se on tärkeintä. Lapset kuitenkin lentävät pesästä jossain vaiheessa. Lähes kaikki tuntemani lapsiperheet ovat eronneet, oma sisarenikin on todella katkeroitunut erostaan ja traumatisoi lapsiaan todella pahasti. Vaikeinta hänelle on se, että pian aikuistuvat lapset lähtevät ja hän jää yksin.

Aina siis lapsihaave ei jää kummittelemaan loppuelämäksi vaikka niitä lapsia ei tulisikaan. Tämäkin on hyvä muistaa.

zygote kirjoitti:

Hyviä ajatuksia ja kokemuksia! Kiitos, että sain asiallisia vastauksia ja neuvoja! Juuri sitä etsinkin, että saan uusia ajatuksia laatikon ulkopuolelta! Tuli monta asiaa, jota en ollut ajatellut ja toisaalta taas sellaisia, jotka allekirjoittivat omani ja osoittivat, että en ole ihan yksin omituisilta tuntuneiden ajatusten kanssa.

Otan asian puheeksi miehen kanssa nyt lauantaina. Olemme menossa viikonlopuksi patikoimaan ja metsän keskellä on rauhallinen paikka selvittää asia ilman ulkopuolisia häiriöitä. Pitäkää peukkuja. Tulen tietysti kertomaan, miten kävi.

Eli kirjoitat pitkän, monisivuisen kirjeen ja annat sen miehellesi keskellä erämaata? Ja sitten katsot piinaavasti kun hän tavaa sitä. Ja viskaa sen nuotioon.

Voi luoja, että minä säälin joitain miesparkoja.