Lue keskustelun säännöt.
Oli elämäni suurin virhe tehdä lapsia
24.07.2017 |
Joo, en tiedä, missä mielenhäiriössä suostuin vielä toiseen lapseen, joka syntyy ihan lähiaikoina. Seuraavat kaksi vuotta elämästäni tulevat olemaan täyttä helvettiä, jos selviän niistä hengissä. Esikoinen ei edelleenkään nuku täysiä öitä, niin voin heittää hyvästit edes jonkinlaisille yöunille, kun toinen lapsi syntyy. Olen äärimmäisen kateellinen lapsettomalle ystävälleni, joka tajusi olla tekemättä ainuttakaan lasta. Miksi menin pilaamaan elämäni, mielenterveyteni ja parisuhteeni? Toisaalta jos hyvin käy, niin en selviä synnytyksestä, eikä tarvitsisi murehtia tulevia helvetillisiä kahta vuotta.
Kommentit (207)
Mä ymmärrän ap:tä tuon väsymyksen kanssa. Olen itse valvonut kahden lapsen kanssa, ja siis tarkoitan todella sitä valvomista. Maksimissaan 4 tuntia unta vuorokaudessa ja sekin pätkissä. Saata*allista. Ja tätä kesti 2 vuotta molempien kohdalla. En muista kummankaan lapsen vauva-ajasta yhtään mitään, eli toisin sanoen esikoisen varhaislapsuudesta 4 vuotta meni sumussa. Ihan hirveää aikaa.
Sen jälkeen oli hyvää aikaa, lapset nukkuivat suht normaalisti (okei, heräsivät kuudelta, mutta se on ok), tehtiin asioita, reissattiin ym. Mutta nyt esikoinen on oireillut teini-ikäänsä jo kolme vuotta ja olen ihan loppu.
Tämä uuvuttaa täysin. Yöt menee valvoessa, päivät puhuessa lapsen kanssa ja kun selkäsi käännät hän on kuin taparikollinen jossakin taas menossa. Tämä jos mikä tappaa ihmisen. Jatkuva huoli, jatkuva pettymysten virta, jatkuvaa asioiden läpikäyntiä lapsen ja eri tahojen (kuraattori, poliisi ym.) kanssa. Pienet lapset, pienet huolet, isot lapset ja valtavat huolet.
Eikä me tätä tilattu. Lapset on kasvatettu rajoilla ja rakkaudella, on oltu läsnä, on annettu vapauksia, on tehty kuten pitää. Vaan kun joidenkin kohdalla ei mikään auta. Painajaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin samaa mieltä.
Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...
Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.
Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.
Marttyyrinarsistiäiti avautuu. Itsessäsi ei tietenkään vikaa.
Kuule, kunnioitus ansaitaan ja sinä et sitä ilmiselvästi ansaitse.
Oisko sulla masennus,?? Ilman lasta elämä olisi vajavaista. Suurta kiitollisuutta tuntien.
Vierailija kirjoitti:
Ap tunnen tuskasi! Itse pääsin toisen lapsen kohdalla jaloilleni kun ajattelin lasteni kannalta asiaa, miten ihanaa se on kun heillä on sitten aina toisensa. Että kun niistä alun vuosista selviää niin niillä sisaruksilla on toisensa tukenaan ja heidän elämänsä isoin asia on se yhteinen lapsuus jonka saavat yhdessä elää. Että kyse ei ole pelkästään sinusta, vaan suuremmasta kuviosta, ja sitä myötä sinunkin roolisi pienenee ajan myötä ja saat taas lisää sitä omaa aikaa ja itsesi.
Heh, minulla on kaksi veljeä enkä ole kummankaan kanssa missään tekemisissä. Koko lapsuus ja teini-ikä meni riidellessä, paljon mukavampaa elämäni olisi ollut ainoana lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastenteon virheellisyyttä kannattaa miettiä aikaisintaan 70 vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mä tajusin heti lapsen syntynmän jälkeen ettei lapset ole mun juttu. Niinpä en ole lisääntynyt sen jälkeen. Tämän yhden hoidin kunnialla aikuiseksi, mutta jos ajassa pystyisi palaamaan taaksepäin, jäisin vapaaehtoisesti lapsettomaksi.
Olispa kauheeta jos oma äiti ajattelisi, että olisi parempi jos ei olisi ikinä tehnyt mua. Kai sitä jokainen joskus katuu, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka suoraan sanoisi, että toivoisi ettei lapsiaan olisi.
Kuvitteletko että tämä äiti on asian lapselle kertonut? Tuskinpa. Omassa päässään jokainen saa kuitenkin ajatella mitä haluaa. Tiedätkö ja tunnetko oman äitisi mietteet täysin?
Minun äitini kertoi. Olin alle kymmenvuotias. Siinä olikin paljon mietittävää pienessä päässä.
Hän myös palasi asiaan myöhemminkin, eli hetken ajattelemattomuudesta ei ollut kyse. Tarkoitus oli kuulemma opiskella ja elää omaa elämää. Oli kuulemma ollut parempiakin poikaystäviä kuin isäni. Minä sitten pilasin koko jutun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin nelikymppisenä olen niin onnellinen siitä että olen pitänyt pääni enkä ole lapsia tehnyt vaikka on pyydetty, kyselty ja ihmetelty.
En vaan halua. Se on maailman paras syy.
Minulla lapset 15 ja 12. Vuodet täysin itseltä pois. Harmittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kolme hienoa, jo aikuista lasta enkä tajua tällaista rutkutusta. Terveet lapset nukkuu mielellään kun heidät siihen totuttaa ja opettaa. Lapset voi opettaa myös käyttäytymään hyvin julkisissa paikoissa ja leikkimään keskenään, niin ettei äidin tarvitse olla koko ajan viihdytysupseerina. Vatsavaivoilta välttyy, kun ei koko ajan imetä, ja satunnaiset univelat kuittaantuvat sillä, kun iskä ottaa välillä univahtivuoron. Hoitoapua saa ympäristöstä, kun vähän näkee vaivaa ja luo tukiverkkoja. Samassa tilanteessa olevat naapurit ja kaverit esimerkiksi sekä työkavereiden lukioikäiset lapset hoitoapuna ovat kätevä apu. Muuten pikkulapsivuosina kannattaa jättää kaikki turhat jutut tekemättä. Ei ole mitenkään välttämätöntä silitellä pyykkejä tai hoonata joka ilta nurkkia.
Ei lapsia pidäkkään tehdä, jos ei oikeasti halua. Hetken mielijohteesta ei missään nimessä! Kyllä sitä elämää olisi hyvä elää kunnolla ja rosoisestikkin ennen päätöstä lapsien yrittämisestä. Ei lapsia pidä tehdä muiden mieliksi. Jos lasten kasvatus tuntuu pelkältä työltä on jotain pahasti vinossa. Kaikilla on varmasti niitä huonojakin päiviä. Onneksi ainakin minulla pääosin hyviä, vaikka lapsella onkin diagnosoitu adhd ja menoa riittää. Säännöt, sekä tarkat rutiinit ja elämä sujuu ihan koko perheellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyajan minäminäminä-rummutus on saanut aikaan pian enemmän kuin ehkäisypilleri 60-luvulla. Omasta mukavuudesta ja omista haluista ei tingitä enää tippaakaan, oli kysymys sitten vanhan, sairaan tai lapsen hoitamisesta tai kaverin jeesaamisesta. Aina vain että mitä MINÄ haluan ja miltä MUSTA tuntuu just NYT. Siihen päälle muut järkyttävät vaatimukset, joita itselle asetetaan ja eihän lopputulemana VOI olla mitään muuta kuin että kaikki on pielessä, oon niin paska, että parempi ajaa kallioleikkausta päin kun jatkaa tätä jatkuvaa alamäkeä.
Herätkää ihmiset!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just tällasta se monen kohdalla on. Täyttä tuskaa vuodesta toiseen, ja silti perheelliset ''haukkuvat'' veloja, vaikka luulisi ymmärtävän miksei niitä lapsia kaikki halua.
No niinpä! He eivät voi ymmärtää veloja mitenkään, koska "kaikkien kuuluu tehdä lapsia ja tykätä niistä". Ai niin, ei pidä unohtaa että niitähän rakastaa eniten kuin mitään muuta maailmassa, se kyllä korvaa kaiken tuskan ja vuosien helvetin.
Jälkimmäinen kuulosti itsestänikin lässytykseltä ennen lasta.
Lapsen saannin jälkeen vähän järkytyin tajutessani, etten ole tainnut koskaan ketään rakastaa ennen lastani. Niin aitoa ja pyyteetöntä, että tekisit toisen edestä ihan mitä tahansa.
Tosi kiva sun puolisolle...kelpaa kyllä kakaran tekovälineeksi, mutta ei sitä nyt sentään rakastaa kannata...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin samaa mieltä.
Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...
Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.
Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.
No voi voi. Se murrosikä nyt vaan kuuluu nuoruuteen. Eikä se ole aina helppoa teinillekään.
Jos ihminen ei nuku neljään vuoteen kunnolla, totta kai se väsyy. Ja kun riittävästi väsyy, ei jaksa enää nähdä lapsissaan ja vanhemmuudessa mitään myönteistä.
Siksi ihmettelen vanhempia, jotka vapaaehtoisesti suostuvat tähän kärvistelyyn. Ei opeteta lasta nukkumaan, ei opeteta omaan sänkyyn, ei jakseta nähdä sitä vaivaa vaan halutaan päästä helpolla vaikka lopulta se on se kaikista vaikein tie.
Niille äideille, jotka eivät ole vielä sillä tiellä, ilmainen neuvo: jos lapsi ei 1-vuotiaaksi mennessä ole oppinut nukahtamaan omaan sänkyynsä ja nukkumaan pääasiassa täysiä öitä, ottakaa unikoulu käyttöön. Se vie viikon tai kaksi ja silloin et saa unta, mutta kun lapsi oppii nukkumaan, kaikki voivat perheessä paremmin. Unikouluun saa ammattiapua, jos perhe ei omin voimin selviä. Useimmat selviävät. Lapset oppivat nopeasti, kun saavat siihen mahdollisuuden.
Kannattaa muistaa, että on myös lasten oma etu, että ne oppivat nukkumaan hyvin.
Puhumattakaan siitä, että on tietenkin lasten oma etu, että äiti ja isä saavat nukkua riittävästi. Ettei käy niinkuin ap:lle on käynyt. Jos et halua, että lapsi kömpii viereesi häiritsemään untasi, päätät, ettei se enää ryömi sinne, kerrot sen lapselle (4-vuotias ymmärtää, haloo!) ja sitten toimitte koko perhe johdonmukaisesti.
Tämä ketju tekee mut todella onnelliseksi valinnoistani.
T. Vela
Kukaan ei voi kyllä sanoa, että jatkuvassa univajeessa eläminen ja toisista huolehtiminen olisi maailman ihanin juttu.
Mutta suosittelen, että vanhempi lapsi kerhoon. Omani oli päiväkerhossa - muistaakseni kerhoa oli 2 krt viikko yht 6 h. Kävimme myös perhekahvilassa jossa tapasin kohtalon tovereita😀. Jos teillä on auto niin vaadi se omaan käyttöösi kerhopäivinä. Mies kyllä voi kulkea bussilla tai muilla kulkupeleillä töihin.
Raahauduin myös keskustan puistoon, jossa tapasin aivan ihania ihmisiä. Ja lapsella oli kavereita. Eväät mukaan.
Eikös Facebookissa ole joku hätäkahvit ryhmä, josta löytyy apua jos akuutti uupumus.
Jos asut Tampereella tai lähellä niin voin tulla avuksi (olen itse osa-aikatyössä).
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin samaa mieltä.
Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...
Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.
Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.
Ja sinä kuvittelet että 16v on oikeassa iässä kunnioittaakseen sinua äitiytesi uurastuksesta? Odota nyt suosiolla toinen samanmoinen aika niin sitten ehkä näkyy merkkejä..
Vierailija kirjoitti:
Olen täysin samaa mieltä.
Lapseni on nyt 16 vuotta ja heittänyt vessanpöntöstä alas kaiken sen raadannan, jota olen vuokseen nämä vuodet tehnyt. Ollut todella lähellä järjen menettäminen ja oikeasti psyykkisesti sairastuminen...niin tiukoilla olen ajoittain ollut. Kuitenkin olen jaksanut sillä, että lapsi kyllä viimeistään teini-iässä tajuaa ja kunnioittaa nyt ainakin sen verran, että ei käännä minulle selkäänsä. VAAN KUINKAS KÄVI! Ei vähäistäkään kunnioitusta, ei mitään...
Nyt kadun kahta asiaa: 1) miksi vitussa en tehnyt aborttia ja 2) miksi en vain luovuttanut ajoissa ja antanut penskaa sossun huostaan.
Sinne meni 16 vuotta. Käteen ei jäänyt mitään.
Samanikäinen poikani on ollut välistä todella työläs lievän kehitysviivästymän ja eräiden perittyjen luonteenpiirteiden takia. Silti ja juuri siitä syystä olemme ponnistelleet hänen vuokseen hyviä puolia korostaen. Vaiva on kannattanut, tuloksena on kehityskelpoinen hieno nuori mies.
Tiedän. Minun äitini oli itse traumatisoitunut, joka sitten purkaantui väkivaltana ja psyykkisenä pahoinpitelynä. Esimerkiksi käski minua hukuttautua kun kokeesta tuli huono numero.
Nyt kun olen itse äiti, niin en voisi kuvitellakaan tekeväni lapselleni mitään pahaa tai mitään sanallista väkivaltaa.
Kannustan, kehun, kerron, selitän miksi ja miksi ei.
Hyvänä ohjenuorana tehdä kaikki päinvastoin mitä oma äiti teki 👍
Mutta niin, kaikki äidit eivät valitettavasti ole hyviä äitejä.