Aikuisen lapsen epäkunnioittava käytös
Mitä tehdä, kun jo aikuisenikäinen lapseni halveksii kaikkea sanomaani ja tekemääni?
Olipa kyse ihan mistä tahansa, hänen mielestään en tiedä mistään mitään ja teen kaiken väärin. Esimerkiksi että en osaa argumentoida, teen halveksittavaa työtä, kuulemma huutelen vaan jostain ylhäisyydestä neuvoja, jotka ovat ihan väärin. Hän puhuu mulle ivallisesti ja halveksuen ja on selkeästi kaunainen tai katkera. Yksi päivä suutuspäissään sanoi, että on minun vikani, etä hän on niin laiha, kun en antanut hänelle kunnon ruokaa, kun oli lapsi. Se ei kyllä pidä paikkansa, erityisesti ruuan kunnollisuudesta olin tosi tarkka! Ja laihuus tulee ihan hänen isänsä geeneistä, he ovat tosi laihaa sukua. Mutta siis tämän tasoisia juttuja.....
Olen koettanut puhua järkevästi hänen kanssaan, mutta ymmärrätte varmaan, ettei voi kauhean järkevästi puhua ihan järjettömistä syytteistä. Olen koettanut myös sanoittaa hänen tunteitaan, kuten pienelle lapselle, että huomaan, että sulla on paha olo jostain tai että sinua suututtaa ja se on ihan okei, kyllä saa kaikkia tunteita tuntea ja rakastan sinua silti. Tämän olen ajatellut olevan hyväksi, koska hän on ollut niin jotenkin masentunut ja tunteeton pitkän aikaa.
Mutta äsken multa sitten meni hermo, suutuin hänelle ja aloin kiljumaan kuten omat vanhempani ovat joskus, kun olin teini, kiljuneet mulle, että nyt kakara pidä suusi kiinni, ellei ole mitään hyvää sanottavana.
No teimpä tai sanoinpa mitä tahansa, niin mihinkään pahaamieltä parempaan lopputulemaan se ei ole johtanut.
Nyt kysynkin teiltä neuvoja, mitä mun kannattais tehdä?
Kommentit (112)
Hmm.. Muistan myös samankaltaisen vaiheen asuessani kotona.. Kyseenalaistin kaiken mitä äitini yritti sanoa tai neuvoa. Muistan myös sanoneeni äidilleni todella samankaltaisia asioita, kuin poikasi.. Halveksuin ja pidin jotenkin tyhmempänä.
Olin kyllä hieman nuorempi, mutta varmaankin liittyy jotenkin juuri itsenäistymiseen ja haluun olla ja voida olla erimieltä vanhemman kanssa. Eikä ehkä ole oikein vielä osannut arvostaa toisten mielipiteitä, vaan on ajatellut aina olevansa oikeassa. Varmaan myös jotain tekemistä tyytymättömyyteen itsensä kanssa, muistan että olin todella ahdistunut tulevaisuudesta ja siitä miten pärjään ja pääsen omilleni..
Omalla 21v vielä kotona asuvalla pikkuveljellä samanlaisia "oireita". Ihme pätemistä aina äidille ja kaikesta pitää valittaa. Pakko kai vaan päästä jotenkin näyttämään miten mukafiksu ja aikuinen jo on... Vaikka ei elämässä vielä mihinkään ole edennyt, eikä mitään asioita osaa vielä itse hoitaa. Ehkä se oma paha olo vain purkaantuu toisen vähättelynä ja halveksimisena. Haluaa osata kaikkea, muttei ehkä vielä osaakkaan. On olevinaan niin fiksu kuitenkin.
Kotoa pois muuttaminen todellakin muutti ainakin omalta osalta koko asian. Ja muutenkin varmaan kasvaminen. Kun nyt on asunut viitisen vuotta omillaan, niin arvostaa äitiä ja lapsuutta ihan eritavalla. On huomannut, että kyllä sillä äidillä välillä ihan pointtiakin on ollut. Ja on paljon mukavampaa nähdäkin, kun ei näe ihan joka päivä. :)
Voisiko johtua tyttöystävän vaikutuksesta? Meillä on ollut samanlaista oirehtimista.
Oletko muuten koittanut ottaa tätä asiaa kunnolla puheeksi? Kertonut hänelle miten loukkaavaa tuo käytös on? Luulisi, että ymmärtäisi jos kertoisit omista tunteistasi.
Voisit myös kysyä, että voisitko auttaa häntä jotenkin pääsemään omilleen. Itse olisin sitä ainakin toivonut omalta äidiltäni enemmän. Tukea ja apua itsenäistymiseen. Olin 18 kun muutin omilleni ja oli se asioiden hoitaminen yhtäkkiä ihan itse todella ahdistavaa. Olisin myös kaivannut enemmän niitä neuvoja vielä kotona asuessani, vaikka silloin ne välillä tuntuivat ahdistavalta ja painostavilta. Samalla myös halusi näyttää osaavansa aivan itsekin hoitaa omat asiansa, koska on jo aikuinen. Apua voi siis ehkä olla vaikea ottaa vastaan.
Epäloogiset kiljujat ovat yleensä ärsyttävää seuraa ajatteleville ihmisille. Harmi, että äitiys ei vaadi aivotoimintaa, vaan toimivat lisääntymiselimet. Jos äo-raja äitiyteen olisi esim. 120, tuollaista ongelmaa ei olisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen isänmalli mahtaa pojalla olla?
Tämä on hyvä kysymys... Isänsä kohteli minua vähän samaan malliin... Siksi tuli erokin, mutta siitä on jo toistakymmentä vuotta aikaa! Ja sen jälkeen on ollut pari ihan erilaista, huomattavasti parempaa miehenmallia, joissa ei ole ollut minua halveksivaa käytöstä, vaan suhteet ovat kaatuneet ihan muista syistä.
Sieltähän se isän malli käyttäytymiseen on tullut:( Meillä oli vähän sama aikoinaan 1. liitossa: ensin oli mies, sitten lapset, sitten kissa ja jos jotain jäi niin minä. Ei mies muuten paha ollut, ei vain arvostanut ollenkaan.
Eron jälkeen aloin seurustelemaan miehen kanssa jolle olin tärkein ja hän opetti myös lapsille uuden järjestyksen. Hän osoitti lapsille että ilman onnellista äitiä ei ole yhtään mitään ja että äitiä tulee arvostaa kaikessa. Olemme olleet yli 20v onnellisesti yhdessä ja pojastakin kasvoi ihana rakastava mies.
Ap:n tilanteessa osoittaisin pojalle ovea. Hän on vapaa toteuttamaan omaa ideologiaansa ja omia ajatuksiaan jossain muualla. Jos jalat on ap:n pöydän alla ap:ta myös arvostetaan ja hänen ehdoillaan eletään. Tai sitten ollaan omillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä nuori aikuinen ja tunnistan käyttäytyneeni saman tapaisesti välillä. Tuon vaiheen jälkeen toivottavasti tulee vaihe jolloin vanhempi onkin ihan varteenotettava tai ok ja tietää jostain. Omalla kohdalla mahdollisia syitä tuolaiselle kiukulle voi olla epävarmuus omasta aikuistumisesta ja valinnoista, tieto siitä että minun pitää osata ja tietää asioita ja olla aikuinen ja samaan aikaan huomaan valintoja joita vanhempani ovat tehneet ja mietin mielessäni haluanko minä tuota? Pitääkö minunkin tehdä noin vai voiko tehdä jotenkin muuten? Sen jälkeen kun hyväksyin oman vastuun ja vapauden, olen varmaankin kohdellut vanhempiani kunnioittavammin. Eräs syy kiukulle voi olla toisalta se, että vanhempi tarjoaa valmiita vastauksia jotka hänelle ovat sopineet, mutta entä minulle? Myöhemmin voi sitten huomata, että hei, se ja se olikini han viisas neuvo tai sitten ei. Se synnyttää ehkä epävarmuutta tässä ajassa.
Kiitos tästä vastauksesta! Tuo kuulostaa ihan loogiselta! Kasvukipuja... Jotain epävarmuutta olen ollut havaitsevinani hänellä olevan elämänvalintojensa suhteen, mutta hän ei ole niistä halunnut puhua, joten en ole sitten sen enempää yrittänyt jutella, enkä ainakaan neuvoa sellaisissa hänen omaa elämäänsä koskevissa asioissa! Ihan arkipäivän asioista ja myös ideologisista jutuista ne keskustelut on.
Mutta ihanan lohduttavaa kuulla, että tämä on vain vaihe ja toivoa on paremmasta! Kiitos!
Tämä vaihe on totta ja jokainen käy sen tavallaan läpi. Osa 14v:nä osa myöhemmin, teiniltä tuon kiukuttelun vielä jotenkin ymmärtää. Mutta se ei oikeuta käyttäytymään sikamaisesti toista kohtaan eikä äidin tarvitse sietää ihan mitä tahansa. Varsinkin kun lapsi on ollut jo vuosia täysi-ikäinen.
Poikasi pitää sinua turvallisena aikuisena jolle voi purkaa omaa epävarmuuttaan. Kiitä siitä häntä, voi pysäyttää miettimään.
Itse muutin kotoa pois 21 vuotiaana. 16 vuotiaana olen lähtenyt iltatöihin ja siitä asti maksoin kotiin "vuokraa". Vanhempani sanoivat aina, että kodissa on heidän säännöt ja vanhempien silmille ei hypitä eikä suunsoittamista suvaita. Omassa asunnossa saa olla sitten ne omat säännöt. Asioista sai olla eri mieltä ja välillä käytiin kärkkäitäkin keskusteluja.
Poika katkaisee napanuoraansa. Tulevaisuus ja omien siipien kantavuus jännittää. Peilaa omia epävarmuuksiaan äitiin. Kehu aina jos esim. alkaa pätemään omalla osaamisellaan, että olet hyvin onnistunut kasvattamisessa, että lapsesta on tullut parempi kuin äidistään. Äidit yleensä haluavat lastensa parasta. Suoraan haukkumiseen sanot, ettei tuo ole suvaittavaa käytöstä teidän kotona. Muista sanoa, että poikasi on rakas kaikesta kipuilusta huolimatta.
Et ole epäonnistunut äitinä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin samanlainen joskaan en omasta mielestäni ihan tyhjästä esittänyt kärkkäitä mielipiteitä. Ja vaikka olen väleissä nyt kun olen muuttanut pois niin silti olen laittanut "aidan" siihen väliin. Suurinpana syynä se että hän ei ymmärtänyt minua - mikä ei tietenkään ole hänen vikansa - mutta se että hän oli ymmärtävinään, tuntui kipeältä. Tässä minun edessäni on ihminen joka ei koskaan ole nähnyt minua sellaisena kuin olen eikä koskaan tule näkemäänkään. Myös valmiiden vastausten antaminen on aina ollut hänen helmasyntinsä. Mutta siis pystyn jo aloituksesta näkemään että sinä ja lapsesi olette samalla tavalla erilaisia ja se ymmärtämättömyyden aiheuttama yksinäisyys voi hieman kärjistää niitä itsenäistymiseen liittyviä tunteita.
Wow, tämä oli hyvä! Tajusin tästä (minä, muka-aikuinen), että tämä kärkkäys ja loukkaantuminen siitä, että toinen ei ymmärrä, mutta puheiden perusteellaa luulee ymmärtävänsä, on kova pala. Se ei koske edes vain lähi-ihmisiä, vaan kaikkia joiden kanssa on tarkoitus tehdä yhteistyöä. Mietin, johtuisiko herkkänahkaisuus siitä, ettei kotonakaan ole juuri ymmärretty. Toinen selitys voi olla se, että jotkut vaan ovat kärkkäämpiä loukkaantumaan, ottavat henkilökohtaisesti sen, että vesa-ei-tajuu. Minä kuulun tähän sakkiin, ehkä ap, myös poikasi.
Kotona en ole aukonut päätäni, koska siihen ei annettu mitään mahdollisuutta (nostin kyllä kytkintä, heti kun pystyin).
Mä koin tuonikäisenä ne äidin vastaukset lyttäämisenä. Olin aikuistumassa ja hahmotin ajatuksiani maailmasta parhaani mukaan ja sitten äiti vastaili jotain "minun kokemusteni mukaan asia menee kyllä tasan näin", joka tuntui todella mitätöivältä kun kyseessä oli läheinen ihminen jolla oli syntymästäni asti ollut valta-asema minuun. Joissain asioissa totesin myöhemmin äitini olleen oikeassa, mutta kyllä osa hänen ehdottomista mielipiteistään paljastui tietämättömyydestä johtuviksi ja hän on nyt onneksi myöhemmin tullut minua vastaan asioissa. Kunnioita lapsesi ajatuksia äläkä ensimmäisenä ole kommentoimassa asioihin, jos et ihan ymmärtänytkään häntä. Kuohunnasta huolimatta lapsesi on sisimmältään sama ihminen vielä myöhemminkin ja tuskin muuttuu tasan kaltaiseksesi iän myötä. Älä kuitenkaan käy kynnysmatonsi, pidä huoli itsestäsi ja muista että tuo menee ohi jos annat lapselle tilaa etkä väheksy hänen itsenäistymistään.
Selvennykseksi siis vielä että äitini on ihana ihminen :) uskon että sinäkin olet.
Rohkaise poikaasi muuttamaan omilleen ja ottakaa etäisyyttä myös kaikin muin tavoin. Se ei ole helppoa varsinkaan lapsensa isästä eronneelle äidille. Mutta se on oikeasti ainoa keino saada enää hyvää suhdetta poikaasi. Jos olette liian läheisiä liian pitkään, väleistänne ei koskaan tule hyviä vanhemman ja aikuisen lapsensa välejä. Irtaantumisvaihe on vaikea, mutta välttämätön. Päästä siis irti ja ala jo odottaa sitä aikaa, jolloin hän "palaa luoksesi" halukkaana muodostamaan äidin ja aikuisen pojan suhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko liikaa yhdessä?
No ei mun mielestä. Hän on kyllä paljon kotona, mutta omassa huoneessaan enimmäkseen. Joka päivä toki jotain jutellaan, mutta vähänkään syvemmät keskustelut eskaloituvat hyvin nopeasti tuoksi haukkumiseksi. Aikaisemmin meillä on ollut oikein hedelmällisiäkin keskusteluja, mutta nyt viime aikoina tuollaista.
Aikuinen lapsesi on turhautunut ja haluaisi oikeasti asua jo omillaan vaan on liian laista tehdäkseen asialle mitään.
.Suosittelen lämpimästi että lykkäät sille asuntoilmoituksia käteen, annat aikaa vuokrakämpän hankkimiseen 2kk tai lupaat vauhdittaa asunnon hankkimista hakemalla hänelle häätöä.
Ja sitten toimit kuten olet todennut. Lapsen on aika lähteä pesästä siinä vaihessa kun ikä riittää ravintolaan ja kaikki äidin sanomiset ottavat aivoon.Lopeta paapominen.
Nyt on heinäkuun loppu joten poika lienee muualla lokakuun alussa jos tänään laitat toimeksi. Häätöä voi hakea käräjäoikeudesta.
Ehkä on jo aika muuttaa omilleen. Itse muutin kum olin 17 vaikkei meillä ollut mitään kränää keskenään. Nykyään soitellaan pari kertaa viikossa ja nähdään ehkä kerran kuussa, välit siis ihan hyvät. Silti kun esim. jouluna vietän pidemmän pätkän äidin luona niin huomaa että molempia alkaa toisen naama ärsyttää, mitään syytä ei ole. Ehkä joskus lakataan ottamasta yhteen mutta tällä hetkellä kaksi päivää on aikalailla molempien sietokyky ja sitten molemmat tarvitsevat aikaa erikseen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko liikaa yhdessä?
No ei mun mielestä. Hän on kyllä paljon kotona, mutta omassa huoneessaan enimmäkseen. Joka päivä toki jotain jutellaan, mutta vähänkään syvemmät keskustelut eskaloituvat hyvin nopeasti tuoksi haukkumiseksi. Aikaisemmin meillä on ollut oikein hedelmällisiäkin keskusteluja, mutta nyt viime aikoina tuollaista.
Aikuinen lapsesi on turhautunut ja haluaisi oikeasti asua jo omillaan vaan on liian laista tehdäkseen asialle mitään.
.Suosittelen lämpimästi että lykkäät sille asuntoilmoituksia käteen, annat aikaa vuokrakämpän hankkimiseen 2kk tai lupaat vauhdittaa asunnon hankkimista hakemalla hänelle häätöä.
Ja sitten toimit kuten olet todennut. Lapsen on aika lähteä pesästä siinä vaihessa kun ikä riittää ravintolaan ja kaikki äidin sanomiset ottavat aivoon.Lopeta paapominen.
Nyt on heinäkuun loppu joten poika lienee muualla lokakuun alussa jos tänään laitat toimeksi. Häätöä voi hakea käräjäoikeudesta.
Voiko oikeasti lapsen häätää?
Minä roudasin samanlaisen 22-vuotiaan tyttären kamat tyhjillään olevaan vuokra-asuntoomme ja ilmoitin, että kun kotona on kaikki ihan vitun paskaa saa asua tässä kunnes löytää toisen asunnon. Puolen vuoden kohdalla aloin hoputtaa, että ois siihen ihan maksaviakin vuokralaisia ja alappa etsiä se oma kämppä. Nyt tyttö on 27 ja sanonut, että se kotoa potkiminen oli just sitä mitä itsenäistymiseen tarvi, pakko ottaa vastuuta.
Poika haluaa omilleen viisastelemaan ja rauhoittuu parissa vuodessa.
Meikakin oli tuollainen aidille niinkuin AP:n laposi, kayttaydyin niinkuin isani silloin kun halusi jotenkin lytata aitini itsetuntoa. Olisin ehka toivonut aitini sanovan minulle, etta puhun kuin isani, ja ettei isan huonoa mallia kannattaisi ottaa omakseen -siita kun voi olla parisuhteessa pidempiaikaista haittaa itsellekin.
Nyt kun itsella on lapsia, arvostan mahdottomasti omia vanhempiani, heidan puutteistaan tai mielipiteistaan huolimatta, silla uskon etta he todella tekivat parhaansa kasvatuksessa, ja aitini viela jaksoi kaikkien kiukutteluitteni jalkeenkin kysya "mita sulle kuuluu" (ja kuunneella/ymmartaa/teeskennella kiinnostunutta :) ).
Veljeni käyttäytyy samalla tavalla vanhempiani kohtaan, vaikka on jo 40-vuotias ja asuu oman perheensä kanssa. Sen lisäksi, että puhuu vanhemmille todella töykeästi hän myös haukkuu heitä sukulaisille ja muille ihmisille selän takana. Olen ajatellut, että tämä johtuu siitä, että he ovat liikaa tekemisissä. Veljeni myös määräilee ja arvostelee kaikkea vanhempieni tekemää. Täytyy myöntää, että on kyllä tullut mieleen, että tuo on jotenkin sairasta.
Suosittelen lukemaan kirjan "Eckhart Tolle - Uusi Maa". Siinä kirjassa kuvaillaan tarkasti mistä tässä on kysymys, ja miten tilanteen voi korjata. Asian selittäminen yhdessä kommentissa on liian työlästä. Lyhykäisyydessään pitää kaivautua asian pohjimmaiseen syyhyn, alkutekijään, eikä yrittää pinnallisesti miettiä ratkaisua asiaan... ;)
"Seek first to understand, then to be understood".
Kokeileppa tälläistä:
Kun olet hänen kanssaan:
- Ole nykyhetkessä poikasi seurassa (eli käytännössä keskity omaan hengitykseesi, siihen mitä näet, kuulet, tunnet, jne). -> Näin tunnistat omat "triggeröitymisesi", ja tasoitat ilmapiiriä. Hyväksy kaikki tunteet ja anna niiden olla sisäisesti, niin ne siirtyvät.
- Visualisoi poikasi sinun "ideaalina versiona hänestä". -> Totaalinen energiamuutos
- Tiedosta minkälaista ns. energiaa (tai ilmapiiriä) kommunikoit pojallesi, onko siinä jotain outoja vivahteita? Todennäköisesti tähän mennessä. Kokeile käyttää sisäistä puhetta hyödyksesi: ajattele päänsisälläsi kun olet hänen kanssaan: "Olen erittäin kiitollinen että minulla on noin mahtava poika, rakastan sinua". ÄLÄ sano sitä ääneen. Kommunikoi se energiallasi.
- Älä koskaan suoraan käske poikaasi tekemään mitään, jos haluat, että hän tekee jotain. KYSY haluaisiko hän tehdä sen. 20 vuotias poika ei halua kuulla yhtään käskyä äidiltään.
- Älä valita, niin hänkään ei valita.
Kun ylläolevat asiat on kondiksessa, 90% ongelmista on ratkaistu.
Tämän jälkeen voit keskittyä verbaaliseen tasoon:
Jos poikasi haukkuu sinua, valittaa asioista, jne, jne. Vastaa hänelle seuraavasti:
"Ymmärrän, miten haluaisit, että teen jatkossa eri tavalla?"
Tiedosta myös se yksinkertainen totuus, että pojallasi on todennäköisesti suurempi tietämys monessa asiassa kuin sinulla, ellet olet jatkuvasti uudelleen kouluttanut itseäsi lukemalla paljon kirjoja, artikkeleita netistä (ei sanomalehdistä...), kaikkien eri aihealueiden huippuihmisiltä, jne.
Tämä varmasti kuulostaa suurimmaksi osaksi höpöhöpö" jutuilta, jos olet keskiverto suomalainen. En halua olla hyökkäävä, mutta laitetaan asia perspektiiviin: kodittomasta ihmisestä kuulostaa "höpöhöpö" jutulta syödä terveellistä ruokaa, harrastaa liikuntaa, perus juttuja. Sama juttu sinun päässä, mutta vain muutama askel korkeammalla "tietoisuus frekvenssillä"... ;)
Kokeile ja näet.
20v on monesti ihan lapsi vielä, suosittelen ulostamaan pojan omaan asuntoon, jos vaikka oppisi olemaan kun ei ole äiti passaamassa ja "tiellä" kokoajan.