Oli elämäni suurin virhe tehdä lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä.

Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...

Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.

Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.

Just teini-ikäiseltä turha odottaa mitään " kunnioitusta" Mulla 16 ja 12 vuotiaat. Usein miettinyt, että kyllä nää vuodet on ollu käsittämätöntä raadantaa. Omista asioista monesti joustanut, lasten jutut menneet edelle.

Onneksi nään ajoittain jotain pilkahduksia, ettei kaikki " uhriutuminen" ollut turhaa. 12 v antaa välillä niin liikkistä palautetta ja halaa yllättäen. 16 v parantaa käytöstään ja tuleekin kotiin sovittuna aikana. Kumpikaan ei ole koskaan haistatellut. Itse yritän myös miettiä sananani myös raivopäissäni. Siitä olen pitänyt myös kiinni, että jos olen luvannut jotain, pidän lupaukseni. Kavereiden edessä en räyhää tai nolaa, vaikka tuntuisi että pää räjähtää ihan just. Hemmetin vaikeeta ja raskasta näiden kanssa kyllä on.

Ja lapsen isähän on missä on, kuten yleensä.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan että olet "hoitanut" esikoista väärin ja siksi on vaikeaa.

Lisäksi asennevamma.

Mulla meni hyvin ja oli ihanaa aikaa sekä vauva-aika että pikkulapsiaika ja siitä eteenpäin.

Vika on sinussa.

Huh mitä syyllistämistä!

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä.

Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...

Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.

Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.

Kannattaisi ehkä perehtyä lapsen kehitysvaiheisiin... Kunnioitusta ja arvostusta osaa harva teini osoittaa vanhemmilleen. Parikymppisenä saattaa alkaa maailmankuva avartua ja nuori aikuinenkin tajuta, että maailma ei pyörikään hänen napansa ympärillä.

Ei voi kuin todeta, että onneksi lapsi pääsee pian äidistään eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.

No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.

Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.

Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.

Kaikki äidit eivät vain rakasta. Tuo lässytys väheksyy niitä, joilla kävi vähän ikävämmin.

T: ei-toivottu lapsi, joka sai kuulla asiasta lukemattomia kertoja. 

Sellainen ihminen on jotenkin sairas joka ei omia lapsiaan rakasta. Jo biologia määrää ihmisen kiintymään jälkikasvuunsa.

Teidän kiittämättömien äitien pitäisi pystyä palauttamaan kohtunne jonnekin, ette ole ansainnut niitä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju tekee mut todella onnelliseksi valinnoistani.

T. Vela

Hienoa :) minua ei mitkään vauva sivun ketjut tee onnelliseksi vaan ihan oma elämäni jossa olen onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Joo, en tiedä, missä mielenhäiriössä suostuin vielä toiseen lapseen, joka syntyy ihan lähiaikoina. Seuraavat kaksi vuotta elämästäni tulevat olemaan täyttä helvettiä, jos selviän niistä hengissä. Esikoinen ei edelleenkään nuku täysiä öitä, niin voin heittää hyvästit edes jonkinlaisille yöunille, kun toinen lapsi syntyy. Olen äärimmäisen kateellinen lapsettomalle ystävälleni, joka tajusi olla tekemättä ainuttakaan lasta. Miksi menin pilaamaan elämäni, mielenterveyteni ja parisuhteeni? Toisaalta jos hyvin käy, niin en selviä synnytyksestä, eikä tarvitsisi murehtia tulevia helvetillisiä kahta vuotta.

Tajuat varmaan, että tuhoat tulevien lasten ja niiden läheisten elämän.

Toivottavasti annat lapsesi adoptioon, tai sitten vaan teet miehestäsi lesken, jotta hän voi ottaa lapsille hyvän äidin (-puolen....). Elämä on välillä tosi p.ska kun lapset syntyvät tuollaisille imbesilleille, jotka jättävät ne yhteiskunnan hoidettaviksi.

Naurettavaa kuulla, että lapset veisi elämää pois.... Täytyy olla todella sairas, jos niin kuvittelee, tai tarkemmin, että elämä antaisi yhtään enemmän... Tietenkin pitää muistaa, että jos äiti on älykkyydeltään samaa luokkaa kuin käytetty wc -harja niin mitä voi vaatia! Antakaa lapset adoptioon ja menkään assalle nojailemaan pylvästä.

Jos ap:n ainoa valituksen aihe on se, ettei kestä keskeytyksiä yöunissaan, niin aika herkillä ollaan. Esimerkiksi ihan tuiki tavallinen vanheminen ei sovi hänelle ollenkaan.  Normaalisti univelat kun kuittaa nukkumalla silloin tällöin rauhassa pidempään miehen avustuksella jaksaa ihan ok.  Ja voihan olla, että kakkonen nukkuukin läpi yöt. Tai ehkä se esikoinenkin olisi nukkunut, ellei äiti olisi mennyt viereen ihmettelemään, että herääkö se nyt kun se tuhisee unissaan? 

Vierailija kirjoitti:

Tiedän etten voi syyttää tästä tilanteesta muita kuin itseäni. Todennäköisesti päädymme miehen kanssa eroon vauvavuotena ja jätän lapset hänelle. En näe asiaan mitään muutakaan ratkaisua.

Ap

Mekin erottiin ja lapset vko-vko. Lapsille ei paras ratkaisu, mutta mulle ainoa vaihtoehto pysyä hengissä. Siltikin uuvun ja olen joutunut siirtymään osa-aika työhön. Olen välillä hieman pettynyt itseeni ja elämääni. Ymmärän siis oikein hyvin, jos joudut jättämään perheesi.

Ap nyt on selvä provo. Se sama joka jauhaa täällä palstalla päivästä toiseen omasta lapsiluvustaan, joka on nolla. Valinnalleen hän haluaa suitsutusta ja varmistusta siitä kun joku haukkuu vanhemmuutta. 

Ajatteletko nyt tunteella vai järjellä?

Minä ajattelin jokaisen raskauden aikana, että tämä on viimeinen raskauteni. Vasta kuopusta odottaessani siihen ajatukseen tuli järjellä tehdyt perustelut mukaan, ja sen jälkeen päätös on pitänyt.

Kaikki ajattelee noin, jos edellinen muksu on alle kolmevuotias! Kannattaa pitää isommat ikäerot.

Mutta tuo menee ohi sinä hetkenä kun se täydellinen vauva syntyy. Onnea!

Yritä saada mahdollisimman paljon lastenhoito-apua jatkossa, että pääsette yhdessä ja erikseenkin tuulettumaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä.

Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...

Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.

Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.

16-vuotias elää vielä täyttä murrosikää. Onko aina ollut hankalaa vai vasta nyt?

Murrosikä on vaikeinta aikaa elämässä. Ei järkevä vanhempi edes yritä "keskustella" tai odota "kunnioitusta" murrosikäiseltä.

Ja jos sitä kunnioitusta/kiitollisuutta olet vaatinut häneltä nämä 16 vuotta, tuskin sitä ikinä saatkaan. Jos lapsen pitää kasvaa kiitollisuudenvelassa siitä hyvästä, että ihminen, joka on hänet tieten tahtoen maailmaan saattanut, haluaa siitä kaiken aikaa laskuttaa, tuloksena on häipyminen heti kun on mahdollista. - Eihän niin suurta velkaa ja uhrausta kukaan lapsi kykene korvaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap lähti vapaaehtoisesti yhteiseen projektiin ja nyt aikoo livistää ja sysätä koko vastuun miehen harteille? Jätätkö myös yhdessä otetut lainat toisen maksettavaksi kun ei enää huvitakaan?

Kyllä omista valinnoistaan pitää kantaa vastuu.

Mitä iloa minusta on muka lapsille? Vika on minussa. Tiedetään. Siksi yritän korjata tilanteen antamalla lapsilleni hyvän elämän isänsä kanssa.

Mihinkään terapioihin ei nyt ole aikaa tai mahdollisuutta.

Apua saat kun haet sitä. Jos pystyt avautumaan täällä, pystyt puhumaan miehelle, neuvolan tyypeille, tutulle ihmiselle. Aika ja mahdollisuus järjestyy. Jos pidät miestäsi hyvänä lasten huoltajana, eiköhän hän ymmärrä myös äidin hyvinvoinnin tärkeyden lapsilleen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap lähti vapaaehtoisesti yhteiseen projektiin ja nyt aikoo livistää ja sysätä koko vastuun miehen harteille? Jätätkö myös yhdessä otetut lainat toisen maksettavaksi kun ei enää huvitakaan?

Kyllä omista valinnoistaan pitää kantaa vastuu.

Mitä iloa minusta on muka lapsille? Vika on minussa. Tiedetään. Siksi yritän korjata tilanteen antamalla lapsilleni hyvän elämän isänsä kanssa.

Mihinkään terapioihin ei nyt ole aikaa tai mahdollisuutta

Ap

Anteeksi. Siis tähän kohtaan: Apua saat kun haet sitä. Jos pystyt avautumaan täällä, pystyt puhumaan miehelle, neuvolan tyypeille, tutulle ihmiselle. Aika ja mahdollisuus järjestyy. Jos pidät miestäsi hyvänä lasten huoltajana, eiköhän hän ymmärrä myös äidin hyvinvoinnin tärkeyden lapsilleen.

Ymmärrän sinua aloittaja.. en jaksanut koko ketjua lukea, mutta haluan kuitenkin kertoa sinulle jotain. 

Elämä helpottuu kyllä, kun lapset kasvavat..mutta koskaan se ei ole samaa kuin ilman lapsia. Olet aina äiti.

Kyllä, minulla on seitsemän lasta ja kadehdin suunnattomasti lapsettomia, aina joskus. Osa on jo aikuisia, mutta hekin tarvitsevat minua aika paljon, kun elämä heittelee ja murjoo. Sitten on vielä kaksi ala-ikäistä, jotka tarvitsevat minua joka päivä. On huolehdittava, ostettava, puhallettava ja oltava tiukkana..en vain jaksaisi. Lasten isä otti ja valitsi pullon, vaikka hän oli se, joka tahtoi suurperheen. Ei ole seitsemään vuoteen näkynyt, ja ei ole kuulemma aina niin onnellinenkaan..

Että elämä antaa ja elämä ottaa, mutta nämä lapset jäävät kyllä äidilleen. Siitä ei kukaan äiti pääse karkuun. 

Ota rennosti ja hyväksy tunteesi. Niiden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä.

Tästä nyt taas mielenpahoittajat saa aihetta taas, mutta kyllä mä voin yhtyä tähän aloittajaan. 2 muksua tehneenä (nyt koulussa jo molemmat) voin itsekin sanoa, että jos aikakoneella pääsisin takaisin niin jättäisin tekemättä ja eläisin lapsetonta elämää. Olenkin sanononut kaikille ystävilleni että harkitkaa tarkkaan. Onko se sen arvoista kuitenkaan..

Kaikki mun tutut, jotka lukee tän aloituksen, luulee varmaan että sä oot mä ap.