Aikuisen lapsen epäkunnioittava käytös

"Olen koettanut myös sanoittaa hänen tunteitaan, kuten pienelle lapselle, että huomaan, että sulla on paha olo jostain tai että sinua suututtaa ja se on ihan okei, kyllä saa kaikkia tunteita tuntea ja rakastan sinua silti."

Veikkaan, että ongelma on mainittu edellisessä virkkeessä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos näistä lohduttavista vastauksista! Ihan normaali itsenäistymisenvaihe siis, pitää vaan jaksaa ja kestää.

Ne, jotka tekivät samaa, olisiko ollut jokin käytösmalli, jota olisitte toivoneet äitinne noudattavan? Ja entäs joku mitä ei missään nimessä?

Sinä olet ilmeisesti tunnepainotteisesti käyttäytyvä ihminen. Lapsesi on ehkä myös. Hän saattaa pelätä omilleen muuttoa sen takia, vaikka tuntee tarvetta muuttaa. Ehkä hän ajattelee, ettei voi hylätä sinua ja siitä tulee ristiriitaisia tunteita ja vihamielistä käytöstä. Voisit yllättää lapsesi niin, että otat selvää, kuinka niitä opiskelukämppiä haetaan, kerrot sen sitten hänelle ja käsket hänen hakea. Ettei se tunnu niin tylyltä, mietit mitä astioita/huonekaluja voisit antaa hänelle mukaan tai jos et mitään, kerro että autat perustarvikkeiden hankkimisessa.

Mitäs jos onkin lapsuudessa/teini-iässä äidiltä opittu malli? Ehkä äitikään ei ole kuunnellut tai ymmärtänyt ja vähätellyt häntä.

Usein näitä piirteitä ei itsessään huomaa.

Aikuinen poika hankkii oman asunnon.

Oma lapseni, jo omillaan asuva, on välillä samanlainen. Opiskelee yliopistossa ja poikkeuksellisen fiksu. Ei ole mitenkään harvinaista, että väittää oman kesätyönsä olevan vaativampaa kuin oma asiantuntijatyöni;)) Mutta olen oppinut vastaanottamaan näitä väheksyvä mielipiteitään minua kohtaan, lähinnä käännän ne huumoriksi välillä. Kannattaa myös miettiä, onko hänen elämässään välillä haastavaa tms jolloin helppo tapa joillekin nuorille on "dissata äitiä", turvallista kohdetta. Samalla korostan myös rajojen asettamista, tunne oma arvosi vanhempana ja tarvittaessa oikaise ja sano, ettei minulle puhuta noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko liikaa yhdessä?

No ei mun mielestä. Hän on kyllä paljon kotona, mutta omassa huoneessaan enimmäkseen. Joka päivä toki jotain jutellaan, mutta vähänkään syvemmät keskustelut eskaloituvat hyvin nopeasti tuoksi haukkumiseksi. Aikaisemmin meillä on ollut oikein hedelmällisiäkin keskusteluja, mutta nyt viime aikoina tuollaista.

No jos on jo aikuinen, niin miksi asuu kanssasi ? Kun omilleen joutuu, niin elämä opettaa ja jospa oppisi kunnioittamaan muita ihmisiä.

Tai sitten poika on omaksunut isältään naisvihan ja testaa paskaa käytöstä sinuun. Käytös jatkuu ja paheneekin mikäli et potkaisee pihalle ja näytä että käytös joko paranee tai sitten ollaan erossa pysyvästi.

Miehet jotka tekevät noin oikeuttavat sen osaksi sillä että uhri ei tappelemaan vastaan ja näin ansaitsee sen olemalla heikko.

Minusta kuulostaa, että perhedynamiikkanne on ollut vahvasti pyllyllään, ja sama malli on periytynyt lapsiinkin. Isä ei kunnioita naisia tai äiti-ihmisiä ja kuulostaa vähän persoonallisuushäiriöiseltä, ja sinä olet tämän dominoinnin hiljaisesti hyväksynyt pysymällä kiltisti vähän nyhverön rassukan roolissasi. Lapsesi ovat saman mallin sisäistäneet ja oppineet sitä toistamaan - niin se 20-vuotias rääväsuusi, muutaman vuoden nuorempi pikkuveljensä ja se kolmas lapsesi, joka vissiin on tyttärenä niin ei kukkaan eikä mittään, että hän esiintyy tässäkin ketjussa vain jonkinlaisena ylijäämänä (kolme lasta miinus kaksi poikaa). Jos nyt saan arvata, että tytär on sitten vähän äitiinsä tullut niin kiltti hipsuttelija, josta ei koskaan ole mitään ongelmaa eikä hän siksi saa mitään huomiotakaan.

Lapsi saa aina sekä isän että äidin geenit ja kasvatuksen (olettaen, että ovat molempia lähellä kasvuiän). Siksi olen aina ihmetellyt sitä, että lapsia tehdään "kenen tahansa kanssa" ja kuvitellaan, että niistä voidaan kasvattaa "isäänsä parempia". Toiset asiat (kuten aggressiivisuus ja tietyt negatiiviset luonteenpiirteet) lienevät ihan perittyjä, olen seurannut montaa tapausta vierestä. Vaikka äiti olisi kasvattanut lapsensa miten hyvänsä. Ikäviä tilanteita, äiti ajattelee olevansa epäonnistunut. Toinen ikävä seikka on huono seura, jossa lapsi viettää aikaansa nuorena.

Ihan tavallista aikuistumista, joskin tullut lapsesi kohdalla hyvin myöhään, mutta miehillä aina kestää...

Kun olin nuori ja vielä ollessani nuori aikuinen, äitini käytös ärsytti minua suunnattomasti. Vihasin etenkin hänen tapaansa käyttää alkoholia. Hän ei osannut asettaa minulle. terveitä rajoja vaan heittäytyi uhriksi ja marttyyriksi. Myöhemmin olen hävennyt omaa käytössäni.

Mutta opin tästä sen, että en antanut omien lasteni puhua minulle ikinä rumasti. Meillä ei kiroiltu eikä haistateltu. Suhde lapsiini säilyi hyvänä läpi murrosiän, vaikka otimme yhteen tietyistä asioista, esim kotiintuloajoista. Säilytin roolini aikuisena toisin kuin oma äitini. Minulla on hyvät välit nyt jo kotoa muuttaneisiin lapsiini.

Vierailija kirjoitti:

Epäloogiset kiljujat ovat yleensä ärsyttävää seuraa ajatteleville ihmisille. Harmi, että äitiys ei vaadi aivotoimintaa, vaan toimivat lisääntymiselimet. Jos äo-raja äitiyteen olisi esim. 120, tuollaista ongelmaa ei olisi.

Jos äitiys vaatisi muutakin kuin toimivat lisääntymiselimet, niin sinuakaan ei olisi, joten olisit vain kiitollinen 😀

Minä joudun miettimään yhden aikuisen tyttären kohdalla sanamuotoja miten vastaan viesteihinsä. Tulee nimittäin välillä sieltä toisesta päästä semmoista tekstiä. Olen nyt pyrkinyt vähentämään,etten laita juuri mitään viestejä. Kahden jo vanhemman aikuisen lapsen kanssa on helpommat välit. No ehkä tämä juuri omilleen muuttanut on vaan hämmentynyt.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin samanlainen joskaan en omasta mielestäni ihan tyhjästä esittänyt kärkkäitä mielipiteitä. Ja vaikka olen väleissä nyt kun olen muuttanut pois niin silti olen laittanut "aidan" siihen väliin. Suurinpana syynä se että hän ei ymmärtänyt minua - mikä ei tietenkään ole hänen vikansa - mutta se että hän oli ymmärtävinään, tuntui kipeältä. Tässä minun edessäni on ihminen joka ei koskaan ole nähnyt minua sellaisena kuin olen eikä koskaan tule näkemäänkään. Myös valmiiden vastausten antaminen on aina ollut hänen helmasyntinsä. Mutta siis pystyn jo aloituksesta näkemään että sinä ja lapsesi olette samalla tavalla erilaisia ja se ymmärtämättömyyden aiheuttama yksinäisyys voi hieman kärjistää niitä itsenäistymiseen liittyviä tunteita.

Tämä. Minulla on samanlainen suhde äitini kanssa ja mitään paranemista siinä ei ole kyllä tapahtunut, vaikka olen yli 30. Aloin lopullisesti huomata tuossa parinkympin kohdalla, että äitini ei ole koskaan oikein tuntenut minua. Tuntui vaikealta ja epäreilulta hyväksyä, ettei hän halua nähdä minua yksilönä, jolla on tietynlaiset mielipiteet, ominaisuudet, arvot ja elämänpolku.

Lapsi yrittää itsenäistyä. Olisi hyvä että alat itse rajaamaan sitä apua mitä annat, jos aikuinen lapsi vaatii sinulta yhtään mitään, niin sinun tehtävä ei ole huolehtia, että hän saa mitä haluaa.

Voisitte yhdessä lähteä hakemaan apua vaikka mielenterveys toimistosta lapsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos näistä lohduttavista vastauksista! Ihan normaali itsenäistymisenvaihe siis, pitää vaan jaksaa ja kestää.

Ne, jotka tekivät samaa, olisiko ollut jokin käytösmalli, jota olisitte toivoneet äitinne noudattavan? Ja entäs joku mitä ei missään nimessä?

Että elää omaa elämäänsä, eikä ole niin epäitsevarma ressukka, että pahoittaa mielensä lapsensa mielipiteistä. Vähänkö te äiditkin olette pahoittaneet lastenne mieliä mielipiteillänne. Sitten kun homma osuu omaan nilkkaan, niin ei kestetä yhtään mitään! Vähemmästäkin jälkeläistä vtuttaa.

t.kristallikissa

Minun oli vaikea muuttaa kotoa, koska vanhempani vastustivat sitä. He kai tarvitsivat minua johonkin perheessä. He halusivat myös tehdä paljon päätöksiä puolestani ja oli kasvanut hyvin epitsenäiseksi.

Siitä seurasi juuri kaunaista ajattelua vanhempia ja heidän valintojaan kohtaan. Olin kuitenkin niin heikko etten uskaltanut muuttaa omilleni tämän vastustamisen takia. Jos haluatte auttaa aikuistuvia lapsianne, tarjotkaa konkreettista apua tässä irtautumisen vaiheessa.

Miten opiskelija saa taloutensa järjestykseen, mitkä ovat nykyajan vaihtoehdot asumiseen jne.

Nykyään kun olen aidosti aikuinen, ovat välit vanhempiin hyvät. Mutta paljon itsekasvatusta se on vaatinut,  

Oliko teini-ikäisenä hankala? Jos oli maailman helpoin teini, voi käydä läpi teini-iän kapinaa parikymppisenä... Näin kävi minulle, olin ihan järkyttävä "teini" 19-22-vuotiaana, mutta kapinavaihe kuuluu aikuistumiseen ja parempi käydä se läpi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kiva, kun vastailette yli kaksi ja puoli vuotta sitten aloitettuun ketjuun. Varmaan ap on innolla ottamassa vinkkejä vastaan.